Shokki, lamaantuminen, hyväksyntä, hämmennys, hätä

Kun olimme helmikuun viimeisinä päivinä Tallinnassa, äitini seurasi huolestuneena Italian koron-uutisia. Mietti, peruuntukohan heidän reissu, tuleekohan tauti Suomeenkin. Sanoin, että älä ole hysteerinen, reissuun on kolme kuukautta, eiköhän se saada taltutettua. Laivalla kuitenkin päätin, etten päästä lapsia leikkihuoneeseen. Olen aina (ainakin lasten myötä) ollut aika pöpökammoinen, painanut hissin nappuloita kyynärpäällä, välttänyt koskemasta bussin nappeihin, kulkenut vuosia käsidesi laukussa ja aloin miettiä, onko korona jo Viron laivoilla.

Kuka olisi arvannut, että vain kuukausi reissustamme en uskalla enää suunnilleen mennä lähikauppaamme, käyn siellä hanskat kädessä huivi suun edessä enkä tuo enää perhettäni kauppaan? Tilanne eskaloitui päivä päivältä ihan hurjasti. Kun tilanne alkoi pahentua ja Suomessa ensimmäisiä rajoituksia tulla voimaan (kiellettiin mm. yli 500 hengen tapahtumat) sitä alkoi miettiä enemmän arjen valintojaan – teinkö väärin, kun kävin tänään jumpassa? Voiko enää mennä bussiin (en ole tuon päivän jälkeen mennyt) ja pitäisikö joka tapauksessa lapset ottaa pois hoidosta (tätä päätöstä en joutunut tekemään, sillä lähdimme joka tapauksessa reissuun).

Lomalla yritin olla lomalla, mutta illat menivät pitkälti uutisia katsoessa. Järkytti ja ahdisti. Tuntui, että moni alkoi välittömästi tekemään erilaisia listoja – näin sujuu arki, tässä on lukujärjestys. Mietin, pitäiskö itsekin. Mutta enhän minä reissussa olisi kuitenkaan eskariaikatauluja pitänyt. Sähköpostiin tuli viestiä, että somevaikuttajat ovat nyt isossa roolissa viestinnän suhteen. Apua! Pitäiskö kanavissani siis vain jakaa tiedotteita? Mitä minä osaan sanoa tilanteesta? Ensi shokin jälkeen lamaannuin. Tuntui, että aivoni hidastuivat, tuijotin seinää ja elämä vilisi silmien edessä. Toiset alkoivat reippaina pitää kaiken maailman instalivenä ja vaikuttivat siltä, että uusi arki alkoi rullata tuosta vain. Itse olin jotenkin ihan pää pyörällä.

Oli selvää, että kauppaan menee vain yksi meistä, ravintoloihin emme enää mene ja niin edespäin, mutta miten kuuluu muuten toimia. Mistä saan kirjoittaa? Ahdisti avata facebook, sillä tuntui että joka ikinen kaveri jakoi jotain Lappi-vihaa sisältäviä tiedotteita ja artikkeleja. Siinä oli turha yrittää sanoa, että Rukalla laski huomattavasti vähemmän porukkaa kuin normaalisti, eikä ravintoloissa ollut ketään. Meno esimerkiksi eilen kauppareissullani oli pelottavampaa. Turvaväleistä ei välitetty, oikeasti juoksin ihmisiä karkuun eilen Tampereella. Levillä oli ilmeisesti aika eri meno. Siinä vaiheessa kun olimme vikoja päiviä lomalla, lisääntyi Lapin matkaajien määrä 68%. Järkyttävä luku, kun piti pysyä kotona. Minä hiihdin loput lenkkini niin luonnonrauhassa ja somehiljaisuudessa. Etten vain innostaisi enää ketään lähtemään. Koin järkyttävää syyllisyyttä ja ahdistuneisuutta ja hämmästyin sitä vihaa, joka ihmisistä kumpuaa.

