Henkinen hyvinvointi ja ihmisarvo kuluneen vuoden aikana

Täytin eilen Wilman kautta tullutta tutkimuskyselyä siitä, kuinka koululaiseni on voinut poikkeusaikoina. Onko hän syönyt päivittäin lämpimän ruoan ja ollut ulkona. Ekaluokkalaisillahan on ollut aikamoisen helppoa tässä tilanteessa vielä, uskon näiden kysymysten koskettavan enemmän vanhempia koululaisia, erityisesti nuorisoamme, joka on ollut hurjan pitkiä aikoja etäopetuksessa ja se nosti kyllä taas palan kurkkuun. Mutta lopussa olleet kysymykset siitä, olenko vanhempana kokenut enemmän stressiä tilanteessa tai ollut normaalia enemmän huolissani pisti mietiskelemään. Olen muutenkin sellaista huolehtivaa ja hermoilevaa ihmistyyppiä, mutta kyllä, tämä vuosi on aiheuttanut sen, etten tunne kelpaavani enää mihinkään. Se tunne on kamala. Yritän jäsentää ajatuksiani niin, että tämä ei olisi mikään valitusteksti, vaan vertaistukea teille, kenestä tuntuu ehkä samalta.

Kun kaikki alkoi maaliskuussa 2020 – someviha pelästytti

En enää palaa sen kummemmin maaliskuuhun 2020, mutta tiedätte, että olimme reissussa juuri sillä viikolla, kun muun muassa koulut sulkivat. Kotimaassa ja omalla porukalla, mutta reissussa. En ole koskaan saanut sellaista somevihaa niskaani ja pelästyin toden teolla. Ahdistuin valtavasti. Olisi pitänyt vaan sulkea kaikki kanavat, mutta en hölmö sitä tehnyt. Katselin uutisia tauotta lomalla ja katselin, kun kaikki somevaikuttajat täyttivät kanavansa ”pysy kotona”-teksteillä ja muun muassa Eevi Teittinen, joka hiihti vastaani Rukalla tuolla samalla viikolla, näytti saavan roppakaupalla vihaa niskaansa Instassaan. Olin hädissäni, kun kaikki oli niin epävarmaa – mitä täällä tapahtuu? Miten vaarallinen tilanne on? Miksi ihmiset hyökkäävät toisiaan vastaan?

Ja homma on jatkunut. Ihmiset pyörivät somessa huomattavasti enemmän kuin aiemmin, tappavat aikaa ja ilmapiiri on yleisesti minusta koko ajan haastavampi kuin aiemmin. Pelottavakin välillä. Kaikkeen pitäisi sanoa jotain, mutta parempi ettei sano. Pahoinvointi on lisääntynyt ja se näkyy monessa asiassa. Viimeisimpänä minut hämmensi Aki Manniseen liitetty viha. Siis toki on väärin esimerkiksi matkustaa Norjaan, jos se on kiellettyä tällä hetkellä, mutta miten ihmisillä on aikaa soitella poliisille, kun joku julkkis kalastee pusikossa? En käsitä. Some-elämä on jollain tapaa mennyt ihan hurjaksi.

Korona ja työt, korona ja ekstroverttiys

Aluksi pelotti kovasti, jos muistatte esimerkiksi tämän vuosi sitten tehdyn artikkelin. En ole aikohin käynyt hanskat kädessä kaupassa tai putsannut puhelinta, mutta vuosi sitten oltiin todella uuden edessä. Pelotti ja ahdisti.

Samalla se elämäntyyli, missä olin vähän aina ollut menossa, sai päätöksensä. En enää lentänyt junalla Helsinkiin, tavannut ihmisiä ja inspiroitunut. Olen hyvin vahvasti ihminen, joka viihtyy ihmisjoukoissa, tykkää jutella vastaantulijoille kadulla ja jonka luovuus vaatii paljonkin maisemanvaihdoksia. Istuin kotona ihmetellen kadonneita töitä, bloggasin muun muassa nallekävelyistä lasteni kanssa ja seisoin leikkipuistossa pidätellen itkua, kun taloudellinen puoli pelotti niin. Puhumattakaan siitä näkymättömästä uhkasta ja siitä, etten näe ketään ihmisiä.

