Avainsana-arkisto: parisuhde

20 vuotta on hirmuisen pitkä aika

25.5.2021
4

20 vuotta on enemmän kuin puolet elämästäni. Se on suhteellisen pitkä aika ja taas toisaalta elämä on mennyt ihan hirveän nopeasti. 20 vuoden aikana on ehtinyt tapahtua kaikenlaista, hyviä ja huonoja juttuja, mutta ehdottomasti enemmän niitä hyviä. Olen tutustunut mieheeni yhä enemmän ja enemmän, olemme kasvaneet yhdessä pitkän matkan niistä hetkistä, kun olimme teini-ikäisiä nuoria ja muutimme kaksin Hervannan kaksioon Tampereelle. Vanhemmuus on muuttanut taas parisuhdetta ihan eri suuntaan ja muovannut ajatusmaailmaamme uusiksi. Tänään kiitän kovasti siitä, että meillä on takana näinkin pitkä matka ja kiitän kaikesta siitä, mitä olemme saaneet yhdessä kokea. Samalla toivon ja rukoilen, että vuosia tulee vielä paljon lisää.

Parisuhteen tärkeimmät hetket

Olimme kaksi kertaa suhteemme alkuaikoina parisuhdekurssilla. Se ei ollut mikään kriisikurssi, vaan hauskaa yhdessä tekemistä. Innostuin mainoksesta ja sain houkuteltua mieheni mukaan. Vuodet taisivat olla 2004 ja 2005. Sen myötä meistä tehtiin yksi lehtijuttu ja yksi jakso suhteestamme kuvattiin Sunnuntaivekkari-ohjelmaan.

Joka tapauksessa, tuolla ensimmäisellä kurssilla molemmat miettivät itseksensä suhteen aikajanaa. Muistaakseni 10 tärkeintä hetkeä piti nostaa esiin. Kolmen vuoden 10 tärkeintä hetkeä, nehän varmaan ovat samat. Eivät ne olleet. Mies nosti ja oli kokenut tärkeäksi hyvin erilaisia hetkiä kuin minä. Yksi oli sellainen, mikä oli itseltäni painunut suorastaan unholaan ja ihmettelin, että hän oli sen kokenut niin suurena. Avasi silmiä, kurssi oli todella hyvä!

Entä nyt 17 vuotta myöhemmin, mitä me nostaisimme esiin? Olisiko tehtävä jo mahdoton? Vai olisiko se nyt selvää, että esiin nousisivat samat isot asiat, kuten häät, vaihtoaika Englannissa, Thaimaassa asuttu aika, yhdessä sukeltaminen, omat moottoripyörät ja reissut niillä kaksin, upea kaksiviikkoinen New Yorkissa, lasten syntymät ja ristiäiset, kaikki yhdessä perheenä koettu. Luettelisimmeko samat jutut?

Kun pysähdyn miettimään mitkä hetket ovat olleet tärkeimpiä, ne liittyvät hetkiin kun tietää toisen olevan tukena ja voi luottaa täysillä. Kun hän on pitänyt pinnan alla kädestä kiinni, istunut kyyneleet silmissä painekammion ulkopuolella minun maatessa sukeltajantaudissa sen sisällä. Kun olin denguekuumeessa ja mies nukkui kanssani viikon sairaalassa, toi Simpsoneita ja nukahti aina ennen minua. Kun sanoin synnytyssalissa etten pysty tähän ja toinen suorastaan huusi ”jos joku tähän pystyy niin se olet sinä!”. Hämmennyin ja voimaannuin niin, etten ikinä unohda tuota hetkeä. Enkä sitä, kun tultiin käsi kädessä puolimaratonilla maaliin täristen kylmästä, satoi kaatamalla. Elämän tärkeimmät hetket kietoutuvat niihin pieniin katseisiin, kädenpuristuksiin, sanoihin, tukeen ja luottoon, halauksiin ja siihen, kun pyydetään anteeksi.

