Viikon parhaat palat (tule moikkaamaan huomenna!)

Lauantai! Viikossa on tapahtunut kyllä paljon, siitä hetkestä kun viime lauantaina suuntasimme Hyvinkäälle on kauan! Mitkä ovat olleet viikon parhaita juttuja? Ja mitä vielä huomenna tulossa?

  • Maanantaiaamu. Hyvin poikkeuksellista, että näin voi sanoa. Olimme hitsautuneet jotenkin puussa yhteen tai siltä se tuntui, kun esikoinen halusi perhehalin ja siinä sitten oltiin hetki ennen eri suuntiin lähtemistä mytyssä nelistään maanantaiaamuna seitsemän jälkeen.
  • Suunnistus. Kävimme kaksin maanantaina iltarasteilla ja vaikka emme hortoilleet, vitsi mikä sijoitus oli! Hämmästyin, oltiinpa hitaita. Mutta toisaalta, himmasin tarkoituksella useamman kerran ja jouduin yskimään tosissani limaa vielä irti. Lapsi sanoi torstaina, että suunnistuskoulussa oli kivempaa kuin Särkänniemessä (!!). Voi jee, metsä tekee iloiseksi!
  • Aika kuopuksen kanssa kaksin, kun esikoinen oli yötä Helsingin kummilassa. Olen käynyt pari kertaa kuopuksen kanssa sushilla kaksin tällä viikolla. Hän on kyllä mainio tyyppi! Nyt huomaa, kuinka esikoisen kolmevuotisajasta meni kyllä osa ohi vauvasumussa. Ihania tyyppejä osaavat 3veet olla!
  • Turkkilainen ilta. Siis aivan mieletön elämys keskiviikkona. Turkkilainen kuorinta ja vaahtopesu, turkkilainen ruoka ja päälle vielä pikakasvohoito. Ihana ilta, jossa sielläkin oli 3vee mukana. Kerron vielä lisää!

  • Juoksu. Juoksin 14 kilometrin lenkin torstaina, eikä tuntunut enää pahalta. Jes, taas yksi lenssu taittunut!
  • Invisible Heroes. Mennä katsoimme sitten koko sarjan, no, eihän niitä ole kuin kuusi jaksoa. Jakso/ilta, eli kuudeksi päiväksi riitti. Meidän on suht vaikeaa löytää sarjoja katsottavaksi, katsomme kaikki telkkarijutut yhdessä. Meille ei kiitos fantasiaa, ei tositv:tä, ei mielellään komediaa, ei puheohjelmia kiitos. Meidän lempparit, joita on tahkottu aika vauhdilla ovat olleet mm. Sons of Anarchy (ihan all time ykkönen!), Breaking Bad, True Detective ja OITNB. Huomaatte, jenkkiläisiä rikosdraamoja siis. Aallonmurtaja juuri muuten katsottiin, se on myös hyvä! Tositapahtumiin perustuva Invisible Heroes oli mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä ja laittoi googlettemaan lisää. Nosti myös näyttelijänä Pelle Heikkilän ihan uudelle tasolle omissa silmissä sieltä sekoilevasta Tikkakoskesta. Suosittelen! Ja hei, mitä me nyt katsotaan taas, apuaaaa! Suosituksia?
  • Tänään olevat Viikarin vuosi-kuvaukset, viidennet tänä vuonna siis, otetaan kirsikkapuiden alla. Ihanaa! Jää tytöistäkin pinkkien kukkien alla muisto.
  • Eilinen grillattu kala, sienet ja homejuustosalaatti. Tytöt söivät kaiken ja kehuivat, pyysivät sitruunat ja tillit kalan päälle. Kaikki hävisi hetkessä. Heillä oli selkeästi kova nälkä, mutta olinpa ylpeä kun syövät niin kaikkea ja olipa iloinen illallinen, ihan vailla ruokataistoa. Kaikki vaan meni ja vanhemmat saivat kehut mahtavasta ruoanlaitosta! Ohhoh!

