Vauhtiviikonloppu Huawein läpi

Huh, olipahan viikonloppu! Täynnä tohinaa ja pääasiassa ihanaa sellaista, mutta täynnä myös useita tappeluita ja aikamoista vääntöä. Uhma on täällä kovana ja pelkästään ulospääseminen voi kestää ja pitkään!

En ajatellut juurikaan blogia viikonlopun aikana, vaan mennä touhotin perheeni kanssa ja järkkäri lepäsi paikallaan. Päätin kuitenkin tallentaa viikonlopun Huaweini kautta, sillä se on lähes aina taskussa. Kännykkäkamerat pystyvät nykyään uskomattomiin suorituksiin, mutta välillä itseäni ärsyttää ne tuhannet filtterit, joiden kautta kännykuvia meille syötetään. Päätin ottaa nämä kuvat ihan ilman mitään filttereitä, tästä tulkoot tällainen rehellinen arki(viikonloppu)postaus! Kännykkäkamera pystyy moneen, mutta hämärässä liikkuvia tai ylipäätään koko ajan liikkuvia lapsia se ei tallenna, siihen hommaan järkkäri on must. Monet kuvat lapsista kännykällä ovat tärähtäneitä tähän vuodenaikaan. Mutta tervetuloa meidän viikonloppuun mukaan!

Perjantaina valmistelin ruokaa, oli tarkoitus lähteä luistelemaan syömisen jälkeen. Mentiikin ja luistelu sujui hyvin, mutta ruokaa odotellessa eräs neiti oli saanut tussit käsiinsä. Turtles-naama vähän kauhistutti minua, kun ajattelin  seuraavana aamuna olevaa valokuvausta, mutta yritin ajatella, ettei haittaa. Olkoot sitten muisto tästä iästä!

Lauantaiaamuna mietin, jaksanko lenkille. Olin kuitenkin saanut niin ihanan palautteen Instassa myöhään perjantai-iltana, että oli pakko mennä! Palautteessa kiiteltiin Instagrammini liikuntajuttuja ja sitä, että olen ollut inspiraatio liikkumiseen. Nyt palautteen antajalla liikkuu koko perhe yhdessä ja he ovat saaneet liikunnan jokapäiväiseen elämään. Kun julkaisin viestin, niitä alkoi tulla lisää. Tuli ihan huikean hyvä mieli, että olen toiminut liikuntaan innoittajana. Mistäs sitä tietää, ennen kuin joku sanoo ääneen. Kiitos tuhannesti palautteistanne! Jolkottelin siis hymyssä suin kahdeksan kilometriä auringon nousua katsellen. Taivas oli lopussa pinkki ja superkaunis!

Juoksin suihkun kautta kohti seuraavaa kohdetta, eli tyttöjen valokuvausta. Varasin heille syksyllä vuosikuvauksen, jossa otetaan yksi kuva miljöössä joka kuukausi. Tallentuu niin vuodenajat kuin tyttöjen kasvu. Todella kiva idea! Ja yhden kuvauksen hinnaksi jää 20 euroa, siihen kuuluu myös teetetty kuva, eli mielestäni hyvin kohtuullinen hinta. Ajoimme kuvauspaikalle ja toivon kovasti, että kuopus suostuu yhteistyöhön. Homma alkoi ”en mene kuvaan” sanoilla, mutta saatiin varmasti jotain räpsittyäkin. Olkoot sitten mutruisia tai ei, muisto tästä ajasta!