Kotiin palatessani leuka loksahti. Teiniporukat notkuivat ulkona täysin normaalisti. Kaupan ovella (istuimme muut autossa miehen käydessä, kuulin ikkunan läpi) pohti tytär äitinsä kanssa, miksi ihmeessä eivät voisi mennä kaksin kauppaan. Eilen juoksin valmiiksi puhelimella tilatut lasten kevättakit Ideaparkista. Hanskat kädessä, lasten odottaessa autossa. Sain käydä sovittamassa autossa, kaupassa oltiin todella ymmärtäväisiä ja palvelua sai, olin ainoa ihminen. Samalla siinä huivi naaman edessä ryntäillessä näin, kun nelihenkiset perheet hengailivat aivan normaalisti Ideaparkissa. Taaperot ilman hanskoja koskettelivat kaikkia. Siis onko täällä joku tauti, ihmiset! Miksei ketään kiinnosta? Ja tiedän, että monia kiinnostaa.

Alussa oli shokki ja hämmennys. Kuten uutisissa joku Saksan edustaja sanoi, ei tällaisia rajoituksia ole koettu. Terveydenhuolto on pahimmassa tilanteessa 75 vuoteen. Ei näin voi käydä, teki mieli mennä nukkumaan ja herätä normaaliin aamuun. Alitajuntani työstää asiaa niin, että näen unta, jossa olen ainoa eloonjäänyt ja pyörin Prismassa. Miksi ihmeessä olen aina siellä Prismassa?

Kun alun lamaantuminen helpotti, päästiin käsiksi uuteen arkeen. Sekin mietityttää, juuri eilen pohdin miten haen lapsille takit sieltä Ideaparkista. Mies on kotona mutta töissä, en voi jättää lapsia hänelle, enkä viedä sinne kauppaankaan. No, hyvinhän he pärjäsivät autossa hetken. Pikku hiljaa sitä löytää uusia tapoja toimia ja keksii tekemistä niissä rajoissa kuin voi. Olen itse ollut 6 vuotta kotiäitinä, joten lasten kotona olo ja joka paikkaan sätkiminen sekä heidän viihdyttäminen ovat aika tuttuja juttuja. Ajoittain tuntuu jopa seikkailulta tehdä kotijumppa tai tuntuu seikkailulta tehdä kylpyhuoneessa mönjää. Lasten takia sitä nousee aamuisin, pitää kiinni rytmistä ja rutiineista, tekee ruokaa ja puuhailee. On pelattu, tehty joka aamu etäeskarin tehtävä, leivottu, piirretty katuliiduilla, ulkoiltu, pyöräilty tuntikausia (lapsi oli ulkona 6 tuntia toissapäivänä), tehty hiekkakakkuja, kiivetty puuhun, pidetty teekutsuja, saunottu, katsottu leffoja, tehty Täti Taikakynältä saatuja värityskuvia ja juteltu. Olen jutellut lasteni kanssa enemmän kuin koskaan. He ovat viisaita pieniä ihmisiä.

Elämä on siis ihan hyvin, eikö? Vaan kun ei ole. Minulla nousi eilen päällimmäiseksi tunteeksi hätä. Hätä niiden ihmisten puolesta jotka sairastavat, hätä maailman puolesta, hätä ihmisten toimeentulosta. Hätä niiden lasten puolesta, joilla ei ole välttämättä sitä lämmintä ruokaa kotona. Kauppareissulla oli hyvin iloisessa kunnossa ollut keski-ikäinen mies kello 15, joka huuteli olevansa lomautettu ja menevänsä ostamaan lisää viinaa. Sisin kääntyi ympäri. On hätä ihmisten hyvinvoinnista. Ja niin avuton ja voimaton olo. Mitä voin tehdä? On hätä mummoni puolesta, joka on nyt eristetyssä Uudenmaan tautipesäkkeessä. Miten hänen käy?

