Mikä on yksi matkustamisen helmiä?

Tätä juttelimme miehen kanssa lauttamatkalla Bracista Splitiin maanantaina. Mikä on yksi mahtavimmista asioista matkustamisessa? Syitähän siihen touhuun keksisi loputtomiin (toisaalta myös syitä, miksi ei pitäisi matkustaa), mutta nostan nyt tämän esiin. Sillä se on toiset matkaajat sekä ehdottomasti ne paikalliset ihmiset. Miten paljon voit hetkessä oppia jostain ihmisestä tai kulttuurista alkamalla höpöttämään. Mieheni joskus ihmettelee, miksi aina alan pulista kaikille ja kerron hetkessä elämäntarinani, mutta kyllä kuulkaa kannattaa.

Me esimerkiksi kuulimme, että 74-vuotias kanadalaismies oli Bracissa yksin purjehtimassa. Oli tehnyt veneensäkin itse! Miten tämä kuultiin? Mies tuli pyytämään apua veneensä sitomiseen ja mieheni hyppäsi hänen veneeseensä hetkeksi. Omasta pikkujollastamme irtosi ankkuri ja minä lähdin ajelehtimaan kauemmas vähän stressissä, mutta tuossa hetkessä ehdittiin kuulla, että mies purjehtii siellä ja omien sanojensa mukaan odottaa kuolemaa. Näytti kyllä onnelliselta ja hyvinvoivalta.

Lautassa avasin suuni kuunnellessani brittiläisen pariskunnan höpötystä. Pariskunnan mies oli ollut pitkään lentokentällä töissä ja sanoi työn olleen hyvin uuvuttavaa. Oli tehnyt elämänmuutoksen ja nyt teki muun muassa remppatöitä. Oli iloinen ja sanoi, että mitäs siitä, että Kroatiassa oli aika sateiset ja pilviset kelit, sillä jokainen päivä kun heräät hengissä on hyvä päivä. Satoi tai paistoi. Mieleeni jäi pyörimään hänen rempseä olemus ja lausahdus, ”every day is a good day, when you are alive”. Otan kuulkaa käyttöön. Näinhän se on.

Sunnuntaina menimme pyöräreissulle, johon meidät noudettiin omasta kaupungista. Istuimme elämysretkiä järjestävän yrityksen pariskunnan kanssa autossa parikymmentä minuuttia ja kuulimme milloin Kroatiassa käydään koulua, kuinka ilmastonmuutos näkyy siellä juuri ääri-ilmiöinä, nyt oli vähän kylmä ja sateista, viime kesänä meni yli 70 päivää ilman vettä. Talvisin on nykyään aina vuorilla lunta. Pyöräretken veti itse omistaja, joten kuulimme kolmen tunnin aikana vaikka mitä ja hän tarjoutui, että voi heittää meidät takaisin omaan kaupunkiin milloin vain. Vasta kello 23 palasimme hänen autonsa takapenkillä ja kuulimme, miten paljon hän arvostaa kotisaartaan, mistä hänen vanhempansa ovat kotoisin, miten hän päätyi perustamaan yrityksensä, että meillä on Suomessa yhteinen tuttu. Ja että lompakon voi unohtaa Bracissa rannalle vuodeksi ja se vielä löytyy, niin turvallista siellä vielä on. Ja vaikka mitä muuta.


shortsit CUBUS/ toppi VILA/ kengät Kreetalta/ korvikset LINDEX/ mekko/kimono UHANA DESIGN

Kyllä ihmisille kannattaa puhua aina ja joka paikassa, olen niin mielenkiintoisia juttuja kuullut, kun olen alkanut horisemaan omiani. Ihan mielettömän kivoja ihmisiä nytkin tavattiin.

Ja hei, tiedättekö toisen matkailun helmen, kun on ollut kaksin reissussa? Se on paluuhetki! Se hetki kun näimme tytöt ja kuulimme valtavat tarinat siitä, mitä kaikkea heille oli tapahtunut. Se hetki, kun he olivat vieressäni sängyssä ja toinen nukahti välittömästi kainaloon, samalla kun pienempi kutsui meitä ekan illan mummiksi ja ukiksi. Oli aika helmeä palata myös kotiin ja tuntea pienet kädet kaulan ympärillä ja rutistaa taas kovaa.

