Jotain uutta ja jännää

HUI, nilkkoja jäätää! Iih kylmää! Tämähän ottaa henkeen! Hengästyttää, ihan kuin oikeasti urheilisi!

Olipa jotenkin ihan älyttömän kiva ja pitkä viikonloppu. Se aloitettiin suunnilleen noilla yllä olevilla sanoilla. Tuntuikohan se siksi niin pitkältä? Siksi, että perjantai aloitettiin jollain rutiinista poikkeavalla, josta tuli todella hyvä mieli vielä seuraavallekin päivälle.

Me emme ole miehen kanssa juosseet tammikuun jälkeen yhdessä hänen polvivaivansa vuoksi, tästä olenkin kertonut. Sitten katkesi käsi, joka jarrutti menoa myös. Nyt jalka on alkanut olla parempi ja pyörän päällä sekä uimassa hän on jo pystynyt käymään, juoksulenkkejä kaipaan hänen kanssaan kovasti. Eniten siksi, että niiden aikana käytiin vaikka minkälaisia keskusteluja. Ja se fiilis, mikä oli molemmilla 15 kilometrin jälkeen kantoi pitkälle.

Juttelimme, josko palkattaisiin tuttu lastenvahti taas silloin tällöin ja keksittäisiin jotain uutta. Mies ehdotti talviuintia. Olen kärsinyt aina huonosta ääreisverenkierrosta, jonka myötä varsinkin varpaat ja usein myös sormet ovat kalikat. Hieroja, jolla olen käynyt pitkään pelästyi aluksi, että minulla on todella paha jumi tai hermopinne, kun jalkani olivat jääkylmät. Totesin, että ei hätää, ne ovat olleet aina. Yläasteikäisenä ratsastimme talvella vuorotellen hevosellamme kaverin kanssa. Suorastaan itkin, kun jaloista ja sormista meni tunto. Meillä oli kaverin kanssa samat kengät ja talvihanskat. Hän antoi ulkona omat hanskansa minulle, ne olivat hikiset ja lämmitti käsillään minun jääkylmät hanskani. Siellä 15 asteen pakkasessa. Muistan ihmetelleeni tätä silloin ja ihmettelen vielä yli 20 vuotta myöhemmin.

Moni onkin suositellut avantouintia minulle verenkierron parantamiseksi, mutta se on ollut ihan hirveän vaikeaa. Yritin viime talvena, sain nilkat veteen. Mies ehdotti nyt, että aloitetaan syksyllä, ei ole niin vaikeaa ja jatketaan talvea vasten. Niinpä perjantai-iltana meille tuli kahdeksi tunniksi lapsenvahti ja kurvasimme Kaukajärvelle saunaan ja uimaan.

Yllätys oli suuri, kun minä olin meistä se, joka oli +8 asteisessa vedessä ekana. Mies sanoi oho ja molskahti perässä. Minun räpiköintini olivat tosin hyvin lyhyitä, siinä missä mies hyppäsi laiturilta pommilla uppeluksiin ja ui pidempiä matkoja. Mutta menin ja uin neljästi! Yllätin oikeasti itseni ihan täysin. Saunassa oli ihanaa istua varpaiden nipistellessä ja jälkikäteen olo oli sellainen, että todellakin ymmärrän miksi ihmiset tekevät tätä. Ja oli ihanaa puuhata jotain kaksin pari tuntia!

Olo oli jälkikäteen raukea, jalat jotenkin väsyneet, ihan kuin olisin urheillut ja lämmöntunne jaloissa hauska. Kotiin palasi iltatoimiin kaksi hyvin tyytyväistä tyyppiä! Kun otin tästä uudesta lajivaltauksestamme selfietä laiturilla, sattui saunasta kipittämään Thaimaan tuttu 10 vuoden takaa. Oli nurkan takana eri firmassa töissä kuin me. Nolotti, että nyt joku tuttu osuu laiturille kesken selfien! Hän huikkasi, että te sitten aina vaan olette yhtä kyyhkyläisiä, johon mies kuittasi, että pitää näyttää hyvältä somessa. Hah. En tiedä siitä, mutta olin oikeasti todella iloinen ja onnellinen tuolla lokakuisella laiturilla uikkarissani ja kroppakin tuntui tykkäävän kovasti. Oli ihan huippua, että 18,5 vuoden yhdessäolon jälkeen löysimme taas jotain, mitä ei ennen ole testattu ja mistä tuli todella hyvä mieli. Pienestä se pitkäkin parisuhde piristyy, menin endorfiineillä koko viikonlopun! Kuvia ottaessa vielä satoi ihan tosissaan, siinäpä seisot lokakuisessa kaatosateessa uikkarissasi. Alkoi jo pelkkä tilanne naurattaa!

