You have a friend in me – tarina elämän varrelta

Joskus elämään tupsahtaa sellaisia ihmisiä, joiden kanssa vain synkkaa. Joiden kanssa haluaisi viettää paljon enemmänkin aikaa ja jutella, jos se olisi mahdollista. Kerronpa teille pienen tarinan ihanasta ihmisestä, joka tupsahti elämääni 10 vuotta sitten. Otsikko on Toy Storyn biisistä, Disneyn biisejä soi nimittäin lomalla paljon! Mutta tarinaan.

Olimme olleet Thaimaassa kaksi vuotta samassa firmassa töissä miehen kanssa, kun minä hyppäsin matkaoppaaksi ja mies jäi vielä Suomeen viimeistelemään opintojaan. Olin aika tasan kaksi kuukautta yksin Thaimaassa, ennen kuin mies tuli sinne taas töihin. Maa ja kaupunki olivat tuttuja, itse työ ei. Meitä suomalaisia oli kohtuullisen pieni tiimi, mutta välittömästi oli yksi, jonka kanssa pystyi juttelemaan kaikesta ja jonka kanssa pystyi niin täysillä tekemään työt kuin paahtamaan Patongille iltahumuun. Ihminen, jonka kanssa kaikki tuntuivat tulevan toimeen. Muistan, kun hän hoiti konfliktitilanteetkin töissä asiallisen napakasti, mutta silti nauraen. Mietin, että minäkin haluan. Tuolla tavalla nauraa, vaikka tilanne olisi kuinka haasteellinen. Ja se nauru on ihana ja sitä kuulee usein. Kun hänelle tuli vatsatauti, tunsin heti asiakseni tuoda ovelle limpparia ja olkapäätä. Tunsin, että olin niin paljon saanut häneltä kärsivällistä opastusta minulle uudessa työssä (ja se talvi oli todella haasteellinen kaikille meille).

Talvi Phuketissa meni, minä lopulta irtisanouduin, kun totesin, etten pysty millään yhdistämään perhe-elämää tähän työhön. Onneksi se on kuulemani mukaan aika erilaista nykyään. No, oli miten oli, minä lomailin hetken ja palasin Suomeen, tuo tyyppi jatkoi muistaakseni Kreikkaan. Olimme FB-kavereita ja siinä se. En tiennyt milloin nähdään, pidetäänkö yhteyttä vai mitä. Hän oli tutustunut myös jonkin verran mieheeni talven aikana ja minusta tuntuu, että sellaisten kavereiden kanssa pitää monesti enemmän yhteyttä, joiden kanssa mieskin tulee toimeen. Jos saatte tästä kiinni?

Elämä Suomessa vei ja minusta tuli äiti. Seurasimme toisiamme somessa, mutta siinä se. Kun mietimme ensimmäistä ulkomaanmatkaa vauvan kanssa, mietin, että Parga Kreikassa, jossa ystävä majaili voisi olla kiva ja rauhallinen paikka. Ostimme lennot ja hän hoiti meille hotellin paikan päältä. Treffasimme ekaa kertaa opasaikojen jälkeen, minulla oli vauva kainalossa, hän asui Kreikassa. Emme olleet nähneet kolmeen vuoteen, mutta hetkessä löytyi jutun juurta ja hyvä fiiis.


Kreetalla 3. lomapäivä, päivä ennen käden murtumista

Elämä meni eteenpäin ja seuraavan kerran sain yllärinä lahjaksi Köpiksen viikonlopun maaliskuussa 2015. Kaupunkia ei oltu kuulemma valittu vain ystävän vuoksi, mutta kun hän siellä oli, treffit sovittiin. Näin ensi kertaa hänen tanskalaisen miehensä. Hymyilytti. Tuo nainen, joka vaikutti siltä, ettei malta pysähtyä, oli löytänyt rinnalleen toisenlaisen matkaajan. He vaikuttivat onnellisilta yhdessä. Olin iloinen tuosta tapaamisesta. Pian äkkäsin hänen bloginsakin, jota oli vähän ”piilotellut” alussa ja olin iloinen, että saisin seurata hänen kirjoituksiaan maailmalta. Hyvä kirjoittajakin kaiken muun lisäksi!