Oletko itse kuullut hauskoja tarinoita matkoilla?

Isoja liikutuksen kyyneleitä

Heräsin tänään todennäköisesti viimeistä kertaa mummolasta. Montakohan yötä olen viettänyt tuossa kerrostaloasunnossa Helsingissä? Olen viettänyt niin lapsuuden jouluja, kuin yöpynyt omien lasteni kanssa siellä. Nyt viime aikoina olen ollut hyvin useasti pääkaupunkiseudulla ja yöpynyt yksin mummoni luona. Olen arvostanut kovasti noita iltoja, kun olemme ehtineet kahden kesken jutella. Miettinyt monesti, montako näitä yökyliä vielä on, kuinka pitkälle yli 90-vuotias rautarouva jaksaa.

Voimat ovat sen verran ehtyneet, että mummo muuttaa palveluasuntoon. Helpottunein, mutta tietysti hyvin haikein mielin asuttuaan 65 vuotta samassa asunnossa. Miettikää mikä aika. Hän on saattanut naapureita niin hautaan kuin uusiin koteihin. Todistanut monen ystävänsä lähdön ja jäänyt, ollen talossa pisimpään elänyt tyyppi. Jopa lehtihaastattelu hänestä haluttiin tämän vuoksi viime vuonna tehdä, mutta ei suostunut siihen. Tietenkään. Hän pitää matalaa profiilia.

Yli 10 vuotta on kulunut ukkini poismenosta, mutta hänkin on jotenkin läsnä tuossa asunnossa. Kun katselee kuvia ja tuolia missä hän istui lähes aina. Hänkin on jotenkin paikalla tuossa asunnossa.

Nukuimme viime yön (puolikkaan) miehen kanssa kaksin mummolla. Milloin mahdoin viedä hänet ekaa kertaa tuonne mummolaani? En enää muista. Monia kertoja hänkin on siellä vieraillut. Oli vaikeaa mennä nukkumaan, kun päässä takoi ajatus, että mummolaa ei enää ole jatkossa. Toki nyt puhutaan materiasta, sillä onneksi mummo vielä on ja toivotaan, että jaksaa vielä pitkään! Mutta elämässäni pisimpään muuttumattomana ollut asia häviää. Olen nieleskellyt ankarasti samalla mummoa tsempaten, ei ole helppo muutos hällekään.


toppi VERO MODA/ housut SOYA CONCEPT/ kengät MIGATO (Kreetalta)/ korvikset MINE GUNGÖR ART (saatu blogin kautta)

Liikutusta lisäsi vielä se, että olemme ensimmäistä kertaa ikinä erossa lapsista kuusi yötä. Olin siis koko matkan Jyväskylästä Helsinkiin jo pala kurkussa. Kuulin lähtiessämme lasten äänet leikkipuistosta ja kyyneleet nousivat silmiin. Sanoin, että käydään vielä kerran sanomassa heippa, mutta mies kieltäytyi ja kurvasi kohti moottoritietä. Sanoi, että parempi lapsillekin etten mene puistoon nyyhkimään uusia heippoja. Oli varmaankin oikeassa.

Matkalla pysähdyimme miehen isän haudalla, miMIssä tulee käytyä hyvin harvoin. Liikuttava hetki sekin. Sydän sykkyrällä meni siis eilisilta.

Kun luette tätä, minä olen juuri laskeutunut Kroatiaan miehen kanssa kaksin. Huh miten jännää. Ja huh mikä lennon lähtöaika, kello 5 lähtevä lento jätti sen vikan yön mummolassa aika tyngäksi!

Liikututko itse helposti? Onko sinulla vielä isovanhempia elämässäsi?

Kaavoihin kangistunut stressaaja

Sitä täytyy ihmisen näköjään elää itsensä kanssa lähes 40 vuotta, ennen kuin oppii edes vähän tuntemaan itseään. Minä olen pitänyt itseäni vähän heittäytyjänä, ex tempore-ihmisenä ja ties minä ”coolina” tyyppinä. Etten muka suunnittele urheilujani (no en kovasti kyllä), enkä viikon ruokia etukäteen (mikä olisi vain ja ainoastaan järkevää mutten malta) ja voin lähteä tosta noin vain reissuun. Että tosta noin vain asuin Thaimaassa monta vuotta.