Elämää ei voi suunnitella

Tämä on jännä juttu – elämää ei voi suunnitella ja samalla kai pitäisi. Pitäisi harkita tarkkaan, millaisen asunnon ostaa. Ehkä sijoittaa? Suunnitella urakäännöksiään ja tietää, miksi haluaa isona. Sitten taas toisaalta ei ikinä voi tietää, kauanko elämä meitä kantaa ja saamme olla maan päällä. Elämä on tässä ja nyt. Niin ajattelin, kun muutin Tampereelle syksyllä 2001 lähes vieraan ihmisen luo. Hän vaikutti niin älyttömän kivalta, että päätin hypätä tuntemattomaan ja kokeilla, tulisiko meistä mitään.

Huomasin, että olemme molemmat aikamoisia nollasta sataan-tyyppejä. Innostumme hetkessä pienistä ja suurista asioista ja toteutamme ne heti, emme sitten joskus. Muistan todella elävästi, kun kerran tulimme spinningistä kotiin. Oli kesä joskus 15 vuotta sitten. Kello oli vasta viisi illalla ja oli tylsää. Maanantai. Eipä aikaakaan, kun löysimme itsemme bussista matkalla kohti Aitoon kirkastusjuhlia ja Apulannan keikkaa. Oli huippuilta!

Vähän samaan tapaan on syntynyt päätös lähteä Englantiin asumaan, Thaimaahan töihin, vaihtaa asuntoa tai lähteä milloin minnekin. Me olemme temperamenttisia ja impulsiivisia tyyppejä, jotka lietsomme toinen toisiamme. Nyt 20 vuoden jälkeen sanoisin, että enemmän se on silti aiheuttanut hyviä kuin huonoja hetkiä ja päätöksiä. Olemme kokeneet yhdessä valtavasti ja olleet vähän kuin pieni yksikkö, joka haluaa kokea asiat yhdessä.

Tänään päivä alkoi kippistelemällä tee- ja kahvimukeilla. Pyöräilyllä päiväkotiin. Puurolla ja hymyillä, kun lapset selittivät juttujaan. Iltapäivällä mennään nelistään lasten kanssa leffaan (miten innoissaan he ovat, teatterit olivat niin pitkään kiinni!) ja kiinnitetään matkalla rakkauslukko.

Kun esikoinen katseli toissaviikonloppuna rakkauslukkoja keskustassa, hän kysyi onko meillä sellainen. Ei ole, vastasin. ”No miksei ole, tehän ette koskaan eroa, minusta teidän täytyisi laittaa sellainen!”. Sisälläni läikähti niin, että eilen sitten ostettiin kaiverrettu lukko, onhan 20-vuotispäivä hieno hetki kiinnittää se vai mitä? <3 Kiinnitämme lukon lähelle hotelli Tammeria, Tammerkosken ylle. Tuossa paikassa juhlimme ensimmäistä vuosipäiväämme vuonna 2002.

Kuvat Saara Partanen/ Mimi & Nöde Photography

Jotain uutta ja jännää

14.10.2019
4

HUI, nilkkoja jäätää! Iih kylmää! Tämähän ottaa henkeen! Hengästyttää, ihan kuin oikeasti urheilisi!

Olipa jotenkin ihan älyttömän kiva ja pitkä viikonloppu. Se aloitettiin suunnilleen noilla yllä olevilla sanoilla. Tuntuikohan se siksi niin pitkältä? Siksi, että perjantai aloitettiin jollain rutiinista poikkeavalla, josta tuli todella hyvä mieli vielä seuraavallekin päivälle.

Me emme ole miehen kanssa juosseet tammikuun jälkeen yhdessä hänen polvivaivansa vuoksi, tästä olenkin kertonut. Sitten katkesi käsi, joka jarrutti menoa myös. Nyt jalka on alkanut olla parempi ja pyörän päällä sekä uimassa hän on jo pystynyt käymään, juoksulenkkejä kaipaan hänen kanssaan kovasti. Eniten siksi, että niiden aikana käytiin vaikka minkälaisia keskusteluja. Ja se fiilis, mikä oli molemmilla 15 kilometrin jälkeen kantoi pitkälle.

