Syksyn loputtomat sairastelufiilikset

Kyllähän se on fakta, että pienet lapset sairastelevat. Toiset enemmän, toiset vähemmän. Ja niin kauan kun kyseessä ei ole vakavat taudit, saa olla onnellinen.

Meillä on tehty tänä syksynä sairasteluennätys. Luulin, että 8 korvatulehdusta samana vuonna on iso juttu tai että toissavuonna, kun helmikuu oli vuoden ainoa kuukausi kun meillä EI oksennettu oli jo joku ennätys. Mutta arki onkin näyttänyt ihan uudet kasvonsa, nyt kun molempien pitäisi olla töissä, sairastelu on loputonta ja tukiverkkoja ei ole. Arki on ollut koko syksyn jotenkin stressaava ja sekava palapeli ja suurimpana stressinä on välillä tietenkin ollut se, mikä lapsia vaivaa. Selittämätön kuume oli lääkärin uusin tyhjentävä diagnoosi.

Liekö syynä se, että meillä on ensimmäinen syksy, kun esikoinen on hoidossa viitenä päivänä viikossa eskarin myötä? Olemmeko aiemmin kotona vältelleet paremmin pöpöjä? Toisaalta on meilä paljon sairastettukin.

Tämän syksyn putki alkoi jo elokuun vikoina päivinä, kun esikoiselle nousi kova kuume ja veljeni häät menivät hänen osaltaan aika plörinäksi. Se kuume otti ja kestikin sitten 10 päivää ja oli jo alkava keuhkokuume, joka talttui lääkekuurilla. Lääkärissä kävin neljästi, kun en uskonut siihen, että homma pitäisi vain kotona sairastaa ja lapsen olo paheni koko ajan.

Syyskuun loppu menikin helpommalla, lokakuussa iski ensiksi esikoiseen parvorokko (tämä oli onneksi helppo tauti eikä lapsikaan siitä ollut kovin pahoillaan). Sitten alkoi kuopus kuumeilla, oikeastaan ilman mitään muita oireita. Pienellä nuhalla, kovalla kuumeella mentiin viisi päivää. Hän ehti olla yhden päivän päiväkodissa, kun esikoinen kaatui sohvalle 39 asteen kuumeessa. Kun hänen olonsa ei neljäntenä päivänä yhtään lähtenyt helpottamaan, olimme taas lääkärissä. Tuloksena korvatulehdus ja lääkekuuri. Kun lauantaina esikoinen söi viimeistä päivää lääkekuuria, alkoi kuopus täristä ja kuume nousi. Vain 10 päivää edellisen jälkeen.

Eniten minua tällä kertaa huolestutti juuri tuo kova yli 39 asteen kuume, joka tuli ilman muita oireita. Siksi kävimme aika pian lääkärissä, joka ei löytänyt vikaa. Passitti verikokeisiin ja kun löydöksenä oli bakteeritulehdukseen viittavien arvojen nousu (leukosyytit, crp yms), ilman että missään on ns. vikaa laitettiin seurantaan ja seuraavana päivänä takaisin lääkäriin. Olen istunut viimeisen kolmen päivän aikana 8 tuntia lääkäreissä jonottamassa. Diagnoosi on nyt selittämätön kuume. Vaikka influenssan ei pitäisi nostaa bakteeriarvoja, ei sekään vielä ole poissuljettu. Pelkään nyt siis, että minä ja mies kaadumme vielä influenssan kourissa johonkin, toivottavasti ei ole sitä! Olemme aina rokottaneet koko perheen tautia vastaan ja nyt olen odotellut, että meille tulee terve pätkä, jotta päästään ottamaan rokotukset, mutta ehkä tässä on nyt järkevämpää käydä yksi kerrallaan rokottamassa ne, jotka ovat terveitä.

