Tunnemyrsky nyt ja kaksi viikkoa sitten

Vietin ihan mielettömän tunteikkaan päivän torstaina. Ihan yksikseni kuulkaa. Kävin vihdoin (en tiedä oliko se vihdoin, mutta tuntui että iäisyys on jo kulunut) läpi veljen häistä kertyneet kuvat. Käsittelin heille parhaat ja laitoin eteenpäin. Disney-biisit soivat taustalla kuten häissä ja välillä oli ihan sumeana koko näkymä, en meinannut nähdä ruutua itkulta.

Kaksi viikkoa on valtavan lyhyt aika, mutta miten se tuntuu niin pitkältä? Paljon on ehtinyt jo tapahtua häiden jälkeen ja tuo elokuun viimeisenä ollut upea kesäsää on enää muisto, syksy on jyrännyt vahvasti parissa viikossa kehiin. Lehdet ovat alkaneet muuttua punaisiksi ja vettä tulee harva se päivä. Elokuun viimeinen oli samalla jotenkin täydellinen hääpäivä sekä todellakin kesän viimeinen päivä.

Kuvia selatessa kyyneleet toi silmiin parin onni. Niin monessa kuvassa se tapa, millä katsoivat toisiaan. Itketti katsella montaa rakasta ihmistä, ihanaa kun olivat paikalla. Kuristi kurkkua kun harmitti vieläkin esikoisen puolesta, mutta onneksi pääsi sentään paikalle. Itketti katsoa komeita veljiäni kuvissa, milloin mahtoi heistäkin aikuisia miehiä kasvaa? Miten sitä pitääkin aina pikkuveljiään… No, pieninä.

Kuvissa näkyi onnellisia ja iloisia ihmisiä, sekä valtava määrä halauksia. Hymyilytti, miten kumaraan parimetrinen veljeni joutui menemään halatessaan 93-vuotiasta, hieman jo kasaan painunutta mummoaan. Miten isot miehet halasivat onnellisina toisiaan. Miten monessa kuvassa pidäteltiin itkua liikutuksesta. Häät ovat ihan mielettömän ihania tapahtumia ja haikeana mietin, ettei ole häitä tiedossa varmaankaan aikoihin. Lähipiiri on nyt saatettu avioliiton onnelliseen satamaan, mielelläni kyllä pääsisin häihin taas!

Sen lisäksi, että toki sitä mielellään on itse onnellinen, on se onni, jota tunsin hääparin puolesta aivan ihanaa. On ihanaa katsoa nuoria, onnellisia ja rakastuneita ihmisiä, joilla on läheiset ympärillään juhlimassa. Kiitos juhlista upealle parille!

Tämä viikonloppu kaksi viikkoa häistä menee taas Jyväskylässä. Miten minusta tuntuu, että tässä välissä meni vähintään kaksi kuukautta? Tällä kertaa niskaan ei vedetä parhaimpia, tällä kertaa jalkaa nykäistään lenkkarit ja trikoot ja suuntaan ensimmäistä kertaa yksin puolimaratonille. Fiilis on vähän kumma. Vaikka yksinhän sitä juoksee aina, on tämä silti omituista. Saa nähdä kuinka käy, palaan fiiliksiin varmasti, kävi miten kävi! Tänäänkin mennään tunnemyrskyssä varmasti, mutta omaa päätä vastaan taistellen. Jalat jaksaa varmasti.

Halusin siis jakaa vielä onnellisia fiiliksiä ja toivottaa sydämiä kaikkien viikonloppuun! Mitä sinulla on mielessä tälle viikonlopulle? Tule heittämään läpyt Jyväsjärvelle, kannustus on aina ihan maailman parasta! <3

Upea viikonloppu ja viikko, miinus alkava keuhkokuume

Se on kuulkaa sillä tavalla, että kun tarpeeksi istuu junassa ja viuhtoo siellä sun täällä, tulee asiasta nimeltä kotiviikonloppu kultaa kalliimpi kokemus. Kuulostaako tämä hölmöltä? Mietin nimittäin eilen illalla, että miksi meillä ei ole enemmän tällaisia iltoja. Minkälaisia? Ulkona ropisi sade, kävimme nelistään saunassa ja kuopuksemme istui alatasolla hinkaten vimmatusti kahta saunakauhaa yhteen. Ihmettelin, että mitä hän oikein tekee, johon hän totesi kaikkitietävän 3-vuotiaan viisaudellaan ”no sytytän nuotiota, et sä ymmärrä!”. Nauratti kamalasti, niinpä tietenkin ja oli pakko kysyä, että mistä tiedät miten nuotio sytytetään. Vastaus oli, että ohjelmissa tehdään niin. Muumeissakin! Aivan, niinpä tietenkin.

