5 kuukautta onnettomuudesta

Näin se aika juoksee. Tänään tulee kuluneeksi tasan 5 kuukautta tuosta hurjasta perjantaista, kun pyörin ympyrää Kreetan hotellilla ja odotin tietoa miehestä, joka oli sairaalassa leikkauksessa. En ole laskenut, mutta mieleeni tallettuu kalenterin tavoin päivämäärät. Kyllä kuulkaa tuntui silloin pitkältä ajalta, kun sanoivat, että kuntoutuminen voi kestää puolikin vuotta. Ja humps vaan, lähes koko puolivuotinen on kulunut.

Jos et ole lukenut tuota postausta kesäkuulta, sen voi kurkata tästä linkistä. Olemme kertoneet kymmeniä kertoja eri kyselijöille näiden viiden kuukauden aikana mitä tapahtui, sillä se tuntuu ihan kahelilta tapahtumalta. Ettei mopoiltu yöllä sateessa Thaimaassa, ei extreme-urheiltu, mies ei ollut ajamassa 50km tunnissa pyörällä alamäkeen. Ei, me olimme autoilemassa takaisin hotellille ja jätskillä lasten kanssa, kun hän kompastui rautaputkeen.

Silloin sain kommentin, että älä valita vaan lomaile ja anna olla, olisi voinut käydä pahemminkin. Totta, arvatkaa kuinka monta kertaa tämän viiden kuukauden aikana olen pysähtynyt miettimään, mitä jos mies olisi lyönyt kaatuessaan päänsä? Olimme vuoren rinteellä, missään ei näkynyt ketään ja ambulanssissa olisi varmasti kestänyt. Paljon pahemminkin olisi voinut käydä. Tai jos kyseessä olisi ollut vaikka jalka, olisi elämä ollut paljon haastavampaa. Mutta samalla kun olimme puoli vuotta aiemmin varanneet loman, josta oli jäljellä vielä 10 päivää ja joka oli tietenkin suhteellisen kallis, kyllähän se harmitti. Suuri osa lomasta meni siihen, että mies istui puhelimessa, ravasi sairaalassa ja konsultoi vakuutusyhtiöitä, kipuja oli ja nukkuminen haastavaa, uimisesta puhumattakaan – sitä ei voinut tehdä. Näin kuinka paljon miestä harmitti kun itse sukeltelin turkoosiin mereen, vaikka hän hiljaa olikin.

Ei epäilystäkään, etten ole ollut koko aikaa kiitollinen siitä, ettei pahemmin käynyt, mutta pieni pelko jäi persuksiin. Olenhan itsekin ollut ulkomailla sairaalassa niin denguekuumeesta kuin sukeltajantaudista, mutta nyt lapsiperheenä matkustellessa on oksenneltu, vedetty ihan hirveän pahat enterorokot ja tällä kertaa oksentelun lisäksi toinen palasi kotiin katkenneen käden kanssa. Kannattaako edes yrittää lomailla, hirveä määrä palaa rahaa ja aina on lääkärireissuja edessä?

Puolet kesästä oli säätöä, sillä mitään sairaslomaahan kädestä ei tullut ja vähän kikkailua elämä (kuten pelkästään työmatkat) vaati, mutta niin se vain aika juoksi ja käsi parani. Enemmän sanoisin sen vaikuttaneen koko perheen henkisen puoleen kesällä. Kun se otettiin Suomessa kipsistä, oli tilanne hurjan näköinen sen suhteen, kuinka koukussa käsi on, kuinka ei ei kierry tai kuinka sillä ei esimerkiksi päätä rapsutella. Mutta niin vain se on kuntoutunut päivä kerrallaan paremmaksi ja paremmaksi. Vakuutus maksoi kuusi kertaa fysioterapiaa ja noiden käsittelyiden jälkeen käsi on aina mennyt astetta suoremmaksi.

