Älä lakkaa elämästä tilanteesta huolimatta!

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten ihmiset reagoivat poikkeustilanteeseen eri tavalla samoin kuin tähän uuteen normaaliin. Epävarmuuteen, kun ei tiedä mitä ensi viikko tuo tullessaan ja hälyttääkö koronavilkku. Herkkänä ihmisenä minusta tuntui keväällä todella vaikealta, kun kaikki tekeminen piti lopettaa ja olin aika hukassa kaiken suhteen. Eniten ehkä ahdisti se, miten ihmiset alkoivat kyttäämään toisiaan. Ajattelen muutenkin vähän liikaa sitä, mitä muut ajattelevat minusta, mutta auta armias kevään ajan kun viestejä alkoi putoilla ja tuntui että kaikki meni raiteiltaan. Sai todella kieli keskellä suuta miettiä mitä kirjoittaa ja koko ajan pelotti. Kun kieli poskessa kirjoitin, mitä kaipaan ”entisestä” elämästä, sain viestin, että kamalan itsekästä kaivata jotain jumppasalia. Nyt tilanne on rauhoittunut, mutta hämmentävissä vesissä tässä mennään. Miltä tuntuu sinusta? Millä mielin viikonloppuun?

Uusi normaali syksyllä 2020

Yllättävän äkkiä maskien keittelystä on tullut arkea ja ne muistuvat mukaan lähtiessä kauppaan tai bussiin. Käsidesi löytyy niin autosta kuin jokaisesta käsilaukusta, mutta enää en putsaa puhelintani kauppareissujen jälkeen kuten keväällä tai mene kaupassa hanskat kädessä. Silti järkevästi käsiä putsaten ja maskia käyttäen. Ihmisten välttelystä on tullut niin normi, että eräänä päivänä laitoin mietteissäni kuopukselle autossa vyötä kiinni ja mietin, että apua olen ihan kiinni toisessa. Siis oikeasti kävi mielessä, kunnes äkkäsin että lapsessani kiinni. Alitajunnassa ruksuttaa joku ihmisten väistelymoodi.

Ystäviä olen nähnyt muutaman kerran 7 kk:n aikana, olemme hyvin pitkälti olleet perheen kesken. Varmaan ensimmäistä kertaa ikinä myös synttärini vietetään perheen kesken tai ei oikeastaan vietetä, lupasin esikoisellekin, että saa lähteä tänään yökylään kun halusi. Pääasia että ollaan terveitä ja arjen pienet ilot ovat suuria, kuten yökyläily! Mutta kohtuu introvertiksi tässä alkaa kääntyä, kun ensi viikoltakin peruttiin kaikki pressihommat mihin olin menossa.

Eheyttävä lokakuu 2020 – en lakkaa elämästä!

Olen lueskellut lehdistä, somesta ja muualta lukemattoman määrän tarinoita, miten ihmisillä on poikkeusaika mennyt. Toiset juoksivat enemmän kuin ikinä, toiset perustivat uuden verkkokaupan tai yrityksen, toiset puunasivat kaikki kaapit tyhjiksi ja uuteen järjestykseen. Minä itse olen niitä, joka lamaantui jotenkin. Kyllähän me ulkoilimme ja leivoimme ja maalattiin ulko-ovea ja istutettiin kukkia, mutta sain todella vähän päivissä aikaiseksi. Kun ei ollut juoksukisaa mihin tähdätä, juokseminen väheni, kotijumppiin kyllästyin hyvin äkkiä ja pää jotenkin tylsistyi. Kun olisi ollut aikaa puunata se koti. Muttei innostanut.

Syksyn myötä aikatauluja on tullut takaisin, kun ainakin vielä koulu ja päiväkoti ovat normaalisti auki, lapset käyvät harrastuksissa ja itsekin olen käynyt pari kertaa teatterissa. Lokakuussa on kyläilty yhtenä iltana ystävillä ja käyty Rukalla asti. Ihan parhautta. Jotenkin elämänilo ja -halu ovat palanneet ihan eri tavalla. Ehkä sanoin tämän jo, mutta pakko sanoa vielä uudelleen. Ei saisi lakata elämästä vaan elää varovasti asian kanssa, sillä tässä varmasti kestää vielä pitkään.

Heipat loputtomalle jumppatauolle

Tällä viikolla kyllästyin siihen jumppapelkoon, ettei voi salilla ja jumpissa käydä. Olen käynyt noin kerran tai kaksi kuussa viime ajat. Menin kahtena aamuna putkeen jumppaan ja juoksumatolle ja olin kyllä ihan totaalisen liekeissä ja onnessani. Kun on 10 vuotta käynyt samoissa jumpissa viisikin kertaa viikossa, on se niin iso osa elämää, että se tuntuu, kun se viedään pois. Jumppasalissa olen aina ollut aivan liekeissä, on se sitten bodyattack, vauvajumppa tai mikä vain. Se pelkkä haju! Liikutuin kyyneliin, kun lemppariohjaajani kommentoi eilen Instagram-kuvani alle, että oli ilo nähdä minut taas pitkästä aikaa rivissä. Oikeasti! Ilo oli kyllä molemminpuolinen.

