Aivan suuren suuri kiitos kannustuksestanne ja ihanista kommenteista edellisessä postauksessa! Todellakin saivat hymyn huulille. Kiitos, ne merkitsivät paljon minulle.
Meikittömyydestä tehdään nyt sitten täyskäännös siihen, kun on meikattu ja paljetit kimaltelevat päällä. Tämä Apulannan keikalle eilen päässyt paljettipaita kiinnitti heti huomion H&M:n ikkunassa ja ajattelin, että noin lyhyt paita on täysin mahdoton minulle, se korostaa vain vyötäröä. Niin se korostikin, mutta lähinnä positiivisesti, lyhyt paita korkealle tulevan hameen kanssa loivat itse asiassa omasta mielestäni illuusion jopa kapeammasta vyötäröstä. Ja nuo kaikissa väreissä kimaltelevat paljetit, ah että tykkään niistä! Sopivat hyvin pikkujoulumekkojen sekaan.
Blogiani pidempään lukeneet ovat varmasti tietoisia Apulanta-rakkaudestani. Selvennän nyt teille uudemmille lukijoille tarinaa hieman: rakkaus alkoi vuonna 1994 ensimmäisen levyn hankinnalla. Ekalla keikalla taisin olla vuonna 1995 tai 1996, otimme parhaan kaverini kanssa kuvia itsestämme ja Apulannan pojista, tilasin puhelimella sähkönsinisen Apulanta-paidan (voi aikaa ennen nettiä!), kirjoitin Tonille kirjeitä ja APUA sitä päivää kun hän vastasi käsinkirjoitetulla kirjeellä. Kehystin sen seinälle. Kävin keikoilla, joilla saattoi istua Tonin polvella keikan jälkeen ja jutella muutaman sanan, kunnes tapahtui jotain. Ykskaks keikat alkoivat täyttyä, suosio nousta ja oma innostukseni laantui 2000-luvun alkupuolella hieman, lähtien taas myöhemmin lentoon. En tiedä monellako keikalla olen ollut, mutta kyllä niitä jokunen on kertynyt kahdenkymmenen vuoden aikana! Minä olen se, joka hyppii sataan suuntaan kun keikalla pärähtää ikivanha biisi, siinä kun muu yleisö seisoo paikallaan, kun ei tunne biisiä. Kun massa hyppii Jumalan tahtiin, minä odotan seuraavaa vanhaa biisiä. Elokuussa pääsin taas vaihtamaan pari sanaa Tonin ja Sipen kanssa, kun hain Apulanta-kirjan Stockalta, sain nimmarit sekä valokuvan muistoksi. Polvet täristen lähdin pois kaupasta, huh miten jännitti!
paita H&M/hame Vero Moda/saappaat…?
Eilinen keikka oli Peurungassa, jossa moni tuntui olevan paikalla pikkujoulujen tai muun kuin itse bändin takia. Se mahdollisti pääsyn eturiviin, yläfemmojen heiton Tonin ja Sipen kanssa keikan jälkeen ja hervottoman pomppimisen. Aggressio, paras hyppimisbiisi ikinä! Olin keikan jälkeen kuin jumpassa käynyt ja pohkeisiin sattuu tänään. Noilla keikoilla olen aina ja ikuisesti sen 15v. Kuultiinpa lopussa hyvä versio Ramonesin Hey Ho, Let’s Go-biisistäkin, hauska lisä!
HIII!
Paljettipaita siis hyppi ja heilui ja huusi, lauloi ja nautti. Kiitos Apulanta!
Sattuuko silmiin, kimaltaako liikaa? Oliko joku paljeteissa esim. pikkujouluilemassa viikonloppuna?
Kultamekko Stockmannilla sekä arvontamuistutus!
Jatketaan vielä oman asuni verran perjantain VIP-avajaisista Stockmannilla. Oli hauskaa poseerata pitkin tavarataloa, sillä eihän se olisi normaalioloissa mahdollista. Koska miesten osastolla oli väljintä, menin sitten heilumaan kuvia varten sinne.
Kukaan ei sitten arvaa mistä minun mekkoni on. Ai arvasitte että Vilasta? No niin on. Niin kuin on bolerokin. Rupesin ihan pähkäilemään, miksi minulla on sieltä niin paljon vaatetta ja totesin, että se taitaa johtua paljon myös palvelutasosta. Myyjät kyselevät jatkuvasti onko kaikki hyvin, tuovat toisia kokoja sovituskoppiin ja ehdottelevat koruja ja asusteita. Ainakin aiemmin Vilan palvelu oli ihan vertaansa vailla, tämän mekon olen hommannut pikkujouluihin vuonna 2011 ja oli kivaa saada se taas päälle, sillä se ei ole useasti ulos päässyt. Miesten puvut olivat asukoodin mukaisesti tummia ja suurin osa naisistakin tuntui juhlivat mustissa, mutta minä en edes osannut ajatella lähteväni mustissa!
Tässä kultamekossa siis juhlittiin, tykkäätkö kultana väristä?
Ja hei, vielä on pari päivää aikaa osallistua arvontaan, jos et ole sitä tehnyt! Palkintona ihanan ja innostavan Krista Launosen uunituore kirja!