Jäljellä on yksi kerta fysioterapiaa ja kädellä voi jo esimerkiksi punnertaa ja elää arkea ihan normaalisti. Ihan suoraksi se ei vieläkään mene, mutta kovin kaukana ei enää olla. Käsi napsuu, mikä vähän hirvittää itseäni kun ajattelen sinne laitettua ruuvia, mutta eihän se napsunta edes johdu ruuvista. Kaiken kaikkiaan voisi sanoa kaiken menneen hirveän hyvin – vakuutus korvasi kaiken, käsi on lähes entisensä, siinä on 10 sentin siisti arpi, mitään ei tulehtunut, mitään ei tarvinnut rikkoa uusiksi. Lääkärin mukaan ilman ruuvia kiertoliike kädestä olisi puuttunut jatkossa kokonaan ja nyt kiertoliikkeessä ei ole moitittavaa. Lämmin kiitos siis kreetalaiselle kirurgille hienosta korjauksesta!

JA! Se minkä tarinamme, taas yksi sairaalareissumme on saanut aikaan, on vakuuttaminen. Yhdet kaverimme sanoivat ottaneensa matkavakuutuksen (ovat matkustelleet aina paljon) tapahtuneen vuoksi. Ja sanon, että kannattaa. Meillä itsellämme on jatkuva matkavakuutus, joten hommaa ei tarvitse erikseen miettiä joka matkan kohdalla. Monestihan ei satu mitään, mutta sitten kun sattuu, voi sattua isosti. Minun sairaalalaskuni sukeltajataudista oli 4770 euroa ja denguekuumeesta pamahti laskua 3990 euroa. En maksanut penniäkään itse, allekirjoitin paperit ja tuijotin kauhuissani summia. Sukeltajantautikin on kuolemaksi jos sitä ei hoida, mitä olisin tehnyt ilman vakuutusta? Miehen leikkauksen summaa emme saaneet edes tietää, Suomesta hoidettiin maksusitoomus suoraan sairaalaan. Joten jos jotain jää mieleen, niin edelleenkään emme ikinä tule lähtemään ilman matkavakuutusta mihinkään. Matkavakuutus on korvannut jopa mummilassa tapahtuneet lastentaudit!


paita NOSH ORGANICS/ housut LIDL/ saappaat PALMROTH (saatu)/ hiuspanta VALKAMA ACCESSORIES/ rannekoru OXXO/ korvikset LINDEX/ takki GLOBAL ESSENTIALS

Eilen mietiskelin tätä asiaa, sitä miten paljon paremmin meillä perheessä voidaan henkisesti nyt syksyllä kuin kesällä ja miten elämästä ei koskaan tiedä. Yksi pieni kompastuminen voi muuttaa pahimmillaan koko elämän. Meillä oli tuuria matkassa, ettei mitään pahempaa tapahtunut. Samalla kun mietin kuluneita kuukausia ja sitä, miten itse kukin toimii onnettomuustilanteessa (yllätyin kuinka rationaalisesti pystyin alkupaniikin jälkeen sitomaan käden, ajamaan tunnin matkan vuoristossa, jopa etsimään apteekin ja hakemaan lääkkeitä matkalle, mieshän nyt perinteisesti oli itse rauhallisuus) tuli radiosta biisi:

Give me everything tonight
For all we know we might not get tomorrow
Let’s do it tonight

Niinpä. Huomisesta ei koskaan tiedä, jokaisesta päivästä täytyy ottaa kaikki irti ja olla kiitollinen. Me katsomme kiitollisena, kuinka mies on toipunut ja päässyt liikkumaan ja tekemään taas. Hän oli superurhea kaiken keskellä, eikä valittanut kertaakaan kuin välillä kivusta ähkäisten. Minun sankari. <3

Uskoisitko että jo viisi kuukautta kulunut? Luitko juttujamme tuoreeltaan kesällä? Ja hei, ISO kiitos teille, elitte varsinkin Instagrammin puolella hyvin vahvasti mukana ja laitoitte paljon tsemppiviestejä, en varmaan edes siinä hössötyksessä kiittänyt kaikista. KIITOS!

