Tunteikas veneretki Vesijärvellä

Eilen se vihdoin tuli, eka lämmin päivä! Voi että miltä tuntui auringon lämpö iholla. Oli vielä ihan mielettömän tyyni keli ja suuntasimme iltapäivällä järvelle naapurin veneellä. Hän on sitä ehdottanut useamman kerran lainaan, mutta ei olla jotenkaan muka koskaan ehditty. Edellisen kerran kävimme tuolla yhdessä heinäkuussa 2015. Siis lähes viisi vuotta sitten! Muistaako kukaan tätä tekstiä vähän epäonnisesta reissusta, kun moottori ei toiminut ja päädyimme soutelemaan? En tuolloin kertonut mitä itse asiassa puhuimme reissussa, sillä oli menossa raskausviikko 7 tai 8. Mutta siellä ulapalla päätimme kuopuksen nimen.

En ehkä ikinä unohda sitä, kun mies nyki moottoria ja minä googletin nimiä ja juttelimme, että tämä voisi olla kiva, jos lapsesta tulee tyttö. Ja kyllä, toukokuussa, lähes 10 kuukautta tuon tapahtuman jälkeen me annoimme hänelle sen nimen, josta päätimme aivan raskauden ensimetreillä keskellä järveä.

Ensimmäinen kesäpäivä Kangasalan Vesijärvellä

Eilen tuntui aivan kesältä. Pakkasimme hodarijämiä synttäreiltä reppuun ja suuntasimme veneeseen. Kuopus oli ihan superinnoissaan, hän ei ole juuri Suomessa veneillyt. Tuijotti hyvin kiinnostuneena vettä sanoen, että olen mä vettä nähnyt, mutta katson silti. Kangasalan Vesijärvi vaikutti aika linturikkaalta paikalta, eilen näimme muun muuassa kaksi joutsenta ja monta isoa lintua, jota emme osanneet tunnistaa. Miehen kädelle istahti sekunniksi kaksi perhosta kesken tanssinsa, hyvin ohikiitävä hetki, mutta jotenkin todella ihana. Huudahdimme ihastuksesta. Istuimme rantakivillä pitkään ja lapset möyrysivät saaressa. Ketään muita ei näkynyt, oli vain luonto ja me.

Aina ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan

Näin totesi mies siinä rantakivellä istuessamme. Totta. Olisimme mielellämme lähteneet ensi viikolla Kyprokselle, mutta monesti sitä on lähtenyt lomalle aika väsyneenä. Tekee täysillä asioita lomaan asti, pakkaa ja sitten on ekat päivät lomalla ihan uuvuksissa, usein lennot ovat vielä inhottavaan aikaan. Tänä keväänä tahti on hiljentynyt aivan valtavasti, on ollut aikaa tehdä vaikka mitä ja vihdoin päästiin sinne veneellekin! Siis ei olla muka ehditty kesän aikana, aina on joku reissu tai meno. Nyt ei ole. Pieni ajelu ja edessä on iso tyyni järvi, upea luonto ja todella nautinnollinen retki perheen kanssa. Ja mikä parasta, vielä ei tarvinnut huitoa yhtään itikoita! Siinä kivellä istuessa tuli kyllä aikamoinen Suomi-idylli olo. Hyvin kiitollinen kaikesta, mitä ympärillä on. Perhe ja luonto. Jotka molemmat kiittävät tänä keväänä hidastuneesta tahdista.

Lapsilla oli menossa jatkuva leikki, oltiin merirosvoja, paettiin isoa mustekalaa ja saari oli täynnä keijuja. Retkeilimme siis Keijupoukamassa ja näimme ainakin Helinän! Ihanaa, kun jaksavat innostua luonnosta niin mielettömästi. He halusivat myös kokeilla soutamista ja siinä heitä katsellessa en voinut olla miettimättä, että hetki sitten, viimeksi kun istuin tässä veneessä, tuo pienempi oli nuppineulan pään kokoinen ihmisen alku ja mietimme hänelle nimeä. Ja siinä hän nyt soutaa. Voi miten aika juoksee!

Kannattaa kyllä nauttia luonnosta, nyt se on niin parhaimmillaan, oletko samaa mieltä? Mutta hei – viedään ne roskat mennessämme, ihmettelin kovasti kivillä ollutta puolikasta makkarapakettia, eikö sen olisi voinut viedä mennessään.

Onko sinulla viikonlopuksi retkisuunnitelmia?