Kuvausten jälkeen mietimme brunssipaikkaa ja se on kuulkaa yllättävän vaikeaa kello 11. Kaikki paikat olivat aloittelemassa brunssiaan vasta kello 12! Lopulta älysimme Aitoleivän brunssin Keskustorilla, joka alkaa jo aamusta ja suuntasimme sinne. Kävin siellä usein kuopuksen vauvavuonna ja mietin jo vesi kielellä, että heillä on ainakin hyvät irtoteet. Brunssi oli kattava, siinä oli salaatteja, leipiä ja lämpöisiä ruokia ja hinta 19 euroa aikuisilta ihan kohtuullinen, lapsilta veloitettiin 12 euroa, mikä oli mielestäni kohtalaisen paljon moneen muuhun paikkaan verrattuna. Sitten koittikin pettymys: brunssiin kuuluu vain pussitee. Kysyin tähän perusteita, miksi näin on päätetty. Että kahvinjuojat saavat paikan päällä jauhettua kahvia ja teenjuojat pussikuraa? Kun kahvi tulee varmasti kalliimmaksikin kuin tippa irtoteetä. Harmitti. Sain aika tiukan vastauksen siitä, että kyseinen henkilö ei ole tätä hinnoittelua päättänyt ja heillä on hei kaupungin edullisin brunssi (olin juuri maksanut lapsista enemmän kuin missään aiemmin). Ja päälle kommentoitiin, että saat sä nyt tämän kerran sen irtoteen jos haluat.

Irtoteen siis sain ja litkin sitä livemusaa kuunnellessa. Mietin, että se pussiteekin olisi ollut ihan ok, jos palaute olisi otettu vähän ystävällisemmin vastaan. Jäi paha mieli, sillä koin että minulle suututtiin palautteesta ja join teetäni allapäin. Olipahan teevääntö! Mutisin sitä vielä sunnuntainakin miehelle, että jäipä huono maku suuhun.

No, matka jatkui Hoploppiin naapurin pojan kanssa. Lapset viuhtoivat edes takaisin muutaman tunnin, josta siirryttiin kaverille nyyttäreihin ja discoilemaan. Olipahan aikamoinen päivä! Oma moka, kun puhuttiin kaveriperheiden kanssa Hoplopista ja discosta, sanoin molemmille äideille, että lauantaina meillä ei ole mitään. Vasta perjantaina iski hätä, että olen sopinut kaksi menoa päällekkäin ja koska en halunnut ”pettää” ketään, vedettiin ne sitten peräkkäin. Hyvin tytöt jaksoivat!

Sunnuntaina ajelimme kohti Himosta ja pääsimme perille vasta puolenpäivän jälkeen. Lähtö oli yhtä säätöä ja huutoa ja tappelua, tuli hirveä kriisi, kun kuopus heitti palasiksi siskon Tähkäpää-pikkulegot ja niitä sitten keräilin, isänsä illalla kaivoi imurista joitain osia. Huoh. Mutta perillä kuopuskin oli yllättävän innostunut laskemisesta ja innostui pujottelurinteestä, törmäsi yhteen pujottelutuubiin, mutta se tuntui olevan vain hauskaa. Siellä sitten hali tötteröä. Esikoinen halusi isoihin ja minäkin sain ekaa kertaa tänä talvena laudan kinttuihin. Niin se vain palvelee, 1990-luvun lautani, joka ostettiin Iso-Syötteen vuokraamosta muistaakseni vuonna 1996. Huh! 22 vuotta vanha kaveri. Jopa nukutin kuopuksen kärryihin puoleksi tunniksi ja laskin lastenrinnettä, sillä siitä näki alhaalla olevat kärryt koko ajan. Multitasking. Lennosta heitin vielä eri kamat päälle ja suihkin viisi kilometriä hiihtoladulla, Himoksen latu oli todella hyvässä kunnossa ja ihan tyhjä ihmisistä! Ihana pieni suksipätkä!

Rynnistin vielä kotona ennen nukkumaanmenoa kauppaan miehen jäädessä kaivamaan Tähkäpään osia imurista. Kaverin fb-kuvasta inspiroituneena ostin muun muassa tyrnejä. Hän oli postannut kuvan puurosta, jossa oli mm. parapähkinöitä, rahkaa, puolukkaa, tyrniä ja mustikkaa ja minä mietin, että siinäpä setti, jota kuiva ihoni kaipaa! Syön puuron aina mansikoiden kanssa, mutta maanantai alkoi nyt tällä kaverin inspiroimalla tyrnipläjäyksellä! Oli muuten todella hyvää, rahkan jätin jotta rauta imeytyisi paremmin, mutten arvannut miten hyvältä tyrni ja puolukka maistuvat puurossa. Oli muuten ärsyttävää olla sunnuntai-iltana kaupassa, loppu oli monet kalat, parsakaali, sipulit ja vein muuten pakastealtaan vikat tyrnitkin.

