Mikä oli parasta viikonlopun minilomassa?

*kaupallinen yhteistyö Peurungan kanssa

Huomenta ystävät ja ihanaa uutta viikkoa! Meillä onkin oikea juhlaviikko tiedossa. Viikonloppu menikin reissussa ja kone pysyi kiinni, mutta aloitetaan uusi viikko kertomalla missä piipahdimme!

Kun lokakuussa vierailin nopeasti Peurungassa, ajattelin kylpylän puolella koko ajan lapsiani. Kuinka he tykkäisivät tuosta ja tuosta ja kuinka haluaisin heidät sinne viedä! Silloin käsitykseni Peurungasta muuttui aika tavalla. Se ei tosiaan ole mikään pelkkä kylpylähotelli, vaan kokonainen iso hyvinvointiin ja liikuntaan satsaava alue, jossa voi näin talviaikaan vaikka hiihtää, liukulumikenkäillä, läskipyöräillä tai käydä uimassa avannossa. Vuonna 2011 tehtiin iso remontti, jonka myötä Peurungasta löytyy nyt muun muassa Suomen suurin sisällä oleva vesiliukumäki, jolla on mittaa 130 metriä, siellä olisi tehtävä ennätys! Suunnittelimme lisäksi, että voisimme uimisen lisäksi esimerkiksi käydä hiihtoladulla, kun suuntasimme Keski-Suomeen viikonloppuna yhdeksi yöksi.

Kun saavuimme Laukaassa sijaitsevaan Peurunkaan, oli miehelleni yllätys, että sitä niin vahvasti leimannut kupoli oli poissa. Hän asui lapsena vuoden Laukaassa ja sanoi katselleensa bussista aina tuota punaista kupolia, jonka itsekin muistan ja on poistunut remontin myötä.

Siirsimme auton Peurantähti-rakennuksen eteen, joka on ihan kylpylähotellin vieressä oleva ns. kerrostalo, jossa on huoneistoja. Meille oli varattu kaksio, joka sekin kyllä päihitti tavallisen hotellihuoneen perheen kanssa matkustaessa 10-0. Oli hämmästyttävän hyvin varusteltu keittiö isoine jääkaappeineen, iso parveke, erillinen makuuhuone ja saunallinen kylppäri. Sieltä pääsee hetkessä kävelemään päärakennukseen joko sisä- tai ulkokautta. Kun saavuimme kolmen jälkeen iltapäivällä paikalle ja aloimme mutustaa välipalaa, alkoi meille valjeta, ettemme saa tuohon iltapäivään mahdutettua kunnolla kuin hyvän uintireissun sekä illallisen. Tytöt odottivat kaikkein eniten juurikin uimista ja esikoinen sanoi, ettei suostu ulos, siellä tuli taivaan täydeltä märkää räntää.

Siirryimme siis uimahommiin, joita koko perhe rakastaa. Itse asiassa mietin, että se on yksi kivoimmista jutuista joita voi tehdä yhdessä. Puhelimet ovat kaapissa lukkojen takana, koko perhe saa puuhata ja esikoinen viihtyy pääasiassa pinnan alla. Kylpylästä löytyy wibit-rata, joka on veden päällä kelluva kiipeilyrata. Ei kovin pitkä, mutta mietin siinä lapseni perässä kiiveten, että kyllä ihan jokainen lihas taisi tehdä töitä kun sitä meni useaan kertaan. Kunnon treeni ja loppulasku otti mahasta!

Entäs se liukumäki sitten ja ne ennätykset? Pääsin lokakuussa 20 sekuntin aikaan, mutta viikonloppuna ei mennyt 22 sekunnin alle. ÄH! Ennätys oli kuulemma n. 18 sekuntia, mutta sunnuntaina tauluun rävähti yks kaks lukema 15,6 sekuntia, en ehtinyt nähdä kenellä. Oikeasti, pääseekö sen niin nopeasti! Kuopus laski pariin otteeseen isänsä kanssa mäen, mutta totesi sen olevan liian hurja ja jätti hommat muille. Esikoinen laski aikansa mäkeä yksin, kunnes totesi, että isipatjalla pääsee kovempaa. He vetivät kaksin 21 sekuntiin, tasaväkinen kamppailu, mutta voittajaksi pääsi nyt isipatja-systeemi!

Uinnin jälkeen olimme ajatelleet mennä tyttöjen synttäri-illalliselle A la carte-ravintolaan, mutta kun kyselimme tilannetta saapuessamme, oli se jo täyteen varattu. Harmi, sillä syksyllä siellä syömäni illallinen oli todella hyvä. Päädyimme siis kahdesta buffetista siihen vähän laadukkaampaan maistelubuffeeseen. Illalliselle valmistauduttiin muun muassa tuulettamalla tukkaa, ihan parasta! Majoituksesta löytyi kyllä kaikki tarvittava.

Olipahan buffetissa sitten se puoli, ettei tarvinnut odotella uinnista uuvahtaneiden tyttöjen kanssa. Kuopus söi savusärkeä, poroa ja jälkkärikakkua hyvällä ruokahalulla ja totesi sitten, että parhaat synttärit ikinä! Ei haitannut häntä missä syötiin. Kävimme vielä leikkimässä Hilarius-hiiren leikkipaikassa, mietimme jopa keilausta mutta totesimme kellon olevan liian paljon siihen touhuun ja suuntasimme iltasadulle.