Juttelimme, josko palkattaisiin tuttu lastenvahti taas silloin tällöin ja keksittäisiin jotain uutta. Mies ehdotti talviuintia. Olen kärsinyt aina huonosta ääreisverenkierrosta, jonka myötä varsinkin varpaat ja usein myös sormet ovat kalikat. Hieroja, jolla olen käynyt pitkään pelästyi aluksi, että minulla on todella paha jumi tai hermopinne, kun jalkani olivat jääkylmät. Totesin, että ei hätää, ne ovat olleet aina. Yläasteikäisenä ratsastimme talvella vuorotellen hevosellamme kaverin kanssa. Suorastaan itkin, kun jaloista ja sormista meni tunto. Meillä oli kaverin kanssa samat kengät ja talvihanskat. Hän antoi ulkona omat hanskansa minulle, ne olivat hikiset ja lämmitti käsillään minun jääkylmät hanskani. Siellä 15 asteen pakkasessa. Muistan ihmetelleeni tätä silloin ja ihmettelen vielä yli 20 vuotta myöhemmin.

Moni onkin suositellut avantouintia minulle verenkierron parantamiseksi, mutta se on ollut ihan hirveän vaikeaa. Yritin viime talvena, sain nilkat veteen. Mies ehdotti nyt, että aloitetaan syksyllä, ei ole niin vaikeaa ja jatketaan talvea vasten. Niinpä perjantai-iltana meille tuli kahdeksi tunniksi lapsenvahti ja kurvasimme Kaukajärvelle saunaan ja uimaan.

Yllätys oli suuri, kun minä olin meistä se, joka oli +8 asteisessa vedessä ekana. Mies sanoi oho ja molskahti perässä. Minun räpiköintini olivat tosin hyvin lyhyitä, siinä missä mies hyppäsi laiturilta pommilla uppeluksiin ja ui pidempiä matkoja. Mutta menin ja uin neljästi! Yllätin oikeasti itseni ihan täysin. Saunassa oli ihanaa istua varpaiden nipistellessä ja jälkikäteen olo oli sellainen, että todellakin ymmärrän miksi ihmiset tekevät tätä. Ja oli ihanaa puuhata jotain kaksin pari tuntia!

Olo oli jälkikäteen raukea, jalat jotenkin väsyneet, ihan kuin olisin urheillut ja lämmöntunne jaloissa hauska. Kotiin palasi iltatoimiin kaksi hyvin tyytyväistä tyyppiä! Kun otin tästä uudesta lajivaltauksestamme selfietä laiturilla, sattui saunasta kipittämään Thaimaan tuttu 10 vuoden takaa. Oli nurkan takana eri firmassa töissä kuin me. Nolotti, että nyt joku tuttu osuu laiturille kesken selfien! Hän huikkasi, että te sitten aina vaan olette yhtä kyyhkyläisiä, johon mies kuittasi, että pitää näyttää hyvältä somessa. Hah. En tiedä siitä, mutta olin oikeasti todella iloinen ja onnellinen tuolla lokakuisella laiturilla uikkarissani ja kroppakin tuntui tykkäävän kovasti. Oli ihan huippua, että 18,5 vuoden yhdessäolon jälkeen löysimme taas jotain, mitä ei ennen ole testattu ja mistä tuli todella hyvä mieli. Pienestä se pitkäkin parisuhde piristyy, menin endorfiineillä koko viikonlopun! Kuvia ottaessa vielä satoi ihan tosissaan, siinäpä seisot lokakuisessa kaatosateessa uikkarissasi. Alkoi jo pelkkä tilanne naurattaa!

Parin viikon kuluttua olisi seuraava kerta, kun lapsenvahti palkattu, aloin jo odottaa sitä! Kuinkakohan pitkään pystyn tähän, tekeekö lumi ja pimeys vielä stopin hommalle. HYRRR!

Mutta hei mikä syksy, olen parin kuukauden aikana kokeillut ensimmäistä kertaa elämässäni muun muassa mönkijällä ajoa umpimetsässä, tankotanssia, kilpa-autoilua radalla ja nyt menin ekaa kertaa kylmään järveen!

Se koukuttaa, sanovat. Kuka on koukussa? Saunalla vai ilman? Raikasta uutta viikkoa!

Me oltiin taas me

1.4.2019
4

Siinä se seisoi. Nenänmitan päässä itsestäni. Sydämessäni läikähti, se oli lyhyt hetki, mutta yhtäkkiä olimme kaksin ja olimme taas me. Se peruskaksikko, josta perheemme on saanut alkunsa ja se kaksikko, joka jakanut niin monet ilot ja surut. Se kaksikko, joka meinaa välillä unohtua pikkulapsiarjessa. Se, joka on ajanut peräkkäin moottoripyörillä, tuulettanut 20 metriä pinnan alla mahtavaa mantarauskuhavaintoa, juossut Indonesiassa aamuyöllä mereen ääneen nauraen ja… pussannut ankkurihississä.