P.S. Lokakuun asuäänestyksen voittaja oli kaimani Katja (kurkkaa spostisi jos olet kaimani, Katjoja oli osallistuneissa useampi!) ja ylivoimaisesti eniten ääniä sai asu numero 4, yllätyin itse siitä! Ilmeisesti neuletakin ruskaväri vei äänet. KIITOS osallistuneille!

Mieletön Marjaana – kehu nainen päivässä

Onko sinun vaikeaa heittää kehu ilmoille? Onko helpompaa kehua miehiä kuin naisia? Lapsia kuin aikuisia? Muita kuin itseään? Vieraita kuin tuttuja?

Minä myönnän, että kehut jäävät monesti sanomatta. Sitä saattaa ajatella vaikka somea selatessaan, että wau, onpa upea saavutus tuolla, kaunis kuva ja upea ihminen, muttei saa aikaiseksi heittää viestiä. Pikafiiliksiä käytän Instassa usein, kyllä se sydänhymiökin jotain kertoo! Vielä enemmän pitäisi muistaa sanoa naamatusten kehuja aikuisille. Mikä siinä onkin, että lapsia kehuu ihan ”villinä”, mutta unohtaa sanoa äidilleen kiitos avusta ja tuesta? Ja miten hyvältä tuntuu, kun kuulee että joku on saanut inspiraation siitä mitä teet? Minä saan kuukaudeksi virtaa siitä, kun joku kertoo innostuneensa esimerkkini myötä lenkille tai avantoon tai kiittää hyvästä vinkistä.

Somessa on vuosia elänyt Kehu nainen päivässä-juttuja ja olen joskus ajatellut, että yhden viikon ajan nostan jonkun naisen somesta esiin ketä ihailen. Sitten se aina jää. Mutta suuria oman alansa esikuvia, joita katselen vähän suu auki ovat muun muassa Martina Aitolehti treenimotivaationsa kanssa tai Anni siinä, mihin on leipomisellaan päässyt. Ihan huikeita naisia! Noora on ihan omaa luokkaansa kunnianhimonsa ja työmotivaationsa kanssa ja se sitten näkyy tuloksissa ja asiakkaiden määrässä. Seuraan muuten varmaan 99 prosenttisesti naisia somessa ja nostan heitä ns. jalustalle, jonne haluaisin itsekin päästä. On ihan huikeaa millaiseen määrään ihmisiä sitä on tutustunut somen ja erilaisten tilaisuuksien kautta viime vuosina. Mieletön rikkaus!

Mutta keskitytään nyt yhteen naiseen, joka teillekin monelle varmasti tuttu ja joka on kuvien puseron takana. Vuoden 2017 Plus size-missi, lähes samanikäinen nainen itseni kanssa ja kahden lapsen äiti Marjaana Lehtinen on sellainen ilopilleri, etten ymmärrä mistä ammentaa kaiken hyvän olonsa ja positiivisuutensa. Mieletön inspiraatio ja esikuva! Olen nähnyt häntä useasti Helsingissä erilaisissa pressitilaisuuksissa ja aina hymy on ulottunut korviin asti. Kun lähdimme kuukausi sitten Changen reissulle Kööpenhaminaan, Marjaana oli juuri saapunut yöllä Elloksen kuvauksista Tukholmasta. Oli kuulemma nukkunut pari tuntia. Silti oli yksi aurinko ja naamansa loisti. Ihmettelin mihin hän peittää väsymyksensä.

Marjaana on kokenut suuren painonpudotuksen ja sen, miten eri tavalla häneen on alettu suhtautua. Hän on puhunut hyvin avoimesti erilaisista painoon liittyvistä kipupisteistä ja on todellakin malliesimerkki kehopositiivisuudelle. Hän jos kuka tuntuu viihtyvän nahoissaan ja se säteilee ulospäin. Marjaana on muun muassa kirjoittanut kirjan, päässyt Elloksen nettisivujen etusivulle ainoana suomalaisena ja… No, suunnitellut esimerkiksi tämän oman malliston yhteistyössä Noshin kanssa. Ihan huikeita saavutuksia ja tuntuu, että hänen energiallaan ja positiivisuudellaan pystyy mihin vain!

