Ketään ei voi miellyttää ja kenellekään ei ole tarpeeksi hyvä

”Instastoriesit ovat nykyään todella tärkeitä” (somen asiantuntija)
”Aina sä avaudut jostain aiheesta siellä somessa” (mies)
”Sulla on tosi kiva some, ihanaa kun kerrot myös elämän nurjista puolista” (seuraaja)
”Moni työnantaja katsoo Instastooreja, kannattaa miettiä mitä siellä jakaa” (yrittäjäkollega)
”Se ja se oli katsonut Katjan Instasta että se tekee näin ja noin” (kiertäviä puheita tuttujen kautta)
”Teillä ollaankin jo terveitä katoin Instasta” (äiti)
”Kyllä nämä sun sanomiset voi ihan hyvin tulkita väärin” (kaveri, kun avauduin siitä, että joku oli luullut minun sanovan stoorien puolella omien lapseni olevan lihavia ja olin ihan järkyttynyt, että joku voi edes ajatella minusta niin)

Vaihdoin eilen ajatuksia yrittäjäkollegan kanssa IGn puolella ja lainasin häneltä otsikon lausahduksen. Siinä oli niin osuvasti sanottu se fiilis, joka minulla on ollut pidempään. Keskustelimme siitä, millaisia rooleja ihmisillä on ja mikä kelpaa kenellekin. Edelleen esimerkiksi bloggaajassa on jollain tavalla negatiivinen tai nolo sävy. Ihmiset, jotka ovat freelance-toimittajia tai valokuvaajia haluavat olla ehdottomasti juuri sitä, eivätkä tituleerata itseään bloggaajaksi, vaikka sellaisia olisivatkin.

Olen itse taas vetänyt pari päivää happea IGsta ja tiukimmasta somettelusta tutkiskellen ajatusmaailmaani ja sitä, miksi tunnen itseni koko ajan niin epäonnistuneeksi. Eilen 10 kilometrin lenkillä liukastellessa tuli mieleen, että ehkä sen olon tekee se, että olen ihan sairaan tavallinen ja keskinkertainen kaikessa. Mutta yrittäjyys vaatisi sen, että olisin superhyvä siinä mitä teen, osaisin myydä itseäni, verkostoitua paremmin ja kaupata osaamistani vähän joka kulmassa. Minä olen ihan ylpeästi bloggaajakin, olen ylpeä tästä pienestä hengentuotteestani, mutta tuntuu, että tätäkin tekelettä pitäisi vähän ravistella ja keksiä jotain uutta. Mitä ihmettä keksiä tästä tavallistakin tavallisemmasta elämästä? Edelleen blogini luetuimmat jutut ovat kirjoitukseni hometalotaistostamme sekä miehen käden murtuminen Kreetalla. En nyt varsinaisesti toivo epäonnea, jotta olisin kiinnostava!

En myöskään osaa vetää mitään rooleja. Olen tasan oma hölmö minäni ja mennä touhotan ja yleensä jälkikäteen mietin, että ai saamari, siinäkin tilanteessa olisi ollut fiksua antaa käyntikortti ja sanoa näin ja näin. Tämä raatorehellinen minäni sitten paiskaa myös sinne Instaan suodattamatonta materiaalia ja saa toiset seuraajat keskustelemaan ja ne läheisimmät häpeämään juttujani. Että mitä se nyt taas höyryää. Pitäisi muistaa että juttuja voi katsoa kuka vaan ja olla sielläkin edustava ja järkevä ja… Kaikkea siltä väliltä.

Ehkä ahdistus kumpuaa myös siitä, että yritän epätoivoisesti miellyttää kaikkia tahoja, muttei sellainen vaan ole mahdollista. Se on uuvuttavaa, yrittää miettiä niin monelta kannalta mitä uskallan ja saan tehdä, mitä minun pitää tehdä ja miten asiat kuuluisi sanoa, ettei tulisi väärinymmärretyksi. Koska todennäköisesti ikuisesti ärsytän kuitenkin joitakin ja ikuisesti joku ymmärtää väärin.