Siitä elämästä tuli normi. Samalla se alkoi ns. tappaa sitä entistä minää. Sitä, joka innostui ihan kaikesta, oli aikaansaava, aina liikkeessä, tutkimassa uutta, innostunut ja energinen. Minusta on tullut koko ajan vähemmän aikaansaava, ihmeen väsynyt ja asioista vähemmän innostuva. Käyn kyllä lenkillä, teen ruoat, teen pakolliset, mutta kaikki ylimääräinen on pudonnut elämästä. Välillä tuntuu raskaalta jaksaa lähteä kirjastoon, vaikka en esimerkiksi ole aneeminen kuten ennen pandemiaa. Se tuntuu hullulta.

Ystävyyssuhteet ja aikaansaavuus – ihmisarvoni musertuminen

Kun tätä asiaa pysähtyy pohtimaan, täytyy aina muistaa sanoa, että me olemme terveitä, olemme pärjänneet ja niin pois päin. Mutta olen aina ollut sellainen, että kalenteri on kivaa täyttää kaikella pienellä kivalla – ehkä lasten kanssa teatteriin, ehkä viikonloppuna brunssille, toisena viikonloppuna Helsinkiin sukuloimaan, yhtenä Jyväskylään. Olemme paljon pystyneet tekemään pandemian keskelläkin, mutta pääasiassa olen puuroutunut siihen ”kalenteri on tyhjä”- ajatukseen. Siihen, missä ei tarvitse poistua pyjamasta arkena tai pyhänä, missä ei ole mitään suunnitelmia. Hullua sinänsä, mitä enemmän aikaa on, sitä vähemmän saa aikaiseksi! Sellainen pieni kiire pitää ainakin minut ihmisarvossa. Minua tarvitaan, minun palvelujani halutaan ostaa, minut halutaan kutsua kylään ja meille halutaan tulla kylään. Olen herännyt myös siihen, kuinka pitkälti sosiaalinen elämäni oli kiinni siitä, että teen aloitteen.

Lähtisin kiljuen lenkille, lounaalle tai johonkin kylään jos pyydettäisiin. Mutta ei, ei kukaan enää pyydä. Meillä ei ole käynyt kukaan kylässä elokuun jälkeen (vanhempani kyllä!), enkä minä ole käynyt esimerkiksi kaverin kanssa lounaalla lokakuun jälkeen. Tämä ei ole mikään itsesääli juttu, johon kaipaisin tsemppiviestejä, tämä on toteamus, joka on saanut minut todella surulliseksi. Oloni on hyvin pitkälti koko ajan sellainen, ettei kukaan kaipaa, eikä sillä ole merkitystä puenko minä aamuisin ja mitä teen päiväni. Ihmisarvoni on vuodessa hukkunut todella pahasti. Olen rakastanut töitä, missä olen saanut puhua ja olla ihmisten seurassa koko ajan, sellaisia, kuten matkaopastyö oli. Valitettavasti se oli muuten mahdoton esimerkiksi yhdistää parisuhde-elämään.

