Korona-ajatuksiani Aamulehdessä ja muutenkin

Kaikkia ahdistaa. Toisia enemmän, toisia vähemmän tämä muuttunut arki ja uhkana oleva virus. Minä olen puhunut ahdistuksistani aika suoraan muun muassa Instagrammissa. Elämä muuttui hetkessä aika paljon töiden loppuessa lähes kokonaan ja lasten ja miehen jäädessä kotiin. Olemme olleet nyt neljä viikkoa nelistään ja ikävä on kova. On ikävä isovanhempia, isoisovanhempia, lasten enoja, ystäviä, ihan kaikkia. Toisaalta aika on mennyt äkkiä, miettikää että huomenna on se 13.4., jolloin poikkeusolojen piti ensimmäisen säädöksen mukaan loppua.

Aluksi näin paljon painajaisia. Ne ovat helpottaneet, mutta tuntuu, että olen koko ajan eristäytynyt enemmän ja enemmän. Kun ahdistaa, ei tee mieli edes jutella naapureille. Ajattelin aluksi, että varmaan tappelemme enemmän kun olemme niin tauotta yhdessä, mutta ei, päinvastoin. Olemme enemmänkin lähentyneet ja kun arjen kiirettä ei ole, emme ole tapelleet stressin ja aikataulujen kanssa, olleet vain.

Sainkin viestin, että olen puhunut ahdistuksestani ääneen, mutta kuitenkin vaikuttanut kohtuu täysjärkiseltä, voisinko avata ajatuksiani Aamulehden haastatteluun. Ja näin tein. Juttu on luettavissa täältä (valitettavasti vain tilaajille) ja printtiin se tulee ensi viikolla. Jutussa on muuten hirvein kuva ikinä, missä oikaisen mekkoani ja huudan jotain ympärillä juokseville lapsille. Miksi ihmeessä se sinne on valittu, voi apua. No, pikkuvikoja.

Minkälaisia asioita on tullut tässä viime viikkojen aikana huomattua? Jaatteko nämä ajatukset?

– Mietityttää kovasti, palaako mikää enää ennalleen. Milloin näen muut ihmiset niin, että en juokse heitä pakoon tai loiki lenkillä autotien kautta ohi? Että halaisin taas ihmisiä?

– Koti on karmeimmassa kunnossa ikinä. Kun olemme siellä 24/7, on lasten leluja, vaatteita ja värityskirjoja ihan joka puolella. Imuria on saanut heiluttaa joka päivä, kun ulkoa tulee hiekkaa ja lehtiä tauotta. Luulin, että nythän on aikaa siivota ja koti pysyy siistinä, totuus on täysin päinvastainen.

– Olen tehnyt oman henkilökohtaisen ennätyksen siinä, paljonko olen leiponut ja tehnyt ruokaa. Olemme testanneet todella monta uutta ruokalajia, on ollut aamupalapöydässä tuoreita sämpylöitä ja kaksi kakkuakin on syntynyt! Mietin että pitäisikö tuoda näitä ruokajuttuja blogiin, jos saisitte uusia ideoita kun ruokaa tarvitsee monen tehdä nyt huomattavasti useammin kuin ennen?

– Olen pukeutunut kahdesti johonkin muuhun kuin juoksutrikoisiin ja Adidaksen verkkatakkiin. Miksi pukeutua? Sama meikkauksen kanssa.

– Olen aina inhonnut kotitreenejä. En vain saa itsestäni irti samoja asioita kotona, enkä aikaiseksi treenata olkkarissa. Nyt olen tehnyt salilta facebookiin tulevia jumppia jopa neljästi viikossa. Kun ei ole vaihtoehtoja. Ja teen kuin ohjaaja näkisi minut ihan täysillä.

– Siinä missä jalassa on aina samat trikoot eikä pyykinpesukone pyöri, astianpesukone jyllää joka päivä ja roskiksia saa viedä myös jatkuvasti.

