Puolet elämästäni

Puolet elämästäni olen viettänyt kanssasi tänään. 18 vuotta sitten aloimme seurustelemaan. Tai ei sitä mitenkään päätetty, kunhan jälkikäteen mietittiin alkoiko se virallisesti silloin. Miksi tuo päivä oli virallinen? Oliko se se, kun kävelimme käsi kädessä vai pussattiin? Vai se, kun narrasin äitiäni, että menen kaverille yöksi ja tulinkin teille? Joka tapauksessa 25.5.2001 päätettiin jälkikäteen viralliseksi päiväksi. Koska päivämääräihmisellä pitää olla päivämääriä, joita juhlistaa.

Olemme olleet yhdessä puolet elämästämme ja kokeneet hurjan monta eri elämänvaihetta. Muutin vauhdilla luoksesi Tampereelle ja hyppäsin niin sanotusti tyhjyyteen. Emme tunteneet toisiamme, eikä minulla ollut Tampereella muita kuin sinut. Ei töitä, ei opiskelupaikkaa, enkä tiennyt juotko aamuisin kahvia vai teetä vai et mitään. Päätin silti loikata ja lähteä. Näin, että meistä voisi tulla jotain. Näin, että sinusta paistoi kilometrin päähän hyväsydämisyys ja uskoit ehkä myös meihin.

Ensimmäistä vuotta yhdessä juhlittiin Tampereen keskustassa. Aika oli mennyt sukkelaan, minä valmistauduin pääsykokeisiin ja kävin töissä. Sinä opiskelit. Juhlin tuota päivää alaspäin levenevissä farkuissa saparot päässä – tuntuu nyt valovuoden päässä olevalta ajalta ja lookilta.

Tuli kaksi vuotta, tuli kolme. Opiskelimme, teimme töitä ja urheilimme. Sinä olit se, joka oli viikonloppuisin vapaalla, kun minä väänsin hamppareita. Sain tulla usein kotiin valmiin ruoan ääreen. Kävimme tuplabodypumpeissa ja festareilla. Päätimme mennä naimisiin, kun yhdessä oli menty noin 4,5 vuotta. Ei epäilystäkään, etteikö palattaisi Jyväskylään viettämään häitä.

Heräsin rouvana hotelli Yöpuusta. Hassua, etten ole 14 vuoteen käynyt siellä, mutta nyt olen Jyväskylässä ja pääsin kurkkaamaan sviittiin. Nieleskelin. En ole käynyt siellä sen koommin, kun yritin ensimmäistä kertaa kirjoittaa uutta sukunimeä vieraskirjaan.

Häiden jälkeen kurvasimme Englantiin opiskelemaan. Palasimme Suomeen tekemään gradut ja ex tempore päädyimme kolmeksi vuodeksi Thaimaahan asumaan. Teimme hyvin tiivisti kaiken yhdessä. Opiskelimme Englannissa samassa yliopistossa, työskentelelimme Thaimaassa samassa firmassa, sukelsimme, ajoimme moottoripyörillä ja kasvoimme tiiviimmin yhteen. Minä otin ensimmäisenä tatuoinnin muistoksi Thaimaan ajoista ja kun päätin ottaa toisen, sinäkin otit ensimmäisesi.

Meistä tuli koiravauvan vanhempia palattuamme Suomeen. Meistä tuli myöhemmin ihmislapsen vanhempia ja talo-oikeudenkäynnissä istuvia vähän katkeria tyyppejä. Me pidimme toisiamme kädestä kiinni kuunnellen hiljaa, kun vastapuolen todistajat valehtelivat taloamme koskevista asioista. Kun oikeuden päätös tuli, saimme todeta, että meistä tulee toisenkin ihmislapsen vanhempia. Ajattelin, että kun elämä kaataa lokaa niskaan, niin se samalla sitten kääntää myös kultareunuksensa. Keskityin talomurheen sijasta kasvattamaan toista ihmistaimea sisälläni.

Me emme ole koskaan olleet se tasaisin pariskunta. Olemme molemmat impulsiivia, räiskyviä, hetkessä innostuvia, hetkessä hermostuvia. Toisaalta olemme myös nopeasti leppyviä, kovia halaamaan ja kovia näyttämään tunteita. Nyt 18 vuoden jälkeen voin jo hämmästellä, miten monenlaiset elämänvaiheet olen elänyt rinnallasi tai enemminkin – sinä olet jaksanut elää rinnallani. Olen kohtalaisen hepuloiva ja suorittava sekä varmasti vaativa puoliso, mutta siinä sinä olet. Turvaat uniani öisin ja nouset lasten huutaessa, autat ja tuet kaikessa mitä teen. Tuet niin kovaa, etten pysty sitten juoksuennätyksiini, jos niitä pitää juosta ilman, että tulee kanssasi käsi kädessä maaliin.

