Kun täydellisyyden tavoittelu lähtee lapasesta

Siitä on nyt 6,5 vuotta, kun minusta tuli äiti. Ryhdyin siihenkin hommaan ihan pystymetsästä, yllärinä, vuosien ajatusten jälkeen siitä, ettei minusta tule äitiä koskaan. En tiennyt lasten maailmasta mitään ja päätin vain tapani mukaan tehdä kaiken täysillä. Siis niin hyvin kuin voin. Ei voi mennä pieleen jos tekee kaiken vaan ihan täysillä ja hyvin. Ei kun. Raskausaikana onnistuin lukemaan jostain syystä vain blogeja, joissa vauvaelämä oli täydellistä. Halusin samanlaisen pinnasängyn kuin noissa blogeissa, halusin myös käydä heti brunsseilla vauvan kanssa. En lukenut perheblogeja, joissa olisi kerrottu siitä, kuinka paljon imetys sattuu, kuinka paljon valvomista on edessä, kuinka parisuhde mullistuu ja ennen kaikkea – kuinka valtavan yksin sitä jää. Se oli ehkä pahinta. En lukenut Asikaisen tyylisiä kirjoituksia siitä, että ota hei rennosti ja vaikka olisinkin lukenut, ei minun luonteella olisi ehkä otettu rennosti.

Helsingin Sanomat uutisoi monen vanhemman ja varsinkin nuoren äidin uupuvan paineiden takia, joita ottavat ulkomaailmasta. Ymmärsin tuota niin hyvin ja samalla koin hirveän huonoa omatuntoa siitä, että olen jatkanut itse ns. paineiden lisäämistä esittämällä, että täällä menisi hyvin. Koska somessahan kaikki oli aina hyvin. En uskaltanut sanoa ääneen julkisesti, ettei nyt kauhean vahvasti mene. Koska vauvan äitinä nyt vaan kuuluu olla onnensa huipulla eikä saa valittaa. Näin itse ajattelin. Luin juttuja, joissa juhlittiin pienimuotoisesti jokaista vauvan uutta kuukautta ja itkin, etten jaksa sellaista tehdä, olen ihan sumussa! Mieheni lohdutti, ettei vauva siitä välitä. Sain jonkinasteisen hermoromahduksen, kun kasvattamistani kurpitsoista itse tehty sose paloi pohjaan ja piti heittää pois. Saamari että epäonnistun tässäkin! Olin kiven kovaan päättänyt, että parisuhdekin pärjää ja selviää hyvin vauvavuodesta, joten mitään perhepetejä ei voinut ajatella ja monesti juuri sen takia, että aina imetin istualleni öisin, saattoivat omat uneni loppua. Kaivoin itselleni kuoppaa pikku hiljaa tajuamatta sitä.

Sitten vauvan ollessa vain kaksikuinen, selvisi, että kotimme on viallinen. Pian selvisi, että koirallemme on etsittävä uusi koti. Maailmani romahteli pieninä paloina pirstaleiksi ympärilläni, mieleni mustui, mutta minä olin ulospäin urhea. Huusin kivusta kaalinlehdet liiveissä yöllä imettäen ja pyyhin verta nänneistä. Mies ehdotti, että hän hakee vaikka silloin keskellä yötä korviketta ABC:lta, jotta vauva saa mahan täyteen ja minä levättyä. Ulisin, ettei huoltsikalta saa korviketta. Mies ihmetteli mistä tiedän, no enhän tiennytkään, väitin vaan tietäväni sillä minähän en vauvalle korviketta anna. Siinäpä vasta olisin epäonnistunut sitten niin. Etten pystyisi muka täysimettämään, minähän imetän per***e!