– Olen aina ollut todella huono suunnittelemaan ruokia etukäteen ja käymme kaupassa liian usein. Nyt on ollut pakko suunnitella ja uskon, että tämänkään puolesta ei ole paluuta ns. entiseen elämään. Osaamme suunnitella kun on pakko.

– Olen aina harmitellut, ettemme ehdi pelata lautapelejä tai katsoa leffoja. No nyt on tehty sekin. Pelattu niin paljon Trivialia, että on opittu kysymykset lähes ulkoa.

– Emme lähtisi pubivisaan pääsiäisenä, mutta olipa hauskaa osallistua siihen Aamulehden sivujen kautta! 20 kysymystä ja voitin miehen pisteellä, hahaa!

– Lapset kehittävät ihan uskomattoman paljon tekemistä kun on aikaa. Montako tuntia jaksoivat leikata vanhoja lehtiäni ja tehdä unelmakarttoja? Maalata itsensä vesiväreillä, kun kananmunat oli maalattu? Pitää kauneushoitoa kylppärissä?

– Kodin on nähnyt ihan eri tavalla. Ehtinyt kurkkia ikkunoista maisemia. Kiitellyt, että onneksi on kohtuu iso koti ja saamme kaikki omaa tilaa. Miettinyt, että onneksi on piha.

– Kaikki se kunnianhimo, joka vielä kuukausi sitten oli on painunut johonkin piiloon. Piti tehdä yritykselle nettisivut, myydä ja markkinoida. Olin ihan tarmoa täynnä ja innoissani. Nyt kun lapset ovat kotona, en ehdi edes blogia päivittää, saatikka että ehtisin yritystoimintaa kehittää. Elämä on vähän kuin tauolla.

– Hiljaisia hetkiä ei ole. Kotona on tauoton meteli ja yksin tulee oltua, jos käy juoksulenkillä. Välillä mietin ihan ihmeissäni, miten osasin olla päivät yksin töitä tekemässä hiljaisuuden vallitessa?

– Mikä onni on, että naapurissa on esikoisen paras ystävä. Pihalla ovat jatkaneet leikkejään. Ja nyt ei tarvitse sumplia aikatauluja, kaikki ovat ja aina kotona.

– Olemme tehneet ihan ihme juttuja kun aikaa on. Mies muun muassa kuvasi videota rairuohon kasvusta. Kylläpä muuten kasvaa ja paljon päivässä!

– Alun innostus eskaritehtäviin on laimentunut niin äidillä kuin lapsella ja häntä saa vähän puskea tekemään niitä. Pihalla leikkiminen kiinnostaa huomattavasti enemmän kuin laskea tuoleja sisällä (teimme tuolinlaskutehtävän lopulta paljussa yhdessä muistellen tuolien määriä)

– Kiitos koronan ja eskaritehtävien, tiedän että meillä  on 27 ikkunaa, 29 pistorasiaa, 19 tuolia ja…. Lamput on muuten laskematta vielä!

– Miehen lomautukset alkavat pyöriä ensi viikosta alkaen ja niitä on paloissa ainakin kesäkuun loppuun asti. Tiedossa on mm. viikon mittainen vappu vailla mitään tekemistä. Sen lisäksi että vaikuttaa taloudellisesti, ahdistaa kyllä kovasti. Kuinka iloinen joskus olisi ollut viikon vappuvapaasta? Nyt työtäkin arvostaa ihan eri tavalla.


mekko PAPU DESIGN/ panta VALKAMA ACCESSORIES/ sukkikset KAIKO/ kengät DR. MARTENS/ korvikset MAMAKORU/ takki GLOBAL ESSENTIALS

Lista olisi loputon. Arki on todella erilaista kuin kuukausi takaperin. Entä teillä? Asu on muuten valittu ajatuksella, että mahdollisimman monta kotimaista merkkiä päälle, kun lehteen kuvataan.

 

Kummat pääsiäismuistot tulipalosta koronaan

Minulla on ihan hassu tapa miettiä aina päivämääriä, vuosia ja ihmisten ikää. Pyörittää asioita niiden kautta. Mietin joskus muun muassa sitä, että äitini sai minut, esikoisensa hyvin samaan aikaan kun prinsessa Diana synnytti esikoisensa. Ja sitten minä sain hyvin samaan aikaan esikoiseni vuonna 2013, kun prinssi William omansa. Kuka siis miettii tällaisia? Ja näitä sattumuksiahan riittää, jos alkaa tosissaan miettiä!