Kun olen viikon paininut somen ulkopuolisissa duuneissa, olen monesti kaivannut jotain, kenen kanssa jakaa ajatuksia tai saada perspektiiviä asioihin. Siksi olikin todella kivaa keskustella eilen edes hetki IGn puolella vähän samanmoisessa tilanteessa pyörivän ihmisen kanssa. On usein vaikeaa nähdä itsessään hyvää tai antaa itselleen anteeksi. Pitäisi hyppiä roolista toiseen jatkuvasti, olla somessa kiinnostava ja antaa jotain itsestään, samalla muistaa ne asiakkaat joille juuri kaikki muu on tärkeää paitsi some, olla äiti, vaimo, tytär ja ties mitä. Lopulta kun yritän kaikkia rooleja täysillä, tuntuu että epäonnistunut kaikessa, mitä teen. Etten kelpaa kenellekään eikä työni kelpaa mihinkään. Sitten kun selaat somea, se oikein huutaa miten kaikki muut menestyvät ja saavat upeita töitä. Edelleen peräänkuulutan välillä sitä itsemyötätuntoa, se ominaisuus taitaa olla ihan hukassa minusta. Eilen katselin videon Sanna Marinista ja mietin, miksen itse voi olla noin suoraselkäinen menestyjä. Mistä hän saakin kaiken rohkeutensa ja suoraselkäisyytensä? Minulla sanat takertuvat monesti kurkkuun sellaisessa tilanteessa ja vasta tuntia myöhemmin keksin, miten tilanteessa olisi täytynyt argumentoida.

En usko, että somemaailma ja viestintäala ovat ainoita, missä tuntuu haasteelliselta hypätä roolista toiseen, mutta tässä on jotenkin vielä erityisesti tapetilla kaikkine puutteineen ja mokineen. Olen kirjoittanut asiatekstiä koko viikon, mutta kun hyppään somen puolelle, pitäisi olla nokkela, hauska, vitsikäs ja mitä vielä. Mokailu on mielenkiintoisempaa kuin onnistuminen.

Olisi hyvä päästä vähän tuulettamaan ideoitaan johonkin ideariiheen. Ehkä paras tuuletus ja jonkinasteinen herääminen synkkyydestäni tapahtuikin eilen. Oli helpompi hengittää kun oli hetken irrallaan somesta, eikä tarvinnut pelätä suututtavansa tai ärsyttävänsä jotain tahoa, kun oli hiljaa. Se oli vapauttava fiilis. Samalla vähän yksinäinen fiilis, kun naputtaa koko päivän konetta yksinään, eikä puhu kenellekään sanaakaan. Some on myös ystävä.


paita POMP DE LUX/ mekko KAPP AHL/ farkut LIDL/ kengät DR.MARTEBS (second hand)/ korvikset LINDEX

Mutta illalla 6-vuotiaani pyysi päästä äidin kanssa kaksin koulun joulumyyjäisiin. Ja me lähdettiin. Käveltiin käsi kädessä ja hämmästyin, paljonko hän kertoi eskarista ja sen rutiineista. Yritän joka päivä kysellä, mutta vastaus on silloin ”äh en mä jaksa kertoa”. Nyt puhetta tuli loputtomiin kun sisko oli omassa harrastuksessaan, kävelimme vielä eilen lumisilla kaduilla ja joulumyyjäisissä tunsin hassua juurtumisen tunnetta. Että minäkin haluan ensi vuonna leipoa myyjäisiin ja tulla myymään, eskariäideillä ei vielä ollut mahdollisuutta siihen. Koin sellaista ihmeellistä asioiden pysyvyyttä ja lapseni pyyteetöntä iloa, kun hän kiitti minua kivasta illasta. Siinä parissa tunnissa oli taas kaikki, mikä elämässä on tärkeää. Ei tarvinnut olla hauska, nokkela, somessa, erikoinen, kiinnostava – hän rakasti minua juuri sellaisena kuin olin, tarvitsi vain olla ja kuunnella.