Kesällä 2013 uneni alkoivat loppua kokonaan, joten totesin, että lähden sitten hommiin. Aamuneljältä poimin pihasta vatut ja aamuviideltä kävin tunnin lenkin. Miehen ja lapsen noustessa seiskalta olin jo ihan sekaisin väsymyksestä, mutta nukkua ei voinut. Mitä pahemmaksi asuntoasia meni, sitä enemmän suoritin ja vähemmän nukuin. Touhusin pois ahdistustani. Samaistuin kovasti Ylen uutiseen Susannan menosta. Minähän en epäonnistu tässä äitiydessä, kun kotiasiankin jo pilasin vauvalta.

Tuli marraskuu, vuodein pimein aika. Olimme vuokra-asunnossa pahvilaatikoiden keskellä. Tunsin olevani kuolemanväsynyt, vailla ystäviä ja eniten yksin ikinä. Sen esittäminen, ettei kaikki ollut hyvin oli alkanut murentua ja olin iskenyt blogini jäihin. Lopettanut kokonaan, vaikka kuten nyt huomaatte, tauoksi se lopulta muotoutui. Joulusta en nauttinut tippaakaan ja soimasin siitäkin valtavasti itseäni. Lapseni ensimmäinen joulu ja en jaksa mitään. Uutena vuotena makasimme sohvalla, ystävien vierailu oli peruttu kun ei jaksanut. Mitään.

Alkuvuodesta katselin kotimme pihassa, miten vaivalla loppuraskaudesta maalaamani vaaleanpunaiset seinänkappaleet lensivät ikkunasta ulos. Koko kotimme oli yhtä multaa ja työmaata, vuokra-asunnossamme vieraili useaan otteeseen asianajaja. Näin, kuinka korttipakkani ja kulissini kirjaimellisesti murenivat edessäni. Vauvamme valvoi tauotta, en tiedä paljonko olisi valvonut, jos emme olisi olleet niin loppu ja kodin ilmapiiri mielettömän kireä. Itkien soittelin apua neuvoloista, joissa sanottiin minun liioittelevan. Soitin jopa vanhalle terveydenhoitajalle edellisen asunnon neuvolaan pyytäen apua, ei sitä tullut. Menin yksityislääkärille, joka tarjosi unilääkkeitä. Tuntui, että olen ihan ainoa täydellisesti äitiydessä epäonnistunut äiti, missään ei ole vertaistukea, yhtään ystävää ei ole jäljellä, syöksymme pohjaa kohti enkä osaa pysäyttää tätä junaa. Muistan hetken, kun en jaksanut lähteä vähän alle yksivuotiaan kanssa lorutteluun ja heijasin häntä yöppärissä unille parvekkeella ja näin samalla reippaan äidin lorutteluryhmästä kävelevän kohti harrastustamme. Itkin ääneen, miksi kaikki muut jaksavat paitsi minä?

Nyt jälkikäteen tajuan, että esikoisen syntymä yhdistettynä kokemaamme talokauhuun ja koirasta luopumiseen oli sellainen kombo, ettei sitä jaksakaan. Käsittelen traumoja vieläkin ja näen vasta vuosia myöhemmin, miten huonosti voin. Täydellisyyttä piti silti tavoitella, vaikka kaikki mureni ympärillä. Koska muutkin jaksaa. Olisi pitänyt pyytää aiemmin apua, olisi pitänyt sanoa aiemmin, että minä voin helvetin huonosti, en vain uskaltanut. Vyyhti alkoi pikkuhijaa purkautua, kun jostain puhelustani ohjattiin perhetyöhön ja meillä alkoi käydä kerran viikossa perhetyö neljän tunnin ajan. Saatoin käyttää tuon ajan vain istumalla kahvilassa, parempana päivänä menin jumppaan (sain kuulla tästäkin somessa, että pääsisisinpä minäkin pienen äitinä aamujumppaan, älä kerro siis mitään somessa opin, kateus on uskomatonta), tai saatoin kirjoittaa kokemuksistani kirjoituskurssilla. Kävin tuon kevään luovan kirjoittamisen kurssia, jossa käsittelin asiat niin kuin parhaiten osaan – kirjoittamalla. Esikoisen syntymän, taloasian. Kirjoitin ja itkin loputtomasti, kun kirjoitukset luettiin ääneen tunneilla. En tuntenut kurssilta ketään, joten kerroin kaiken avoimesti ja itkin avoimesti. Miksi se oli helpompaa ventovieraiden seurassa? Talomme alkoi valmistua ja näytti siltä, että pääsemme vielä takaisin kotiin ja koti näyttää nätiltä. Olin tutustunut loruttelussa ja muskarissa vauvojen äiteihin ja aloin pitää heihin yhteyttä, en ollutkaan enää ihan yksin maailmassa. Aurinko alkoi paistaa. Muistan edelleen hirveän hyvin huhti- ja toukokuun keväältä 2014. Kävimme ensi kertaa kolmistaan iltarasteilla, jaksoimme harrastaa. Hymyilimme aidosti. Kaivoin bloginkin tauolta. Jaksoin taas hengittää.