Aloin siis eilen miettiä pääsiäisiä ja niiden muistoja. Sometilit täyttyivät eilen jotenkin ahdistuksesta, ihmisiä selkeästi ahdisti ensimmäinen juhlapyhä, joka poikkeusoloihin osuu. Minuakin ahdisti. Siksipä sain kuningasidean (ainakin omasta mielestäni) keskiviikkona, että vuokrataan palju! Ja näin teimme. Pari päivää siis lilliimme siinä, tekee vähän arjesta juhlaa. Tai ei kai pääsiäinen mitään arkea ole, mutta nyt ei juuri poikkea tavallisesta.

Aloin miettiä myös mitä minä tein pääsiäisenä ollessani esikoisen ikäinen. Millainen muisto hänelle jää tästä poikkeusajasta, mitä muistan omasta pääsiäisestä vuonna 1989? Hämmennyin, kun tajusin, että se oli itsellänikin poikkeuksellisin pääsiäinen ikinä. Ihme kohtalo taas.

Vanhemmillani on ollut vuosikymmenet ihana ystäväpariskunta. Todella ihania, sydämellisiä ja mukavia ihmisiä. Vanhempani viettivät heidän kanssaan aikaa yhdessä ennen lapsia. Sitten meitä alkoi putoilla, hassusti molempiin perheisiin esikoistyttö ja kaksi pikkuveljeä. Matkustimme yhdessä, olimme muun muassa Kyproksella vuonna 1988. Kun muutimme Helsingistä Jyväskylään vielä samana vuonna, oli tuo perhe yksi asioista, joita eniten kaipasin entisestä kodista ja sen ympyröistä. Mutta silloin alkoi perinne, että he tulivat aina pääsiäiseksi Jyväskylään. Aina. En muista yhtään pääsiäistä, etteivät olisi saapuneet Kinder-munien ja ruokakassien kanssa eteiseemme (kuusi lasta syö ja paljon, kilon juusto oli hyvä tuliainen!). Se pulinan määrä ja iloiset halaukset. Siitä lähti pääsiäinen käyntiin. Se hiljaisuus mikä laskeutui heidän poistuttuaan oli kamalaa.

Oli siis ensimmäinen Jyväskylän pääsiäinen ja ystäväperhe meillä. Heräsin  aamukuuden aikaan siihen, että pikkuveljiä juoksutetaan patjoilla huoneeseeni, jossa me tytöt nukuimme. Kuului hirveä piipitys. Kaveri luuli että mikro huutaa. Tiesin, ettei tuo kyllä ole mikro. Äiti tuli ovelle ja iski valot päälle sanoen ”pue jotain päälle, nopeasti ja ulos. Täällä palaa”. Olin todella hämmentynyt, mutta tein työtä käskettyä. Puin turkoosin Minni Hiiri-paitani, housut, ulkovaatteita ja painuin pihalle. Lopulta olimme pihalla kaikki, samoin kuin paritalon toisella puolella asunut perhe ja katsoimme, kun palokunta painoi sisälle. Äiti itki. Kävelimme lähellä asuvan mummoni luokse aamupuurolle, ystäväperhe lähti kotiinsa takaisin Helsinkiin. Tunnelma oli yllättävän lämmin, joskin häkeltynyt. Miten kotimme kävi? Olime asuneet siinä puoli vuotta. Muistan senkin, että suurin hätä oli äidin itku. Halusin, että hän voisi hyvin. En ymmärtänyt tilanteen vakavuutta.