Aamulla kun heräsin, huutelin lastani luokseni ja halasin ja kiitin, että minulla oli todella kivaa illalla ja hän on ihana tyttö ”joo joo äiti, mulla on kiire leikkimään”. Lumous oli särkynyt, mutta illan lämpö sydämessä kantaa minua pitkään eteenpäin ja auttaa jaksamisessa. Miten tärkeää oli saada vain olla oma itsensä ja kiinni hetkessä.

Tunnetko sinä jatkuvaa riittämättömyyttä? Onko itsesi helppo yrittäjänä verkostoitua ja vaihtaa roolista toiseen?

P.S. Joulukalenterin ekan luukun palkinto lähti Instan puolella Heinille, arpoja kertyi yhteensä lähes 400 kappaletta! Pysykäähän kuulolla, ensi sunnuntaille tulossa ihana paketti!

Postauksen kuvat Marina/Dioriina

12 ajatusta elämästä

Ihanaa marraskuun vikaa päivää! Miettikää, kolme viikkoa siihen, että päivä alkaa pidentyä, pahinhan alkaa jo olla takana vai mitä? Tällä viikolla olen saanut juosta aina meikit poskilla räntäsateessa ja olen ehkä vähän hullu, mutta olen nauttinut siitä ihan hirveästi. Koko viikko on ollut tavallista arkea ja syvää kiitollisuutta kaikesta – maanantaina kävimme juhlimassa hyvin pienesti äitini vikaa työreissua Tampereelle ja minun nimipäivääni. Torstaina olimme miehen kanssa teatterissa ja seuraavan yön kärvistelin ihan kamalassa olossa, olimme ottaneet aamulla koko perheelle influenssarokotteet. Onneksi olin ainoa kärsijä, reagoin aina todella vahvasti oli kyse hormoneista, rokotteista tai vaikka särkylääkkeistä.

Mutta päätetään marraskuu 12 ajatukseen elämästä, jotka nappasin Minnan blogista. Onko teille tuttu haaste?

ASUN: Lähes 100-vuotiaassa omakotitalossa Tampereella.

INNOSTUN: Ihan kaikesta ja pulppuan innostusta ja ideoita. Innostun nollasta sataan hetkessä ja alan heti toteuttaa. Esikoiseni on luonteeltaan, vaivoiltaan ja ulkonäöltään kuin minun kopioni ja nauratti, kun eskarikeskustelussa opettaja sanoi hänen innostuvan kaikesta koko ajan niin paljon, että välillä keskittyminen herpaantuu. Niinpä. Sama vika Rahikaisella. Kun innostuu koko ajan jostain, asiat meinaavat välillä jäädä puolitiehen kun puuhaa kymmentä asiaa yhtä aikaa, joista sattui innostumaan.

IHAILEN: Suurin ihailuni tällä hetkellä on yrittäjäkollegoita kohtaan, jotka tekevät unelmistaan totta. Dioriina opiskelee valokuvausta, Anni elää unelmaansa ja on saanut leipomisilleen jopa oman tv-ohjelman, Heli on ammattimainen portaalin pyörittäjä ja kokki ja kuvaaja, lista olisi ihan loputon. Ihailuun sekoittuu monesti ajatus ”miksen minä osaa tai ole noin hyvä”, mutta yritän polkea sen äkkiä piiloon. Olen minäkin jossain hyvä! Innostumisessa ainakin! Hih!

HALUAISIN: Osata joskus olla hetken. Joko teen töitä, kotitöitä, paahdan reissuilla, urheilen tai vähintään aivoni käyvät kierroksilla koko ajan. Torstaina ihan uuvutti lähteä teatteriin, kun tuntuu ettei koskaan ehdi olla, mutta onneksi mentiin – oli tosi kivaa kuitenkin. Miten ihminen osaisi pysähtyä?