Ja ehkä eniten hätä on nelivuotiaani hyvinvoinnista. Minä voin säästää hänet uutisilta ja säästänkin, voin ottaa häntä syliin ja otankin, voin antaa hänen osallistua eskaritehtäviin ja annankin, mutta hän oireilee. Enkä ole ihan varma, miten käsitellä tilannetta parhaiten. Hän kiukkuaa normaalia enemmän, on vihainen ja itkee eniten kavereita. Hänellä ei ole yhtään kaveria elämässä tällä hetkellä (luojan kiitos on sisko!) ja hän itkee haluavansa tarhaan, koska siellä ovat kaverit. Hän ei myöskään pysty käsittämään sitä, miksi paras kaveri on normaalisti tarhassa ja hän ei saa mennä. Ikävät vanhemmat jotka estävät. Yritän selittää parhain päin, mutta ei se täysin mene ymmärrykseen. Tietenkään, hän on viikko sitten täyttänyt neljä. Iässä, jossa ymmärtää ihan hirveästi ja samalla iässä, jossa tämä kaikki on käsittämätöntä. Hieman pienempi ei välttämättä itkisi niin kaverien perään, hieman isompi suorastaan nauttii tilanteesta. 7-vuotiaamme totesi, ettei se niin haittaa kun on korona, kun kotona on niin kivaa. Hän on stressaantuva luonne, jolle selkeästi on tehnyt hyvää, kun kiire on loppu ja saa olla vanhempien kanssa. Pienempi kirkuu minulle, kun isi on alakerrassa muttei voi leikkiä. Äiti on tyhmä. Välillä hän käy tankkaamassa etätöissä olevan isin sylissä haleja ja tekivät Google mapsin avulla virtuaalimatkoja mm. mummilan ovelle. Kuullessaan venäjää telkkarista lapseni totesi, että äiti noi puhuu koronaa. Pyöräillessä näki ihmisen hengityssuojaimen kanssa ja huusi ”kato koronasuojain!”. Alan kohta sopia, että tuota sanaa ei enää sanota kodissamme. Huoh.


Tässä kuvassa on muuten minun, 4 veen ja 7 veen piirrustukset. Ollaan ihan samalla tasolla. :D

Minulla on hätä siitä, miten paljon tämä kaverittomuus ja eristäminen vaikuttavat lapseen. Kuinka pahoin hän voi välillä ja toisella hetkellä on yksi aurinko, kun aamuisin saa tulla kainaloon eikä ole kiire. Tilanne on niin uusi ja käsittämätön aikuisellekin, että sitä yrittää toimia parhain päin, mutta kaveriksi ei äiti muutu tekemälläkään. Synttäreiden peruutus otettiin minusta todella hyvin vastaan, mutta kaverit. Niitä on kamala ikävä. Voi miten ihanaa oli, että eilen tuli kaveriperheeltä paketti Kauhajoelta. Oli niin ihanat kirjeet mukana ja ihanat heppalelut. Ihmiset! <3

Miten teillä lapset voivat? Tai sinä itse? Onko päällimmäinen tunne hätä, toivo, hämmennys vai mikä?

Kun meidät pakotettiin pysähtymään – 10 positiivista puolta

Kaksi pientä tyttöä juoksee toisiaan kohti leikkipuistossa. Eivät ole hetkeen nähneet, on ollut ikävä. Kasvoilla loistaa ilo. Juoksu pysähtyy huutoon ”ei saa halata”, alahuuli alkaa väpättää. Kaverista on pysyteltävä kaukana. Vanhemmista tuntuu julmalta estää tapahtuma, mutta nyt on pakko. Nelivuotias halaa vanhempiaan enemmän kuin koskaan, itkee, tulee syliin. Onneksi teitä saa halata ja perheellä on samat pöpöt hän sanoo.

Yllä oleva on vain hyvin pieni esimerkki siitä, miten vaikeita tilanteita meistä jokainen käsittelee tällä hetkellä arjessaan. On miljoonia esimerkkejä siitä, miten paha ihmisten on olla, vanhempana se tiivistyy nelivuotiaan pahaan oloon. Hän ei ymmärrä. Hän itkee, milloin kaveria saa taas halata. Kulta, kun en tiedä.

Mutta koska kaikilla on paha olo ja negatiivisuutta uutisissa piisaa, pysähdyin eilen miettimään, mitä positiivista tilanteesta voi löytää. Päivän positiivisia on moni viljellyt ja hyvä niin – ei tätä jaksa, jos ei ajattele iloisia asioita. Minkälaisia kivoja juttuja sinä löydät? Itselläni tuli mieleen mm. seuraavat asiat:

1. Olemme ajatelleet, että esikoisemme on jotenkin rauhallinen tapaus. Hän on ollut 8kk päivittäin eskarissa, sitä ennen kotona. Nyt kun olemme olleet 24/7 yhdessä kaksi viikkoa, olemme miehen kanssa hämmästelleet kuinka energinen hän on. Siis sitä energiaa ja juttua piisaa ihan järkyttävästi! Eilen hän oli 6 tuntia ulkoilemassa ja sen jälkeen sentäs totesi, että vähän väsyttää. Mietimme, miksi hän tuntuu niin eri lapselta ja tajusimme, että se 8 tuntia eskarissa vie voimat. Me saamme sellaisen väsytetyn version lapsesta kotiin. Väsymys näkyy monesti lauantainakin vielä. On huikeaa vähän kuin tutustua uudelleen lapseensa ja nähdä mitä kaikkea hän onkaan eskarissa oppinut! Mikä tilaisuus!