Annat voimaa jokaiseen arkipäivään, annat hyvän vastuksen tappeluun ja pidät perhettämme pystyssä, kun minä joskus väsyn. Olen hyvin kiitollinen kaikista 18 vuodesta, jotka olen tähän mennessä saanut kanssani kokea.

Elämä on lahja. On myös valtava lahja saada jakaa se kaikki jonkun kanssa. Ei ole yhtään asiaa, jota en jakaisi ja kertoisi, ei yhtään päivää kun whatsapp ei laulaisi tai ei soiteltaisi. Voin rehellisesti sanoa, että minulla on puoliso, joka on elämänkumppani.

Kiitollisin mielin lähden tähän päivään, jolloin meillä tulee täyteen 18 vuotta yhdessä. Toivon kaikille hyvää viikonloppua ja lähetän terveisiä viileästä Jyväskylästä!

*Alin kuva Studio Mimi&Nöde

Kukkaan puhjennut

Eilen kävelin pitkin kotikatuja neljän leikkivän pikkunaisen perässä ja koska eivät minua mihinkään kaivanneet, vaivuin täysin omiin ajatuksiini. Kuvailin kännykällä (sen valitettavasti kuvista huomaa) kukkia, joita on pamahtanut taas niin hetkessä joka puolelle. Syreenit, omenat, koristeomenat, kaikki kukat kukkivat ympärilläni ja ihastelin näitä kesäpäiviä, joista saimme nauttia. Nämä toukokuun ensimmäiset lämpöiset päivät ovat ehkä parhaita, kun koko kesä on vielä edessä. Elokuun lämpöisissä päivissä on jo sellainen kaiho ja luopuminen läsnä ja koulutkin alkavat kolkuttaa ovella.

Mitä ensimmäiset kesäpäivät oikein ovat?

… lisääntyviä lasten ääniä, kun kaikki puuhastavat pihalla
… jatkuvaa pörinää, joku on aina nikkaroimassa terassia tai leikkaamassa nurmikkoa
… lisääntynyttä pyykkimäärää, kun ulkovaatteet eivät suojaa päällä
… ekoja irtojätskejä
… ekoja torilounaita (lapset valitsevat aina mustamakkaran)
… paljaita lakattuja varpaita
… ekoja Särkänniemi-hurvitteluja
… hymyileviä ihmisiä, selkeästi onnellisempia ihmisiä
… kevätjuhlia ja luopumisen haikeutta
… grillailua ja terassikamojen esiin nostamista
… jatkuvaa rikkaruohon kitkemistä kukkapenkistä, luonto puhkeaa tosiaan täysillä kukkaan
… pihalle tarjoiltuja mehuja
… nurmikolla istuvia lapsia, jotka syövät apiloita
… jatkuvasti äidille kerättyjä pieniä kukkakimppuja
… hameen maalamista keltaiseksi voikukalla (kröhöm… :D)
… valoisia aamuja, jolloin kainaloon saa kaksi nakua, kun yöt ovat kuumia
… jännitystä kesälomamatkasta
… jatkuvaa luonnon ihastelua ja kukkien haistelua
… leppäkertun pissaa kädellä (en ollut ihan vakuuttunut tästä, mutta esikoinen oli varma että se on pissaa!)

… loputtomia keinukisoja (olin unohtanut, että ollaan naimisissa kun keinut menee samaan tahtiin, mikä flashback lapsuudesta kun sen kuulin)
… ensimmäisiä juoksulenkkejä shortseissa
… karmeaa taistelua, kun kesäpäivän lämpötila laskee 15 astetta ja sandaalit sekä hame eivät enää riitä
… haikeutta, sillä ensi keväänä lapseni nousee joka aamu eskariin. Olen rakastanut toukokuun aamuja kotiäitinä (no ainakin melkein aina)
… jonkinmoista virstanpylvästä, että koko kevään mielessä ollut HCR on juostu ja kesä voi alkaa
… sydämenpohjastaan kirkuvia pikkutyttöjä, kun ukkosenjyrinä yllättäen säikäyttää

Näihin pätkiin, joita olisi voinut jatkaa paljon pidempäänkin tiivistyi meidän kulunut viikko. Ihanat kelit, upea kukkaan puhjennut luonto! Mitä sinulle nousee mieleen ekoista kesäpäivistä? 

Ihanaa torstaita, luotetaan siihen että kesä palaa vaikka hetkeksi viileneekin!

Epämukavuusalueelle ja sen yli!