Päivä kerrallaan on siis eletty pitkään, enkä ole uskaltanut ostaa valmiiksi junalippuja Helsinkiin tai muutakaan. Eilen lapseni nukkuessa sylissäni tulikuumana aloin jo itkeä pelosta, mikä tämä selittämätön kuume on. Kuinka paljon toivoisin hänen olevan terve, kuinka voimaton sitä on vanhempana tautien edessä. Lääkärilaskumme viime päiviltä labrojen kanssa on satoja satoja euroja, mutta koska (onneksi) on vakuutukset, on menty yksityiselle sen takia, ettei tarvitsisi jonottaa. Kävimme myös Taysin lastenpäivystyksessä ja täytyy kehua erinomaista palvelua, mutta saihan siellä lähes kolme tuntia odotella. Sairaanhoitajana ollut Mika sanoi potilasta tutkiessaan, että ”hän on aika ihana, ette ole varmaan eri mieltä”. Mitä tyyppejä siellä työtä tekeekään! Juu ei olla!

Särkylääke, pinkit pyjamat, pystyssä oleva tukka, kuumemittari ja loputtomat piirretyt ovat olleet meidän viime kuukauden juttu. Olen itsekin katsonut kaksi kertaa Tianaa, Pienen merenneidon, Leijonakuninkaan, ties mitä mutta hei! Katsottiin myös Paddington 2 ja se oli ihan hulvattoman hyvä! Suosittelenpa siis tähän perään, upposi täysillä myös eri ikäisiin lapsiin ja itse hihitin monta kertaa.

Nyt siis toivon sormet ristissä, että kuopus lähtisi paranemaan, eikä kyseessä olisi esimerkiksi influenssa. On niin raastavaa kun pieni itkee huonoa oloa eikä välineitä auttaa enää oikein ole. Voin vain hatarasti kuvitella, millaista on perheissä joissa sairastetaan vakavasti, sillä nämä perussairaudetkin järjestävät arjen, yöt ja työt uusiksi.

Lämpöisiä ajatuksia kaikille sairastaville, nyt taidetaan mennä jo aikamoista huippua syksyn sairasteluissa!

Syysloma – uhka vai mahdollisuus?

Meillä eletään nyt ensi kertaa syksyä, kun ”pitäisi” tosissaan viettää syyslomaa, sillä eskarihan on toki koko viikon kiinni. Päiväkoti on puolestaan auki, ainoastaan joitain ryhmiä oli yhdistelty. En yhtään ole vielä käsittänyt, miten normaali työssäkäyvä ihminen handlaa kaikki pienten lasten lomat, kesälomakin on varmaan 10 viikkoa pitkä! Miehellä on lomaa 5 viikkoa vuodessa, joista yleensä yhden on pitänyt alkuvuodesta ja neljä kesällä. Meillä on nyt vielä onneksi helppo tilanne, sillä itse pystyn joustamaan ja tekemään sitten viikonloppuna tai iltaisin hommia, mutta miten pitkä kesäloma hoidetaan? No, ei mietitä sitä vielä.

Koin siis (totta kai, koska olen minä) huonoa omatuntoa, kun esikoinen tuli kotiin perjantaina hihkuen ”nyt alkoi syysloma!”. Sitä oli hehkutettu eskarissa ja moni oli lähdössä etelän lomalle tai kotimaan piipahduksille. Tuli kamala olo selittää, ettei meillä ole mitään lomaa ja lapset olivat rehellisesti ihmeissään, kun isi lähti normaalisti maanantaina töihin. Itseäni harmitti, että eskarissa oli niin isollaan paukutettu sitä, että kaikki ovat lomalla.

Lopulta meille järjestyi pari yhteistä lomapäivää ja kaikkea kivaa tekemistä. Viikonloppu aloitettiin Karmivalla karnevaalilla, sunnuntaina saatiin serkkutyttö yökylään, joka oli niin kivaa lapsista, että päästivät ihan itku kurkussa hänet lähtemään kotiin. Maanantain olin kolmen tytön kanssa Ideaparkissa Zones-sisähuvipuistossa ja tuntuivat nauttivan. Ihan itketti, kun näin miten onnellinen 3-vuotias oli päästessään kaikkiin laitteisiin, niihin tarvittiin juuri se metrin mitta!