On silti vienyt vuosia, että olen julkisesti uskaltanut tunnustaa tämän. Miten hirveä vuosi meillä oli ja miten talokauhu näkyy elämässämme edelleen, yli kuusi vuotta myöhemmin. Siitä aiheutuvat riidat repivät parisuhdettamme edelleen. Miten olinkaan sen uupumuksen edessä oli niin hirveä monesti ihmisille, etten jälkikäteen ihmettele että jäin yksin. Olisinpa edes tuolloin osannut lakata suorittamasta.  Ainoastaan vanhempani ja mies jaksoivat minua sellaisena ihmisenä, mikä minusta tuli. Olin hölmö, kun en alkanut aiemmin purkaa vyyhtiä vaan häpesin.

Kaksi vuotta pahimpien aikojen jälkeen syntyi kuopuksemme. Kävin neuvolapsykologilla juttelemassa odotusaikana (tämäkin hävetti suuresti), sillä ensimmäinen vauvavuosi jätti niin syvät traumat, että pelkäsin hulluna. Psykologin neuvo oli, että minä yritän kontrolloida elämää liikaa, täytyy antaa mennä vaan. Niin, siinäpä neuvo suorittavalle kontrollifriikille. Miten se noin niin kuin käytännössä toteutetaan, painetaan itsestä jotain nappia? Lopulta soitin, etten tule enää, sillä en saanut hommasta mitään irti.

Kuopus syntyi ja huomasin, että pelkkä hänen nopea tunnin syntymänsä antoi eväitä alkuun ihan eri tavalla, kuin ensimmäinen synnytykseni, vuorokauden maratoni. Olin hyvällä tuulella ja jaksava. Kotona annoin hyvin mielelläni miehelle yöllä vauvan. Taisi kuulkaa saada viikon ikäisenä korvikettakin yöllä, jotta minä sain nukkua (voi olla, että syytin itseäni, kun hän on ainoa yhdellä allergialla varustettu perheestämme, että no niin, siinä oli unien hinta. Yritän olla soimaamatta itseäni). En aikoinut ajaa itseäni uudestaan siihen tilaan, missä kerran olin. Kun vauva tasaisesti heräsi viideltä syömään, imetin sängyssä ja nukahdimme vielä muutamaksi tunniksi vierekkäin. Minua ei kiinnostanut pätkän vertaa, missä nukumme ja milloin, kunhan kaikki nukkuvat. Nautin kuopuksen vauva-ajasta. Puuhasin tyttöjeni kanssa paljon jaksavampana, kun huolehdin paremmin unistani.