Oma somekäytös ja somen käyttö

Sitten tämä some. Hyvä ja paha some. Kyllä, sen käyttö on varmasti lisääntynyt itsellänikin, koska siellä ovat ainoat ihmiset, tutut ja tuntemattomat, keneen olen yhteyksissä perheeni lisäksi. Eikö kuulosta kipeältä? Onhan se nyt ihan hullua. Siellä näkee paljon ihmisiä yhdessä lenkillä tai treeneissä, töissä työkavereiden kanssa, jopa bileissä porukalla. Tuntuu ihan utopialta itselleni. Mistä päästäänkin siihen, että lisääntynyt someni käyttö saa minut voimaan todella pahoin. Näen vain koko ajan, että muilla on vielä sosiaalista elämää tai töitä ja minä ahdistelen enemmän ja enemmän. Tämä ei tietenkään, missään nimessä ole totuus. Someen vain usein laitetaan se iloinen puoli. Usein kun olen selannut Instastooreja mietiskelen, että jos en olisi sillä aloittanut päivääni, en olisi niin alakuloinen ja tuntisi niin rajua yksinäisyyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta. Olen tuntenut viimeisen puolen vuoden aikana niin syvää yksinäisyyttä, etten ikinä. Se on hirveä tunne.

Oma somekäytökseni on myöskin haasteellista. Kun sain niitä murskaavia viestejä viime keväänä enemmänkin, alkoivat piikkini nousta pystyyn. Olisi helpointa vaan olla hiljaa niiden kohdalla. Ei vastata, ei selitellä. Olenkin hyvin usein sen jälkeenkin tulkinnut monesti viestit hyökkääviksi, vaikka ne eivät välttämättä sitä ole. Ihmiset käyttävät esimerkiksi hymiöitä hyvin eri tavalla somessa. Jos joku huomauttaa, että lapsillani on joku väärä asuste ja laittaa perään repeilevän nauruhymiön, se näyttää minulle siltä, että oikein nauretaan päälle miten tyhmä olen, kun lapseni noin puin. Samalla se lähettäjä saattaa ajatella, että tämä nyt oli tällainen kevyt huumoripitoinen huomautus. Kuka tietää?

Olen pyrkinyt vastaamaan mm. yksityisviesteihin nopeasti, mikä on tosi tyhmää. Joskus olen vastannut niihin vaikka hiihtohississä, jolloin aikaa on vähän, vastaan nopeasti, jäsentelemättä sanojani ja viesti saatetaan tulkita ikäväksi, vaikkei sen ollut tarkoitus. Olisi paras ottaa vaikka tunti päivästä siihen, että vastaa yksityisviesteihin. Rauhassa, miettien lähettäjän viestiä ja miettien omia sanoja. Olen onnistunut nopeilla vastauksilla saamaan suorastaan vihamiehiä somessa. Mitä enemmän yritän miellyttää ja tehdä oikein ja reagoida nopeasti, sitä enemmän onnistun suututtamaan ihmisiä. Kuinka ironista!

Miten tästä eteenpäin, niin, että saisi kunnolla taas elämästä kiinni?

Olen siis todella umpikujassa tällä hetkellä sen kanssa, miten tästä eteenpäin. Millä elvyttää ne vähätkin sosiaaliset suhteet? Millä kokea jollain tapaa olevansa arvokas? Millä repiä itseään somesta vähän enemmän irti? Kuinka tervettä olisi aloittaa aamunsa vaikka joogahetkellä sen sijaan, että vertailee missä asioissa on huonompi tänään kuin muut? Mennä illalla perheen kanssa puistoon ja laittaa luuri kiinni (tämän meinasin toteuttaa tänään, jos saan lapseni innostumaan!). Millä saisin täytettyä työkalenterini niin, että puuhaa riittäisi tarpeeksi, eikä näitä ajatuksia olisi aikaa vatvoa näin paljon?

Kyllä kulunut vuosi on tehnyt minusta varjon itsestäni. Entisestä aikaansaavasta ekstrovertistä. Joka nyt suunnittelee viikon, että pitäisi imuroida, eikä silti tee sitä. Tänään aion tsempata lenkin lisäksi viemään äitienpäivälahjan postiin ja illalla vannon, että teen jotain kivaa perheeni kanssa nelistään. Jotain sekin jo.


mekko ONLY/ aurinkolasit SHADESHARES/ korvikset MAMAKORU/ takki PBO

Toivon todella, ettei tekstini näyttäydy minään itsesäälisenä valituksena, vaan rehellisenä tekstinä siitä, miten yksinäiseksi ja pahoinvoivaksi tämä uusi normaali on tehnyt, vaikka periaatteessa on perhe ympärillä ja olemme ihan hyvinvoivia.