Tiistaina isi vei tytöt uimaan illalla, sillä Kalevan uimahallissa on ollut syyslomalla wibit-kiipeilyrata (on muuten ainakin vielä tänään, tieto piilotettu tosi tehokkaasti tästä) ja eilen olin tyttöjen kanssa päivän kotona. Tuli siihen nyt taukoa arjesta ja eilen oli ihanaa taas olla kolmisin, olen huomaamattani kaivannut näitä ns. kotiäitipäiviä, nyt kun esikoinen lähtee joka aamu eskariin. Oli ihanaa halata heitä kovaa koko päivä.

Pari huvipuistoreissua, yökyläily ja uiminen ovat varmasti ihan tarpeeksi jos ei enemmänkin, mitä lapset odottivat syyslomalta. Jota heillä nyt onneksi oli se kaksi päivää. Ja maanantaina oli ihana päivä, meillä oli nimittäin sattumalta kylässä mummi, kolme serkkua, täti, eno, kummitäti ja ketä meitä nyt olikaan. Hetkellisesti talo ihan täynnä sukua, oli mahtavaa!

Ihanan helposti eskarilaiselle järjestyi hoitopaikka korvaavasta päiväkodista, jonne tuli opettajaksi eskariryhmän ope ja kaveriksi ainakin rakkain eskarikamu, eli mitään ongelmaa päivissä ei ole ollut. En itse edes tiedä missä tuo päiväkoti on, olen ollut niin tehokkaasti poissa nuo kolme päivää. Ja muuten, tämän viikon hoidosta ei otettu erillistä maksua, sekin oli aika upea juttu!

Mutta kyllä tämä välillä hämmentää miten ihmiset selviävät lasten pitkistä lomista. Jos isovanhemmat ovat vielä tiukasti työelämässä eivätkä edes samassa kaupungissa. Löytyykö aina joku korvaava hoitopaikka? Löytyykö sellainen vielä esimerkiksi ekaluokkalaiselle?

Miten teillä on vietetty syyslomaa, töissä ja hoidossa vai lomaillen? Iloista perjantaita!

Postauksen kuvat Saara/Studio Mimi & Nöde paitsi alin kuva Dilan/Studio Mimi & Nöde – on taas niin mahtavasti tallennettu lasten ilo ja touhotus, kiitos! <3

Kun täydellisyyden tavoittelu lähtee lapasesta

Siitä on nyt 6,5 vuotta, kun minusta tuli äiti. Ryhdyin siihenkin hommaan ihan pystymetsästä, yllärinä, vuosien ajatusten jälkeen siitä, ettei minusta tule äitiä koskaan. En tiennyt lasten maailmasta mitään ja päätin vain tapani mukaan tehdä kaiken täysillä. Siis niin hyvin kuin voin. Ei voi mennä pieleen jos tekee kaiken vaan ihan täysillä ja hyvin. Ei kun. Raskausaikana onnistuin lukemaan jostain syystä vain blogeja, joissa vauvaelämä oli täydellistä. Halusin samanlaisen pinnasängyn kuin noissa blogeissa, halusin myös käydä heti brunsseilla vauvan kanssa. En lukenut perheblogeja, joissa olisi kerrottu siitä, kuinka paljon imetys sattuu, kuinka paljon valvomista on edessä, kuinka parisuhde mullistuu ja ennen kaikkea – kuinka valtavan yksin sitä jää. Se oli ehkä pahinta. En lukenut Asikaisen tyylisiä kirjoituksia siitä, että ota hei rennosti ja vaikka olisinkin lukenut, ei minun luonteella olisi ehkä otettu rennosti.