Eilen ollessani kaupan kassalla kuopukseni kanssa, vieressämme seisoi mummo lapsenlapsensa kanssa. Lapsi oli noin viisivuotias, hänellä oli mustat sukkikset, nilkkurit, Gugguun musta takki ja Metsolan musta pipo. Hän näytti supertyylikkäältä pieneltä ihmiseltä. Katselin edestakaisin pomppivaa lastani, joka oli vetänyt aamulla siskon vanhan kukkapaidan päälle ja jalkaansa vähän liian pienet kesäiset kukkahousut. Vilkkutennarit välkkyivät hänen pomppiessaan ja tukka hörsötti sataan suuntaan. Koin jonkun omatunnon pistoksen siitä, ettei lapseni ole tyylikäs. Seuraavalla sekuntilla heräsin todellisuuteen – mitä helkuttia oikein taas ajattelin. Miksi vertaan tauotta omia valintojani ja tekemisiäni toisiin ja näen aina ne huonot puolet omistani. Siinä pomppii hyvin iloinen ja onnellinen lapsi, joka tyytyväisenä itse puki ja valitsi vaatteet. Joka ei voisi vähempää välittää siitä, onko hänellä jonkun merkkiset vaatteet vai ei. Suutuin itselleni siitä, että jälleen sain itseni kiinni vertailusta ja päätin olla selaamatta somea koko loppupäivänä ja nauttia siitä ihanasta iloisesta tyypistä, joka vietti päikystä vapaapäivää kanssani.


paita VILA/ takki GLOBAL ESSENTIALS / housut LIDL/ kengät DR. MARTENS/ korvikset LINDEX

Se somen luoma paine. Se vertailu. Harrastin sitä viimeksi viime viikolla, kun mietin, miten minä olen päässyt Changen vieraaksi Köpikseen, kun muut ovat toimittajia tai somen supervaikuttajia. Helkuttiako minä täällä, vähän nolotti. Miksi sitä aina pitää verrata itseään toisiin ja uuvuttaa näillä ajatuksilla itsensä?

Enää ei hävetä tunnustaa, että olen ollut vuosikausia aivan loppu. Että ei se meidän vika ollut, että edellinen omistaja oli remontoinut talomme asuinkelvottomaksi. Etten jaksanut olla aina onnellinen, kun olin niin loppu. Täydellistä vanhemmuutta, perhettä tai kotia ei ole. Olen alkanut puhua kaikesta ääneen ja kovaan ääneen ja pyydän anteeksi, kun ylläpidin osaltani illuusiota, että esikoisen syntymä menee kuulkaa kuin vettä vain.

Lempeyttä viikonloppuusi. Kuinka hyvältä tuntuu sanoa rehellisesti iloitsevansa tästäkin aamusta ja perheestään! 

Näin yksinkertaista on perustaa yritys (not)!

Olin eilen aivan hiilenä. Mikään ei vain sujunut ja soittelin numerosta toiseen yritysasioihin liittyen. Aina noin 25 minuutin jonotusajalla. Pää olisi varmaan poksahtanut, jos en olisi viiden tunnin jälkeen tajunnut laittaa lenkkareita jalkaan ja juosta ulos. Lenkin jälkeen järki taas kulki.

Mistäköhän aloittaisin? Varmasti kyseessä ihan normaaleita uudelle yrittäjälle vastaan tulevia asioita. Silti on yllättänyt, kuinka hirveästi sitä asiaa onkaan, kuinka asiat eivät ns. vain suju helpolla ja kuinka vaikeaa tietoa on välillä löytää. Olen siitä onnellisessa asemassa, että juuri nyt aloittaessani oli edessä isoimmat projektit, muun muassa loppuvuodeksi työ somen ulkopuolella. Olisin siis halunnut keskittyä niihin varsinaisiin töihin, en viettää viittä tuntia tapellen byrokratian kanssa.

Miksi ylipäätään ryhdyin yrittäjäksi? Tuntui, etten saa ns. normaaleja palkkatöitä hakemuksista huolimatta. Olin vuosia tehnyt hommia kevytyrittäjänä ja tuntui, että esimerkiksi Ukko.fi vie kohtalaisen paljon palvelumaksuja ja toisaalta sivutoiminen yrittäminen täytyy olla sitten sivutoimista, eli välillä sai olla aika tarkkana tuloistaan. Että yrittäjänä sitten saisi tienata rajoituksetta ja vain itselleen. Pelkäsin kuinka hirveän vaikeaa se onkaan, toisaalta Uusyrityskeskus kannusti ja moni tuttukin näyttää selviävän. Ehkä minäkin?