Luojan kiitos ei käynyt pahasti. Palo oli saanut alkunsa rakennusvirheestä ja kun poltimme vastakkain olevia takkoja naapurin kanssa, takan polttaminen lähti kytemään seiniin. Selvittiin kamalalla savunhajulla (itkin, että kaikki barbiet ja ponit ovat pilalla, mutta ei, savukäsittely pelasti!) ja seinän purkamisella. Lapsena minusta oli hauskaa vilkutella naapuriin, kun väliseinä purettiin. Aikuisilla oli varmasti vähemmän hauskaa asioita selvitellessä. Ja tiedättekö mitä mietin siinä pihalla seistessäni ja palokuntaa tuijottaessani? Että nuo ystävät eivät tule enää ikinä meille kylään, kun kävi näin. Lapsen aivoni miettivät näin. Kuinka väärässä ne onneksi olivat. Tuo perhe saapui meille jokaisena pääsiäisenä, ovat olleet läsnä kaikissa perhejuhlissa ja viimeksi näin heidät elokuussa pikkuveljen häissä. Kuinka mieletön ystävyyssuhde ja meille lapsillekin tärkeät, ihan korvaamattomat rakkaat aikuiset.

Monta pääsiäistä on mennyt, kun vanhempani ovat viettäneet pääsiäistä taas kaveripariskunnan kanssa ilman lapsia. Tahti on hidastunut, naurua on ollut vähintään yhtä paljon. Tänä pääsiäisenä ei kyläillä. Tämä on poikkeuksellinen pääsiäinen ja hämmästyin, kun tajusin, että siinä missä esikoiseni viettää erikoista pääsiäistä tänä vuonna, minä pakenin tulipaloa saman ikäisenä. Siitä kirjoitettiin myös lehtiin ja pääsiäisenä julkaistaan haastatteluni lehdessä. Kohtalo? No on!

Mutta onpa ollut hauskaa. Nelistään neljä viikkoa ja selvitty on, vaikka ikävä jäytää. Isovanhempia ja isoisovanhempia olisi niin ihanaa nähdä. Paljussa on oltu pari päivää. Mieheni pidättää hengitystään maksimissaan noin 4 minuuttia ja tytöt opettelevat perässä, onpahan näky katsoa heitä pinnalla. Minun uimarit. <3

Mietittekö muut aina läpi sitä, mitä itse tein kun olin lapseni ikäinen? Eilen meillä alettiin myös puhua ihastuksista – voi apua ymmärrän vanhempiani taas paremmin. Eiväthän he olekaan niin idiootteja kuin 15-vuotiaana luulin. Tällaista tajunnanvirtaa täällä käydään läpi. Entä siellä?

Ja ihmiset. Pysytään siellä kotona. Sanon ihan suoraan, etten pysty edes ajattelemaan sitä vaihtoehtoa, että tämä homma kestää esimerkiksi syksyyn ja en näe läheisiä puoleen vuoteen. Lapset eivät näe kavereitaan, seinät kaatuvat päälle. Me voimme vaikuttaa siihen omalla käytöksellä. On aika pöyristyttävää lukea uutisia, joissa Uudenmaan rajan yli on yritetty verukkeella ”haluan viettää pääsiäistä” tai nähdä mikä määrä ihmisiä ryysäsi Citymarketiin yhtä aikaa keskiviikkona. Mies kääntyi pois ja hoidimme ostokset torstaiaamuna kahdeksalta. Me voimme vaikuttaa siihen, kauanko tämä kestää. Tämä on tuskaista, ei tehdä siitä yhtään sen pidempää pätkää kun on pakko, jooko?

P.S. Nykyisessä kodissamme on takka, jota on poltettu kaksi kertaa seitsemän vuotta sitten (vähän jäi kammo, voin polttaa takkaa muualla, mutten omassa kodissa). Palohälyttimet ovat joka paikassa. Uskon, että kaikkien nukkuessa vuonna 1989, ilman niitä olisi meille käynyt paljon pahemmin.