Helsingin Sanomat uutisoi monen vanhemman ja varsinkin nuoren äidin uupuvan paineiden takia, joita ottavat ulkomaailmasta. Ymmärsin tuota niin hyvin ja samalla koin hirveän huonoa omatuntoa siitä, että olen jatkanut itse ns. paineiden lisäämistä esittämällä, että täällä menisi hyvin. Koska somessahan kaikki oli aina hyvin. En uskaltanut sanoa ääneen julkisesti, ettei nyt kauhean vahvasti mene. Koska vauvan äitinä nyt vaan kuuluu olla onnensa huipulla eikä saa valittaa. Näin itse ajattelin. Luin juttuja, joissa juhlittiin pienimuotoisesti jokaista vauvan uutta kuukautta ja itkin, etten jaksa sellaista tehdä, olen ihan sumussa! Mieheni lohdutti, ettei vauva siitä välitä. Sain jonkinasteisen hermoromahduksen, kun kasvattamistani kurpitsoista itse tehty sose paloi pohjaan ja piti heittää pois. Saamari että epäonnistun tässäkin! Olin kiven kovaan päättänyt, että parisuhdekin pärjää ja selviää hyvin vauvavuodesta, joten mitään perhepetejä ei voinut ajatella ja monesti juuri sen takia, että aina imetin istualleni öisin, saattoivat omat uneni loppua. Kaivoin itselleni kuoppaa pikku hiljaa tajuamatta sitä.

Sitten vauvan ollessa vain kaksikuinen, selvisi, että kotimme on viallinen. Pian selvisi, että koirallemme on etsittävä uusi koti. Maailmani romahteli pieninä paloina pirstaleiksi ympärilläni, mieleni mustui, mutta minä olin ulospäin urhea. Huusin kivusta kaalinlehdet liiveissä yöllä imettäen ja pyyhin verta nänneistä. Mies ehdotti, että hän hakee vaikka silloin keskellä yötä korviketta ABC:lta, jotta vauva saa mahan täyteen ja minä levättyä. Ulisin, ettei huoltsikalta saa korviketta. Mies ihmetteli mistä tiedän, no enhän tiennytkään, väitin vaan tietäväni sillä minähän en vauvalle korviketta anna. Siinäpä vasta olisin epäonnistunut sitten niin. Etten pystyisi muka täysimettämään, minähän imetän per***e!

Kesällä 2013 uneni alkoivat loppua kokonaan, joten totesin, että lähden sitten hommiin. Aamuneljältä poimin pihasta vatut ja aamuviideltä kävin tunnin lenkin. Miehen ja lapsen noustessa seiskalta olin jo ihan sekaisin väsymyksestä, mutta nukkua ei voinut. Mitä pahemmaksi asuntoasia meni, sitä enemmän suoritin ja vähemmän nukuin. Touhusin pois ahdistustani. Samaistuin kovasti Ylen uutiseen Susannan menosta. Minähän en epäonnistu tässä äitiydessä, kun kotiasiankin jo pilasin vauvalta.

Tuli marraskuu, vuodein pimein aika. Olimme vuokra-asunnossa pahvilaatikoiden keskellä. Tunsin olevani kuolemanväsynyt, vailla ystäviä ja eniten yksin ikinä. Sen esittäminen, ettei kaikki ollut hyvin oli alkanut murentua ja olin iskenyt blogini jäihin. Lopettanut kokonaan, vaikka kuten nyt huomaatte, tauoksi se lopulta muotoutui. Joulusta en nauttinut tippaakaan ja soimasin siitäkin valtavasti itseäni. Lapseni ensimmäinen joulu ja en jaksa mitään. Uutena vuotena makasimme sohvalla, ystävien vierailu oli peruttu kun ei jaksanut. Mitään.

Alkuvuodesta katselin kotimme pihassa, miten vaivalla loppuraskaudesta maalaamani vaaleanpunaiset seinänkappaleet lensivät ikkunasta ulos. Koko kotimme oli yhtä multaa ja työmaata, vuokra-asunnossamme vieraili useaan otteeseen asianajaja. Näin, kuinka korttipakkani ja kulissini kirjaimellisesti murenivat edessäni. Vauvamme valvoi tauotta, en tiedä paljonko olisi valvonut, jos emme olisi olleet niin loppu ja kodin ilmapiiri mielettömän kireä. Itkien soittelin apua neuvoloista, joissa sanottiin minun liioittelevan. Soitin jopa vanhalle terveydenhoitajalle edellisen asunnon neuvolaan pyytäen apua, ei sitä tullut. Menin yksityislääkärille, joka tarjosi unilääkkeitä. Tuntui, että olen ihan ainoa täydellisesti äitiydessä epäonnistunut äiti, missään ei ole vertaistukea, yhtään ystävää ei ole jäljellä, syöksymme pohjaa kohti enkä osaa pysäyttää tätä junaa. Muistan hetken, kun en jaksanut lähteä vähän alle yksivuotiaan kanssa lorutteluun ja heijasin häntä yöppärissä unille parvekkeella ja näin samalla reippaan äidin lorutteluryhmästä kävelevän kohti harrastustamme. Itkin ääneen, miksi kaikki muut jaksavat paitsi minä?

