Pikkusiskon huone

Aika menee ihan hirveän äkkiä. Klisee, mutta niin siinä vain käy. Kun muutimme nykyiseen kotiimme, teimme yläkerran kolmesta makkarista kaksi. Ajattelimme, että tuskin tulee tilannetta, kun tarvitsisimme kolmea makkaria ja yksi huoneista oli superpieni vinokattoineen, eli hankala myös käyttää. Alakertaan jäi vierashuone/yksi makuuhuone, eli periaatteessa kolme makkaria löytyi edelleen. Ihan tarpeeksi ajattelimme.

Kuinka monta makuuhuonetta on tarpeen?

Miettikää, että vain 2,5 vuotta sen ajatuksen jälkeen, ettemme tarvitse montaa makkaria meille oli tulossa toinen lapsi. Näin se elämä heittelee ja tarpeet muuttuu. Tietenkin siitä, tarvitsevatko lapset omaa huonetta on monia mielipiteitä. Meillä lapset ovat nukkuneet omissa huoneissaan aika pienestä, sillä minä olen äärettömän herkkäuninen. No, mitä nyt tänään heräsin nelivuotias kainalossa, mutta noin periaatteessa…

Isosta makkarista tuli kahden siskoksen huone vuonna 2017 ja olen tosi tyytyväinen, että hommaan otettiin mukaan sisustussuunnittelija. Huone on vaikean mallinen ja vinokaton mataluus tekee vielä omat haasteensa. Silloin tapetoitiin, teetettiin verhoja ja tehtiin isompia muutoksia. Tällä mennään sitten todella pitkään ajattelimme. Joku väliseinä ehkä joskus ja näin huone muuttuu koululaisen huoneeksi, eikö totta! Samassa projektissa lastenhuone muuttui vanhempien makkariksi.

Mutta eihän vinokattoiseen huoneeseen mahtunut esimerkiksi täysikokoista kirjoituspöytää. Sille ei vain ollut tilaa vaatekaappien viedessä korkeat tilat. Koululainen kaipasi kunnon pöytää ja jos totta puhutaan, kaipaa jo hetkittäin omaa rauhaa. Että saa lukea yksin huoneessaan, tuoda kaverin vain omaan huoneeseen… No, mitä nyt pienet tytöt haluavat tehdä omassa huoneessaan. Aloimme miehen kanssa kesällä puhua, pitäisikö meidän nyt sitten tehdä isosiskolle oma huone. Ainoa vaihtoehto oli muuttaa hänet alakertaan. Tuntui hurjalta, että ekaluokkalainen nukkuisi eri kerroksessa. Siis vanhemmista, ei lapsesta. Ja niin me teimme, muutimme hänen sänkynsä, vaatekaappinsa ja tärkeimmät tavaransa alakertaan. Pulpetti on vielä työn alla, saatte kuvia kun ehdimme sen tehdä!

Pikkusisko yläkerrassa, isosisko alakerrassa

Nyt olemme eläneet kaksi viikkoa näin, että isosisko on alhaalla, pikkusisko ylhäällä. Jännitin pienemmän puolesta, miten alkaa nukkua kun sisko puuttuu vierestä, mutta ihan hyvin on mennyt. Koska isompi kävelee unissaan, on meillä muun muassa varashälyttimet öisin päällä, ettemme vahingossakaan ole havahtumatta, jos hän pyrkisi ulos. Se jännitti kerroshommassa ehkä eniten.

Eilen kävimme vihdoin pienemmän huoneen kimppuun, sillä hassultahan se näytti, kun vei sängyn ja toisen vaatekaapin pois. Siirsimme huonekaluja järkevämmin ja esikoisen vaatekaapin tilalle tuli Muuramen lipasto vanhemmiltani. Äitini sattui heinäkuussa höpisemään, että laittaa sen myyntiin ja sanoin, että ei! Ihan täydellinen pikkusiskon huoneeseen. Sopi ympäristöön hyvin, on tukevaa tekoa ja imee sisäänsä muuten aika paljon niitä pitkin lattioita olevia poneja, LOLleja ja PETSejä.

Kyllä oli eilen ylpeä pieni, kun järjestelimme huoneen! Naama virneessä istui siellä. Ainoa ongelma on, että koska isosiskon huone on suhteellisen pieni, sovimme että pienemmän huoneeseen jää suurin osa leluista ja siellä saa leikkiä. Mikä huuto eilen tuli, tämä on minun huone, nämä ovat minun leluja, sulla on oma huone! Mites tämä nyt sovittiinkaan?