2. On aikaa. Koska taloudessa on pikkulapsia, niin aikaa lukemiselle, siivoamiselle tai muulle ei kyllä ole sitten ollenkaan. Sen sijaan aikaa on asioille, joihin ei arjen pyörityksessä ole tarpeeksi hetkiä. Lapset kysyivät voiko tehdä mönjää vaikka jauhoista ja vedestä. No tottahan toki. Voi pelata, mönjäillä, lukea lapsille – nyt on aikaa.

3. Samaa aikaa on ulkoiluun. Onneksi rakas ystävä asuu vastapäätä ja hänen kanssaan lapset voivat esimerkiksi pyöräillä. Kun tytöt miettivät, ehtisikö taas huomenna ulkoilla, sanoin, että ehtii. Ihan niin paljon kuin jaksatte. He hämmentyivät vastauksesta. Yleensä käydään läpi moneltako loppuu koulu, iltaharrastukset menevät ristiin, on sovittu kyläilyjä tai aina on jotain. Kalenterista saa välillä etsiä aikaa naapurin kanssa pyöräilyyn. No nyt ei tarvitse. Se on oikeastaan aika vapauttavaa!

4. Hävikkiruoka. Nyt käytetään kaapin jämät, sovelletaan, syödään kaikki ruoat kotona ja niin edespäin. Myönnän, että meille on käynyt useamman kerran niin, että olemme intoutuneet lähtemään ulos syömään ja kaappiin on jäänyt seisomaan joku ruoanjämä. Nyt syödään kaikki eikä ole hävikkiä.

5. Raha. Vaikka samalla ahdistaa miten pärjää taloudellisesti, kun työrintama hiljeni, ei sitä mihinkään kulukaan. Ei mene bensaan rahaa, ei päivähoitomaksuihin, ei kympin lounaisiin ulkona. Ei tule tehtyä heräteostoksia, ei maksettua salijäsenyyttä, ei käytyä teatterissa tai leffassa. Ei tule palkattua lastenvahtia tai maksettua perhettä uimahalliin. Ruoka tehdään kotona halvalla. En ole tehnyt mitään exceliä, mutta väittäisin, että perheen menot tippuvat aika tavalla. Vaikka kaikki ruoka tehdään kotona, on meillä syömäreinä kaksi pikkutyttöä, ei esimerkiksi paljon kuluttavia teinipoikia ja tosiaan, ne kalliit lounaat ulkona jäävät.

6. Soittelu. Myönnän. En soita arkena yleensä kenellekään. Ei muka ehdi. Eilen soitettiin videopuhelulla läpi veljiä ja isovanhempia. Tosin ei kovin menestyksekkäästi, saatiin nuorempi veli kiinni. Muut olivat töissä tai kiireisiä livenä striimatun jumpan kanssa. Nauratti. Luulin, että ihmisillä on aikaa. <3

7. Oma piha. Minä vastustin aina omakotitaloon muuttamista. En ole mikään mullankuopsuttaja ja omakotitalossa on aina jotain tekemistä sisällä tai pihalla. Kuinka paljon olenkaan kiittänyt pihaa nyt. On keinut, hiekkalaatikko ja tilaa puuhata.

8. Ei ole ulkonaliikkumiskieltoa. Siis oikeasti niin monet perheet maailmalla ovat täysin eristyksissä, me saamme mennä esimerkiksi lenkille vapaasti. Eilen kun juoksin perinteistä reittiäni voimabiisien soidessa korviin, kaikki tuntui ihan normaalilta hetken ajan. Unohdin ahdistuksen, juoksin ja lauloin ääneen. Ei kiinnostanut yhtään mitä ihmiset ajattelevat. Ainoa ero oli, etten ole ohittanut ikinä niin montaa kanssajuoksijaa tuolla reitillä.