Tytöt löysivät pinkin sävytteen kylppäristä ja laitoin heille vähän pinkkiä tukkaan. Sitten piti ottaa perhehali pyyhkeissä, perhehali aamutakeissa ja mitä kaikkea. Iltasaduksi luimme kolmen naisen tarinan kirjasta Iltasatuja kapinallisille tytöille (kuinka paljon tämä opettaa äidillekin!) ja koska tytöt halusivat eri iltalaulut, lauloin sitten putkeen molempien toiveet. Meillä on jotenkin ihan liian vähän näitä rauhallisia iltoja nelistään ja tunsin rakkauden olevan hyvin vahvasti läsnä. Yleensä aina joku menee jossain, on harrastuksia, urheiluja, joku projekti kesken. Minäkin kerään voimia lauantaille, jolloin toivottavasti juoksen puolimaratonin ja mies lenkkeili (NIINPÄ, LENKKEILI! <3) kuopuksen harrastuksen aikaan.

Sama kävi viikonlopun kanssa. En muista, milloin oltaisiin oltu vain kotona viikonloppu, vailla hötkyaikatauluja johonkin. Niin useasti viikonloppuun osuu joku reissu, on pakkaamista ja purkamista tai jos ollaan kotona, on joku sata asiaa mitä pitäisi tehdä. Viime viikonloppuna siivosimme kodin perjantaina, joten viikonloppuna oli edessä vain olemista. Tähän vaikutti myös se, että esikoinen oli ollut jo 10 päivää kipeänä, joten oli senkin puolesta pakko rauhoittaa. Mies kävi muutaman tunnin maastopyöräilemässä Tour de Tampereella ja minä juoksin vikan pitkän 16 kilsan lenkin. On muuten myös näkyvissä kotonamme ihan erilainen elämänilo, kun mies on päässyt pyörän päälle, uimaan ja pienille lenkeille kahdeksan kuukauden rasitusvamman ja käden katkeamisen myötä. Kuinka iloinen voikaan olla toisen puolesta!


paita UHANA DESIGN/ farkut LINDEX/ tennarit CONVERSE/ korvikset MAANANTAIMALLI/ rannekoru BY PIA’S

Kaiken sen ihanan ja rauhaisan perheajan keskellä mieltä painoi kyllä kovasti esikoisen kunto. Hän oli ollut yli viikon kipeänä, olimme käyneet kolmesti Mehiläisessä ja kunto ei vain parantunut. Vaikkei kuumemittarin lukemat huidelleet enää katossa, niin kyllä lapsestaan näkee, ettei hän voi hyvin. Silmät olivat ns. puolitangossa koko ajan, hän ei jutellut, eikä ruoka maistunut. Kun lauantain ja sunnuntain välinen yö oli pelkkää röhimistä, marssimme taas sunnuntaina lääkäriin. Nyt sieltä vihdoin löytyi selkeä ääni keuhkoista, joka kuulemma johtaisi todennäköisesti keuhkokuumeeseen. Vaikka antibiootteja on aina ihan hirveän kurjaa syöttää, tässä tilanteessa olin hyvin, hyvin kiitollinen lääketieteelle ja siihen, että ehkä voin helpottaa lapseni oloa.

Ja niin kävi. Kaksi päivää lääkettä ja yöt hiljenivät. Lapsi palasi keskuuteemme. Se pulinan määrä, ilo ja höpötys mikä oli taas läsnä 10 päivän tauon jälkeen oli ihan mahtavaa. Hän oli taas pieni touhutäti. Kyllä minä pelkäsin sydän syrjälläni, kun vointi ei vain parantunut ja eskaristakin tuli yli viikon poissaolo. Kyllä sitä taas on hirveän kiitollinen kaikkien terveydestä, se ei todellakaan ole itsestäänselvyys.