Eilen illalla oli vähän jyrän alle jäänyt olo, mutta hyvin se tasaantui yöllä. Luin juuri artikkelin, jossa korostettiin olemisen merkitystä. Että pitäisi olla vain, aivotkin tykkäisivät siitä. Tiedän, ettei päiviä tarvitse tunkea täyteen tekemistä, mutta kertokaa miten lasten kanssa ”vain ollaan”? He tarvitsevat ulkoilua, ruokaa, pukemisapua, vessa-apua ja jotain koko ajan, yleensä myös öisin. Ja jos haluaa itse vielä harrastaa päälle… On se aikamoista sykkimistä!

Mutta hyvillä mielin viikonlopusta. On kivaa tallentaa elämää edes luurilla, kun ei aina kameran kanssa ehdi tai voi. Ja hyvillä mielin liikunnasta ja ulkoilusta, se on kyllä ehkä parasta mitä perheen kanssa voi tehdä. Vaikka eilen mutisin, onko laskettelussa mitään järkeä, se on niin kallista ja samalla vaarallistakin, tulee siinä oltua kyllä koko päivä pihalla!

Mitä pidit tällaisesta ”arki”postauksesta? Mitä omaan viikonloppuusi kuului? Iloista alkanutta viikkoa!

Ne joulun tärkeimmät toiveet

10 päivää aikaa, kiiruhtavatko kaikki sataan suuntaan? Niin, joulu tulee 10 päivän kuluttua ja se tulee, vaikket rakentaisi maailmaa valmiiksi ja juoksisi sataan suuntaan. Vaikka kotiin jäisi pölyjä ja sänkyyn vanhat lakanat. Vaikkei jokaiselle olisi loppuun asti mietittyä lahjaa ja vaikka kuusi kaatuisi. Joulu tulee, joulu menee ja se on lopulta vain pari päivää vuodesta, jolle asetetaan ehkä hieman liikaa paineita ja toiveita.

Kuten olen kertonut, rakastan joulun odotusta. Tänä vuonna se on ollut erityiskivaa, sillä joulukuu on ollut hyvin tyhjä menoiltaan. Esikoisen harrastukset loppuivat jo itsenäisyyspäivään. On siis ehditty ulkoilla yhdessä perheenä iltaisin (tämä on liian harvinaista, yleensä kombossa on kaksi tai kolme), syödä yhdessä illallista (tämäkin usein vesittyy, sillä iltaisin treenaamme usein vuorotellen eikä alle voi syödä illallista) ja tehdä muitakin, ihan tavallisia asioita. Joululahjoja on hommattu muutama lähimmille ja olen iloinen, että olen keksinyt muun muassa elämyslahjoja. Esikoisen toivomaa Poopsie-yksisarvisponiakaan emme lähteneet toteuttamaan, sillä nettivideon mukaan se ei toimi ja on äärettömän kallis muovikrääsä, jolla ei varmaan kauaa leikitä. Asiasta on keskusteltu etukäteen, jottei pettymys ole kova jouluna.

Olen siis ollut hurjan iloinen yhteisestä ajasta, pidemmistä yöunista ja jotenkin sen ahdistuksen helpottamisesta, joka oli marraskuussa liikaa läsnä. Olen ollut aika väsynyt tänä syksynä monesta eri syystä ja joulukuun rauha on tullut kuin tilauksesta. On ollut ihanaa nauttia joulutorista ja joulutapahtumista, mutta joululauluja raikaaviin ostoskeskuksiin en jaksa enää mennä. Eikä ole tarvettakaan. Tavoite ensi viikolle on päästä käymään Kauppahallin Juustosopissa ja ostaa ehkä _pari_ juustoa jouluksi. Se on se kohta, missä oma mopo keulii, juustot!