9. Perhe. Niin moni on yksin. Minulla on talossani kolme muuta enkä ole hetkeäkään yksin. On elämäniloa, on eskaritehtäviä, arjen on pyörittävä, on noustava sängystä aamuseiskalta ja puuhattava. Ei voi jäädä peiton alle murehtimaan. Ja toisaalta taas, aamun voi aloittaa olemalla siellä peiton alla nelistään. Mies lähtee normaalisti töihin ennen seiskaa emmekä edes näe häntä aamuisin. Nyt on toisin.

10. Luonto. Kyllähän se oli selvää, ettei talouskasvu ja luonnon riistäminen voi jatkua loputtomiin. Ilmastonmuutos ahdisti meitä kaikkia ja näimme, ettemme voi jatkaa näin. Silti hyvin harva oli valmis tekemään isoja muutoksia. Luopumaan matkailusta, autoilusta tai uusista vaatteista. Nyt on pakko. Joku tuli väliin. Luonto elpyy ihan käsittämättömän kovaa vauhtia. Itketti nähdä kuvia Venetsian kanaaleista. Onko se vesi muka turkoosia? Ei sellaista sameaa massaa? Ei ole totta! Ihan mieletöntä!


pörrötakki GINA TRICOT/ hame GARCIA JEANS/ sukkikset KAIKO/ korvikset IITTALA/ rannekoru OXXO/ kengät Prahasta/ aurinkolasit H&M

Listaa voisi vielä jatkaa. Mitä positiivista sinä olet löytänyt? Pysytäänkö vain positiivisissa vai haluaisitko lukea, mitkä asiat itse koen haasteellisimpana meidän perheen arjessa?

Voimia tilanteisiinne. Pysytään terveinä, pysytään kotona!

Koronapäiväkirjat: kiljuin kun näin ihmisen pihallani ja telkkari puhui minulle

No niin. Siis ihan vahvasti on meillä lähtenyt tämä kotoilu. Otsikon perusteella varmaan ajattelette, että se kajahti välittömästi. Onhan se aluksi aika sekavaa yrittää miehen tehdä etätöitä, kun nelivuotias karjuu että miksei se leiki, ei se missään töissä ole ja saada arki pyörimään uudella tavalla. Hyvin äkkiä selviää, ettei tämä ole se aika, kun alan kirjoittaa kirjaa tai osallistun novellikilpailuun, vaan kun lapset vaativat viidesti päivässä ruoan ja lisäksi puuhaa kun kavereita ei ole, tämä on se aika, kun palaan kotiäidiksi. Tämä on toisaalta seikkailu, toisaalta ihan kaheli tilanne, kun naapurin lapset ovat portin takana ja täytyy sanoa, etteivät voi tulla. Uskon, että päivä päivältä tähän tottuu paremmin.

No mutta siis. Pakko kertoa pari asiaa eiliseltä. Siinä kun haettiin rytmiä uuteen arkeen, olin yrittänyt olla etukäteen fiksu ja tilannut lähetyksen Kalaherkut Nygreniltä. Heiltä saa tilattua vaikka mitä herkkuja seuraavalle päivälle, ne tuodaan ovelle taksikuskin voimin ja ne saa tilattua myös ilman kontaktia. Olin tilannut muun muassa superherkullista savulohimakaronilaatikkoa kuin kalapihvejäkin, helpottaakseni aluksi keittiössä kuluvaa aikaa (se kakku!) kuin tukeakseni ihanaa paikallista yritystä. Lomakkeeseen sai kirjoittaa lisätietoja ja kirjoitin, että meillä ei toimi ovikello – joko kova koputus tai soitto puhelimella.

Lapset menivät aamupäivällä kaksin kotipihalle leikkimään ja minä hiihtelin kakkuhommissa tukka pystyssä ja aamutakki päällä. Juoksin kurkkaamaan, että lapsilla on kaikki ok ja rempaisin oven auki – sillä tuloksella, että suorastaan lensin musta-asuisen, mustissa aurinkolaseissa olevan taksikuskin syliin. Pelästyin ihan puolikuoliaaksi ja reagoin kirkumalla. Taisi kalat kädessä oleva kuskikin säikähtää pahemman kerran aamutakkista huutavaa naista, niin häkeltyneeltä näytti. Hän oli seissyt oven takana painelemassa ovikelloa (ei huomannut kirjoittamaani lisätekstiä) ja luuli, että tulen normaalisti avaamaan oven kun kello soi. Sen sijaan huudan kauhusta. Säikähdin niin, että kädet tärisivät pitkään sen jälkeen ja samalla nauratti ihan hulluna. Liekö ajatteli, että tuo rouva on ollut neljän seinän sisällä liian pitkään. Mikä aamun kohtaus! Edelleen kun ajattelen tilannetta tulee ihan hysteerinen olo – samaan aikaan naurattaa ihan hirveästi ja sydän hakkaa pelästyksestä.