Parin viikon kuluttua olisi seuraava kerta, kun lapsenvahti palkattu, aloin jo odottaa sitä! Kuinkakohan pitkään pystyn tähän, tekeekö lumi ja pimeys vielä stopin hommalle. HYRRR!

Mutta hei mikä syksy, olen parin kuukauden aikana kokeillut ensimmäistä kertaa elämässäni muun muassa mönkijällä ajoa umpimetsässä, tankotanssia, kilpa-autoilua radalla ja nyt menin ekaa kertaa kylmään järveen!

Se koukuttaa, sanovat. Kuka on koukussa? Saunalla vai ilman? Raikasta uutta viikkoa!

Me oltiin taas me

Siinä se seisoi. Nenänmitan päässä itsestäni. Sydämessäni läikähti, se oli lyhyt hetki, mutta yhtäkkiä olimme kaksin ja olimme taas me. Se peruskaksikko, josta perheemme on saanut alkunsa ja se kaksikko, joka jakanut niin monet ilot ja surut. Se kaksikko, joka meinaa välillä unohtua pikkulapsiarjessa. Se, joka on ajanut peräkkäin moottoripyörillä, tuulettanut 20 metriä pinnan alla mahtavaa mantarauskuhavaintoa, juossut Indonesiassa aamuyöllä mereen ääneen nauraen ja… pussannut ankkurihississä.

Niin. Olimme siis eilen ohikiitävän hetken, kahden nousun verran kaksin ankkurihississä. Tiedättekö milloin oli edellinen kerta? Jos en ihan höpöjä puhu, niin vuonna 2004. Vai oliko 2005? Sen jälkeen tuli vaihto-opiskelutalvi Englannissa, muutama talvi meni Thaimaassa, sitten oli koira ja… Yks kaks oli mennyt 14 vuotta ilman, että kävin rinteessä. Sitten minä olen saanut mennä yksin hissillä miehen mennessä esikoisen kanssa. Eilen saimme mummin ja ukin mukaamme Himokselle muutamaksi tunniksi ja tyttöjen jo uuvahtaessa laskimme pari mäkeä kaksin. Ja menimme yhdessä ankkurihississä. Koska laskemme eri jalat edellä, olemme hississä naamatusten, ihan nenä vasten nenää. En edes muistanut millaista se on. Tuli ihan mieletön flash back, kun katsoin niihin ruskeisiin tuikkiviin silmiin ja mietin, että onpa kiva tyyppi siinä pussausetäisyydellä.

Siinä sitten mietin, miten pienissä hetkissä voi olla hirmuisen paljon onnea. Eilen oli ihana puolikas päivä Himoksella ja rinteet suhteellisen tyhjät. Aurinko paistoi ja rinteet olivat kivan pehmeät. Pitkästä aikaa tuntui, että laskuni sujuivat enkä jännittänyt ja piiitkästä aikaa pääsimme laskemaan ”kunnolla” isovanhempien ollessa pienimmän kanssa pulkkamäessä. Oli ihan huippua.

Päähäni pulpahti toinenkin hassu ajatus. Mietin, että mehän olemme oikeastaan yhdessä lumilautailun ansiosta. Minä nimittäin monesti halusin lähteä lautailemaan teini-ikäisenä, mutta olin arka lähtemään yksin eikä ollut rinnetouhusta innostuneita tyttökavereita. Kun mieheni istui viereeni ruotsin abikurssilla (se oli ainoa vapaa paikka ja hän oli myöhässä, eli pakkorako istua siihen) aloimme jutella. Se kurssihan meni enemmän jutteluksi kuin opiskeluksi ja sen huomasi myös opettaja, mutta siinä sitten puhuimme myös lautailusta ja vaihdoimme numeroita. Miehellä oli kausari rinteisiin ja sanoi käyvänsä kaverinsa kanssa usein, jos joskus lähtisin mukaan.

Talvi tuli ja talvi meni, en ikinä lähtenyt elämäntilanteeni vuoksi mukaan. Mutta hänen numeronsa jäi luuriini. Mietin eilen, olisinko ikinä löytänyt koko tyyppiä enää ilman tuota numeroa. Tai ehkä kyselemällä olisin aikana ennen fbta ja muita, mutta koska numero löytyi puhelimestani, laitoin eräänä toukokuisena aamuna siihen viestin ihan pokalla. Sen kivan oloisen lumilautailjatyypin numeroon, lähes 18 vuotta sitten.