Wilma-kyselyssä ruksin eilen kohdan kyllä, olen murehtinut aika paljon. Enempää siinä ei ollut tilaa avata asiaa.

Älä lakkaa elämästä tilanteesta huolimatta!

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten ihmiset reagoivat poikkeustilanteeseen eri tavalla samoin kuin tähän uuteen normaaliin. Epävarmuuteen, kun ei tiedä mitä ensi viikko tuo tullessaan ja hälyttääkö koronavilkku. Herkkänä ihmisenä minusta tuntui keväällä todella vaikealta, kun kaikki tekeminen piti lopettaa ja olin aika hukassa kaiken suhteen. Eniten ehkä ahdisti se, miten ihmiset alkoivat kyttäämään toisiaan. Ajattelen muutenkin vähän liikaa sitä, mitä muut ajattelevat minusta, mutta auta armias kevään ajan kun viestejä alkoi putoilla ja tuntui että kaikki meni raiteiltaan. Sai todella kieli keskellä suuta miettiä mitä kirjoittaa ja koko ajan pelotti. Kun kieli poskessa kirjoitin, mitä kaipaan ”entisestä” elämästä, sain viestin, että kamalan itsekästä kaivata jotain jumppasalia. Nyt tilanne on rauhoittunut, mutta hämmentävissä vesissä tässä mennään. Miltä tuntuu sinusta? Millä mielin viikonloppuun?

Uusi normaali syksyllä 2020

Yllättävän äkkiä maskien keittelystä on tullut arkea ja ne muistuvat mukaan lähtiessä kauppaan tai bussiin. Käsidesi löytyy niin autosta kuin jokaisesta käsilaukusta, mutta enää en putsaa puhelintani kauppareissujen jälkeen kuten keväällä tai mene kaupassa hanskat kädessä. Silti järkevästi käsiä putsaten ja maskia käyttäen. Ihmisten välttelystä on tullut niin normi, että eräänä päivänä laitoin mietteissäni kuopukselle autossa vyötä kiinni ja mietin, että apua olen ihan kiinni toisessa. Siis oikeasti kävi mielessä, kunnes äkkäsin että lapsessani kiinni. Alitajunnassa ruksuttaa joku ihmisten väistelymoodi.

Ystäviä olen nähnyt muutaman kerran 7 kk:n aikana, olemme hyvin pitkälti olleet perheen kesken. Varmaan ensimmäistä kertaa ikinä myös synttärini vietetään perheen kesken tai ei oikeastaan vietetä, lupasin esikoisellekin, että saa lähteä tänään yökylään kun halusi. Pääasia että ollaan terveitä ja arjen pienet ilot ovat suuria, kuten yökyläily! Mutta kohtuu introvertiksi tässä alkaa kääntyä, kun ensi viikoltakin peruttiin kaikki pressihommat mihin olin menossa.

Eheyttävä lokakuu 2020 – en lakkaa elämästä!

Olen lueskellut lehdistä, somesta ja muualta lukemattoman määrän tarinoita, miten ihmisillä on poikkeusaika mennyt. Toiset juoksivat enemmän kuin ikinä, toiset perustivat uuden verkkokaupan tai yrityksen, toiset puunasivat kaikki kaapit tyhjiksi ja uuteen järjestykseen. Minä itse olen niitä, joka lamaantui jotenkin. Kyllähän me ulkoilimme ja leivoimme ja maalattiin ulko-ovea ja istutettiin kukkia, mutta sain todella vähän päivissä aikaiseksi. Kun ei ollut juoksukisaa mihin tähdätä, juokseminen väheni, kotijumppiin kyllästyin hyvin äkkiä ja pää jotenkin tylsistyi. Kun olisi ollut aikaa puunata se koti. Muttei innostanut.