Päivä meni vauhdilla, pyöräillen, leikkien, tehden eskarin etätehtäviä (joka aamu klo 9 tulee uusi video tehtävästä) ja synttäreitä viettäen. Iltapäivällä saapui kioskille se _todella_ kauan odotettu kännykkä ja lapsi oli aivan pistoksissa. Mikä onni, että kälyn laittamassa paketissa oli myös pienemmälle lahja, Ryhmä Hau-puuhakirja! Muitakin paketteja ja onnitteluja saapui. Illalla soiteltiin isomummolle, joka sanoi että on ihan hyvillä mielin palvelutalossa, vaikka onhan se kurjaa kun kukaan ei saa käydä. Oli kuitenkin hyvillä mielin pitkästä puhelusta ja siitä, että saa käydä lenkillä haistelemassa meri-ilmaa (kyllä, meidän suvussa lenkkeillään vaikka ikää olisi 93 vuotta). Jäi ihan toiveikas olo tuosta puhelusta!

No, illalla sitten päätin testata Gogon jumppaa, joita Aamulehti striimaa livenä. Muokkaus-jumpan veti kaverini Johanna ja olin häneltä kysellyt, että tarvitseeko puntteja osallistuakseen. Pärjäilin ihan hyvin kahvakuulalla, puntteja kun kotona ei ole. Olohuone kattokruunuineen tosin osoittautui vähän haastavaksi kun piti liikkua ja nostaa käsiä, mutta lihaskunnosta selvisi hyvin.

Kun vuorossa oli tehdä selkälihaksia lattialla, tuijotin mattoamme jumpatessani ja ajattelin maailman tilannetta. Siinä hetkessä alkoi telkkari (tai siellä ollut Johanna) puhumaan minulle. Tai siltä se ainakin tuntui. Telkkarista kuului ”nouseeko hyvin Katja?” ja pelästyin ihan hirveästi. Ensimmäinen ajatus oli, että mieheni on tehnyt jonkun källin ja meillä on kaksisuuntainen kamera ja siinä missä minä näen salin, sali näkee minut. Nyt vedän täysiä! Siinä ähertäessäni samalla pelästys laantui ja tulin järkiini – ei hemmetti sellaista kameraa voi ollakaan, tämä oli nyt ihan hullu ajatus. Kuulin varmaan väärin. Enkä kuullut? Tein täysillä jumpan ja hei, se oli yllättävän kivaa, vaikka jumppasalin avaruutta tuli ikävä.

Jälkikäteen sain vahvistuksen siitä, että kyllä, telkkari puhui minulle. Johanna oletti, että osallistun olkkarissa ja sanoi niin. Luojan kiitos, en olekaan ihan kajahtanut. Olen siis vain kirkunut taksikuskille ja säikähtänyt puhuvaa telkkaria. Selkeästi sitä ihminen orientoituu normiarkeen ja poikkeavat asiat ovat pelottavia. Tai jotain. Oikeasti naurattaa niin että mahaan sattuu, olen minäkin yksi kaheli.

Tänään mies kipitti hommiin vielä lasten nukkuessa, jotta tehokasta työaikaa kotona olisi. Minä avaan oven varovasti jatkossa. Tiedä kuka sen takana seisoo. Kohta katsellaan päivän eskaritehtävä (joka eilen oli, että laske montako tyynyä taloudessanne on) ja tehdään äidin oma tehtävä. Eilisestä inspiroituneena sanoin, että kerätkää kaikki pehmolelunne kasaan ja laskekaa montako niitä on ja hypätkää siihen kasaan. Sitten siitä kasasta voisi vaikka lahjoittaa eteenpäin osan. Voiko nyt viedä leluja esimerkiksi Hopelle? Tarvitsevia perheitä on varmasti tämän kriisin myötä entistä enemmän.

Vakavan tilanteen keskellä oli pakko kertoa näitä vähän kevyempiäkin sattumuksia. Miten teillä sujuu? Oletko kirkunut ihmisiä nähdessäsi?