Huhtikuussa marssin Uusyrityskeskukseen entisen työkaverin puheille, nyt asiakkaana. Juttelimme ajatuksista, hän kertoi, että yrittäjyyskurssi tarjotaan ilmaiseksi korkeakoulutetuille työttömille. Että nyt kannattaa! Tartuin asiaan vasta kesäkuun alussa ja ajattelin käydä kesällä kurssin. Se on ehtona muun muassa starttirahan saamiselle, jota ajattelin myös hakea.

Yrittäjyyskurssi lasten kesäloman keskellä oli sekin mielenkiintoinen projekti ja kesä vähän raskas. Jossain välissä kai syntyi liiketoimintasuunnitelma ja laskelmat. En oikeastaan itsekään tiedä missä välissä. Välillä istuin helteessä läppäri sylissä hikeä valuen kuunnellen luentoja ja tytöt leikkivät vieressä naapurin lapsien kanssa. Kävin isäni kanssa läpi laskelmia heinäkuussa mummilassa.

Elokuussa lähti starttirahahakemus matkaan ja kurssi oli käytynä. Odottelin muutaman viikon ja sitten aloin soitella hakemuksen perään, kun päätöstä ei kuulunut. VIIDES numero tärppäsi ja sain oikean ihmisen langanpäähän – hakemukseni oli otettu vastaan, mutta hukattu. Virkalija sanoi palaavansa asiaan ensi viikolla. Taistelin, että ei käy. Sain siinä puolen tunnin puhelun aikana myöntävän starttirahapäätöksen kun en antanut periksi.

Seuraavaksi siis yritykselle nimi ja perustamishommiin. Sitähän ei voi tehdä ennen kuin starttiraha on päätetty. Nimen keksiminen oli hurjan vaikeaa ja lopulta sen keksin, tein YTJssa ilmoitukset, vein asian Verohallintoon ja kaupparekisteriin. Istuin tunteja kirjanpitäjän luona ja opettelin käyttämään taloushallinnon ohjelmaa ja kuuntelin mitä kaikkea menee vähennykseen ja että tilikausi kannattaa päättää vasta vuoden 2020 loppuun, kun tätä vuotta on niin vähän jäljellä.

Ok. Pian sainkin Y-tunnuksen ja homma pelitti. Seuraavana postilaatikosta putoaa kirje – yrityksesi nimeä ei ole hyväksytty, toinen nimi on liian lähellä. POSTISSA! Päätös oli tehty 10 päivää aiemmin. ARGH! Olin siis jo ilmoittanut nimen kirjanpitäjän systeemeihin ynnä muihin, kun luulin, että Y-tunnuksen myötä, kun yritys YTJ:n rekisteristä löytyi, homma olisi ok. Ei ollut. Sitten vain vääntämään uusia nimiehdotuksia ja lähettelemään niitä eteenpäin sormet ristissä. Tämä oli onneksi päivän homma, uusi nimiehdotus meni läpi ja aloin sitä muuttamaan erinäisiin paikkoihin.

Sitten, yrityksen pankkitili. Olin KOLMESTI soittanut pankkiin ja yrittänyt kysyä, voinko perustaa vain uuden tilin oman nimen alle. Ettei yritystiliä ollenkaan, sillä ne ovat hyvin kalliita. On ok, sanottiin. Kun soitin uudelleen kysyäkseni mihin valtakirja kirjanpitäjää varten toimitetaan, ei asiakaspalvelija ymmärtänyt suomea. Kolmannella kerralla käskettiin laittaa se verkkopankin kautta. Laitoin. Odotin viikon. Ei kuulunut mitään. Laitoin viestiä pankkiin, että minulla on jo lähtenyt laskuja, kirjanpitäjän pitäisi päästä tiliin kiinni. Vastaus tuli: nämä ovat yritystiliasioita, ei näihin voi päästä yksityistilillä. ARGH! Olin soittanut kolmesti ja kysynyt tätä! Siis on pakko olla yritystili, jos haluaa kirjanpitäjälle oikeudet tiliinsä.