Instagrammissani (@optimismiakatja) on käynnissä kalenteriarvonta, johon pyysin teitä halutessanne kertomaan, mitä odotatte eniten ensi vuodelta. Kommentteja on tullut paljon ja olen lukenut ne ihan itku kurkussa. Jostain syystä odotin, että kommentit ovat jotain ”haluaisin upeaan reissuun” tai muuta vastaavaa, mutta tiedättekö mitä. Kommentit ovat olleet lähes poikkeuksetta arkeen, perheeseen ja läheisiin liittyviä. Sellaisia pieniä, hyvin toteuttavissa olevia ja samalla suuria, joihin ei välttämättä voi itse vaikuttaa. Ensi vuodelta on toivottu muun muassa pyöräretkeä perheen kesken, terveyttä, ensimmäistä leffareissua lapsen kanssa, seesteisempää aikaa, rauhallisempaa aikaa, aikaa läheisten kanssa, onnellisuutta, tasaisempaa perusarkea, lasten kasvamisen seuraamista sekä rauhoittumista oikeasti tärkeiden asioiden äärelle. Kommenttinne ovat koskettaneet minua paljon.

Aika läheisten kanssa on korvaamatonta, eikä kukaan tiedä, paljonko sitä on jäljellä. Muistakaa siis juostessanne hommaamassa erinäisiä pyjamia ja leluja pakettiin, että näköjään lähes kaikki pääasiassa toivovat aikaa ja pysähtymistä. Ei tavaraa tai upeuksia, vaan sitä että olisivat terveitä ja olisi sitä rauhallista aikaa. Tämä toistuu kommenteissa. Minäkin olen nauttinut joulukuussa juuri siitä yhteisestä ajasta ja perheen kanssa olemisesta. Se on se, mitä odotan joulultakin ja loppujoulusta saamme seuraamme vielä tämän syksyn uusimman tulokkaan, serkkuvauvan.

Keskiviikkona minut valtasi ensi kertaa pitkään aikaan iso rauha ja onnellisuuden tunne ja siitä on kiittäminen päiväkodin ihanaa joulujuhlaa. Menimme paikalle kävellen pikkupakkasessa ja juhla oli ulkona. Ikkunohin oli toteutettu jouluikkunoita ja päiväkodin henkilökunta huseerasi ikkunoissa tonttuina tekemässä paketteja ja koristelemassa pipareita. Lapset kurkkivat innoissaan ikkunoihin ja kirmasivat pitkin pihaa kavereiden kanssa. Minusta tuo tapahtuma oli ihana. Kävelimme kotiin ja pysähdyimme vielä matkalla leikkipuistoon, jonka myötä esikoinen sanoi, että pihalla on maailman kivointa ja sieltä löytää melkein aina kavereita. Lasten riemua ja onnea oli ihanaa katsella ja nautin aina, kun olemme nelistään jossain.


mekko MARC O’POLO/ neule KAPP AHL/ huivi HALTI/ kengät DR. MARTENS/ korvikset WOOD MIND

Tapahtumarikas päivä sai lapset simahtamaan iltakasilta, mitä ei ole tapahtunut meillä ikinä. Saimme siis rauhallisen saunaillan kaksin ja päälle nukuin itsekin yhdeksän tunnin yöunet. Edellisestä noin pitkästä pätkästä ei ole hajua. Kaikki oli hyvin, kun sai olla yhdessä ja nauttia raikkaasta kelistä, perheestä ja kodista.

Se lienee jokaisen joulun tärkein toive. Muistakaa olla stressaamatta liikaa! Ihanaa alkavaa viikonloppua!

P.S. Koiramäen liput lähtivät blogin puolella Riikalle ja Instassa Kaisalle. Kiitos osallistumisesta!

Aineeton lahja lapselle on kultaa kalliimpi

Illalla se aina iskee. Kun painaa pään tyynyyn ja yrittää sulkea silmät, se huono äiti-olo valtaa. Joskus on ollut tappeluita, mutta kohtuu tavallisinakin päivinä tuntuu, että riitinkö taas mihinkään. Pelkkään perusasioiden pyöritykseen, kuten ruokahommiin menee aikansa ja meillä on luonteeltaan ja iältään kohtalaisen erilaiset tytöt. He haluaisivat monesti tehdä aika eri asioita ja lukea ihan eri kirjoja. Toinen olla sisällä ja toinen pihalla, katsoa eri ohjelmat telkkarista ja niin edespäin. Sitten kolmestaan päiviä viettäessä luovitaan siitä jostain välistä ja tuntuu, ettei kukaan saa täysin haluamaansa tai ole täysin tyytyväinen. Toki on niitäkin hetkiä, kun hurahtaa tunti niin, että he leikkivät sovussa keskenään, eli on sisaruus pääasiassa valtava rikkaus.