I love me-messuilla onnittelin Marjaanaa hänen nimeään kantavasta Noshin mallistosta, joka oli juuri silloin tullut uunista ulos. Sanoin, että näin heti minkä vaatteen minä haluaisin mallistosta: SADE-puseron rusetilla. ”Sinulle kyllä sopisi se valkoinen” vastasi Marjaana. MITÄ, valkoinen! En käytä ikinä valkoista, kun kuolasin sen vaaleanpunaisen perään!

Viikkoa myöhemmin sain sähköpostin, että saisin valita Marjaanan mallistosta vaatteen. No, ei tarvinnut miettiä. Arvoin ainoastaan koon puolesta, sillä monesti Noshilta XS-koko on hyvä, mutta pelkäsin sen olevan parin pesun jälkeen liian tiukka ja valitsin sitten S-koon. Kuvissa vielä pesemätön, eli uskon olevan juuri hyvä koko! Pari päivää valintani jälkeen otin yöppärissä paketin vastaan ovelle ja ihastelin tuota vaaleanpunaisen sävyä, juuri oikea. En tiedä pitäisikö marraskuussa pukeutua mustaan, mutta minä kyllä aloitan nyt sen väri-iloittelun kun luonto on harmaa. Pastellisävyissä oli niin hyvä mieli, että omakin hymy ulottui korviin asti kuvia ottaessa. Ja hämmästyin muuten miten paksua trikoota pusero on, pystyy erittäin hyvin käyttämään ilman mitään aluspaitaa. En voi olla koskaan hämmästelemättä miten paljon Nosh on kasvanut yrityksenä sen jälkeen, kun kävin ekoilla Nosh-kutsuilla vuonna 2014. Huikea kasvu! Asustin paidan kahden muun suomalaisen merkin, Coruun ja Palmrothin kanssa.


paita NOSH x MARJAANA (saatu)/ neuletakki ESPRIT/ kengät PALMROTH (saatu)/ korvikset CORUU/ panta H&M/ farkut CUBUS

Ketä muuta ihastuttaa vaaleanpunainen rusetti-paita? Kiitos Marjaana kun olen saanut tutustua sinuun ja kiitos, kun olet niin sydämellinen ja iso inspiraatio monelle!

Tehdäänkö yhdessä Kehu nainen päivässä-viikko someen? Tietäisitkö sinä heti kenet kehuisit ensimmäisenä?

P.S. Nosh x Marjaana-mallistoa on saanut jo edustajilta, huomisesta eteenpäin tilattavissa myös verkkokaupasta!

Mikään ei muutu?

Yö meni valvoessa ja aamulla törmäsin Minnean muruja-blogin tekstiin siitä, mikä elämässä on muuttunut viidessä vuodessa. Teksti pysäytti. Hymyilytti, kun mietin, että omassa elämässä lähes kaikki. Tai jos mennään ajassa 10 vuotta takaisin, millaista elämä oli silloin? Erilaista, hyvin erilaista. Tehdään pieni aikamatka näiden asukuvien myötä, jotka otettiin matkalla ristiäisiin.

Viisi vuotta sitten, vuonna 2013

Tuo vuosi lienee muutoksen vuosista suurin, sillä minusta tuli ensi kertaa äiti. Alkuvuodesta taapersin mahani kanssa jännittäen tulevaa, purin parhaani mukaan vielä muuttolaatikoita ja pesin vauvanvaatteita. Kävin koiramme kanssa lenkillä ja jatkuvasti eläinlääkärissä. Vauva syntyi laskettuna päivänä kuin oppikirjasta ja muutti meidän elämämme täysin. Olimme olleet 12 vuotta yhdessä lapsettomina, joten arkea täytyi opetella uusiksi. Koira oli toki sitonut paljon, mutta yövalvominen oli ainakin ihan oma juttunsa! Kaksiviikkoisen vauvan kanssa olin taas eläinlääkärissä ja kun vauva oli 3 kuukautta vanha, tuli pommi, että uusi kotimme ei voi hyvin. Siinä sitten istuimme pihalla silmät ristissä valvomisesta, miettien mitä teemme jatkuvasti sairastelevalle koiralle, mitä teemme kodin kanssa ja miten tätä kaikkea jaksaa. Itkimme ja juttelimme aina yömyöhään, kun vauva oli nukahtanut.