Tällä viikolla olen siis kipittänyt maski päässä bussiin ja mennyt jumppaan, käynyt lounaalla Yli pyykkivuorten Hanna Maarian kanssa ja olemme suunnitelleet isompaa juttuja syksylle (toivottavasti toteutuu!) ja olen entistä enemmän tajunnut, miten hirveän tärkeää on se jumppayhteisö ja porukassa treenaaminen. Se on minulle tosi iso juttu. Vaikken edes puhuisi kenellekään tai tuntisi ketään, pääkoppa on kiittänyt.

Koska tilanne on jatkunut ja jatkuu pitkään, ei auta lakata elämästä vaan elää varoen. Niin paljon pienet isot asiat (onko jumpalla käyminen pieni vai iso asia, itsekästä vai ei, en tiedä?) vaikuttavat henkiseen hyvinvointiin, jolla taas kannatellaan koko perhettä. On ihmeellistä tajuta nyt puoli vuotta jälkikäteen, etten keväällä lukenut yhtään kirjaa, siivonnut yhtään kaappia, meikannut tai pukenut trikoita kummempaa. Lokakuussa kirjojakin on mennyt kolme. Kun sitä ahdistuu ja lamaantuu, mistään ei tule mitään. Ja vasta nyt ymmärtää, miten huonosti on voinut, kun pääsee ns. vähän normaaliin, entiseen tavalliseen kiinni. Ei enää itke sitä ettei pääse ulkomaille, vaan ottaa irti kaiken siitä, mitä pystyy tekemään.


toppi VILA/ farkut CUBUS/ villatakki DESIGUAL (second hand)/ korvikset PINJAPUU/ saappaat ANDIAMO/

Ja kun vauhtiin on päästy, täällä siivoiltiin eilen jääkaappi ensi kertaa vuosiin, viikonlopun listalla on kamalan varastomme siivoaminen ja yhden kirjankin lukaisin alkuviikosta kannesta kanteen…! Intoa on, kun on aikataulua ja jotain mihin tähdätä – toiset saattavat taas inspiroitua toimettomuudesta ja vapaa-ajasta. Kumpaan kastiin sinä kuulut?

Ei unohdeta elää tilanteesta huolimatta, vaikka mielessä myllertää ja ala- sekä ylämäkiä on loputtomiin! Miten itse voit, millä mielellä viikonloppuun? Oletko uskaltanut käydä harrastuksissa?

Tulvien aikaan – mikä vuodenaika nyt on?

Sain joitakin päiviä sitten viestin Instagrammissa, jossa kiiteltiin ideaa Teeleidin kuukausittaisesta lähetyksestä ja todettiin, että se olisi kiva lahja esimerkiksi opettajalle, kun heidän muistamisensa on kohta edessä. Heräsin tuon viestin myötä itsekin ajatukseen – no niinpä on, kouluthan (ja sen myötä eskari) loppuvat kahden päivän kuluttua! Olen elänyt jossain elokuussa, kun hommat alkoivat kuin alusta pyöriä pari viikkoa sitten. Ei mutta nyt onkin toukokuu! Ja toiset puhuvat lomasta! Minusta tuntuu, että olin kevään vähän kuin toinen jalka lomalla koko ajan lasten ollessa kotona. Nyt kun palasivat hoitoon, olen päässyt taas kaikkiin hommiin paremmin kiinni. Mikä, alkaako nyt kesäloma jollain? Eikö olekaan elokuu? Käsi ylös, kenellä on mennyt vähän vuodekierto sekaisin?

Kun pandemia alkoi

Tiedätte, että kun pandemia alkoi, olimme Kuusamossa ja olin odottanut todella paljon taas sitä rauhaisaa perheen yhdessä tekemistä. Sitähän sitä monesti perhelomilta odotetaan, ettei kukaan höösää töitä eikä harrastuksiin ole kiire, vaan ollaan vaan. Syödään kaikki ateriat yhdessä, saunotaan iltaisin ja nautitaan loputtomasti ulkoilusta. Eipä arvattu siellä, että edessä olisi kuukausia yhdessäoloa – emme ole tuon viikon jälkeen käyneet vielä muissa kaupungeissa (no kahdesti kyllä metsäretkellä), eikä meillä käy edelleenkään kaverit sisällä tai meidän lapset muilla. Tästä keväästä jää paljon hyvääkin käteen, kyllä yhteinen aika on ollut todella erityistä ja arvokasta.