Itse tehty animaatio ja muita ylläreitä!

Kylläpä tänään venähti aamu, sillä sain aamiaisen sänkyyn ja unohduin tuijottelemaan telkkarista muun muassa jotain brittien huippumallia. Ja ei, perheeni ei ollut erehtynyt päivästä, vaan minä olen aina sanonut, etten halua syödä sängyssä. Tuntuu jotenkin inhalta murustaa leipää lakanoihin, mitä minä siellä yksin istuisin. Mutta kun katselin eilen somesta aamiaiskuvia sängyissä, tuli tunne, että täytyy kokea tuo. Sain sitten tänä aamuna kokea sen, miehellä kun on lomautuspäivä niin ei ollut töissäkään. Ja sotkin jogurttia lakanoihin, argh! Mutta onpahan koettu!

Eilen aamulla minua odotti puolestaan pahvilaatikon sisällä istuvat lapset. Olin viikolla sanonut, että paras äitienpäivälahja ovat lapset, joten olivat sitten menneet laatikkoon lahjana, se oli esikoisen idea. Ihanat. Pienempään pakettiin olivat laittaneet pullonkorkeista tekemänsä pannunalusen, jota olivat kolmistaan vääntäneet salaa autotallissa. Keräsin joskus vuosia sitten läjän pullonkorkkeja ja olimme kuulemma ostaneet nahkanaruakin, ajatuksena oli tehdä pannunalunen. En siis oikeasti muista yhtään mitään pannunalusideaa tai nahkanarun ostoa, mutta mies muisti edelleen. Olivat jopa täyttäneet paperilla korkkimaljakkoa, jotten huomaisi sen vajentumista. No en kyllä ehkä olisi huomannut!

Ja sitten olivat kolmistaan lastenhuoneessa vääntäneet animaationkin. Aika huikea! Oli kivoja suht aineettomia lahjoja, joissa parasta oli ollut yhdessä tekeminen. Suloisia. Olin onnellinen, kun mies oli miettinyt ensisijaisesti sitä, että lasten on kiva tehdä. Ihan huikea video ja kivoja ideoita. Isi kuulemma keksii parhaat ideat he kehuivat.

Äitienpäivänäviikonloppuna on perinteisesti istutettu jotain pihaan. Niin teimme nytkin, tunteja istutimme alppiruusua pihaan (mies tekee aina aika perusteellisesti asiat). Kyllä vähän kauhuissani katselin aamulla sen peittymistä lumeen, onko tuo nyt hyvä tapa aloittaa suhteemme. Toivottavasti ei suuttunut!

Miten siellä muistettiin äitiä? Saitko (tai tykkäätkö?) aamiaista sänkyyn?

Minusta ei pitänyt tulla äitiä

En ikinä unohda, kun gynekologi sanoi elokuussa 2006 sanat ”voi olla, ettet saa koskaan lapsia tai ainakin tarvitset apua”. Hämmentyneenä ja sekavassa mielentilassa palasin kotiin ja kerroin miehelle nuo sanat. Kerroin, että hän oli myös sanonut, että mitä nuorempi ikä, sitä parempi. Olimme olleet tasan vuoden naimisissa, juuri palanneet Englannin vaihtovuodelta ja ikää oli toisella 24, toisella vähän alle 24. Istuimme sohvallamme, juttelimme ja mietimme.

”Haluatko sä nyt lapsia?”
”En.”
”En mäkään vielä. Mitä jos niitä ei sitten saada koskaan?”
”Sitten se on niin.”
”Niin. Niin kai.”

Siihen se ajatus sitten jäi. Koimme molemmat olevamme liian nuoria, eikä ajatus siitä, että alamme yrittämään ”koska on pakko” tuntunut omalta. Sen sijaan aloin elää täysillä elämää niin, että olen aina lapseton. Käänsin ajatukseni niin. Muutimme Thaimaahan, otimme elämästä kaiken irti ja perustelimme sitä usein niin, että ”tätä ei ainakaan voisin lasten kanssa tehdä”. Niinpä. On ihan hyvä olla lapseton.