RENTOUDUN: Liikkumalla ja lukemalla. Myös avantouinti on neljän kerran myötä antanut ihan uuden ulottuvuuden rentoutumiseen. En ole koskaan ollut niin väsynyt tai nukkunut niin hyvin kuin sen jälkeen! Ihan maagista!

LUONNETTANI KUVAA: Hmm. Olen tauoton puhuja ja innostuja ja höyryän koko ajan jotain. Olen hyvin omistautuva teen sitten mitä tahansa ja myös sellainen suorittava kiltti tyttö. Elän tunteet edellä ja rakastan ja vihaan täysillä. Olen myös välillä ihan turhan mustavalkoinen asioissa ja välillä ihme pessimisti. Ailahtelevainen tyyppi!

ILOSTUN: No työnteosta! Oikeasti, nyt jokainen työkeikka, palaveri ja uusi asiakas saa ihan tosi iloiseksi. Vuosien lapsiin omistautumisen jälkeen teen supermielelläni töitä ja näin yrittäjänä homma on niin epävarmaa, että ilahdun ihan älyttömästi jokaisesta jutusta. Ihan parasta ovat olleet nämä, joissa yhteystietoni on annettu eteenpäin ja suositeltu. Ilostun toki monesta muustakin jutusta, mutta tämä on nyt ihan päällimmäisenä ollut pinnalla.

JOS VOISIN TEHDÄ MITÄ VAIN: Pysäyttäisin ilmastonmuutoksen ja antaisin lapsilleni turvallisemman tulevaisuuden. Jotenkin ylipäätään tasoittaisin maailman epätasa-arvoa.

HALUAN YMPÄRILLENI: Erilaisia ihmisiä. Jokaiselta saa erilaista näkökulmaa elämään. Toisaalta taas samanhenkisten ihmisten kanssa on helppo olla ja välillä haluan ympärilleni tyhjyyttä ja tilaa hengittää. Haastava kysymys!

HAAVEILEN: Töistä, että saisin sen verran töitä tulevaisuudessakin, että pärjään. Terveydestä. Siitä, että lapsilla menee hyvin. Siitä, että ilmastonmuutos pysähtyisi. Ja samalla haaveilen kyllä, että pääsisimme ensi kesänä suosikkikohteesemme Kyprokselle jollain ihmeen kaupalla. Ja tiedän, ettei pitäisi lentää.

EN LUOPUISI: Asioista, joiden ansiosta voin hyvin. Liikunnasta, kasvisruoasta ja ulkoilusta. Omista asioista, lukemisesta. Läheisistä, lukutaidosta, innostumisestani, no ylipäätään elämästäni!

AJANKOHTAISTA JUURI NYT: JOULU! Hih! Ihana suloinen lasten (okei, äidinkin) joulunodotus. Elämänmuutos, kun soittelemme mummille päivisin. LUMI! Onni. Olen rakastanut elämää ja perhettä tänä syksynä enemmän kuin aikoihin. Luulen, että asiaan vaikuttaa 6 vuoden valvomisen jälkeen perheesemme löytänyt uni, kolme kuukautta olemme nukkuneet noin suunnilleen täydet yöt. Lisäksi siihen varmasti vaikuttaa se, ettei minun tarvitse sanoa olevani ”vain” sivutoiminen yrittäjä tai pääasiassa kotiäiti, vaan olen saanut enemmän täysillä tehdä hommia. Olen kokenut järkyttäviä epäonnistmisen ja epätoivon tunteita ja samalla onnistumista, innostumista ja ylpeyttä, kun olen osannut jotain.


mekko ESPRIT/ takki VILA/ pipo SIDOSTE/ korvikset CORUU/ huivi SILVERJUNGLE/ saappaat PALMROTH (saatu)

Miten sinä kuvaisit luonnettani näin somen perusteella, ollaanko samoilla linjoilla? Saitko mitään uutta irti?

Hyvää viikonloppua ja marraskuun vikaa toivottaen, huomenna startataan kalenteri, jee! 

Miten käyttäydyt somessa?