Siis yritystilin kimppuun. ”Tee se hakemus netissä sanottiin 25 minuutin pankkijonottamisen jälkeen”. Yritin, tietyssä vaiheessa systeemi huusi aina ”VIRHE” yritä myöhemmin uudelleen. Ei sa***na sadattelin ja rämpytin. Ei toiminut. Lopulta sain ensimmäisen vapaan ajan pankkiin tehdä se suoraan heidän kanssaan. Se on kuun lopussa. Sitä ennen pyörii jo verkkolaskut siellä tiliohjelmassa vaan eivätpä pyöri, sillä rahaa sinne ei mene ja laskut eivät sieltä mene maksuun kun ei ole sitä tiliä! UAAAH! Savu nousi korvista.

Ja sitten pääsemme asiaan verotus. Siitähän Suomessa riittänee aika monella kaikenlaista sanottavaa, mutta siinä vaiheessa kun Verohallinnon puhelimestakin sanotaan ”en oikein tiedä” alkaa kylmä hiki ja hermostus nousta. Yrittäjähän maksaa ennakkoveroja tuloistaan. Lisäksi tarvitaan henkilökohtaiseen verotukseen verokortti, jolla verotetaan starttirahaa. Loppuvuodesta oli haasteellista tehdä se netissä, sillä en tiennyt arvioinko tuohon muutosverokorttiin yritystuloja vai jäävätkö ne sen ulkopuolelle, joten soitin Verohallintoon. Jonotin 18 minuuttia. Väännön jälkeen tulos oli, että jos otan ylipitkän tilikauden ja maksan veroja yritystuloista vasta ensi vuonna, starttirahaa verotetaan prosentilla 25%. Tuntui huimalta prosentilta alle 700 euron tuesta, joten otin yhteyttä kirjanpitäjään ja kysyin, kannattaako tuo ylipitkä tilikausi. Tulimme tulokseen, että ehkä ei, soita Verohallintoon ja muuta sitä. Soitin uudelleen, jonotin 21 minuuttia, muutin veroprosentit erilaiseksi niin, että maksan ennakkoverot loppuvuodestakin, mutta tilikausi täytyisi muuttaa itse YTJ:n kautta lomakkeella Y6.

Asia selvä. Menin YTJ:n rekisteriin, taistelin tunnin ja aina sain vastaukseksi, etten voi muuttaa verohallinnon tietoja. En selitystä miksi. Itketti jo ja turhautti hulluna. Soitin kolmannen kerran verohallintoon, jonotin vain 14 minuuttia! Vastaus oli, että yritykseni ei ole vielä rekisterissä, sillä Verohallinnon jono on noin 6-8 viikkoa ja olen tehnyt oman rekisteröintini vasta nelisen viikkoa sitten. Siksi voin tehdä muutokset vain tulostamalla lomakkeen Y6, täyttämällä siitä yhden kohdan ja laittamalla sen etanapostiin. AHAAA!

Aloin sitten tehdä starttirahan maksatushakemusta ja etsin Oma verosta verokorttia, jonka virkailija oli luvannut sinne tänään saapuvan. En löytänyt. Soitin taas Verohallintoon, jonotin enää 8 minuuttia! Ohhoh, se onkin laitettu suoraan KEHAan (starttirahan maksaja), eikä ollenkaan Oma veroon sanoi virkalija. AHAAA taas!