Niin. Olimme siis eilen ohikiitävän hetken, kahden nousun verran kaksin ankkurihississä. Tiedättekö milloin oli edellinen kerta? Jos en ihan höpöjä puhu, niin vuonna 2004. Vai oliko 2005? Sen jälkeen tuli vaihto-opiskelutalvi Englannissa, muutama talvi meni Thaimaassa, sitten oli koira ja… Yks kaks oli mennyt 14 vuotta ilman, että kävin rinteessä. Sitten minä olen saanut mennä yksin hissillä miehen mennessä esikoisen kanssa. Eilen saimme mummin ja ukin mukaamme Himokselle muutamaksi tunniksi ja tyttöjen jo uuvahtaessa laskimme pari mäkeä kaksin. Ja menimme yhdessä ankkurihississä. Koska laskemme eri jalat edellä, olemme hississä naamatusten, ihan nenä vasten nenää. En edes muistanut millaista se on. Tuli ihan mieletön flash back, kun katsoin niihin ruskeisiin tuikkiviin silmiin ja mietin, että onpa kiva tyyppi siinä pussausetäisyydellä.

Siinä sitten mietin, miten pienissä hetkissä voi olla hirmuisen paljon onnea. Eilen oli ihana puolikas päivä Himoksella ja rinteet suhteellisen tyhjät. Aurinko paistoi ja rinteet olivat kivan pehmeät. Pitkästä aikaa tuntui, että laskuni sujuivat enkä jännittänyt ja piiitkästä aikaa pääsimme laskemaan ”kunnolla” isovanhempien ollessa pienimmän kanssa pulkkamäessä. Oli ihan huippua.

Päähäni pulpahti toinenkin hassu ajatus. Mietin, että mehän olemme oikeastaan yhdessä lumilautailun ansiosta. Minä nimittäin monesti halusin lähteä lautailemaan teini-ikäisenä, mutta olin arka lähtemään yksin eikä ollut rinnetouhusta innostuneita tyttökavereita. Kun mieheni istui viereeni ruotsin abikurssilla (se oli ainoa vapaa paikka ja hän oli myöhässä, eli pakkorako istua siihen) aloimme jutella. Se kurssihan meni enemmän jutteluksi kuin opiskeluksi ja sen huomasi myös opettaja, mutta siinä sitten puhuimme myös lautailusta ja vaihdoimme numeroita. Miehellä oli kausari rinteisiin ja sanoi käyvänsä kaverinsa kanssa usein, jos joskus lähtisin mukaan.

Talvi tuli ja talvi meni, en ikinä lähtenyt elämäntilanteeni vuoksi mukaan. Mutta hänen numeronsa jäi luuriini. Mietin eilen, olisinko ikinä löytänyt koko tyyppiä enää ilman tuota numeroa. Tai ehkä kyselemällä olisin aikana ennen fbta ja muita, mutta koska numero löytyi puhelimestani, laitoin eräänä toukokuisena aamuna siihen viestin ihan pokalla. Sen kivan oloisen lumilautailjatyypin numeroon, lähes 18 vuotta sitten.

Ihmeellisiä ajatuksia sitä ihmisellä rullaa päässä välillä. Kun tuo ajatus tuli mieleeni, olin yhtäkkiä hyvin kiitollinen kaikesta. Elämä on kyllä aikamoinen kohtalo. Siinä istuin tyypin vieressä, joka pyysi minua lautailemaan vuonna 2000. Kuvaa meistä otti tyttäremme. Kuka olisi uskonut? Mieletön hetki ajatuksissa ja muistossa yhtä lailla kuin nykypäivässä. Mieletön varmastikin kauden vika reissu Himokseen.

Miten sinä olet tavannut puolisosi? Uskotko muuten kohtaloon? Hyvää alkanutta viikkoa, huhtikuuta ja aprillipäivää!

P.S. Rinteet olivat ihan huiput, mene ihmeessä jos ehdit vaikka ensi viikonloppuna!