Ihmeellisiä ajatuksia sitä ihmisellä rullaa päässä välillä. Kun tuo ajatus tuli mieleeni, olin yhtäkkiä hyvin kiitollinen kaikesta. Elämä on kyllä aikamoinen kohtalo. Siinä istuin tyypin vieressä, joka pyysi minua lautailemaan vuonna 2000. Kuvaa meistä otti tyttäremme. Kuka olisi uskonut? Mieletön hetki ajatuksissa ja muistossa yhtä lailla kuin nykypäivässä. Mieletön varmastikin kauden vika reissu Himokseen.

Miten sinä olet tavannut puolisosi? Uskotko muuten kohtaloon? Hyvää alkanutta viikkoa, huhtikuuta ja aprillipäivää!

P.S. Rinteet olivat ihan huiput, mene ihmeessä jos ehdit vaikka ensi viikonloppuna!

Mies kirjoittaa: vuodet Katjan kanssa

Pyysin muutama viikko sitten, jos mies suostuisi vieraskynäkseni blogiin. Olen pyytänyt aiemminkin, mutta homma on jäänyt ja hän on selkeästi nostanut riman liian korkealle. Nyt pyysin, että jos ahdistaa, kirjoita vaikka ranskalaisin viivoin ja minä editoin lauseiksi. Kun sähköpostiini kilahti hänen kirjoituksensa torstaina, itkin isosti. En tekstin karmeuden takia, vaan hänen sanojensa takia. Ne eivät ehkä ulkopuolista niin kosketa, mutta nostivat minulle läjän muistoja mieleen, itkettivät ja hymyilyttivät yhtä aikaa. Tuli olo, että ehkä hän oikeasti tykkää minusta (kuvitelkaa, minun on edelleen vaikeaa uskoa, että joku voisi tykätä minusta, ehkä hän ei muuten olisi näin 17 vuotta pysynyt rinnallani). Luettuani totesin, ettei minulla ole tekstissä mitään editoitavaa, eli annan mennä sellaisenaan. Toivottavasti teistäkin on hauskaa kuulla jonkun toisen ”ääntä” täällä vaihteeksi. Here we go!

Ajatuksesi ensimmäisestä kohtaamisesta? Saatoitko arvata, että päädytte vielä yhteen?
Olin toki huomannut Katjan lukiossa jo aiemmin, olin kuitenkin huomannut myös sormuksen vasemmassa nimettömässä. Silloin moinen tuntui itsestäni vielä niin kaukaiselta, siis olla kihloissa jonkun kanssa, ajattelin että taustalla täytyy olla todella pitkä ja todella vakaa suhde. Enkä ajatellut että edes haluaisin moista liittoa horjuttaa. Kihlathan toki oli lupaus avioliitosta, ehkä nyt suhtautuisin 16(?) vuotiaiden kihloihin hieman toisin. Eli en arvannut. :)

Suhteenne paras (parhaat) hetket?
Yhteiset reissut ovat toki yleensä sellaisia, kun arki jää taustalle ja voi keskittyä kaksin muuhunkin kuin arjen aikatauluttamiseen, tämä varmaan osin sekä ennen lapsia että nykyään. Suhteen huippuja yhteisten harrastusten löytäminen, sellaiseksi toki matkustamisenkin voi lukea.

Suhteenne kurjin hetkin/jakso?
Talo-ongelmat ja väliaikaisasuminen yhdistettynä vauvavuoteen ja toisen väsymyksen sekä unettomuuden seuraaminen. Eikä sitä ehkä tarpeeksi edes sillä hetkellä ymmärtänyt mitä toinen koki päivittäin, kun koko ajan oli jotain mitä remontissa piti hoitaa, sekä päivät töissä. Mutta synkkä jakso se oli.

Parasta Katjassa/suhteessanne?
Vuosien aikana luottamus toiseen on monessakin mielessä kehittynyt todella vahvaksi.
Katja ei tee juuri mitään vasemmalla kädellä vaan pyrkii tekemään hyvin mitä ikinä aloittaa, pätee yhtälailla harrastuksiin kuin äitiyteen.

Mikä arjessa toimii suhteessanne, mikä ei?
Samaan aikaan on varmasti sekä etu että haaste, että molemmat tykkäävät liikkua (juosta). On helppo ymmärtää miksi toinen haluaa viettää tunnin illasta lenkillä tai jumpassa ja samalla toki lapsiarjessa ajan löytäminen kaikelle ja kaikille on haastavaa. Tässäkin yhteinen harrastus kuitenkin enemmän yhdistää – tuskin tulisi palkattua lastenhoitajaa niin usein jotta pääsisimme yhdessä tekemään…niin mitä. Myös useimmista elämän perusperiaatteista mitä tulee lastenkasvatukseen, ravintoon yms. olemme aika samaa mieltä ja meidän näkemys ”terveestä järjestä” tai elämän menosta on lopulta aika samanlainen.