Seuraava kerta kun näimme, oli niin ylläri, etten ollut uskoa silmiäni. Tuo Tanskan asukki tulla pöllähti elokuussa 2016 ravintolaan Jyväskylässä, jossa olimme miehen kanssa hääpäiväillallisella. Olimme molemmat suu auki hetken, kunnes naurettiin ja halattiin. Kohtalo.

Vuotta myöhemmin, kesällä 2017 luin blogista, että Tanska jää taakse ja he lähtevät maailmaa kiertämään autolla. Olimme lähdössä Prahaan miehen kanssa, kun kurkkasin Instasta (?), että maailmanmatkaajat olivat aika lähellä. Sattumalta (taas!) olimme Prahassa yhtä aikaa ja sovimme sinne treffit. Taas oli niin ihanaa nähdä ja jutella, kuunnella heidän suunnitelmaan ja kertoilla samalla meidän arjesta kahden pienen kanssa, josta olimme lähteneet viikonloppureissulle. Elämäntilaamme olivat taas ihan erilaiset, mutta juttua riitti.

Kun varasimme Kreetan matkaa, tiesin, että hän asuu siellä. Oli silti puoli vuotta sitten varatessa epävarmaa, asuuko enää kesällä. Mietimme pitkään Kyproksen ja Kreetan välillä ja valitsimme vaihtelun vuoksi jälkimmäisen. Sovimme treffit heti alkupäiville, hän tuli käymään hotellillamme ja päädyimme leikkipuistoon (hih) juttelemaan. Sain annettua tuliaiset ja taas tuntui siltä, että heti juttu luisti. Oikeastiko tapasimme viimeksi 2 vuotta sitten? Some tekee kyllä omansa tähän, ilman sitä yhteys ehkä katkeaisi. Ei tuntunut kahdelta vuodelta tämä väli.

Sovimme, että menemme taas porukalla illalliselle, kunnes jouduin laittamaan viestiä, etten tiedä yhtään mitä lomasta tulee, lähdemmekö kotiin kaikki, vain mies vai mitä, käsi katkesi. Hän tarjosi apuaan lasten kanssa välittömästi. Kiitin ja sanoin, että katselemme tilannetta, olin itsekin niin hämmentynyt. Silti lämmin tunne tuli sisälle. Että joku on siinä ihan lähellä ja välittää.

Miehen leikkausta edeltävänä iltana sain viestin: haluaisimmeko muuta ajateltavaa, kun mies on leikkauksessa? Tulla heille syömään tai muuta? Sekin olisi ollut ihana ajatus, mutta olin luvannut Bamse-bileet lapsille, jonka aikana minulla ja miehellä oli pöytävaraus hotellilla. Ehdotin, että hän tulisi sinne illalliselle miehen sijaan, saisin juttuseuraa ja meillä olisi hetki lapsetta, eli ehtisi paremmin jutella. Hän tuli ja olin tosi onnellinen seurasta. Vaikka miehellä oli leikkaus ohi, hän ei jaksanut vielä viestittää tai soitella. Tyttöjen takia piti olla reipas vaikka koko päivän oli jännittänyt hirveästi ja illan höpötys ystävän kanssa tuli todella hyvään kohtaan. Olin niin onnellinen, että tarjosi seuraa.


Praha 2017

Kävimme sitten vielä lopulta viidestään illallisella, josta teille kirjoitinkin. Meidän piti nähdä vielä vikana iltana, mutta työhommien takia, tuo tyyppi, Terhi, ei päässyt. Hän laittoi viestiä minulle pahoitellen ja kirjoittaen muun muassa: ”Oli mahtavaa nähdä sinua pitkästä aikaa. Sä oot niin mielettömän ihana, lämmin, isosydäminen ja positiivista energiaa huokuva ihminen. Toivoisin, että olisi mahdollista nähdä useammin, mutta pitää olla kiitollinen, että edes näistä parin vuoden välein tapahtuvista kohtaamisista.