Olen Instagrammin puolella parina päivänä puhunut siitä, miten minua hämmentää välillä ihmisten käytös somessa. Ja nyt ei mennä siihen kiusaamiseen ja toisten haukkumiseen, mikä sekin iso negatiivinen ilmiö somessa. Tämä on ollut teille monelle tuttu ilmiö, riippumatta siitä, tekeekö somea työkseen tai ei. Olen saanut niin paljon viestejä aiheesta, että päätin laajentaa ajatuksia vielä blogin puolelle. Toivottavasti osaan ilmaista itseäni niin, että pointini tulee esille.

Asia siis, mihin olen kiinnittänyt paljon huomiota, on se, että tuntuu (eihän minulla ole tästä mitään tilastoa heittää), että on ihmisryhmiä, jotka seuraavat somesta kaiken (oli se sitten fb tai IG tai esimerkiksi blogi) ja varovat jättämästä jälkeä. Tähän piiriin kuuluu varmasti monenlaista porukkaa – niitä, jotka eivät oikeasti halua jättää jälkeään someen ja niitä, jotka selkeästi ignooraavat aina sinun juttusi. Tai eivät sinällään ignooraa, näkevät tai lukevat kyllä, mutta eivät tykkää, kommentoi tai keskustele. Samaan aikaan näet, että samat ihmiset ovat kyllä esimerkiksi katsoneet kaikki IG-stoorisi tai tykänneet omassa feedissäsi näkyvistä muiden kuvista. Tulee siis väkisin olo, että omat jutut jätetään tarkoituksella väliin.

Toki asia ei välttämättä ole näin. Algoritmit ovat mitä ovat ja fb ei näytä minulle yhden kaverin kuvia ollenkaan feedissäni. Olen huomannut, kun äitini on joskus kommentoinut yhteisen ystävämme kuvaa, ettei minulle ole niistä mitään näkynyt. Sama IGn kanssa, siellä jää valtaosa kuvista näkymättäkin. Osalla menee hermot alati pyöriviin mainoksiin ja IGn feedi jätetään kokonaan pläräämättä. Osa katsoo vain stoorit. Osa tykkää kommentoida jatkuvasti stooreihin, muttei välttämättä tykkää ikinä kuvista. Ihmisten somekäyttäytyminen on hyvin kirjavaa.

Hämmentävin juttu, mihin olen törmännyt nyt monta kertaa on kohtuu lähipiiriin kuuluva ihminen, joka ilmeisesti haluaa ns. salaa seurata minua IGssa. Tämä näkyy niin, että hän on välillä selkeästi vahingossa tykännyt kuvastani ja joskus kun olen katsonut kuvien tykkäyksiä jälkikäteen, ne ovat hänen kohdaltaan saman tien kadonneet. Kun ensimmäisen kerran huomasin tämän, olen mielenkiiinnosta tarkistanut homman myöhemminkin. Eipä tällä sinällään väliä, lähinnä homma on outoa. Mikä siinä olisi niin hirveätä tykätä kuvasta? Varsinkin kun sillä hetkellä kun siitä vahingossa tai tahalleen tykkää, minulle tulee ilmoitus tykkäyksestä eli näin näen väkisin edes takaisen käyttäytymisen.