Olen jyystänyt yrittäjäkurssia välillä itku kurkussa eteenpäin. On tuntunut siltä, että pitäisi handlata niin monta uutta asiaa ja laskelmaa yks kaks. Olen soittanut pankkiin, työkkäriin, tilitoimistoon ja… isälle! Suutuin hänelle (no en suuttunut, mutta tokaisin), että kun olet alaa nähnyt, mikset sanonut että yrittäminen on näin haastavaa? Tai ajattelin, että se itse yrittäminen on haastavaa, mutta että yrityksen perustamisessakin saan jo hepulin. No, itse asiassa kaikki on täysin handlattavissa. Olen kahlannut asioita läpi samalla kun tytöt ovat olleet kesälomalla (kakka äiti täällä hei) ja yrittänyt tehdä taas kaiken liian äkkiä. Kun on kärsimätön sielu. Mutta uuden edessä olen ollut aika tiukoilla taas. Sitten pysähdyin ajattelemaan – olen kyllä kärsimätön (eli sen takia monesti aikaansaava, kaikki pitää tehdä heti ja nyt) ja yllytyshullu kokeilija, mutta olenko spontaani? Minulla itse asiassa pyörii pään sisällä niin tarkka kalenteri täynnä rutiineja ja tapoja, että kun mietiskelin asiaa tällä viikolla, pelästyin itsekin.

Torstaina olimme Pyynikillä ensi-illassa. Facebook oli muistuttanut minua erilaisista muistoista päivältä 4.7. eri vuosina. Olin juonut teetä ja lukenut Me Naisia vuonna 2014. Pakastanut mansikoita vuonna 2018. Ollut teatterin ensi-illassa vuonna 2018. Järkytyin. Istuin siinä lukemassa aamulla tullutta Me Naisia teen kanssa, olin lähdössä teatterin enskariin ja… illalla poimin ja pakastin mansikoita. Siis täsmälleen samalla päivämäärällä kuin aina. Vuodesta viis.

Asia vain paheni. Kun aloimme suunnitella Air bnb-majoitusta Turkuun, kirjauduin tilille ja katsoin, milloinkas me siellä olimmekaan kaksi yötä, viime kesänä mutta tarkalleen…? Arvaatteko jo? Vitsi, no ne kaksi yötä, mitä nytkin olin varaamassa. SAMAT PÄIVÄT! En oikeasti kestä. Ja me emme päättäneet tehdä kesäretkeä Turkuun, vaan ajamme sinne hakemaan lapsia hoidosta ja ajattelimme sitten jäädä, ettei mene liian myöhäiseksi. Selkeästi joku kalenteri alitajunnassa käski jäämään.


paita ZARA/ hame ANNA FIELD/ rannekoru BY PIA’S/ korvikset MAANANTAIMALLI/ tennarit CONVERSE/ takki ONLY

No mutta. Ainakaan tänään en ole Ruisrockissa, missä olen muutaman kerran tällä päivämäärällä ollut. Sen sijaan olen selkeästi tapojeni ja vuodenaikojen orja. Asiat nyt vain kuuluu tehdä silloin kuin ennenkin, en edes tiedosta sitä. Tajusin, että ärsyynnyn hirveästi sellaisista reissuista, jossa ei suunnitella, joissa ei nousta järkevään aikaan ja aleta tekemään, joissa on majapaikat ehkä vielä auki. Meidänkin loma miehen kanssa sisältää jo ainakin 8 tunnin venereissun sekä 16 kilometrin pyöräilyn. Ehkä vähän heittäytymistäkin. Että osaisi vain ollakin!

Tämän viikonlopun yritän omaksua taas hirveästi lisää yritysasioita, kun miehellä alkoi parin viikon loma ja saan ehkä paremmin irrotettua siihen aikaa. Tuntuu hurjalta, miten moni vain ”ilmoittaa” olevansa nyt yrittäjä. Teidän arvostus on noussut ihan uuteen määrään tämän oman tahkoamisen myötä! Ainakaan fb ei voi muistuttaa, että olisin jotain tällaista ennen tehnyt, hah!

Oletko itse tapojesi orja vai oikeasti suunnitelmaton? Ihanaa viikonloppua kaikille kylmyydestä huolimatta! <3