Parasta on, kun talo on joustanut erilaisen tarpeiden mukaan ja kaikille on löytynyt oma soppi. Molemmat tytöt ovat ylpeitä huoneistaan, palaan isomman huoneen kuvien kera, kun pulpettihommat etenevät!

Miten teillä on ratkaistu lastenhuoneet? Ovatko samassa, erikseen, vanhempien kanssa…?

P.S. Huomaatteko, kaikissa kuvissa on isomummon vuonna 2015 ostama yövalo, joka loistaa yöllä kuuna, päivällä aurinkona ja kertoo näin lapselle, milloin on aamu (ajat saa itse säätää). Todella tärkeä esine tytöille. <3

Korona-aikojen innovaatio: (lasten) kotitriathlon!

Olen jo pitkään ajatellut, että naapurit pitävät varmaan vähän outona (yksi kerran kysyikin mitä teen), sillä juoksulenkeillä kilometrit jäävät monesti vajaiksi kotioven lähestyessä. Siis jos olen päättänyt juosta kympin, kodin lähestyessä mittarissa onkin 9,4 km, päättäessäni juosta 8 kilometriä koti näkyy jo 7,6 kilsan kohdalla. Siis lähes poikkeuksetta lenkkini päätyvät siihen, että juoksen pari kertaa lähikortteleita saadakseni kilometrit täyteen. En ymmärrä mikä pakkomielle tämä on, että täytyy olla tasan jotain kilometriä kuin lopettaa, miten nyt voisin pysähtyä kun mittarissa on 7,8 kilometriä! Tunnistaako tätä kukaan? Kerran eräs naapuri kysyi miksi juoksentelen korttelia ympäri ja jouduin kertomaan syyn. MUTTA! Näin yhden toisen juoksua harrastavan naapurin vetävän muutaman kerran korttelin ympäri ja ymmärsin hyvin, mitä hän puuhailee, hih!

Olen siis jo hetken ajatellut, että pitävät varmaan ihan outona, mutta arvatkaa mitä ajattelin, kun koko perhe nelivuotias mukaan lukien juoksi maanantaina korttelia ympäri? Mies niin tosissaan, että heitti huohottamaan nurmikolle sen jälkeen. Mitä he puuhasivat? Vetivät kolmistaan triathlonin kotinurkilla, kun kaikki kisat on peruttu. Esikoinen on halunnut mennä kesällä ensimmäiseen lasten kisaan ja halusi harjoitella sitä varten mm. vaihtoja.

Triathlon-treenit kotona

Juoksu ja pyöräilyhän sujuvat tietenkin helposti, mutta uinti on aiheuttanut kevään ajan päänvaivaa. Nyt meillä on ollut parin viikon ajan pihassa uima-allas, jonka ehkä olette IGsta bonganneet. Sitä ja kuinka pohjatyöt ovat tehty kävi eilen katsomassa kuopuksen harrastuskaverin äiti, allashommat kiinnostavat tänä kesänä monia! Mies on saanut treenit aikaiseksi siinä niin, että sitoo itsensä nilkoista kiinni altaan ulkopuolella olevaan tolppaan ja kauhoo menemään. Hullun näköistä touhua, mutta hyvän huohotuksen kanssa on noussut altaasta!

Lasten triathlon-kisa

Maanantain kisaa valmisteltiin huolella. Minun tehtäväni oli toimia kuuluttajana. Laitettiin vaihtopisteet paikalleen, mietittiin matkat ja suoritusjärjestys. Mies teki oman osuutensa vikana ja varmisteli risteykset mm. lasten pyöräsuorituksen aikana. Lasten kisan matkat olivat meillä seuraavat:

alle 5-vuotiaiden sarja: uima-allas 2 kertaa päästä päähän, pyöräilyä noin 500 metriä, juoksua 300m
alle 8-vuotiaiden sarja: uima-allas päästä päähän 5 kertaa, pyöräilyä 1 km, juoksua 300m
ikämiehet: uima-allas päästä päähän 10 kertaa, 1km pyöräilyä, 300m juoksua