Nyt jälkikäteen tajuan, että esikoisen syntymä yhdistettynä kokemaamme talokauhuun ja koirasta luopumiseen oli sellainen kombo, ettei sitä jaksakaan. Käsittelen traumoja vieläkin ja näen vasta vuosia myöhemmin, miten huonosti voin. Täydellisyyttä piti silti tavoitella, vaikka kaikki mureni ympärillä. Koska muutkin jaksaa. Olisi pitänyt pyytää aiemmin apua, olisi pitänyt sanoa aiemmin, että minä voin helvetin huonosti, en vain uskaltanut. Vyyhti alkoi pikkuhijaa purkautua, kun jostain puhelustani ohjattiin perhetyöhön ja meillä alkoi käydä kerran viikossa perhetyö neljän tunnin ajan. Saatoin käyttää tuon ajan vain istumalla kahvilassa, parempana päivänä menin jumppaan (sain kuulla tästäkin somessa, että pääsisisinpä minäkin pienen äitinä aamujumppaan, älä kerro siis mitään somessa opin, kateus on uskomatonta), tai saatoin kirjoittaa kokemuksistani kirjoituskurssilla. Kävin tuon kevään luovan kirjoittamisen kurssia, jossa käsittelin asiat niin kuin parhaiten osaan – kirjoittamalla. Esikoisen syntymän, taloasian. Kirjoitin ja itkin loputtomasti, kun kirjoitukset luettiin ääneen tunneilla. En tuntenut kurssilta ketään, joten kerroin kaiken avoimesti ja itkin avoimesti. Miksi se oli helpompaa ventovieraiden seurassa? Talomme alkoi valmistua ja näytti siltä, että pääsemme vielä takaisin kotiin ja koti näyttää nätiltä. Olin tutustunut loruttelussa ja muskarissa vauvojen äiteihin ja aloin pitää heihin yhteyttä, en ollutkaan enää ihan yksin maailmassa. Aurinko alkoi paistaa. Muistan edelleen hirveän hyvin huhti- ja toukokuun keväältä 2014. Kävimme ensi kertaa kolmistaan iltarasteilla, jaksoimme harrastaa. Hymyilimme aidosti. Kaivoin bloginkin tauolta. Jaksoin taas hengittää.

On silti vienyt vuosia, että olen julkisesti uskaltanut tunnustaa tämän. Miten hirveä vuosi meillä oli ja miten talokauhu näkyy elämässämme edelleen, yli kuusi vuotta myöhemmin. Siitä aiheutuvat riidat repivät parisuhdettamme edelleen. Miten olinkaan sen uupumuksen edessä oli niin hirveä monesti ihmisille, etten jälkikäteen ihmettele että jäin yksin. Olisinpa edes tuolloin osannut lakata suorittamasta.  Ainoastaan vanhempani ja mies jaksoivat minua sellaisena ihmisenä, mikä minusta tuli. Olin hölmö, kun en alkanut aiemmin purkaa vyyhtiä vaan häpesin.

Kaksi vuotta pahimpien aikojen jälkeen syntyi kuopuksemme. Kävin neuvolapsykologilla juttelemassa odotusaikana (tämäkin hävetti suuresti), sillä ensimmäinen vauvavuosi jätti niin syvät traumat, että pelkäsin hulluna. Psykologin neuvo oli, että minä yritän kontrolloida elämää liikaa, täytyy antaa mennä vaan. Niin, siinäpä neuvo suorittavalle kontrollifriikille. Miten se noin niin kuin käytännössä toteutetaan, painetaan itsestä jotain nappia? Lopulta soitin, etten tule enää, sillä en saanut hommasta mitään irti.