Kesällä koiralle etsittiin uusi koti. Loppukesän myötä lopetin blogini, enkä uskonut sitä enää ikinä kaivavani esiin. Blogin nimi tuntui irvokkaalta siinä vaiheessa, kun itkin silmät päästäni koiraa, jaksoin hädin tuskin pukea, etsin meille väliaikaista kotia ja nukuin tunnin pätkiä öisin peläten miten selviämme. Syksyllä kävimme puolivuotiaan vauvan kanssa katsomassa vuokra-asuntoja. Tähän aikaan, itse asiassa 7.11. eli päivälleen viisi vuotta sitten kannoimme tavaraa varastoon ja vuokrakämppään ja muutimme takaisin keskustaan. Palkkasimme asianajajan, aloimme repiä kotia palasiksi. Koko se idylli uudesta omakotitalosta, koirasta ja vauvasta oli murentunut muutamissa kuukausissa. En jaksanut pitää ystäviin yhteyttä, olin synkkä itkuinen ihminen ja pimeä vuodenaika pahensi sitä. Pakotin itseäni vauvaharrastuksiin, jotta pysyin arjessa kiinni ja miehen kontolle jäi enemmän taloasiat. Parisuhteemme koki valtavan kovia.

Hassua siis, että tuo vuosi viisi vuotta sitten on sellainen, josta jäi päällimmäisenä kamalat muistot, vaikka se toisaalta oli elämäni onnellisin hetki, kun minusta tuli äiti. Yhtä aikaa elämään tuli paljon hyvää ja paljon pahaa. En ole koskaan ollut niin rikki ihmisenä, kuin tuona vuonna, enkä pysty ajattelemaan sitä itkemättä vieläkään. Elämä on muuttunut ja paljon viidessä vuodessa, lapsia on kaksi, kotia on korjattu ja paljon ja unet ovat palanneet, samoin kuin värit elämään.

10 vuotta sitten, 2008

Tämä muisto hymyilyttää, sillä kyseinen vuosi on niin valtavan kaukana nykyisestä tilanteestani! Olimme saaneet miehen kanssa yliopistot kasaan ja pääsääntöisesti olimme koko vuoden Phuketissa, kesällä muutaman kuukauden Suomessa. Olimme ajatelleet kokeilla yhden talven siellä asumista, mutta homma vei mennessään ja talvia kertyi kolme. Koin asiasta huonoa omatuntoa, sillä olinhan juuri valmistunut maisteriksi. Minun pitäisi suunnitella uraa ja asettua jajaja, eikä huidella maailmalla huusi omatunto. Samalla koin, että olin pitkästä, pitkästä aikaa hyvin riippumaton mistään. Ei ollut enää kouluja joihin on ”pakko” mennä, ei mitään pakkopakkoa elämässä. Miksi siis en työskentelisi ulkomailla, kun siihen oli mahdollisuus? Kotimme Tampereen keskustassa oli vuokralla ja teimme kuusipäiväistä viikkoa Thaimaassa. Palkalla tuli hyvin toimeen ja vapaapäivät sukeltelimme ja välillä piipahdimme muun muassa Kuala Lumpurissa sekä Singaporessa. Ennen kauden alkua olimme viisi päivää Similanilla sukeltamassa ja kauden jälkeen jäimme myös lomailemaan. Olen hyvin hyvin onnellinen siitä, että sain olla samassa työpaikassa mieheni kanssa ja jaamme nämä muistot. Sitä on vaikeaa selittää kenellekään, millaista elo siellä oli. Samalla tuntui, että olen maailman onnellisin ja toisaalta, että pakenen jotain ”oikeaa” elämää Suomessa ja vastuuta ja ties mitä.