Ja sitten mentiin! Kuopus ui ensimmäisenä ja autoin häntä vaihtamaan uikkarit pois, kun esikoinen kauhoi menemään. Hirveällä tohinalla nousi altaasta vaihtamaan sukkia ja lenkkareita ja pyörät piti taluttaa lähtöpaikalle eli kadulle. Sinne kiiti, nimittäin esikoinen. Pyöräilyn maksimivauhti oli 24,5km ja vielä ylämäessä vedetty kovimpaa, eli äärimmäisen tosissaan polki (hänellä oli isänsä vanha urheilukello kädessä joka mittasi vauhdit). Katselin hymyssä suin häntä kun tuli palauttamaan pyörää ja lähti juoksuosuudelle – miten tosissaan hän otti homman! Pienin juoksi urheasti perässä, mutta joutui pikku pätkän juoksusta kävelemään. Naapurin kysellessä mitä puuhataan nelivuotias huusi mennessään ”olen kisassa, kiitos kun kannustat!”. Kyllä meitä nauratti!

Lopulta oli miehen vuoro. Ajattelin, että suorittaa homman vähän ”sinne päin”, kun kyse on kisasta lasten kanssa, mutta menikin aivan täysillä ja totesi, että täytyyhän reitille pohjat vetää. Kyllä minua nauratti, mistä tämä perheen kilpailuhenkisyys kumpuaa! Mutta kauhean tyytyväisiä olivat kaikki, kun suoritus oli ohitse ja oli kuulemma kivaa ja täytyy vetää uudelleenkin!

Kangasala triathlon 2020

Tähtäimessä oli siis heinäkuulle Kangasalan triahtlon, jossa matkat menevät lapsilla aika samoihin kuin meidän kotikisassa. Kisa on kuitenkin siirretty elokuulle, toivotaan että toteutuu silloin! Itseäni alkoi houkuttaa KOKEILE-matkan triathlon, selviäisinköhän siitä? En nimittäin todellakaan ole mikään uimari ja vapaauinti ei suju, voisiko tuon 250m ihan mielenkiinnosta vetää rintauintia? Tai täytyykö sitä ylipäätään kisailla, voiko huvikseen juoksennella ja uida? Toki voi, mutta kyllä meidän perheessä on aikamoinen kilpailuhenki nähtävissä, joten mielenkiinnolla odotetaan miten kesän kisojen kanssa käy!

Kaikkea se koronakevät saakin aikaan, mitäs hassunhauskaa sitten keksitään. Pitäiskö minun ”opetella” uimaan? Onko siellä muita uimareita? Miten olette järkänneet uinnit tänä keväänä?

Isäni

Olen halunnut kirjoittaa tällä otsikolla monta päivää, mutta en ole uskaltanut. Syitä on monta. Sitä haluaa pitää perheenjäsenet mahdollisimman turvassa somelta, enkä ole juuri kirjoittanut tai julkaissut kuvia vanhemmistani. Lisäksi ajattelin, että on ihan hirveää, kun istun iskän polvella, mutta toisaalta, olimme kaksi yötä mummilassa, joten eiköhän siinä vaihdu pöpöt jos on vaihtuakseen. Emme halanneet, mutta hetken istuin polvella! :) Olen tullut tosi varovaiseksi somen suhteen tänä keväänä, sillä Kuusamon reissusta alkaneet ikävät viestit eivät lopu. Pelottaa siis tosi paljon mitä uskaltaa kertoa, mistä tuomitaan ja mikä aihe saattaa aiheuttaa IGssa ikävien viestien tulvan. Tämä kevät on ollut niissä ihan omaa luokkaansa ja minä vähän turhan herkkänahkainen.

Mutta! Isäni! Miksi minä hänestä halusin kirjoittaa edes jotain? Koska aloin miettiä lapsuuttani ja ns. miehen mallia luettuani reilu viikko sitten tämän Emmin kolumnin otsikolla ”Lapsi tarvitsee itkevän isän”. Mietiskelin artikkelia lukiessani, että olisi ihan hullua ajatella, ettei vanhemmat saa suuttua, itkeä tai muuten näyttää tunteitaan. Kuka sellaista on sanonut? No, oli miten oli, ajatukset veivät omaan lapsuuteen ja siihen, itkikö isäni. Itkeekö mieheni, omien lasteni isä? Tai näyttääkö tunteitaan?

Itkevä isä on heikko?