Yhtenä yönä marraskuussa valvoskellessa mietin, että miksi en veisi lapsia eri päivinä tarhaan jonain viikkona, kun siihen on mahdollisuus. Antaisin näin molemmille tytöille oman äiti-tytär päivänsä. Vähän kuin aikaisen joululahjan. Antaisin huomioni, tehtäisiin niitä juttuja, joita kyseinen lapsi haluaisi tehdä. Luin joskus jostain, että lapsi ansaitsee aikaa vanhemman kanssa ilman sisarusta ja vaikka sen tiedostin, se jäi vielä vahvempana kytemään mieleen.

Aika pian sellainen viikko tarjoutuikin ja niin vein taaperon yksin päiväkotiin ja palasin esikoisen kanssa kotiin. Matkalta ostimme tuoreita croissantteja ja tulimme kotiin syömään aamiaista. Jännitin, tuleeko reaktiota siihen, ettei isosisko jääkään päiväkotiin, mutta ei, hän kipitti reippaasti omaan ryhmäänsä.

Päivä isomman kanssa oli hurjan rauhallinen ja jotenkin seesteinen, kun hän kävi itsekseen vessassa ja söi reippaasti. Lelut eivät lentäneet ja meillä oli jotenkin todella hiljaista. Pelasimme varmaan 1,5 tuntia lautapelejä lattialla paikallamme istuen. Kukaan ei tapellut tai vaatinut huomiota. Kasasimme tonttuovea ja laitoimme joulukoristeita paikalleen. Kuvitelkaa, manasin missä Prahasta aikoinaan ostamani kynttilämökki on, niin esikoinen tiesi sen olevan kaapissa telkkarin alla. Ohhoh. No hyvä että sanoin ääneen, etten löydä sitä.

Lähdimme bussilla keskustaan, jossa neiti sai valita ruokapaikan. Piti kuulemma saada hampurilainen ja miniporkkanoita, joten sillä mentiin. Ruoan jälkeen suuntasimme leffaan ja leffa olikin ihana hyvänmielen joululeffa, The Grinch. Suosittelen vahvasti joulufiilistelyä kaipaavalle!

Taaperon päivässä oli enemmän toimintaa ja vääntöä, mutta hänkin on todella paljon rauhallisempi, kun huomiosta ei tarvitse tapella. Veimme isosiskon päiväkotiin ja tulimme kotiin aamiaiselle. Pieni on kysellyt monta kertaa temppukerhon perään, jota harrastimme kaksin viime talven, joten valitsin meidän kahdenkeskisen päivän sellaiselle päivälle, kun siellä oli avoin kerta. Hän hihkui ja mennä touhusi tukka putkella ja oli selkeästi todella hyvillään, kun vihdoin pääsi sinne.

Syömään 2-vuotias tahtoi sushipaikkaan ja ilmoitti sen olevan hänen lempiruokaansa (no, en ole ehkä tuosta lausahduksesta niin vakuuttunut, mutta myönnyin ilolla, koska itsekin tykkään). Suuntasimme Itsudemon buffaan, en ollut siellä aiemmin käynyt ja yllätyin, että ovella oli lounasaikaan jono. Jaksoimme jonottaa ja taapero söi todellakin sen 4 euron edestä, jonka hänen sushinsa maksoivat.

Tässä päivässä oli päiväunitauko, jonka jälkeen ehdimme hetken lueskella kirjoja, kunnes piti jo lähteä siskoa hakemaan. Tiedättekö muuten mitä? Lapset olivat päiväkodissakin olleet kuulemma erilaisia, varsinkin pienempi. Hehän ovat eri ryhmissä, mutta näkevät pihalla. Sain palautetta, ettei tullut pihalla mitään tappeluita, monesti sisarukset ovat vääntäneet siellä pihalla sitten. Eikä tullut pienemmälle surkua, kun isosisko ei ollutkaan paikalla, vaan kaikki meni hyvin.