On niitä muitakin kivoja juttuja viikkoon mahtunut, tapahtumarikas viikko. Samalla viikkoa on siivittänyt väsymys ja selkeä aivojen ylikuormittuminen, olen sekoillut huolella pariin otteeseen. Pesin jopa tukan käsirasvalla! Kyllä se tästä, kyllä se tästä.


toppi CHANGE LINGERIE (saatu)/ farkkuliivi ONLY/ farkut LIDL HEIDI KLUM (saatu)/ tennarit MINNA PARIKKA/ rannekoru BY PIA’S/ korvikset UHANA DESIGN (tein itse!)

Mutta hei! Sitten vielä huomiseen äitienpäivään. Me vietämme sen Keskustorilla Peräkonttikirppiksellä seisten ja myyden tavaroitamme. Myynnissä on naistenvaatteita, tyttöjen vaatteita ja kenkiä (eniten löytyy kokojan 86/92-98, joitain 68cm sekä 122cm), sisustustavaraa ja leluja. Toivottavasti mahdollisimman moni piipahtaa Tampereen keskustassa ostoksilla! Kirppis on auki klo 9-15, tulkaa bongailemaan aarteita, tinkimään ja moikkailemaan. Toivottavasti näemme!

Ihanaa aurinkoista lauantaita! Nämä kuvat ovat huhtikuulta, siltä lämpöiseltä viikolta, toivottavasti saadaan tätä pian lisää. Kyllä hymyilyttää, kun takin saa heivata pois! Nauttikaa viikonlopusta! Heittäkää sarjavinkkejä ja tulkaa shoppailemaan huomenna, jooko?

P.S. Kiitos kaikille asuäänestykseen osallistuneille. Arpaonni suosi tällä kertaa Sirpaa, voittaja tavoitettu spostilla. Suosikki voitti yhdellä äänellä seuraavaksi tulleen, mutta tämä keltainen mekko oli ykkönen!

Ne ovat täällä taas!

Vappu hurahti ohi ja täällä köhi kolme neljästä. Voi miten harmittaa, kun tänäänkin ajattelin juosta pitkän lenkin tulevaa puolimaratonia ajatellen, mutta ei auta. Lapsi on köhinyt jo 1,5 viikkoa, mies viikonlopusta asti, oma vuoroni alkaa röhimään tuli vappuaattona.

Eilen kävimmekin vähän pyörähtämässä Nokian mammojen järjestämässä vapussa, jossa soitti muun muassa kavereiden Pellepändi. Kuopus tykkää heistä hurjasti, mutta livenä alkoikin jännittää kovaa ääntä ja pellen nenää ja halusi olla sylissä. Kiva tapahtuma, jossa saatiin niin kasvomaalaukset kuin askarreltiin itse vappuhyrrät.

Olin toivonut, että pääsisin kuvaamaan vappuna myös upeista upeimmat kirsikankukat. Ne ovat loistossaan niin hurjan vähän aikaa ja ei ole niin sanottua, että juuri silloin pääsisi käymään keskustassa ja saisi vielä miehen kameran taakse. Niinpä kurvasimme Keskustorin kautta vielä eilen kotiin. Oli tietenkin alkanut sataa ja se peittyy aika hyvin kuvista, mutta näkyy läikittyvästä hameesta. Siellä me kaksi lenssuista yskimme ja köhimme kirsikkapuissa. Apua, kaikkea sitä. Mutta ihanaa, että päästiin kuitenkin käymään! Nämä ovat niin supernättejä kukkia, ettei tilaisuutta voinut ohittaa. Kohta varmaan alkaa somessa pyöriä myös Roihuvuoren kuvia, olen itsekin siellä kerran käynyt ja onhan se upea.


paita UHANA DESIGN/ hame TFNC/ takki ONLY/ kengät ADIDAS/ korvikset MAANANTAIMALLI/ rannekoru BY PIA’S