Kuopus syntyi ja huomasin, että pelkkä hänen nopea tunnin syntymänsä antoi eväitä alkuun ihan eri tavalla, kuin ensimmäinen synnytykseni, vuorokauden maratoni. Olin hyvällä tuulella ja jaksava. Kotona annoin hyvin mielelläni miehelle yöllä vauvan. Taisi kuulkaa saada viikon ikäisenä korvikettakin yöllä, jotta minä sain nukkua (voi olla, että syytin itseäni, kun hän on ainoa yhdellä allergialla varustettu perheestämme, että no niin, siinä oli unien hinta. Yritän olla soimaamatta itseäni). En aikoinut ajaa itseäni uudestaan siihen tilaan, missä kerran olin. Kun vauva tasaisesti heräsi viideltä syömään, imetin sängyssä ja nukahdimme vielä muutamaksi tunniksi vierekkäin. Minua ei kiinnostanut pätkän vertaa, missä nukumme ja milloin, kunhan kaikki nukkuvat. Nautin kuopuksen vauva-ajasta. Puuhasin tyttöjeni kanssa paljon jaksavampana, kun huolehdin paremmin unistani.

Eilen ollessani kaupan kassalla kuopukseni kanssa, vieressämme seisoi mummo lapsenlapsensa kanssa. Lapsi oli noin viisivuotias, hänellä oli mustat sukkikset, nilkkurit, Gugguun musta takki ja Metsolan musta pipo. Hän näytti supertyylikkäältä pieneltä ihmiseltä. Katselin edestakaisin pomppivaa lastani, joka oli vetänyt aamulla siskon vanhan kukkapaidan päälle ja jalkaansa vähän liian pienet kesäiset kukkahousut. Vilkkutennarit välkkyivät hänen pomppiessaan ja tukka hörsötti sataan suuntaan. Koin jonkun omatunnon pistoksen siitä, ettei lapseni ole tyylikäs. Seuraavalla sekuntilla heräsin todellisuuteen – mitä helkuttia oikein taas ajattelin. Miksi vertaan tauotta omia valintojani ja tekemisiäni toisiin ja näen aina ne huonot puolet omistani. Siinä pomppii hyvin iloinen ja onnellinen lapsi, joka tyytyväisenä itse puki ja valitsi vaatteet. Joka ei voisi vähempää välittää siitä, onko hänellä jonkun merkkiset vaatteet vai ei. Suutuin itselleni siitä, että jälleen sain itseni kiinni vertailusta ja päätin olla selaamatta somea koko loppupäivänä ja nauttia siitä ihanasta iloisesta tyypistä, joka vietti päikystä vapaapäivää kanssani.


paita VILA/ takki GLOBAL ESSENTIALS / housut LIDL/ kengät DR. MARTENS/ korvikset LINDEX

Se somen luoma paine. Se vertailu. Harrastin sitä viimeksi viime viikolla, kun mietin, miten minä olen päässyt Changen vieraaksi Köpikseen, kun muut ovat toimittajia tai somen supervaikuttajia. Helkuttiako minä täällä, vähän nolotti. Miksi sitä aina pitää verrata itseään toisiin ja uuvuttaa näillä ajatuksilla itsensä?

Enää ei hävetä tunnustaa, että olen ollut vuosikausia aivan loppu. Että ei se meidän vika ollut, että edellinen omistaja oli remontoinut talomme asuinkelvottomaksi. Etten jaksanut olla aina onnellinen, kun olin niin loppu. Täydellistä vanhemmuutta, perhettä tai kotia ei ole. Olen alkanut puhua kaikesta ääneen ja kovaan ääneen ja pyydän anteeksi, kun ylläpidin osaltani illuusiota, että esikoisen syntymä menee kuulkaa kuin vettä vain.

Lempeyttä viikonloppuusi. Kuinka hyvältä tuntuu sanoa rehellisesti iloitsevansa tästäkin aamusta ja perheestään!