Reipasta uutta viikkoa, täällä mennään silmät ristissä, sillä yömme ovat jälleen menneet valvomiseksi… Olenkin odottanut sitä väsähdystä mistä monissa blogeissa tällä hetkellä kirjoitetaan, koska en ole edes d-vitamiineja syönyt. Mutta ei, väsymys on ollut niin pitkään seurana ettei sitä enää huomaa ja verrattuna synkkään viime syksyyn ja talveen minä olen aivan fiiliksissä tästä vuodenajasta. Mutta lähetän tsempit väsyneille!
Reipasta uutta viikkoa, täällä mennään silmät ristissä, sillä yömme ovat jälleen menneet valvomiseksi… Olenkin odottanut sitä väsähdystä mistä monissa blogeissa tällä hetkellä kirjoitetaan, koska en ole edes d-vitamiineja syönyt. Mutta ei, väsymys on ollut niin pitkään seurana ettei sitä enää huomaa ja verrattuna synkkään viime syksyyn ja talveen minä olen aivan fiiliksissä tästä vuodenajasta. Mutta lähetän tsempit väsyneille!
Lauantai, osa 3 – vähän yli kolmekymppinen
Vielä viimeinen postaus lauantain juhlatunnelmasta! Minä juoksin iltapäivällä (kirjaimellisesti juoksin kun en malttanut lähteä junaa kohti ajoissa) kohti rautatieasemaa ja Tamperetta, jossa alkoi illalla omat synttärikemuni. Kurvasin paikalle reilut puoli tuntia ennen vieraita, sytyttelin kynttilöitä, laitoin tarjottavia ja vaihdoin korut sekä sukkikset. Huh, ihan ei riittänyt, puuteroin vielä nenää samalla kun kävin halaamassa ensimmäiset vieraat tervetulleiksi.
Hauskin yllätys oli miehen tekemä kakku. En ollut ajatellut tehdä täytekakkua ajanpuutteen vuoksi, mutta mies oli vääntänyt Jyväskylässä perjantai-iltana kakkupohjan, tehnyt sulatetusta suklaasta koristeita ja saanut aikaiseksi korkeimman täytekakun ikinä, siis onnistuminen oli täydellinen. Kakun salaisuudeksi veikattiin äitiäni jonka luona kakku tehtiin, mutta hän vannoi ettei koskenut siihen. Osa kyseli myös leipooko mieheni usein, ei todellakaan leivo. Ei mitään havaintoa milloin olisi tehnyt viimeksi kakun ja onnistuu sitten täydellisesti. Ihan tuo kakun päällä oleva ”noin”-merkki ei heti auennut, ajattelin hänen olevan vain kohtelias ja siksi laittaneen kakun päälle numeron 30, sillä pyöreitä vuosia on juhlittu jo pari vuotta takaperin.
Menu koostui pitkälti ruuista, mitkä pystyi tekemään etukäteen ja pakastamaan, mies hoiteli mm. patonkien paistoin minun ollessani Helsingissä.
Listalla oli punajuuripizzaa, mozzarella-feta-pestosalaatti, vihersalaatti, lihapullia, patonkia, tuorejuustoa, juustolautanen, täytekakku, mustaherukka-rahkakakku, donitseja sekä karkkia, sipsejä ja niitä rocky roadeja. Donitsit tein pakkaseen edellisenä viikonloppuna, sulatin ja kuorrutin perjantaina. Loppujen lopuksi ruokaa oli melkein liikaakin, mutta parempi niin. Kattaukseen halusin harmaata ja pinkkiä ja ikkunaan ripustelin pinkit koristeet.
Siinä missä en ollut ajatellut tehdä kakkua, en myöskään ajatellut järjestää mitään ohjelmaa. Minulle todettiin parin ihmisen toimesta, että meillä on aina bileissä tietovisa, joten kyhäsin viidessä minuutissa sellaisen kasaan ja miehelle jätin palkintojen keksimisen. Tähän sitten loppuukin tarina, palkinto oli aika mielenkiintoinen… Ilta hujahti kuin siivillä jutellessa, syödessä ja visoja viritellessä.
Ystävät ovat kultaakin kalliimpia. Sitä mietin koko illan. Sain valtavan määrän kukkia sekä muutamia ihania lahjoja (eivätkö muuten ole näköiseni korvikset) ja se kruunasi lauantain täydellisesti. Mieheltäni sain kameraan lisäsalaman, jolla räpsyttelin sata kuvaa kukista kun innostuin. Vähän hymyilytti, kun joka ikinen kukka oli violetin tai pinkin sävyinen. Onko joku nyt päätellyt että tykkään pinkistä…?
Ei voi olla kuin kiitollinen kaikesta. Kiitos rakkaat.
A friend is like a star that twinkles and glows
Or maybe like the ocean that gently flows
A friend is like gold that you should treasure
And take care of forever and ever
Or maybe like the ocean that gently flows
A friend is like gold that you should treasure
And take care of forever and ever
P.S. Olimme tänään Magicpoksin Maj’n kuvattavina, vinkkaan kun tyylimme on nähtävissä Mammatyyleissä. Olipa kiva kokemus!