Minähän olin yhtä itkua. Minulla oli ihan samat fiilikset hänestä ja samalla hävetti, en ollut ehkä lomalla ollut ihan maailman positiviisin, oli niin hätäfiilis pitkän aikaa ja kauhu siitä, miten kaikki menee.

Miksi kerroin tämän tarinan teille? Siksi, että minä olen itse asiassa aika hankala ystävä. En osaa päästää helpolla lähelleni, mutta jotenkin Terhille olen höpöttänyt aina hyvin helposti kaiken. Hän on jotenkin ollut heti lähellä kun tapaamme. Tai ehkä olen vähän vaativa ystävä, mutta ihmisen suhteen, joka asuu kaukana on selvä, ettei pidetä viikoittain yhteyttä. Silti 10 vuoden ajan jonkinlainen yhteys on säilynyt. Arvostin ihan hirveästi sitä, että ystävä tarjosi seuraa, kun mies oli sairaalassa. Se oli juuri se, mitä toivoin. Mietin kenelle soittaisin, mutta pääsinkin puhumaan ystävän kanssa kasvotusten. Ystävä voi olla joku, jota näet parin vuoden välein, mutta joka välittää ja kysyy kuulumisia ja halaa silloin. Heitä ei pidä unohtaa, vaan arvostaa ja isosti. Voi miten toivoisin, että pääsisin loppukesästä takaisin (tästäkin puhuttiin, pääsisi mieskin uimaan, mutta jäänee ehkä haaveeksi) ja kylään heille. Voihan siitä ainakin haaveilla. Jos se ei toteudu, niin until next time ihana. Arvostan hirveästi apuasi. Ja ystävyyttäsi.


Karmean huono kuva fbsta, mutta tässä on itse asiassa JOULUAATTO 2009. Mies oli saapunut takaisin Thaimaahan 23.12. ja joutui saman tien vieraaseen opaspoppooseen viettämään jouluaattoa (ja ottamaan tätä kuvaa, yllättyittekö.. :D). Erilaisia jouluja!

Käykäähän kurkkimassa Terhin blogia, matkavinkkejä piisaa!

Edelleen toitotan sitä, ettei mitään pidä pitää itsestäänselvyytenä ja heitä, jotka ovat siinä etäisyydellä, täytyy halata just nyt! Iloista sunnuntaita!

Miten jatkaa tästä?

Tuli kuulkaa ensi kertaa ikinä ihan hirveä jumi. Minun piti postata teille ihan huikean hyvä kirjavinkki, jotain menneitä tapahtumia Suomesta jaja… Sitten kun tuijotin tilastoja sen suhteen, paljonko olette ladanneet blogiani viime päivinä ja ajattelin, että kiinnostavatko ne ketään. Se peruskaura. Miten tästä jatkaa eteenpäin, apua! Jatketaanko tätä onnettomuustarinaa? Tiedän, että epätäydellisyys kiinnostaa aina enemmän kuin täydellisyys ja jotenkin oma arvomaailma on saanut viime päivinä oikein avokämmenestä naamansa. Kun vietin eilisen päivän kyttien puhelinta, tietäen miehen olevan nukutettuna, kaikki muu tuntui hyvin pieneltä. Että istuisin kertomaan teille hyvästä kirjasta, kun ajatuksissa kävi, lähdemmekö Kreetalta kolmestaan vai nelistään. Tiedän, että on pieni leikkaus ja rutiinitoimenpide ja mitä lie, mutta jännitin. Mieleen välähti kaikenlaisia ajatuksia ja se 8 tuntia odottelua tuntui todella pitkältä.

Kun saimme lyhyen viestin, että kaikki on ok, olo oli ihan makaroni. Olin niin jännittänyt ja helpotus meni läpi kehon. Toivoin lisää infoa, mutta niin pöhnässä oli, että sain yhteyden puhelimella vasta kuusi tuntia myöhemmin. On kipuja, on antibioottitippa, on ties mitä, mutta leikkaus oli lääkärin sanoin succesful ja nyt vain odottelemme, milloin näemme hänet taas.