Se oli raju kelkka kääntää ajatuksensa niin, sillä minä olen aina ollut ihminen, joka on suunnitellut menevänsä nuorena naimisiin ja perustavansa perheen. Olen rakastanut hirveästi meidän lapsuudenperhettä ja sitä, mitä kaikkea on tehty perheen kanssa. On matkusteltu paljon, leivottu, kokattu, oltu pihajuhlissa, luettu iltasadut ja lilluttu kylpylöissä. Leikitty ja oltu läsnä. Olemme eläneet aika perhekeskeistä elämää ja jotenkin ajattelin, että jatkan sitä. Tiesin, että vanhempani, jotka ovat omistautuneet aina ja edelleen lapsilleen tulisi hyvä mummi ja ukki. Mutta ehkä sitten veljeni hoitaisivat homman aloin ajatella.

Kun sekavassa mielentilassa soitin äidilleni kesällä 2012 itkien ihan paniikissa, että olen raskaana, hän nauroi iloisen kuuloisena sanoen ”Katja, sehän on iloinen asia!”. MITÄ! Onko! Olen aivan paniikissa! Olin elänyt tasan kuusi vuotta hokien, ettei minusta tule äitiä, enkä olisi halunnutkaan ja yhtäkkiä luonto päätti toisin. Kelkka piti kääntää taas. Ja se ei muuten ollut ihan helppoa henkisesti. Samalla olin maailman kiitollisin ja samalla näin asiat kuin olin niitä itselleni kuusi vuotta yrittänyt selittää: lapsiperheet Bamse-hotelleissa kuolevat tylsyyteen kun me pystymme kaksin häipymään pikkusaarille, lapsiperheet ajavat farmiautolla kun meillä on präkät, lapsiperheiden kodit ovat varmaan täynnä puklua ja räkää (no meillä hukuttiin koirankarvoihin! :D).

Kelkka kääntyi hitaasti ja varmasti. Tuli kevät 2013 ja ensimmäinen äitienpäivä. Lapseni oli kastettu edellisenä päivänä. Kotona oli kakkua ja muita herkkuja jäljellä. Mies oli ostanut äitienpäivälahjaksi Kalevala-korut ja kaivertanutkin ne. Oli ihan pökertynyt olo. Olin niin vauvahuuruissa ja onnellinen juhlista, että vielä lahjakin minulle? Ja kolme vuotta myöhemmin olin samassa tilanteessa – kuopus kastettiin äitienpäivää edeltävänä lauantaina ja sunnuntaina päässäni oli kampaajan tekemä, yön yli säilynyt juhlakampaus ja juhlin ensimmäistä äitienpäivää tuplaäitinä. Jos luonto päättää, niin luonto näköjään päättää – tytöillä oli melkein sama laskettu aikakin.

Siinä missä ajattelin, etten ikinä jäisi kotiäidiksi minusta tuli kotiäiti, joka oli samalla kevytyrittäjä. En halunnut päästää irti kultakimpaleistani ja olin kotona kuusi vuotta. Uppouduin äitiyteen täysin. En sormiruokaillut tai kestovaippaillut, mutta rakastin, rakastin enemmän kuin mitään ikinä olla heidän kanssaan (ja kyllä, väsyin kyllä usein myös). Rakastin vauvajumppaa, vauvamuskaria, perhekerhoilua, iltasatuja, sitä, kun sain ojentaa omat säästämäni pehmoleluni heille. Rakastin kaikkea heissä. Ja rakastan. Joka päivä enemmän ja enemmän.

Tämä kevät on ollut oikea äitiyden vuoristorata. Samalla kun olen ihaillen katsellut ja kuunnellut heitä ja ollut koko ajan läsnä, on välillä tehnyt mieli juosta karkuun ja kirkua, niin intensiivistä meno on ollut. Mutta pääasiassa aivan ihanaa. On ollut upeaa pysähtyä ja katsoa heitä tauotta, sillä kasvavat kirjaimellisesti silmissä. Minulla on maailman ihanimmat tyttäret ja koen olevani etuoikeutettu, kun saan jo kahdeksatta kertaa juhlia tätä päivää. Koen olevani etuoikeutettu siinäkin, että oma äitini on todella rakas ja täysillä mukana lastenlastensa elämässä, samoin kuin omat mummoni ovat rakkaita ja tärkeitä. Olen saanut ihanan äidin mallin ja yritän nyt itse parhaani. Millaista onkaan herätä tällaisena sunnuntaina onnitteluihin ja pienten halauksiin. Korvaamatonta. Onneksi minusta tuli äiti.

Oikein hyvää äitienpäivää kaikille äideille, isoäideille ja isoisoäideille, varaäideille, äitipuolille, ihan kaikille äitihahmoille! <3 Ja valtavasti voimia teille, kenelle päivä on syystä tai toisesta raskas. <3