Lopulta eilen viiden tunnin puhelurumban (en edes halua tietää millainen lasku tulossa, nuo 020-alkuiset numerothan ovat kalliita!) sain tehtyä (mielestäni) starttirahan maksatushakemuksen. Sain sovittua yritystilille perustamisajan kahden viikon päähän pankkiin. Sain selväksi millaiset verot maksan tänä vuonna ja sain tulostettua lomakkeen Y6. Hakkasin päätä seinään haukkuen itseäni, että yrittäminen on tyhmintä mitä olen saanut päähäni ja harmitti, kun varsinaiset työt jäi täysin tekemättä. Pistin lenkkarit jalkaan, juoksin 10 kilometriä ja henki kulki taas.


paita R/H/ farkut MANGO/ takki ONLY/ korvikset MAANANTAIMALLI/ kengät SO WHAT

Byrokratiaviidakossa tarpominen ei ole helppoa ja aloitteleva yrittäjä, joka tulee hommaan aika ns. pystymetsästä, joutuu opettelemaan monta hommaa ihan alusta. Lisäksi minun kärsivällisyys on huono, voi olla, että olin aika raskas asiakas eilen puhelimessa. Voi olla, että olen jotkin kohdat perustamisoppaasta lukenut liian huonosti (mistä olisi pitänyt tietää, että Verohallinnon rekisteröinti kestää kaksi kuukautta!). Osaksi olen saanut esimerkiksi pankilta täysin väärää informaatiota (kiitos Nordea) ja välillä on palloteltu niin vero- kuin pankkiasioissa henkilökohtaiselta puolelta yrittäjyyspuolelle.

Nyt tässä vaiheessa tuntuu siltä, että on kuulkaa ihan maailman paras idea tuo kevytyrittäjyys ja se summa, jonka Ukko.fi vie hoitaakseen kaikki vero- yms. asiat ei ole summa eikä mikään.

Toki tiedostan, että kun tili on kerran avattu, se sitten on. Kun starttiraha lähtee rullaamaan, sekin on jatkossa helpompaa. Opin itse koko ajan lisää. Mutta kyllä tämä on teettänyt töitä ja säätöä ja tuskaa paljon enemmän heti alussa kuin ikinä uskalsin ajatella! Miten ihmeessä kaikki nuoret kauniit bloginaisetkin vain huikkaavat perustaneensa yrityksen ja kaikki näyttää niin helpolta? Olenko ainoa uuno, joka saa tehdä kaiken tuplana ja uusiksi? En käsitä. Olin eilen todella lannistunut ja allapäin, ettei minusta ole tähän. Juoksulenkillä mietin, että hei, sain monta asiaa kuitenkin selvitettyä. Voi olla, että tokaisin Verohallinnon tädille, ettei ihme että niin moni yritys menee konkurssiin, eihän tässä ole mitään järkeä, voi olla, että sanoin pankkipojalle, että tämä ei ole todellista, kunpa voisin vaihtaa pankkia ja voi olla, että sanoin toiselle verohallinnon naiselle ettei tästä tule hevonhelvettiä. Tai sitten vain hoitelin asioita aurinkosesti, voitte arvailla kumpi on totuus. ;)

Jotenkin yrittäjyydestä annetaan välillä hirveän ruusuinen kuva somessa, mainoksissa ja Uusyrittäjyyskeskuksessa. Juu siitä vaan, ei se niin vaikeaa ole. No ei kai, mutta kyllä se työtä ja säätöä vaatii ainakin tällaisen blondin tapauksessa.

Että eteenpäin sanoi mummo lumessa. Ainakin arvostukseni ihan jokaista yrittäjää kohtaan on kasvanut kohinalla tässä tarpoessa omaa uraa eteenpäin! Lumesta puheen ollen, näistä kuvista ei ole kuin reilu viikko, kyllä on keli kylmennyt sen jälkeen!

Tsemppiä kaikki kanssayrittäjät, olen avoin vertaistuelle ja vinkeille! Menikö itselläsi ihan helpolla kaikki perustamisvaiheessa? Mitkä ovat seuraavat suurimmat haasteet? Onko tässä mitään järkeä?

P.S. KIITOS syyskuun asuäänestykseen osallistuneille, arpaonni suosi 6 tytön äitiä, spostia laitettu!