En ikinä, ikinä ole ajatellut, että itkevä isä olisi heikko tai että vanhempi ei saisi suuttua. Meidän kotona on kyllä näytetty tunteita ja olen kokenut kaikkein ahdistavimmiksi hetket, kun hoetaan että ”kaikki on hyvin”, mutta kyllä lapsena aistit, että eikä ole. Sitten sitä pyörittää ja pyörittää päässään, että mikäköhän on huonosti. Lähinnä en ymmärtänyt lapsena, miksi isäni näytti siltä, että tukehtuu itkuunsa kutosluokan kevätjuhlassa, kun lauloimme ”We are the world” luokan kanssa. Mikä sille tuli? Samaa mietin häissäni, itkin itse niin että hartiat hytkyivät kirkossa ja isäni jäi minut alttarille saatettuaan itkemään käytävälle, josta ei älynnyt liikutukseltaan istua penkkiin vaan äitini kävi nykimässä istumaan. Mikä meitä niin itkettää, tämähän on iloinen asia? Kun käännyimme kuuntelemaan kirkossa ystäväni laulamaan ”Can you feel the love tonight” näin, että nuorempi pikkuveljeni itkee hartiat hytkyen ja vanhempi pikkuveljeni lohduttaa häntä. Katsoin muualle, jotten olisi itkenyt kaikkia meikkejä pois.

Omien lasten myötä olen ehkä hieman paremmin saanut kiinni siitä, mikä niissä kevätjuhlissa ja häissä niin itkettää. Itkin hartiat hytkyen eskarin tutustumisessa elokuussa. Sinne se nyt menee, pieneni! Sen sijaan mieheni on meistä se, joka kyllä itkee monissa asioissa kotona iltaisin, mutta pitää itsensä juhlatilanteissa kasassa ja tarjoilee minulle nenäliinaa. Olen kuitenkin itse kasvanut siihen malliin, että mies saa itkeä ja liikuttua ja ajatus nousi mieleeni kolummin myötä.

Silti huomaan, että meillä on säästelty lapsia pahimmalta. Muistatteko tämän kirjoitukseni helmikuulta? Isä oli ollut reipas sairautensa edessä, mutta kun tuomani Nalle Puh-ilmapallo karkasi, tuli hepuli. Häntä selkeästi pelotti ja mietitytti, mutta pahimmilta mietteiltä säästettiin lapsia, vaikka olin jo aikuinen.

Isän tyttö

On ehkä hölmöä luokitella itseään isän tai äidin tytöksi, sillä molemmat ovat rakkaita ja ovat hyvin erilaisissa asioissa tukena tai olen tehnyt heidän kanssaan erilaisia asioita. Isän kanssa mentiin leffaan, kun äidillä oli vauva kotona ja isän kanssa lenkkeiltiin niin, että hän juoksi ja minä pyöräilin. Isän kanssa käkätettiin iltaisin ennen nukkumaanmenoa niin, että äitini huusi usein ”älä villilöi sitä lasta ennen nukkumaanmenoa!”. Käytän muuten samaa fraasia usein itse iltaisin nykyään. :D Isässäni parasta on hänen lapsenmielisyytensä, hän ei ole koskaan kasvanut aikuiseksi. Olin 18-vuotias, kun menimme isän kanssa karkkikauppaan. Hän heilui tyhjän pussin kanssa odottaessaan, että minä valitsen irtokarkit ja kun kysyin, mitä ihmettä sinä teet hän vastasi ”kerään hajuja pussiin”. MITÄ? No kuulemma Uuno Turhapurossakin kerättiin hajuja pussiin grillillä, hän ei halua ostaa karkkia mutta kerää ilmaiseksi hajuja pussiin. ARGH! Voitte kuvitella mitä ajattelin tuolla hetkellä, mutta olen nauranut tapahtuneelle 18 vuoden ajan. En koskaan lakkaa muistelemasta sitäkään hetkeä, kun olimme Ranskassa vuoristoradassa ja Kivisiä ja Sorasia fanittanut isäni huusi täysillä alamäessä JABADABADUU! Edessä istuvat ranskalaiset tytöt kääntyivät katsomaan ja toivoin olevani näkymätön. Nolotti silloin, nyt kun tapahtumasta on noin 26 vuotta, naurattaa aina vaan.