Tuntuu ehkä tyhmältä, enkä tiedä mitä kommentteja taas saan sanomalla tämän, mutta sanon silti. Meillä ei ole ollut paras kevät tähän mennessä ja reissu oli todella odotettu. Toivoin, että siellä sitten vähän stressi hellittää ja meillä on aikaa toisillemme. Kaikki meni eri tavalla kuin ajattelimme, mutta juuri siksi koen, että reissu hitsasi meitä paremmaksi. Tai sai ajattelemaan eri tavalla. Kun eilen rullailin tyttöjen kanssa päivän vailla tietoa miehen kohtalosta, mietin, että olisin valmis tekemään mitä vain, että hän tulisi taas luoksemme. Mitä vain. Kaipasin häntä hirveästi ja yritin keskittyä lapsiin. Jonnekin hyvin kauas painuivat kevään monet riidat ja mietin vain, miksi edes riitelemme. Alkaako toista arvostaa tosissaan vasta, kun hänelle käy pahasti? Ja tiedän todellakin, että kyse ei tässä leikkauksessa ollut elämästä ja kuolemasta, mutta ajatukseni ja tunteeni ovat tässä risteilleet ties missä. Ajattelin, etten enää ikinä tappele (hih), jos vaan vielä saan häntä halata. Tuli ihan epätoivo omissa ajatuksissa.

Siinä miettiessäni katselin lapsiani. Mietin, miten he reagoivat asiaan. He olivat pääasiassa todella sinut kaiken kanssa, eivätkä osaa pelätä. Mitä nyt esikoinen luuli, että koko käsi leikataan irti kun puhuin leikkauksesta (välillä sitä unohtaa, miten lapset ottavat asiat) ja huojentui, kun selitin, ettei leikkaus sitä tarkoita. Kuopus itki eilen illalla isi-ikävää, mutta kun saimme videopuhelun sairaalaan, hän oli tyytyväinen. Mietin, ettei meillä ole mitään hätää ja päivä sujui tosi kivasti ja yllätyin, kun esikoinen valitsi iltasaduksi mukana olevasta kirjasta Tiana-sadun, jossa prinsessalta murtuu lomalla käsi ja se kipsataan. Uskomaton yhdistelykyky ja samalla varmasti joku tapa käsitellä asiaa. Minua on eilisen aikana kehuttu maailman kauneimmaksi, ihanimmaksi ja kivoimmaksi sekä halattu enemmän. He reagoivat tavallansa isän puuttumiseen. Olen itse osallistunut ehkä normaalilomaa enemmän, sillä monesti mies on se vesipuljaaja. Nyt minä sain vetää täysillä uintikisoja ja vesijumppaa esikoisen kanssa, kun kuopus nukkui kärryissä. Mietin, että kaikkinensa tämä tapaturma on saanut meidät muuttamaan rutiineja ja tekemään eri tavalla. Äiti on riehunut altaassa ja äitikin uskaltaa ajaa vuoristoteitä.


mekko MARIMEKKO (kirppislöytö)/ korvikset ja arskat H&M/ kengät Kreetalta

En missään nimessä toivo, että näin olisi käynyt. Olen pahoillani ja huolissani miehestä koko ajan. Silti koen, että tämä oli vähän joku kohtalo. Että täytyy pamauttaa vasaralla päähän, jos te ette muuten tajua sitä, mikä teillä on. Miten arvokasta se kaikki on. Miten paljoon minäkin pystyn, mutta monesti vähän arkana turvaudun mieheen. Olenko joskus kertonut, että vuonna 2007 olin yksin Afrikassa töissä ja kämpässäni oli kolme hiirtä. Pakenin niitä sohvan päälle ja soitin miehelle itkien, etten voi nukkua, kun ne tulevat sänkyyni. Hän totesi, että on nyt Tampereella moottoripyörälenkillä eikä oikein voi auttaa. Se jäi mieleeni. Olen niin nojannut häneen, että tuolloin, 12 vuotta sitten ahdisti, kun tajusin, ettei hän nyt tule Tampereelta Tansaniaan auttamaan. Hoida itse. Ja minä hoidin itselleni uuden majoituksen ja pärjäsin. Minä asuin pari kuukautta yksin Thaimaassa, ajoin ns. väärällä puolen liikennettä päivittäin ja pärjäsin silloinkin. Minä pärjään ja me pärjätään nytkin.