Pidin tuona kesänä valmistujaisjuhlat ja ahdistelin, kun en halunnut jäädä Suomeen toimistohommiin. Molemmat meistä ajattelivat, että pitäisi, mutta kun kesäkuussa oli satanut pari viikkoa kaatamalla ja oli hirveän kylmä, tuli mieheni kesätyöpaikasta kotiin prätkällä, nappasi kypärän pois päästään ja sanoi kerrostalomme ovella ”kyllä me lähdetään takas sinne Thaimaahan”. Muistan 10 vuoden jälkeenkin tuon hetken hyvin elävästi ja missä kohtaa itse olin. Hymyilin onnesta, sitä minäkin halusin, mutta koko ajan mietin että ”emme voi”. Nyt 10 vuotta myöhemmin olen monta kertaa kiitellyt sitä, että mentiin ja koettiin kun todellakin voitiin! En vaihtaisi noita vuosia mihinkään.

Kun palasimme Suomeen kesäksi, päätin suorittaa moottoripyöräkortin, jotta selviäisin paremmin Thaikkulassa mopolla. Sitä hieroessa menikin kesällä aikaa. Lisäksi opetin maahanmuuttajille suomen kieltä ja hämmästyin, kuinka he itkien päästivät minusta irti. Lapseni leikkivät nykyään kissalla, jonka sain venäläisiltä naisilta. En ollut tajunnut, kuinka he olivat kiintyneet opettajaansa ja hämmästyin lahjojen ja halausten määrää lokakuussa lähtiessä takaisin Thaimaahan. He itkivät, toivat ruokaa, pehmoleluja ja vaatteita muistoksi ja minä häkeltyneenä kiittelin.

Kesällä 2008 kuoli myös marsumme, joka eli kunnioitettavat 7 vuotta ja oli viimeisen talven veljieni hoidettavana.

Otsikkoon siis vastaten, todellakin muuttuu, kaikki muuttuu ja koko ajan. Yksi mikä on säilynyt erilaisten vuosien ja kokemusten läpi on parisuhteemme ja siitä olen hirveän onnellinen. Että voin jakaa kaikki reissumuistot ja lasten syntymät saman ihmisen kanssa. Edelleen arkipuheessamme on jotain thai-kielen sanoja ja edelleen viittaamme 10 vuotta vanhoihin juttuihin, onneksi toinen ymmärtää ne.


paita PART TWO (saatu BY EMKASTA pari vuotta sitten)/ rannekoru SYSTER P (saatu)/ hame NOSH ORGANICS/ korvikset THE OTHER STORIES/ kengät PALMROTH (saatu)/ takki VILA

Vastuuta ja sen myötä huolta ja murehtimista on tullut elämään lisää, mutta toisaalta sen kaltaista onnea, mitä en tiennyt edes olevan. Elämä on muuttunut ja elämä on kantanut. Kiitos Minnea tästä ideasta, rakastan vanhojen muistelua!

Asu kuvattiin Hämeenlinnassa, josta a) löysin söpön vaaleanpunaisen talon b) juoksin hirveässä kiireessä lapsille ristiäisiin juhlakengät ja jouduin ottamaan molemmille liian isot. Ristiäisasuun vaihdoin sisälle korkkarit, mutta pihalla oli nämä ylipolvensaappaat, jotka kestävät rapakelejä ja joista voi taittaa varren jos haluaa vähän vaihtelua ilmeeseen! Asu koostui kahdesta kovasta kotimaisesta sekä pari vuotta vanhasta paidasta, jota rakastan, mutta joka on ollut liian vähän käytössä!

Onko oma elämäsi muuttunut rajusti viidessä tai kymmenessä vuodessa?