Joskus IGn storiesin puolella ihan suoraan kysyin yhdeltä tutulta, onko hänellä jotain minua vastaan, kun ei koskaan kommentoi mitään positiivista, mutta aina jos jotain mokaan tai hän on eri mieltä, tulee aika tiukkaa kommenttia. Minusta kävimme ihan fiksun keskustelun ja hän kirjoitti sitä, mikä näissä pikaviestimissä tulee aina eteen – kommentteja ei mietitä ikuisuuksia vaan ne kirjoitetaan nopeasti lennossa ja ne saatetaan tulkita eri tavalla, kuin oli tarkoitus. Toiset nyt eivät vain ole mitään tykkäilijöitä vaan enemminkin kärkkäästi keskustelijoita. Väärin tulkinta voi tapahtua monesti, minulta lähti pari kuukautta sitten seuraaja, jolle en kertonut mihin työpaikkaan hain. Vastasin Helsingissä paahtaessani ratikkaan mielestäni ihan ystävällisesti, etten halua kertoa prosessin ollessa kesken, mutta sain vastaukseksi että hän ystävällisesti kysyi ja minä todella tylysti vastasin. Olin oikeasti todella hämmentynyt, en todellakaan tarkoittanut olla tyly! Mutta lyhyet 15 sekuntin stoorit ja lennossa kirjoitetut viestit saattavat saada aikaiseksi kuvan, että toinen on tyly, kun hän haluaa vain nopeasti ja tiiviisti ilmaista itsensä. Ymmärrän.

Olen itse alkanut kiinnittää yhä enemmän huomiota somekäyttäytymiseeni. Että tykkäisin ihmisten jutuista enemmän, kommentoisin ja antaisin tukeni niille kaupallisille yhteistöille, joiden tykkäysten tiedän olevan vielä kaikista tärkeimpiä ja joihin aina vähiten niitä tulee. Myönnän, että jos joku minua systemaattisesti ns. vain seuraa ja välttää tykkäilyt, tästä tulee helposti molemmin puolinen juttu. Tämän ajatuksen yli minun tulisi päästä ja painaa aina sitä sydäntä kun somessa pyörin. Sillä sehän on sosiaalinen media ja siellä on tarkoitus jollain tapaa yhteisönä olla sosiaalinen ja reagoida ihmisten juttuihin, eikö.

En missään nimessä sano, että kaikkien pitäisi tykätä kaikesta pitkin somea, sillä jos ei kiinnosta eikä tee mieli tykätä, niin sitten ei. Mutta sellainen tietoinen ignooraminen jatkuvasti saattaa olla myös sitä, että halutaan olla ilkeitä ja tämä on hiljainen tapa siihen (tuon ajatuksen lainasin IGn viesteistä yhdeltä seuraajaltani, jolla on viisaita ajatuksia ja joka tuntui ymmärtävän täydellisesti mitä haen takaa). Joskus se, ettei jätetä jälkeä voi liittyä vahvasti vaikka ihmisen ammattiin, mutta peräänkuulutinkin niitä, jotka jättävät jälkensä moneen muuhun, eli eivät ole somessa näkymättömiä.


paita ja korvikset LINDEX/ hame POMP DE LUX/ kengät DR.MARTENS (second hand)/ takki VILA

Minä tykkään ihan kaikista kommenteista, olivat ne sitten fbssa, IGssa tai blogissa ja olen vielä sen verran pieni tekijä, että pystyn onneksi kaikkiin vastaamaan. Keskustelut ovat välillä pitkiä ja antoisia ja saan itsekin asioihin ihan eri näkökulman. Ilahdun myös siitä, että ihmiset sanovat kasvotusten ”olen huomannut fbsta” tai ”luin blogistasi”, koska silloin on paljon helpompi jutella, eikä tule oloa että pitäisiköhän minun kertoa tämä ja tämä asia vai onkohan hän seurannut somea?

Ja totuushan on, että sitä matskua siellä somessa on niin maan perkuleesti, että aika paljon menee ohi. Jostain syystä minulle eniten pompsahtelevat nykyään 7 Päivää-lehden jutun esimerkiksi FBssa, vaikken tiedä tykänneeni yhdestäkään. Huoh. Ja itsekin olen sellainen someaktiivi, ettei kukaan jaksa lukea tai tykätä kaikista touhuistani. Paitsi äiti (<3), josta blogini facebook-sivu kertoi, että hän on minun paras fanini! JEE!

Mitä ajatuksia tämä sinussa herättää? Miten itse käyttäydyt somessa, tykkäätkö kaikesta mitä näet, et mistään, kauniista kuvista vai huikeimmista tarinoista? Kerro, olisi kivaa saada vielä lisää näkökulmia asiaan!