Edelleen olen tottunut soittamaan hänelle aina, kun tulee paniikkikohtaus, tulee ihan mikä tahansa ongelma tai tulee loma. Hän hoitaa autot vuokralle, suunnitelee ja ajelee. Mutta minäkin pystyn. Me pystymme yhdessä.

Toivottavasti saitte näistä ajatuksistani kiinni. Jatkan tämän jälkeen (ehkä, en vielä tiedä milloin näen miehen) normijutuilla ja saadaan taas rutiineista kiinni. Eilisillalla tuli ihana ylläri, kun entinen kollegani Thaimaasta, Vagabonda-blogin Terhi tuli syömään ja käymään iltashowssa kanssamme. Että piristi!

Sellaista tajunnanvirtaa täällä juoksee. Nyt aamupalalle, lapset menevät kerhoilemaan ja minä rannalle jumppaan. Mies voi kuulemma sairaalassa hyvin! Kiitos kaunis valtavan ihanasta myötäelämisestänne, on lämmittänyt uskomattoman paljon mieltä. Helteistä viikonloppua Suomeen!

P.S. Nämä kuvat on otettu 24 tuntia onnettomuuden jälkeen. Näin hyvin yksikätinen mies kuvaa. <3

Kun elämä antaa sitruunoita, tee niistä mehua

Hah, olipa onneton käännös. Mutta tiedättekö, tuo on lause, mikä on pyörinyt mielessä mieheni menoa katsellessa. When life gives you lemons ja niin edespäin. Join aamupalalla sitruunamehua ja mietin kaikkea maan ja taivaan väliltä. Mieli on myllertänyt ja siksi kaikki suunnitellut blogipostauksetkin jäivät tekemättä.

Mitä olen ajatellut? Tässä muutama ajatus. Miehen loma on pilalla. Hän ei voi uida, ei treenata meressä, ei ajaa pyöräreissuja, ei sukellella lasten kanssa. Monta päivää on ollut auki, lähetetäänkö mies Suomeen leikattavaksi, jäämmekö lasten kanssa keskenämme Kreikkaan, leikataanko täällä, mitä mitä mitä. Lapset ovat kyselleet, en ole osannut vastata. Lomasuunnitelmia kuten pyöräretkeä on peruttu ja mietitty, milloin soittaa vakuutus, milloin lääkäri ja niin edespäin. Kontrollifriikin ihmisen on täysin täytynyt heittäytyä ja elää tunti kerrallaan. Nyt ei voi suunnitella. Nyt eletään tosiaan siinä hetkessä.

On mietityttänyt meneekö leikkauksessa kaikki hyvin. Miestä ei pahemmin ole nukuteltu ja siinäkin aina omat riskinsä. Helteessä hautuvassa leikkaushaavassa omansa. Emme tiedä, tuleeko saikkua tai kuinka paljon tulee. Emme tiedä, miten kesä menee. Ainakaan mies ei tee pyöräretkiä, telttailua esikoisen kanssa, suunniteltua remonttia tai muuta. Ei aja autolla, ei hoida kauppareissuja, harrastuksia. Ei lähde Jukolaan, ei mene esikoisen kanssa Boomin Särkänniemessä. Kaikki todella toissijaisia juttuja hengissäpysymisen kannalta, mutta silti ajatuksia, jotka ovat nousseet mieleen.

Kun kaksi vuotta sitten lomailimme Kyproksella rajujen enterorokkojen voimin, ajattelin, että jopas oli loma. Lopulta sieltä mieleen nousevat onnelliset hetket, ihana loma ja vain muutamat haasteelliset päivät, kun oli vaikeaa sekä minun että lasten kävellä jaloissa olevien enterorakkojen vuoksi. Viime vuonna saimme täysin nappiin menneen Kyproksen loman ja monta reissua on ollut välissä, kun kaikki on mennyt hyvin. Arvostus niitä kohtaan nousee hurjasti. Ylipäätään arvostus elämää ja sitä, että kaikki muuttuu sekunteissa kasvaa hetkessä.