Jotenkin tuolla kylmässä sateessa puun vieressä seistessä tuli vahvasti mieleen viime vuoden toukokuu. Olin ollut kaksi viikkoa vatsataudissa ja varma jo, ettei se ikinä lopu. Käynyt pari kertaa sairaalassa tiputuksessa ja muuta. Kun se sitten loppui, oli lähes helle, kaikki kukat kukkivat ja menimme tuonne kuvaamaan kirsikoita. Oli oli vähän heikko, mutta samalla ihan superonnellinen. Ja tiedättekö, sitä se oli eilenkin puussa heiluessa. Oli niin hyvä mieli siitä, että sain viettää vappua köörini kanssa. Jotenkin yhdessä perheenä touhuaminen on monesti vain sitä parasta, kun vielä kelpaamme tytöille seuraksi. Illalla saunassa katselin, kun tytöt puuhasivat vaahtokylvyssä hihittäen keskenään ja mietin, että he sulkeutuvat usein johonkin täysin omaan kuplaansa. Heillä on ihan oma siskosten maailma, jonne me emme mahdu ja jossa he ovat täysin erottamattomat.

Taisinpa vappuna sanoa, että tulee olemaan kova paikka ensi syksyn eskari ja sen myötä päivät erossa toisistaan. Heitä on kyllä ihanaa katsoa yhdessä (ainakin se pieni osa ajasta, kun eivät tappele, heh!).

Tällaisissa vaaleanpunaisissa lenssutunnelmissa vietettiin meidän vappua! Piti laittaa sitten asukin ihan vaaleanpunaista, kun olin matkalla kohti pinkkiä puuta. Saatteko pinkkiöverit näistä torstaihin? Niitä ehkä tarvitaankin, keli muuttui nyt hetkeksi niin jäätäväksi, iik!

Minä riennän nyt kohti Särkänniemeä, ehkä kuulette myöhemmin miksi. Toivotan jokaiselle ihastuttavaa alkanutta toukokuuta, omenankukkia odotellessa! Ai että! Mahtavaa kun se aika on taas täällä ja luonto herää henkiin. Nautitaan!

Miten oma vappusi sujui? Joko olet bongaillut kirsikoita?

Toivotko toiselle hyvää?

Voi pojat mikä viikonloppu! Oli lämpöä ja aurinkoa, oli terassikelejä ja juoksukelejä. Oli perinteistä perhesähläystä, täysin vegaaninen Laikun brunssi ja vähän siivousta. Yksi särkynyt muumilautanenkin mahtui viikonloppuun, voi räkä. Tietysti se lähes ainoa muumilautasemme ja tietysti myös se uusin lautasemme. No, se on elämää.

Viikonloppuna ehdin taas jälleen kerran mietiskellä ja pyöritellä montaa asiaa päässäni. Juostessani 15 kilometriä yksin eilen mietin erinäisiä asioita, mutta eniten juostessa mietin miestäni. Mietin sitä, etten ole itsekään juossut tammikuun jälkeen 15 kilometriä putkeen. On ollut liian tylsää juosta pitkään yksin. Miehen kanssa en ole juossut yhdessä tammikuun jälkeen hänen rasitusvammansa takia. Olen tästä aiemminkin maininnut ohimennen, mutta kun ihmiseltä otetaan intohimo pois, se vaikuttaa häneen monella tapaa. Ymmärrän sen hyvin ja tunnen oloni niin avuttomaksi, kun en voi auttaa. Samalla oma motivaatio juoksuun meinaa hiipua. Ei tee mieli hehkuttaa lenkkiä, jottei pahentaisi toisen oloa. Vaikka mies ei kyllä ole sen tyylinen, että käskisi olla hiljaa, mutta jotenkin tuntuu itsestä, että kääntäisin veistä haavassa. Hän kysyi eilen palatessani kotiin, miten juoksu kulki. Kelailin hetken, että vastaan jotain laimeaa, sain sanottua ihan hyvin lopulta. Harmitti ja harmittaa hänen puolestaan.