Kirjoitan tätä vähän stressissä. Tai jännityksessä. Olen hirvittävän kova jännittämään asioita, jotka eivät ole kontrollissani. Eli ovat minulle vieraita tai ovat asioita, joista ei vain pysty etukäteen sanomaan, miten tulevat menemään. Samalla kun olen vähän perfektionisti, en pitkiin aikoihin tehnyt asioita, joista en voinut etukäteen tietää, onnistunko niissä. Harmittaa vieläkin, kun en yläasteella suostunut juoksemaan kilpaa 100 metrin matkaa. Liikunnanopettaja käveli perässäni pitkin käytäviä ja suostutteli, olin ollut tunneilla ikäryhmäni nopein, mutta en suostunut. Entä jos olisinkin vaikka viimeinen ja koko koulu olisi katselemassa kisoja? En kestäisi epäonnistumista. En sitten mennyt. Harmittaa vieläkin, kun jätin kokematta sen juoksufiiliksen, enkä ikinä tiedä, miten se olisi mennyt.

Olenkin siis pitkään pyrkinyt ennemminkin tekemään niitä asioita, jotka tuntuvat jännittäviltä, pelottavilta tai muuten vaan kreiseiltä. Matkaopashommassa retken vetäminen ja koko päivän puhuminen vieraalle joukolle tuntui aluksi ihan absurdilta hommalta, mutta pian huomasin nauttivani siitä hirveästi. Puhuminen olikin ihan mahtavaa. Hampaat irvessä olen pakottanut itseni sukeltamaan, ajamaan moottoripyöräkortin tai tunkemaan itseni pelottavaan gondoliin, sillä tiedän, että kun sen pahimman pelon yli pääsee ja saa ne kokemukset ja oppii, se fiilis on jotain mieletöntä. Olen ensimmäisenä tunkemassa paikkoihin ja kokemassa asioita, oli se sitten turkkilainen vaahtopesu tai mikä. Tajusin, että meillä on yksi elämä aikaa kokea edes pieni osa niistä mielettömistä jutuista, mitä maa päällään kantaa. Siihen mahtuu kyllä epäonnistumisiakin, siihen mahtuu pelkoja ja ties mitä, mutta antaa mennä vaan. Aina ei toimi, veikkaan että Särkänniemen Boom voi nyt ylittää meikäläsen pelkokertoimen.

Kun tässä taas jännitän hulluna huomista, eli sitä puolimaratonia nimeltään HCR yritän perustella itselleni mikä tässä jännittää. No monikin asia. Huonosti mennyt kevät harjoituksia ajatellen, yks kaks tullut lämpöisempi keli, kuukaudenkierrosta johtuva kipeä vatsa jajaja… Jännittää, miten ne vaikuttavat menooni. Ja sitten taas. Ainoa tuomari koko hommalle olen minä itse. Kukaan muu ei moiti, vaikka jäisi kesken, vaikka olisi mikä tahansa aika. Minä olen se itseni tuomitsija. Aloin jo miettiä, miksi ihmeessä tungen itseni kisoihin, sillä tämä viikko ennen kisaa ei ole kiva. Desinfioin käsiä, jännitän, olen takakireä jännityksestä, pelkään sairastumista ja ties mitä. Yhden hupireissun takia! Onnistumisen tahto on niin kova. Piti ihan istua miettimään, mikä on saanut minut taas kokemaan tämän jännitysviikon. Sitten muistin. Se fiilis siellä kisassa. Se olo jälkikäteen. Ne jälkipuinnit. Niiden takia se kannattaa juosta.

Mutta miten se menee, sitä ei tiedä kukaan etukäteen. Eikä sitä kannata edes miettiä. Nyt tuuppaan itseni jälleen kerran epämukavuusalueelle, tutisen lähdössä kuin haavanlehti (tärisen aina kun jännitän) ja sitten juoksen. Ja nautin. Ja katselen maisemia. Kelikin osuu aika passelisti kohdalleen.


mekko LINDEX/ housut KATRI NISKANEN/ takki ONLY/ kengät ZARA (second hand)/ rannekoru BY PIA’S/ korvikset H&M/ panta VALKAMA

Vannoin, etten enää tämän jälkeen juokse kuin huvikseni. Olenkohan sanonut tämän joka kerta? Kohti ääretöntä ja sen yli nyt vaan, pitäkää peukkuja! Siteerasin tässä reippaana Disneyta ja sitä muuten löytyy soittolistastani matkalla, mies totesi biisivalintojani kuunnellessaan, että hänellä menisi lenkkarit solmuun niistä. Sanoin, että ehkä jollain vielä menee, minullahan on paha tapa laulaa ääneen mitä enemmän alkaa väsyttää. Siinäpähän sitten joku miettii miksi juoksen Sadun alkkareista huutaen, mutta se on vain Arttu Wiskarin biisi.

Pakotatko sinä itseäsi epämukavuusalueille joissain asioissa? Mietin välillä, olisiko parempi vain tyytyä vähempään kuin aina mennä kohti seuraavaa haastetta? Hyvää juoksua teille ketkä lähdette tänään juoksemaan ja muille ihanaa ja aurinkoista viikonloppua!