Paluu harrastuksiin pandemian jälkeen

No tämäkin sitten! Harrastuksethan alkavat perinteisesti syksyllä. Mutta nyt käykin niin, että ensi viikolla starttaa uudelleen kevään tauolla ollut esikoisen parkour ja kuopuksen temppukerho. Koska ne ovat kevään korvaavia kertoja ja olimme jo ajatelleet, että maksu meni ja sille ei voi mitään, voi olla, että auringon paistaessa ei tule lähdettyä sisäharrastuksiin. Mutta ei oteta niistä paineita, mennään jos siltä tuntuu. Jotenkin kaikessa on kevään myötä ihmeellisesti rennompi ote. Uskon, että kevät on jotenkin muuttanut itseäni. On ollut aikaa miettiä. Ensi viikolla alkaa myös urheilukoulu ja oli todella kiva, että sen ikähaitari on 4-7 vuotta. Sain siis tytöt samaan ryhmään, kentällä jaetaan lapsia vain ikäryhmittäin pienempiin ryhmiin. Aika paljon mielekkäämpää viedä molemmat yhtä aikaa johonkin kesäharrastukseen! Sen sijaan uimaleiri, johon olimme kesäkuulle ilmoittautuneet ei toteudu, sillä uimahallia ei saanut kuulemma käyttää leiriin vaikka se muuten aukeaakin. Hammashoitolasta on tullut soittoja ja molemmille lapsille ajat, kaikki on vähän kuin… elokuussa!

Mitä tehdä kesällä korona-aikaan? Uskaltaako mennä mummilaan?

Tämä asia onkin meillä ihan täysin auki. Olen tehnyt yhden pienen varauksen Ähtäriin heinäkuulle, mutta kesäkuu menee vielä hoito/työhommissa, kotona harrastuksissa. Suurin kysymys on ollut mummila. Olemme olleet Jyväskylässä todella usein ja lapset ovat olleet siellä keskenäänkin. Tänä vuonna sellaisia kertoja, että olisimme olleet koko perhe mummilassa ja isovanhemmat vielä kotona, on pyöreät 0. Tammikuussa tytöt olivat Jyväskylässä muutaman päivän kaksin, maaliskuussa yövyimme tyhjässä mummilassa yhden yön matkalla Kuusamoon ja vanhempani olivat mm. helmikuussa Tampereella meillä yötä. Mutta koskaan, lukuun ottamatta ulkomailla asuttuja vuosia ei ole mennyt viittä kuukautta, ettemme olisi olleet porukalla vanhemmillani. Ei ole tullut pakattua kenenkään vaatteita maaliskuun 12.päivän jälkeen. Se on outoa, kun yleensä reissaamme aika paljonkin.

Milloin uskaltaa mennä? Niin, siinäpä se. Emme ole avanneet piiriämme kuin eskarin ja tarhan myötä, mutta sehän on jo valtava määrä kontakteja se. Vanhempani ovat sanoneet, että saa tulla, jossain vaiheessa ns. riski on vain otettava. En sitten tiedä millainen riski se on, vanhempani eivät ole riskiryhmää, me tönötämme miehen kanssa suht tiiviisti kotona ja on puhuttu, etteivät lapset niin rajusti tautia levittäisi. Silti mietityttää mennäkö, mutta yllättävän rauhallinen tilanne on ollut ainakin vielä!

Tulvat ja myöhästynyt kesä

Meillä alkaa omenapuu työntää ensimmäisiä kukkiaan nyt esiin. Parina edellisenä vuotena kukat ovat jo poissa tähän aikaan. Ensimmäistä kertaa ikinä palellutin myös kesäkukkani, yleensä tuo samainen lajike on kestänyt äitienpäivän jälkeen ulkona. Kevät on ollut monella tapaa poikkeuksellinen. Eilen oli ihana lämmin päivä, joka tuntui saavan kaikki sekaisin. Esikoinen rallatteli menemään sano KOO, sano EE jne. SE ON KESÄ! Niin on, nyt se tuntuu vihdoin olevan täällä. Pohjoisessa sulaa valtavat lumimassat (sitä lunta oli todella paljon!) ja odotellaan tulvia. Toivottavasti menee mahdollisimman pienillä vahingoilla ohi!

Mitä minä odotan kesältä? En oikeasti osaa sanoa, koska en oikein ymmärrä mikä vuodenaika nyt on. Perheaikaa, terveyttä ja lämpöä. Niitä iloisia hetkiä, joita näissä kuvissakin on. Kuvissa, joissa oli minusta ihana tunnelma, mutten ole uskaltanut julkaista ennen kuin on varma, etten rohkaise ketään matkustamaan keväthangille. Nyt ei ole enää hankia ja tähän sekavaan mikä maa mikä valuutta mikä vuodenaika-oloon sopivat ihan väärän ajan kuvatkin, vai mitä? :D

Miten siellä? Tuntuuko ihan toukokuun lopulta vai oletteko yhtä pihalla kuin minä? Onko siellä valmistujaisjuhlia tiedossa viikonloppuna, miten meinasitte viettää näin poikkeusaikana?

P.S. Kiitos ihanista kommenteista liittyen Teeleidin arvontaan! Vähänkö niistä tuli hyvä mieli, paikka on monelle tuttu ja tärkeä! Anne on tehnyt upeaa työtä luotsatessaan Teeleidiä. Arpaonni potkaisi Olgaa blogin puolella, olen laittanut sinulle sähköpostia! Kiitos kun osallistuitte ja jaoitte mietteitänne!