Yksi erityinen (ja ihan tavallinen) päivä

Eilinen oli ihan mahtava. Siis ihan maailman tavallisin lauantai ja silti ihan todella ihana. Petivaatteet tuulettuivat ulkona, mies imuroi, lapset leikkivät pihalla ja minä tein ihan älyttömän hyvää Lähiömutsin kesäkurpitsavuokaa. Totesin miehelle, että muistuttaa jotenkin tosi vahvasti omasta lapsuudesta ja sen lauantaipäivistä. Jatkoin perään, että sitten illalla oli ihanaa mennä saunaan, laittaa puhdas pyjama. Paistettiin takkamakkaraa ja katsottiin takkahuoneessa Napakymppiä. Todella tavallista, todella onnellista. Miten sitä liittyykin lapsuuden onnellisimpia muistoja niihin ihan tavallisiin lauantai-iltoihin. Hauska sinänsä, että Instassa kun fiilistelin tätä ruoka-imurointi-ulkoilu-komboa sain viestin seuraajaltani että ihan kuin omat lapsuuden lauantait, tuosta puuttu vain sauna, muumilimu ja kiuasmakkara. Apua miten samoilla linjoilla oltiin, selkeästi muillakin onnellisia lapsuusslauantaimuistoja.

Eilen, niin kuin muutenkin viime aikoina, oli aikaa. Siivota koti, ulkoilla (lähdettiin vähän kauemmas kotikorttelista, 24 nallea oli tulos!), tehdä kaksi kertaa kunnon kasvisruokaläjät. Katsoa keskellä päivää Blacklistia lasten käskiessä pois häiritsemästä leikkejä. Pestä pyykkikori tyhjäksi. Koristella pari tuntia pajunkissoja, lapset innostuivat ihan tosissaan niistäkn. Ihan tavallinen päivä, ihan todella ihana päivä. Minä muuten kuulun niihin, joilla alkaa olemaan aika pitkä aika siitä, kun olisi pukeutunut tai meikannut tai tehnyt tukalleen jotain…

Tänään on myös aika erityinen päivä. Palmusunnuntai. Viime vuonna palmusunnuntain laskettelimme Rukalla ja näin jäi virpomiset väliin. Tänä vuonna ne jäävät taas. Mutta miksi palmusunnuntai on niin erityinen? Siihen liittyy aika paljon muistoja. Kun asuimme Pispalassa koiramme sekosi värikkäistä oksista. Livahti karkuun oven raosta ja mies juoksi sukkasiltaan perässä. Halusi vain leikkiä ja koiria pelkäävä naapurinpoika juoksi oksien kanssa karkuun. Emme unohda tuota hämmentävää aamua ikinä. Kun vihdoin (lapsettomana vielä) älysin varautua virpojiin ja ostin kunnolla herkkuja, asuimmehan ensimmäistä pääsiäistä omakotitalossa, en ollut kotona. Olin synnytyssalissa, sillä palmusunnuntain aamuna minusta tuli äiti. Siitä asti on sisälläni läikähtänyt palmusunnuntaisin, vaikka sen paikka kalenterissa muuttuu, se fiilis säilyy. Minulla on kahdesti ollut pääsiäisenä vastasyntynyt tytär ja siitä on tullut jotenkin erityinen aika sydämeeni. Mummoni sanoi tuolloin, että aivan ihanaa, sunnuntailapsi, he ovat onnellisia! Mistäköhän sekin juontaa, en koskaan kysynyt, mutta jäi lämpimänä ajatuksena mieleen.

Tänään virvotaan virtuaalisesti whatsappin kautta ja piilotellaan suklaamunia (lapset tosin ilmoittivat jo eilen puhelimessa, että suklaamunia voi sitten postitella tänne :D). Muistellaan monia palmusunnuntain sattumuksia ja maattiin jo aamulla tunti nelistään kasassa peiton alla Pikku Kakkosta katsellen. Eilen oli hyvin tavallinen lauantaipäivä ja ehkä juuri siksi niin onnellinen. Unohdin taas hetkeksi myllertävän maailman ja vietimme lauantaita kuten tavallisenakin viikonloppuna. Arjesta, tavallisuudesta ja asioiden hetkellisestä unohtamisesta tulee nyt tällä hetkellä se onnellisin olo.

Onnellista ja aurinkoista palmusunnuntaita kaikille! Monenko kotoa löytyy koristeltuja pajunkissoja?