Tänä aamuna viisi minuuttia ennen kellon soimista kuului määrätietoinen töptöptöp (miten oikeasti 3-vuotiaat kävelevätkin sellaisella voimalla ja määrätietoisuudella, tiedättekö?) ja peittoni alle pujahti pieni tytön tyllerö sanoen, että rakastaa äitiä kovasti ja haluaa olla aina äidin vauva. Halasin ja sanoin, että olemme tosi iloisia kun olet perheessämme, olet hurjan kiva tyttö. Hän hymyili katsoen silmiini naama ihan rutussa ja sydämeni pakahtui. Päiväkotiin vein ylös alas pomppivan tytön, josta oltiin kanssani yhtä mieltä, että hän on aikamoinen duracell, mutta lastentarhanopettajien mukaan myös päivien piristys juttuineen. I agree.

Jotenkin syksyn myötä tuntuu monesti, että sitä käpertyy kotiin, juo teetä ja on yhdessä perheen kanssa. Niin ihania kuin yhdeksään asti pihalla juostut kesäillat lasten kanssa ovatkin, on syksyssäkin mieletöntä rauhoittumisen ja läsnäolon taikaa. Olen ollut viime päivät hyvin kiitollinen perheestäni, mielettömiä tyyppejä.

Sitä seuraavaa kotiviikonloppua nelistään saadaan odottaa ainakin kuukausi, joten otetaan siitä taas silloin kaikki irti. Tunnelmallista torstaita, tänään ei säästy kukaan kuivana sanoi eilen meteorologi. Hyvä syy käpertyä peiton alle halaamaan!

Ja hei! Elokuun asusuosikiksi päätyi aivan ylivoimaisesti tämä asu ja ihana hemmottelusetti osui arvonnassa nimimerkille Mirmir, spostia laitettu! Kiitos äänestäjille! <3

Jyväskylän parasta aamiaista uuden perheenjäsenten kanssa

Voi mikä fiilis olikaan sunnuntaiaamuna, kun tapasin ”uudet perheejäsenet” tai uudet sukulaiset hotelli Solo Sokos Paviljongin aamiaisella Trattoria-ravintolassa. Meille oli varattu kabinetti, eli saimme olla ihan keskenään, kaikki olivat iloisia, hääpari onnellinen ja oli ihanaa nähdä vielä morsiamen puolen sukua, joka asuu sen verran kauempana, ettei hirveän usein tapaa. Kaveri toi lapsemme sinne, yökyläily oli mennyt hyvin, vaikka väsymys oli kaamea lapsilla, ymmärrettävästi. Mutta niin suloista, kun meillä oli jo viisi pientäkin ympärillämme!

Olen päässyt testaamaan useampaa brunssia sekä hotelliaamiaista Jyväskylässä ja sanoisin, että Trattoria vetää kyllä pisteet kotiin. Kaikki oli niin hyvää! Puuro oli herkkua, mansikka-raparperimehu raikasta, lähituotannon rieska taivaallista ja löytyipä kaverimme siskon omistaman Miriam’sinkin brownieseja aamiaiselta, olin todella ilahtunut!

Siellä me höpöttelimme, mietiskelimme edellispäivän häitä ja katselimme onnellista pariskuntaa, jolle hotellin henkilökunta toi pienen tervehdyksen onnitteluksi. Esikoinen kaivoi laukustaan kaikki pöytäkoristeet häistä, heillä oli lupa kerätä ne kahvien aikaan ja yllättäen mahtui koko Aladdin-perhe pikkuneidin laukkuun. Olipa kiva tapa aloittaa sunnuntai, etteivät vain kaikki häipyneet omille teilleen häiden jälkeen!

Aamiaisessa ihanaa on haudutettu tee, hyvät mehut, valtava määrä lähiruokaa, maistuvat leivät, pikkuihmisille erikseen varatut astiat, ruokalaput ja värikyniäkin tuli heti kun pyysimme. Gluteenittomia tuotteitakin on todella hyvin tarjolla. Paikka on S-ketjun omistuksessa, mutta siitä puuttuu sellainen ketjupaikkojen tuntu ja fiilis on todella kiva. Suosittelen todella lämpimästi testaamaan, vaikka ihan asuisit Jyväskylässä! Niin ja hei hotellin leikkipaikka oli kuin mini-HopLop, kuten veljeni asian kuvaili. Siellä oli kaikkea potkupyörästä lähtien, eli käy ihmeessä sielläkin!

Kiitos uudet ja vanhat sukulaiset seurasta ja Trattoria ruoista, oli ihana sunnuntai!