Syksyn myötä aikatauluja on tullut takaisin, kun ainakin vielä koulu ja päiväkoti ovat normaalisti auki, lapset käyvät harrastuksissa ja itsekin olen käynyt pari kertaa teatterissa. Lokakuussa on kyläilty yhtenä iltana ystävillä ja käyty Rukalla asti. Ihan parhautta. Jotenkin elämänilo ja -halu ovat palanneet ihan eri tavalla. Ehkä sanoin tämän jo, mutta pakko sanoa vielä uudelleen. Ei saisi lakata elämästä vaan elää varovasti asian kanssa, sillä tässä varmasti kestää vielä pitkään.

Heipat loputtomalle jumppatauolle

Tällä viikolla kyllästyin siihen jumppapelkoon, ettei voi salilla ja jumpissa käydä. Olen käynyt noin kerran tai kaksi kuussa viime ajat. Menin kahtena aamuna putkeen jumppaan ja juoksumatolle ja olin kyllä ihan totaalisen liekeissä ja onnessani. Kun on 10 vuotta käynyt samoissa jumpissa viisikin kertaa viikossa, on se niin iso osa elämää, että se tuntuu, kun se viedään pois. Jumppasalissa olen aina ollut aivan liekeissä, on se sitten bodyattack, vauvajumppa tai mikä vain. Se pelkkä haju! Liikutuin kyyneliin, kun lemppariohjaajani kommentoi eilen Instagram-kuvani alle, että oli ilo nähdä minut taas pitkästä aikaa rivissä. Oikeasti! Ilo oli kyllä molemminpuolinen.

Tällä viikolla olen siis kipittänyt maski päässä bussiin ja mennyt jumppaan, käynyt lounaalla Yli pyykkivuorten Hanna Maarian kanssa ja olemme suunnitelleet isompaa juttuja syksylle (toivottavasti toteutuu!) ja olen entistä enemmän tajunnut, miten hirveän tärkeää on se jumppayhteisö ja porukassa treenaaminen. Se on minulle tosi iso juttu. Vaikken edes puhuisi kenellekään tai tuntisi ketään, pääkoppa on kiittänyt.

Koska tilanne on jatkunut ja jatkuu pitkään, ei auta lakata elämästä vaan elää varoen. Niin paljon pienet isot asiat (onko jumpalla käyminen pieni vai iso asia, itsekästä vai ei, en tiedä?) vaikuttavat henkiseen hyvinvointiin, jolla taas kannatellaan koko perhettä. On ihmeellistä tajuta nyt puoli vuotta jälkikäteen, etten keväällä lukenut yhtään kirjaa, siivonnut yhtään kaappia, meikannut tai pukenut trikoita kummempaa. Lokakuussa kirjojakin on mennyt kolme. Kun sitä ahdistuu ja lamaantuu, mistään ei tule mitään. Ja vasta nyt ymmärtää, miten huonosti on voinut, kun pääsee ns. vähän normaaliin, entiseen tavalliseen kiinni. Ei enää itke sitä ettei pääse ulkomaille, vaan ottaa irti kaiken siitä, mitä pystyy tekemään.


toppi VILA/ farkut CUBUS/ villatakki DESIGUAL (second hand)/ korvikset PINJAPUU/ saappaat ANDIAMO/

Ja kun vauhtiin on päästy, täällä siivoiltiin eilen jääkaappi ensi kertaa vuosiin, viikonlopun listalla on kamalan varastomme siivoaminen ja yhden kirjankin lukaisin alkuviikosta kannesta kanteen…! Intoa on, kun on aikataulua ja jotain mihin tähdätä – toiset saattavat taas inspiroitua toimettomuudesta ja vapaa-ajasta. Kumpaan kastiin sinä kuulut?