Ihana uusi vaihe

Jatkaakseni lauantaisee aiheeseen siitä, kuinka elämä on lasten kanssa aikamoisia vaiheita, eletään nyt taas yhtä uutta niistä meillä. Vaiheet kestävät vielä yleensä niin vähän aikaa, että aina kun alat tottua johonkin, mennään jo seuraavaa vaihetta kohti. Vauvavuosi oli kehitykseltään niin huikean nopea, että kun löysi jonkun toimivan kikan esimerkiksi nukutukseen, meni kaksi viikkoa ja lapsi keksi uuden taidon ja vanhat kikat eivät päteneetkään.

Tänä syksynä meidän tyttöjen tiet erosivat jollain tapaa, kun isompi meni koulun yhteydessä olevaan eskariin ja pienempi jatkoi muutaman kilometrin päässä olevassa päiväkodissa. Koska he olivat tähän asti pääsääntöisesti kotihoidossa, olivat he myös koko ajan sen myötä yhdessä. Pari päiväkotipäivää viime talvena olivat eri ryhmissä, mutta leikkivät tiiviisti pihalla keskenään.

Minä nieleskelin tyhjää tämän eron myötä. Miten varsinkin pienempi pärjää? Tiesin, että hänen luonteellaan pärjää missä vain, mutta tuntui jotenkin ihan erilaiselta jättää toinen ilman isosiskon turvaa leikkimään. Kokeeko olevansa yksin? He ovat olleet niin supertiivis kaksikko ja pienempi leikkinyt aina ns. isojen tyttöjen kanssa, että mietin miten sopeutuu.

Ero näyttää toimivan ihan hyvin. Sen myötä isompi saa keskittyä täysillä omiin kavereihinsa eikä automaattisesti huolehdi pikkusiskosta. Pikkusisko taas on saanut omia kavereita, joita halusi kutsua kyläänkin. Se arki-ilta, kun kylään tuli kuopuksen paras päiväkotikamu oli isosiskolle hyvin vaikea. Hän oli yks kaks todella mustasukkainen pienemmän omasta kaverista. Istua murjotti sohvan nurkassa ja lähti sitten hakemaan omaa parasta kaveriaan meille. Tietenkään nämä neljä tyttöä eivät voineet leikkiä samassa tilassa, vaan eriytyivät pienten ja isojen leikkeihin. Minua tilanne nauratti ihan kamalasti ja mietin, että missäköhän iässä oikeasti vaativat jo omat huoneet? Samalla olin hirveän iloinen heidän omista kavereistaan, olen aina todella iloinen kun meillä pyörii pikkutyttöjä (tai poikiakin toki) kylässä. Kesän lopussa esikoinen sai päähänsä hakea vähän kaikkia leikkimään ja yks kaks tarjoilin kymmenelle pienelle mehua pihassamme. Ihanaa, kyllä kaverit ovat niin iso juttu!

Samalla ihan uusi vaihe on se, että lapset saattavat hautautua leikkimään huoneeseensa tunniksikin. Ilman hirveää tappelua ja kiellolla, etteivät vanhemmat saa tulla. Eräänä iltana syyskuussa meillä oli yksi kaveri kylässä, tytöt leikkivät kolmisin yläkerrassa, mies oli urheilemassa ja minä istua kökötin vähän ihmeissäni, että mitä tekisin. Niin pitkään he ovat tarvinneet minua vähän koko ajan tai leikkitreffien myötä on tullut myös äitejä juttelukavereiksi.

Kiitollisena otan tämän vaiheen vastaan, on ihanaa että viihtyvät jo kavereiden kanssa niin hyvin, on välillä rasittavaa kun pitäisi koko ajan olla hakemassa kaveria ja ihanaa, että viihtyvät sitten kuitenkin vielä niin hyvin vanhempien kanssa. Kyllä ne kasvavat silmissä, ihan koko ajan.

Mitä uutta syksy on tuonut teidän perheeseen, onko päiväkoti aloitettu, koulu tai onko ollut muita muutoksia? Tsemppiä uuteen viikkoon!

Postauksen kuvat otti taitava Roosa Blom Photography