Olen ollut isän tyttö siinä mielessä, että esikoisena ja ainoana tyttärenä koen olevani vähän hemmoteltu. Olin jo lukiolainen, kun isi soitti perjantaina kännykkään ”ostanko sinulle karkkipussin kun on perjantai?”. Hymyilytti, mutta vastasin aina joo. Hän on osoittanut pienillä teoillaan sen, miten välittää ja aina kyllä pistänyt prinsessansa kaiken edelle. Olkoonkin vähän höpsö ja lapsenmielinen, niin on hän myös ollut luotettava, enkä ole koskaan epäillyt hänen rakkauttaan, vaikka otimme mm. teini-iässä pahastikin yhteen ja otamme edelleen. Olemme luonteeltamme molemmat vähän äkkipikaisia ja itsepäisiä ja sehän näkyy monesti kun tulee erimielisyyksiä.

Stadin jätkä

Isässäni on ollut hauskaa myös se, miten hän on henkeen ja vereen aina vaan stadilainen, vaikka on asunut Jyväskylässä 1980-luvun lopulta asti. Slangisanat eivät lähde kulumallakaan ja viime viikonloppuna lapseni kysyivät ihmeissään mitä, kun ukki sanoi ”stiflat jalkaan ja ulos”. Kovasti hän mutisi muuttaessamme Jyväskylään, ettei kioskilla tajuttu yhtään, kun hän tilasi ”femman stufan”. Siinä missä muut kulkivat linkillä, minä juoksin dösään ja lähdin reissuun sporalla. On uskomatonta, ettei 30 vuotta Jyväskylässä ole syönyt vahvaa stadin murretta, joka nyt siirtyy jossain fraaseissa jo lapsilleni. Koen tämän suurena rikkautena, että väännän jotkut sanat keskisuomalaisittain ilman d-kirjainta, olen oppinut sanomaan moro ja istumaan rotwallin reunalla ja samalla puheessa on helsikiläisyyttä. Kunnon sekoitus!

Läsnäoleva isä?

Isäni on työnsä vuoksi matkustellut ihan tauotta. Vaikka muutimme Jyväskylään, hänen työnsä olivat paljolti pääkaupunkiseudulla. Usein nukuimme vuoroissa äidin vieressä parisängyssä. Muistan vieläkin, miltä iskän tyyny tuoksui. Toisaalta hän piti aina pitkän kesäloman ja olimme monesti tiiviisti reissussa viikkokausia mennen asuntoautolla tai omalla autolla. Nukkuen teltassa tai leirintäalueella. Tutustuen ihmisiin ja avartaen maailmaa. Isänihän puhuu aina joka kulmassa ihmisille ja kauppareissunsa kestää loputtoman kauan, koska törmää siellä ehkä kymmeneen tuttuun ja jää suustaan kiinni. Kuulostaa jotenkin tutulta, kun itse puhun Prisman kassalle puoli elämääni siinä tavaroita pakatessa. Vaikka arjessa monesti kaipasimme isää, hän oli aina paikalla synttäreillä, isänpäivänä, jouluna ja pääsiäisenä, kesäisin ja pitipä jopa isyyslomaakin, sen muistan vahvasti. Oli niin hassua, kun äiti ei ollut kotona mutta isä oli. Eikä niin tavallista 1990-luvulla valita näin. Muistan, että silloin saatettiin syödä lihapiirakkaa (äidin kanssa ei ikinä) tai kun aloin kasvissyöjäksi, isi osti purkin hernekeittoa (lihallista, mutta hei se on hernekeittoa!). Nykyään isäni on kyllä kovempi ruoanlaittaja (ehkä on aikaa) ja hän on aina ollut meillä se, joka heiluu enemmän imurin varressa tai vessan pesussa.

Isän synttärit

Olemme olleet monena keväänä poissa isän syntymäpäivänä, kun olemme reissaanneet juuri toukokuun lopulla. Niin piti olla nytkin, mutta toisin meni. Päätimme siis uskaltaa viikonlopuksi Jyväskylään ja reissu tuntui ihan erilaiselta kuin ennen. Isäni täytti kunnioitettavat 65 vuotta ja meinasin tippua penkiltä, kun hän väläytti ajankohtaa eläkkeelle. Oli ihana sää, olimme pitkästä, pitkästä aikaa mummilassa. Kaikki olivat hyvin iloisia. Mikä ihana jälleennäkeminen.

Tuosta koluminista lähti ajatus, että haluaisin jotain sanoa isästäni. Tuosta tärkeästä hahmosta, jonka luonteen tunnistan hyvin pitkälti nykyään itsessäni. Tuosta tosi tärkeästä ukista, joka on hassu ja keittää maailman parhaat puurot.

Sainpahan sanottua jotain. <3 Toivottavasti meillä on vielä monia yhteisiä vuosia edessämme!