Ei unohdeta elää tilanteesta huolimatta, vaikka mielessä myllertää ja ala- sekä ylämäkiä on loputtomiin! Miten itse voit, millä mielellä viikonloppuun? Oletko uskaltanut käydä harrastuksissa?

Tulvien aikaan – mikä vuodenaika nyt on?

Sain joitakin päiviä sitten viestin Instagrammissa, jossa kiiteltiin ideaa Teeleidin kuukausittaisesta lähetyksestä ja todettiin, että se olisi kiva lahja esimerkiksi opettajalle, kun heidän muistamisensa on kohta edessä. Heräsin tuon viestin myötä itsekin ajatukseen – no niinpä on, kouluthan (ja sen myötä eskari) loppuvat kahden päivän kuluttua! Olen elänyt jossain elokuussa, kun hommat alkoivat kuin alusta pyöriä pari viikkoa sitten. Ei mutta nyt onkin toukokuu! Ja toiset puhuvat lomasta! Minusta tuntuu, että olin kevään vähän kuin toinen jalka lomalla koko ajan lasten ollessa kotona. Nyt kun palasivat hoitoon, olen päässyt taas kaikkiin hommiin paremmin kiinni. Mikä, alkaako nyt kesäloma jollain? Eikö olekaan elokuu? Käsi ylös, kenellä on mennyt vähän vuodekierto sekaisin?

Kun pandemia alkoi

Tiedätte, että kun pandemia alkoi, olimme Kuusamossa ja olin odottanut todella paljon taas sitä rauhaisaa perheen yhdessä tekemistä. Sitähän sitä monesti perhelomilta odotetaan, ettei kukaan höösää töitä eikä harrastuksiin ole kiire, vaan ollaan vaan. Syödään kaikki ateriat yhdessä, saunotaan iltaisin ja nautitaan loputtomasti ulkoilusta. Eipä arvattu siellä, että edessä olisi kuukausia yhdessäoloa – emme ole tuon viikon jälkeen käyneet vielä muissa kaupungeissa (no kahdesti kyllä metsäretkellä), eikä meillä käy edelleenkään kaverit sisällä tai meidän lapset muilla. Tästä keväästä jää paljon hyvääkin käteen, kyllä yhteinen aika on ollut todella erityistä ja arvokasta.

Paluu harrastuksiin pandemian jälkeen

No tämäkin sitten! Harrastuksethan alkavat perinteisesti syksyllä. Mutta nyt käykin niin, että ensi viikolla starttaa uudelleen kevään tauolla ollut esikoisen parkour ja kuopuksen temppukerho. Koska ne ovat kevään korvaavia kertoja ja olimme jo ajatelleet, että maksu meni ja sille ei voi mitään, voi olla, että auringon paistaessa ei tule lähdettyä sisäharrastuksiin. Mutta ei oteta niistä paineita, mennään jos siltä tuntuu. Jotenkin kaikessa on kevään myötä ihmeellisesti rennompi ote. Uskon, että kevät on jotenkin muuttanut itseäni. On ollut aikaa miettiä. Ensi viikolla alkaa myös urheilukoulu ja oli todella kiva, että sen ikähaitari on 4-7 vuotta. Sain siis tytöt samaan ryhmään, kentällä jaetaan lapsia vain ikäryhmittäin pienempiin ryhmiin. Aika paljon mielekkäämpää viedä molemmat yhtä aikaa johonkin kesäharrastukseen! Sen sijaan uimaleiri, johon olimme kesäkuulle ilmoittautuneet ei toteudu, sillä uimahallia ei saanut kuulemma käyttää leiriin vaikka se muuten aukeaakin. Hammashoitolasta on tullut soittoja ja molemmille lapsille ajat, kaikki on vähän kuin… elokuussa!

Mitä tehdä kesällä korona-aikaan? Uskaltaako mennä mummilaan?