Paras reissunne yhdessä?
Vaikka Thaimaassa vietetty aika oli enemmän asumista ulkomailla kuin pelkkä reissu, niin etenkin toista siellä vietettyä talvea voi pitää sellaisena parhaana reissuna. Oli todella hienoa, kun Katjakin oli oppinut ensimmäisellä kaudella sukeltamaan ja kehittynyt siinä tosi hyväksi. Kausi aloitettiin liveaboardilla ja aivan huippusukelluksilla yhdessä. Kauden aikana yhteinen vapaa-aika pitkälti sukellettiin ja oli hienoa että siitä oli tullut molempien juttu. Myös kauden lopuksi lähdettiin sukeltamaan ja tehtiinkin hyvät dyykit, vaikka se reissu sitten keskeytyikin vähän ikävästi. (Oma lisäykseni: Sain sukeltajantaudin ja päädyin kammioon.)

Mitä olette saavuttaneet yhdessä, mistä olet ylpeä?
Kai pitkä suhdekin kaiken aikuiseksi ja vanhemmaksi kasvamisen keskellä on jo saavutus. Myös sitä pidän saavutuksena, että on lähdetty ja tehty, niin opiskelijavaihtoon kuin Thaimaahan, eikä jääty odottamaan että sitten eläkkeellä. Kaiken sen jälkeen olen toki ylpeä meidän tytöistä.  Lapset varmasti se paras saavutuksemme yhdessä.


paita POMP DE LUX/ hame PIAZZA ITALIA/ saappaat ostettu kaverilta/ takki ONLY/ korvikset VIA MINNET (saatu)/ arskat RAYBAN (saatu)

Rakkain muistosi 17 vuoden ajalta?
Eiköhän nämäkin joltain matkoilta löydy, ehkä käsikkäin sukeltaminen ja yhdessä pelleily pinnan alla Indoissa. Myös häämatka Afrikkaan, joka oli jotain todella muuta kuin vaikkapa Kanarian matka ja senkin sai kokea yhdessä. Toisaalta lähes itsestäänselvänä molempien lasten syntymät ovat olleet hyvin erityisiä myös sille parisuhteelle. Ensimmäistä kertaa kolmisin salissa ja pikkoloskumppaa avatessa – siinä oli paljon tunnetta ja jännää olla uuden äärellä. Ja samaa tunnetta oli myös kuopuksen synnyttyä, uusi perheenjäsen keskuudessamme ja kaikilla kaikki hyvin, siinäkin hetkessä oli paljon rakkautta ja kiitollisuutta.

Kumpaa vanhempaa näet enemmän lapsissanne, vai ovatko täysin omia persooniaan?
Tästä on puhuttu niin usein yhdessä ja olemme mielestäni aika samaa mieltä, niiin ilmeisiäkin tietyt piirteet molemmissa ovat. Kuopuksessa enemmän isää ja esikoisessa äitiä. Vaikka toisaalta lasten kasvaessa heissä näkee uusia samoja piirteitä kuin vanhemmissaan, niin toki myös se oma erityinen persoona sieltä koko ajan enemmän kehittyy.

 

Siinäpä hänen tekstinsä/vastauksensa! Kyllä kirjoituksessakin aina näkyy ihmisen persoona, joten siksi minusta kivaa saada hänet näppiksen ääreen. Tuossa lasten syntymä-kohdassa minä en enää nähnyt tekstiä itkultani, mutta ymmärrettävästi tämä toi minulle aika henkilökohtaisia juttuja mieleen. Mitä te piditte tällaisesta postauksesta?

Kuvat ovat tietenkin yhteiseltä matkalta, kun Suomessa oli vielä lumet maassa ja Kööpenhaminassa aurinko paistoi ja tiet olivat sulia. Olin ihan hullaantunut tuosta kevätfiiliksestä! Vaikka kuvia olisi ollut valittavaksi useita, oli pakko ottaa tuollainen, jossa on pyöräilijäpoika mukana. Kööpenhaminassa kun oltiin. Tuuli oli kanssa aikamoinen, tukka meinasi olla taivasta kohden koko ajan. Ihanaa, kun Suomessakin oli eilen niin lämmin!

Sitten vaan mielipiteitä kehiin, asusta siitä päästetäänkö mies uudelleen ääneen? Aurinkoista viikonloppua kaikille!