Kun hän perjantaina lähti lenkille pitkästä aikaa ja palasi sieltä suhteellisen iloisena todeten, ettei jalka kipeytynyt teki mieli huutaa ääneen. Huusin sisäisesti ja joku pieni aurinko syttyi sisälläni. En uskalla asiaa vielä enempää hehkuttaa, nämä rasitusasiat ovat niin monisyisiä, mutta olin valtavan iloinen hänen puolestaan. Samalla mietin, etten edes tiennyt, että toisen puolesta voi iloita niin paljon. Miten kovasti olen toivonut, että hän tokenisi, miten kurjalta tuntuu. Koko eilisen lenkin mietin, että minähän pingon maailman ääriin ihan sillä, kuinka paljon miehen pieni onnistuminen minuakin motivoi. Mietin samalla Jennyä, joka on puhunut miehensä nivelsidevammasta ja nyt ekoista juoksuista aikoihin. Minä niin yhdyn näihin hehkutuksiin! Olen onnellinen myös Jennyn miehen puolesta, mahtavaa!

Tästä pääsin ajatukseen, miten valtavasti hyvää mieltä tuottaa, kun voi iloita toisten puolesta. Toki sitä ilahtuu perheenjäsenten onnistumisesta, mutta monesti sitä ilahtuu ihan hirveästi, kun näkee somessa puolituttujen tai jopa vieraiden onnistumisia. Kuinka he ovat onnistuneet vaikka juoksukisoissa, joku on kirjoittanut kirjan, joku on jaksanut siivota, toinen on tehnyt superhyvää ruokaa. Instagrammia selatessa en pysähdy upeimpien kuvien äärelle, vaan niiden kuvien, joissa on tunnetta eniten. Monesti painan vauhdilla sitä tykkää nappia, yritän kommentoida heti jos joku tunne nousee, sillä tiedän miten paljon se kommentointi antaa itsellenikin verrattuna pelkkään sydämeen. Tuli viime viikolla jo somehäirikkö-olo, kun ihastelin ihmisten kuvien alla meininkejä. Mutta kun oli niin hyvä fiilis monen puolesta! Aurinko selkeästi vaikutti asiaan, sitä halusi vain jakaa hyvää mieltä.

Somessa on monesti se kääntöpuolikin. Siellä reagoidaan nopeasti suuntaan ja toiseen, tunteita ei ehditä välttämättä miettiä tai suodattaa. Tuntuu, että kaikkeen pitää vastata ja reagoida nopeasti. En itsekään aina muista vastata fiksuimmalla mahdollisella tavalla tai ehdi miettiä tarpeeksi, mikä olisi fiksu vastaus. Välillä olisi järkevämpää istua illalla lukemaan ja miettimään asioita ja vastauksia, kuin reagoida asap.

Tämän ajattelun myötä aloin miettiä myös sitä, toivovatko ihmiset lähtökohtaisesti toisille hyvää ja onnistumista? Vai ollaanko toisista asioista kateellisia ja ajatellaan, että miten tuokin nyt aina noin? Ajattelin asiaa myös perjantaina hierojallani, joka vaikuttaa niin vilpittömän hyväsydämiseltä tyypiltä, etten voi kuvitella hänen haluavan pahaa kenellekään. Hän kysyi minulta siinä voivottaessani näitä miehen jalkahommia, että voinko ihan hyvin. Keskeytin lauseeni vähän hämmästyen, ai minä? Enhän itsestäni puhunut! Hän siihen totesi, että vaikutat vähän väsyneeltä. Tajusin, että se, miten puhuin kuukausia jatkuneesta ja molempia harmittaneesta ongelmasta taisi tulla vähän purkauksena ulos. Pahoittelin, että sillä lailla avauduin ja nieleskelin kyyneliä, samalla hän lupasi yrittää keksiä jotain apua. Siis miehen jalkaan. Mikä tyyppi!


paita PIECES/ housut & rannekoru BY PIA’S/ kengät ADIDAS/ korvikset MAANANTAIMALLI

Välillä taas tuntuu, että toiset ihmiset oikein odottavat milloin mokaat ja tuntuvat löytävän kaikesta tekemisestäsi jotain negatiivista tai väärää. Se on hurjan uuvuttavaa. Minä olen edelleen niitä ihmisiä, jotka yrittävät miellyttää kaikkia. Sehän ei sitten onnistu ei millään ja ihmisten kanssa tulee konfliktitilanteita. Toisia että miellytä ikinä vaikka päälläsi seisoisit ja toisia ärsytät aina. Olen vähän kauhuissani aina konfliktitilanteista, sillä se sotii tätä miellyttämisenhaluani vastaan ja alan vältellä herkästi ihmisiä, joiden kanssa tuntuu menevän ajatukset ristiin. Näin vältän sitten konfliktejakin. Tämä on todella hölmö käyttäytymismalli, pitäisi enemmin oppia ratkomaan reilusti asiat ja ajatella, että jos jonkun kanssa ei tule toimeen, ei se tarkoita, että kaikkia ärsyttäisi. Tai että ärsyttäisi sitä jotain tyyppiä aina, jos joskus ollaan napit vastakkain. Kaikkia ei voi miellyttää millään aina, eikä kuulukaan.