Mutta otsikkoon. Siinä missä minä olen pyörittänyt mielessä sata asiaa, joita ei voi enää tehdä, lomalla tai kesällä. Olen tuskaillut, selviääkö mies nukutuksesta ja saako jonkun sairaalabakteerin ja ties mitä. Siinä kaiken keskellä, itse kivuissaan käsi kipsissä ollut tyyppi on sanonut seuraavia asioita: ”Olipa hyvä, että otettiin lapsen kanssa ekana päivänä niitä sukellusvideoita” ”Onpa hyvä, että minulla on vaimo, joka suostuu ajamaan ulkomailla ja saatiin tehtyä mitä suunniteltiin” ”Näin perheellisenä miehenä sitä riittää, kun näkee, että perhe on onnellinen ja nauttii, siitä tulee onnelliseksi” ”Olen tehnyt työkseni töitä meressä, ei se haittaa jos nyt ei pääse” ”Saan nauttia ruoasta ja lämmöstä silti” ”Vähän tämä kipsi ehkä hiostaa kyllä”.

Niin. Tuo viimeinen lause on pahin valitus, mitä hänestä on irronnut. On puuhannut meidän mukana, hoitanut lapsia yksikätisenä mahtavasti. Pääsin jopa lenkille ja jumppaan, kun yksikätinen tyyppi hoiti lapset suihkuun ja Bamsen iltabileisiin. Ei sanaakaan valittamista siitä, että uinnit jäävät väliin, kesän juoksulenkit jäävät väliin. Vain kommentti, että näissä maisemissa on kivaa sairastaa. Hän vain tekee sitruunoista mehua. Onnettomasta onnellisen.

En voi kuvitella sitä marmatuksen määrää, jos osat käännettäisiin. Ja nyt huomaan ja tajuan, miten paljon mies tekee. Kun nyin kärryjä kasaan ja ähisin niitä vuokra-autoon Haniassa, kun olin meressä uimassa ja lapsi tarvitsi rannalla pukemisapua, kun ajattelin kotia ja imurointia, kauppareissuja, ruohonleikkuuta, lipun nostoa (miten nyt tämäkin tuli mieleen, juhannus ja lipputanko!) tajusin jotenkin selvemmin, miten paljon mies tekee ja osallistuu. Kai minä sen tiesin, mutta aloin pitää itsestäänselvyytenä vuosien jälkeen että hän tekee ja pystyy. Tunnen nyt nahoissani, kun se toinen ei pysty.

Kun ensishokki, epäusko, hermostuminen, epätoivo ja mikä lie laantui, tunsin, että tämä kokemus on lähentänyt meitä. Lapset ovat halunneet syliini kun isi on poissa, kuopus on huutanut, ettei isiä saa lähettää Suomeen! Olemme olleet jotenkin lähemmin ja arvostaneet toisiamme, toivoneet parasta käden suhteen. Minä olen jo monta päivää hihittänyt miestä pestessä ja kysellyt, onko tämä hänestä nöyryyttävää. Ei kuulemma, kun minä sen teen. Lupasin innolla jatkaa pari kuukautta.

Elämä on. Ihmisen parasta aikaa. Käsi paketissa tai ilman. Loppujen lopuksi puhutaan niin lyhyestä ajasta ja niin ”pienestä” onnettomuudesta, kun asiaa pystyy ajattelemaan ensishokin jälkeen. Mitään ei pidä pitää itsestäänselvyytenä. Ei mitään.

Mies on juuri nyt matkalla kohti leikkausta, joka tehdään täällä Kreetalla. Jännitän nukutusta, jännitän kaikkea mahdollista. Vaikka minut on nukutettu kolmesti, jännitän tätä eniten. On niin toivotonta kun ei voi tehdä mitään. Lähettää toisen yksin sairaalaan ja pitää peukkuja pystyssä. Itkin eilen pelosta, samalla kun lapset onnessaan melskasivat altaassa. Kävin ihan liian syvissä ajatuksissa peloissani.

Pitäkää peukkuja. Nyt mennään! Kirjoitinko tämän viikko sitten jo? Vähän eri ajatuksella…?