Ja mikä oli parasta näissä päivissä? Se rauha, kun kaikki ei ole yhtä älämölöä. Se, kun sai kävellä esikoisen kanssa bussipysäkille käsi kädessä, ilman rattaita. Se, kun näki kuinka hänen naamansa loisti siitä, että olimme kaksin. Hänen kanssaan sai jutella päivän aikana rauhassa vaikka mitä, kuulin esimerkiksi päiväkodista ihan uusia juttuja. Kyllä kaksivuotiaskin nautti päivästä kaksin ja piti äitiä kädestä, mutta hän vaatii sen sylin usein arjessa muutenkin ja esikoinen jää sitten syliä ja kädestäpitoa vaille välillä. Molempien päivien jälkeen olin tyytyväinen, päiväkodista hain toisen iloisena ja toinen oli iloinen päivään äidin kanssa.

Äitiyden perustunteita taitaa aina olla jonkinlainen riittämättömyyden tunne, mitä ei ainakaan helpota ympäriltä jatkuvasti tulevat ärsykkeet. Pienille lapsille riittää pitkälle aika, pysähtyminen pelaamaan, kirjojen lukeminen ja juttelu. Se, että olet varannut päivän vain häntä varten, saa lapsen selkeästi huomaamaan, että hän on arvokas ja tärkeä. Eikä siihen tarvitse koko päivääkään varata, mutta tuntikin vanhemman kanssa kahden tuo ihan erilaista rauhaa perheeseen, kun kaikkien ei tarvitse huutaa saadaakseen yhtä aikaa huomiota.

Mekään emme kaipaa yhtään uutta lelua tähän huusholliin. Sen sijaan toivon, että tytötkin saisivat lahjaksi aikaa. On se sitten yökyläily kummeilla, lupaus mummilta viedä leffaan tai reissu Leon Leikkimaahan, ne jäävät kaikki lapsen mieleen erityisinä hetkinä, kun aikuisilla oli paljon aikaa heille. Viime joulukuussa teimme esikoisen kanssa äiti-tytär-reissun Helsinkiin ja teatteriin ja viikoittain se on puheissa ja toiveissa joku samanlainen matka kaksin. Pidän korvan takana.

On mieletön rikkaus kasvattaa kahta, keskenään niin erilaista tyttöä. Siinä missä toinen piirtäisi kaksi tuntia satuja kertojen, toinen kiipeää katonrajaan ja tanssii jopa ravintolassa. Toki ikäkin tekee osansa, mutta on upeaa nähdä, miten kaksi samoista geeneistä tullutta tyttöä ovat niin erilaisia ja molemmat hyvin vahvatahtoisia. Haluan tuntea heidät hyvin joka vaiheessa, olla läsnä ja antaa aikaa, sillä he ovat hyvin erilaisia kaksin kuin silloin kun olemme kolmisin. Rakastan halata ja pussata yhtä kerrallaan, niin ettei toinen mutristele mustasukkaisuuttaan vieressä ja rakastan rutistaa heitä yhtä aikaa. On mieletön onni olla äiti, mutta joskus tulen hulluksi siitä riittämättömyyden tunteesta. Ja sitten toisaalta täytyisi muistaa, että minä riitän. Jokaisessa päivässä on hyvä olla hiljaisia hetkiä, kun pidetään sylissä, jutellaan ja luetaan.

Nämä päivät olivat niin kivoja kokemuksia, että ehdotan lämpimästi laittamaan aineettoman lahjan pussiin joko omalle lapselle, kummilapselle tai muille läheisille lapsille.

Tiedättekö muuten mitä? Vietän itse tänään äiti-tytär päivän oman äitini kanssa. Sain synttärilahjaksi ravintolareissun, Kaija Koon keikan sekä yön hotellissa, joka lunastetaan tänään. Alitajuisesti kirjoitin meidän päivistä juuri tänään. Tykkään kovasti viettää aikaani oman elämäni supernaisen, äitini kanssa, joten tämä on arvokas lahja aikuisenkin!

Onko itselläsi ajatuksia aineettomista lahjoista tai ajatuksissa antaa sellaisia tänä jouluna?

Upeaa marraskuun viimeistä päivää!