Juostessani mietin kaikkia ihmisiä, ketä olen pyöritellyt mielessäni viime aikoina. Niin tuttuja kuin tuntemattomia. Toivonut heille hyvää mielessäni. Samalla mietin, että jos jonkun persoona ärsyttää, sitä alkaa herkästi nähdä kaiken hänen tekemisensäkin ärsyttävänä. Mutta miksi minä tai joku muu persoona alkaa alun perin ärsyttää? Tässä julkisessa harrastuksessa on hyväksyttävä se tosiasia, että ärsytän toisia ja negatiivisia viestejä tulee tasaisesti. Tuntuu, että kun kerran ylittää toisen ärsytyskynnyksen, siitä ei ole paluuta. On vaikeaa välillä itse muistaa, että bloggaaminen on pienen pieni osa elämää, se tärkein osa on muualla ja niiden läheisten mielipiteet ovat niitä, jotka oikeasti määrittävät elämääni. Olen ihan liian usein antanut negatiivisten kommenttien heijastua arkeemme, kun jään sitten murehtimaan, että miksen osaa miellyttää kaikkia ja mitä nyt taas tein väärin. Ja samalla, se on elämää ja konfliktit kuuluvat elämään. En itsekään tykkää seurata sen enempää Instatilejä kuin blogeja, joissa kaikki on vaaleanpunaista, iloista ja ihanaa. Koska ei elämä ole vain sellaista. Mutta jos sanoo mielipiteensä vähän kärkkäämmin jostain, on aivan varma, että edessä saattaa olla tiukkojakin keskusteluja. Mutta sitä minä hainkin, eikö? Miksi en vain hehkuta elämän ihanuutta, sillä pääsisi kyllä helpommalla kuin työntämällä nenänsä eri aiheisiin. Blogikirjoituksia tulee vähän paremmin mietittyä, Instan stooreihin pääsee helpommin läpi niitä hetken ärsytyksiä ja ajatuksia.

Joskus nopeasti reagointi, kirjoitettu kieli ja nopeatempoisuus tekevät sen, että ihmiset tulevat väkisin väärin ymmärretyksi. Asiat suodatetaan omien filttereiden kautta ja sanoma muuttuu matkalla. Siksi olisi ihanaa pystyä puhumaan asiat naamatusten, mutta usein se ei näin vain ole.

Olen huomannut, että jos voin huonosti, some vain pahentaa sitä oloa. Miten kaikilla tuntuu menevän silloin hyvin? Mutta näinhän se on, kun itse onnistuu, sitä hehkuttaa somessa. Kun on huono päivä, voi luuri mennä kiinni. Yritän kyllä tuoda elämän monet puolet somessa esiin ja olla rehellinen, mutta hyvin paljon riidoista, konflikteista ja muusta on niin henkilökohtaista elämää, ettei sitä voi tuoda esiin. Pitää miettiä niitä muitakin osapuolia.

Näitä onnistumisten, somen ja toisen onnellisuudesta iloitsemisen tunteita pyöritin taas viikonloppuna päässäni loputtomiin. Tahtovatko ihmiset pääsääntöisesti toiselle hyvää? Ollaanko joistain asioista kateellisia? Mikä toisissa ärsyttää? Miksi itselläni on miellyttämisen syndrooma, joka ei vain toimi. Ahdistaako sinua konfliktit?

Saitteko kiinni tästä tajunnanvirrastani? Toivon sinulle aurinkoista maanantaita ja uutta viikkoa! Ja mielelläni luen mielipiteitänne aiheesta!