Tämä asia onkin meillä ihan täysin auki. Olen tehnyt yhden pienen varauksen Ähtäriin heinäkuulle, mutta kesäkuu menee vielä hoito/työhommissa, kotona harrastuksissa. Suurin kysymys on ollut mummila. Olemme olleet Jyväskylässä todella usein ja lapset ovat olleet siellä keskenäänkin. Tänä vuonna sellaisia kertoja, että olisimme olleet koko perhe mummilassa ja isovanhemmat vielä kotona, on pyöreät 0. Tammikuussa tytöt olivat Jyväskylässä muutaman päivän kaksin, maaliskuussa yövyimme tyhjässä mummilassa yhden yön matkalla Kuusamoon ja vanhempani olivat mm. helmikuussa Tampereella meillä yötä. Mutta koskaan, lukuun ottamatta ulkomailla asuttuja vuosia ei ole mennyt viittä kuukautta, ettemme olisi olleet porukalla vanhemmillani. Ei ole tullut pakattua kenenkään vaatteita maaliskuun 12.päivän jälkeen. Se on outoa, kun yleensä reissaamme aika paljonkin.

Milloin uskaltaa mennä? Niin, siinäpä se. Emme ole avanneet piiriämme kuin eskarin ja tarhan myötä, mutta sehän on jo valtava määrä kontakteja se. Vanhempani ovat sanoneet, että saa tulla, jossain vaiheessa ns. riski on vain otettava. En sitten tiedä millainen riski se on, vanhempani eivät ole riskiryhmää, me tönötämme miehen kanssa suht tiiviisti kotona ja on puhuttu, etteivät lapset niin rajusti tautia levittäisi. Silti mietityttää mennäkö, mutta yllättävän rauhallinen tilanne on ollut ainakin vielä!

Tulvat ja myöhästynyt kesä

Meillä alkaa omenapuu työntää ensimmäisiä kukkiaan nyt esiin. Parina edellisenä vuotena kukat ovat jo poissa tähän aikaan. Ensimmäistä kertaa ikinä palellutin myös kesäkukkani, yleensä tuo samainen lajike on kestänyt äitienpäivän jälkeen ulkona. Kevät on ollut monella tapaa poikkeuksellinen. Eilen oli ihana lämmin päivä, joka tuntui saavan kaikki sekaisin. Esikoinen rallatteli menemään sano KOO, sano EE jne. SE ON KESÄ! Niin on, nyt se tuntuu vihdoin olevan täällä. Pohjoisessa sulaa valtavat lumimassat (sitä lunta oli todella paljon!) ja odotellaan tulvia. Toivottavasti menee mahdollisimman pienillä vahingoilla ohi!

Mitä minä odotan kesältä? En oikeasti osaa sanoa, koska en oikein ymmärrä mikä vuodenaika nyt on. Perheaikaa, terveyttä ja lämpöä. Niitä iloisia hetkiä, joita näissä kuvissakin on. Kuvissa, joissa oli minusta ihana tunnelma, mutten ole uskaltanut julkaista ennen kuin on varma, etten rohkaise ketään matkustamaan keväthangille. Nyt ei ole enää hankia ja tähän sekavaan mikä maa mikä valuutta mikä vuodenaika-oloon sopivat ihan väärän ajan kuvatkin, vai mitä? :D

Miten siellä? Tuntuuko ihan toukokuun lopulta vai oletteko yhtä pihalla kuin minä? Onko siellä valmistujaisjuhlia tiedossa viikonloppuna, miten meinasitte viettää näin poikkeusaikana?

P.S. Kiitos ihanista kommenteista liittyen Teeleidin arvontaan! Vähänkö niistä tuli hyvä mieli, paikka on monelle tuttu ja tärkeä! Anne on tehnyt upeaa työtä luotsatessaan Teeleidiä. Arpaonni potkaisi Olgaa blogin puolella, olen laittanut sinulle sähköpostia! Kiitos kun osallistuitte ja jaoitte mietteitänne!