Aamulla kurkimme ulkoilukeliä, mutta tytöiltä kysyttäessä oli uiminen taas ykkösjuttu. Sinnepä siis suoraan aamiaiselta vilkkuvan vesilelun kanssa! Mies erityisesti kehui aamiaista, josta löytyi niin neulamuikut kuin aladobit sunnuntaiaamuun. Kylpylä ja kuntosalit olivat selkeästi väljempiä sunnuntaina kuin lauantaina ja kiva niin. Sain luksushetken sunnuntaiaamupäivästä, 20 minuuttia yksin infrapunasaunassa. Istuin silmät kiinni saunassa kirjaimellisesti yksin, kuuntelin kaiuttimista tulevaa linnunlaulua ja rentouduin täysin. Siitä olikin taas hyvä lähteä LIMA-ALTAASEEN, kuten kuopus nimitti hemmotteluallasta vihreiden valojen takia.

Kropassa oli aikamoinen rentous kaikkien uintien jälkeen ja kaksi pikkunaista, joiden lauantai-illan nukkumaanmeno vähän venyi olivat täysin töttöröö, kun suuntasimme auton nokan kohti Jyväskylää ja mummilaa. Kaksi yötä olisi ehdottomasti paikallaan, jotta uimisen lisäksi ehtisi hiihtoladulle, pulkkamäkeen tai muihin aktiviteetteihin. Hulluna tekemistä Peurungassa kyllä on, eli kyllä siellä pidemmänkin aikaa ehdottomasti viihtyisi ja perhehuoneessa on mahtava lisä tuo keittiö, eli kokkailut voi halutessaan hoitaa itse. Hiihtoladut lähtivät suoraan hotellin ovelta, joten helppo niihin on mennä, tosin vesisade vähän jarrutti intoa. Me keskityimme nyt täysillä uimiseen ja se oli alle vuorokauden reissulle erittäin hyvä vaihtoehto ja tytöt onnellisia. Kuinka paljon vettä voikaan rakastaa!

Kysyin vielä tänä aamuna lapsilta varuiksi, mikä oli parasta Peurungassa, vaikka vähän arvasin vastauksen. ”Uiminen, vesiliukumäki, herkut ja uusi vesilelu!”. Viihtyivät selkeästi!

Kiitos siis Peurunka minilomasta, viikonloppu tuntui hurjan pitkältä, kun irtoaa johonkin uusiin maisemiin. Onko sinulla kokemuksia Peurungasta?

Helmikuussa ihminen aina romahtaa

Tätä tekstiä on vaikeaa aloittaa, sillä nyt on itse asiassa hyvin helppo olla. Eilisaamun 12 kilometrin juoksulenkki lensi eteenpäin ja viikonloppuisin kotona on kaksi aikuista, joten meno on iisimpää kuin viikonloppuisin. Silti toissayönä olo oli vielä toisenlainen – lapset heräilivät taas vuorotellen, pienempi sai kello 00.36 uhmaraivarin kesken unien (että sekin on mahdollista!) ja lopulta minä painelin peittoineni alakerran sohvalle ja kuopus meni isin viereen. Joka taas päättyi siihen, että kesken unien tuli pissavahinko, kukaan ei enää nukkunut lainehtivassa parisängyssä ja petarin päällystä pestiin seuraavana aamuna itsepalvelupesulassa, kun sieltä löytyy jättikoneita.

Mutta sitähän se on, elämä lasten kanssa. Aikamoista vuoristorataa koko ajan. Ja tiedostan joka päivä, että niin kauan kun ongelmamme ovat ”normaaleja”, olen hyvin kiitollinen jokaisesta päivästä. Niin kauan kun ovat terveitä ja iloisia. Mutta silti sitä ajoittain uupuu ja olo on sellainen, ettei jaksa enää hetkeäkään. Avasin fiiliksiäni torstai-illalta Instagrammin puolella ja olin ihan häkeltynyt, miten kannustavia, ymmärtäviä ja ihania olitte. Tiedän, että teitä on niin monta väsynyttä äitiä ja isää ja jokainen kokee asiat eri tavalla, uupuu eri syistä ja kestää eri tavalla esimerkiksi valvomista. Mietin, kirjoitanko koko tekstiä tai julkaisenko sitä, koska kyse on tavallisesta pikkulapsiarjen uupumuksesta ja fiilikset heittelevät. Mutta päätin kuitenkin julkaista, jotta sinä siellä, joka ehkä itket väsymystäsi nyt tietäisit, ettet ole yksin. Ja apua saa ja kannattaa pyytää! Väsymys saa ajatukset välillä ihan järjettömän synkiksi, eikä siinä auta välttämättä ajatella, että olen vain väsynyt. Siihen auttaa uni. Ja sitä ei välttämättä vain saa.

Pähkinänkuoressa, miksi torstaina olin ihan lopen uupunut?

Suurin syy on uni. Pääsääntöisesti istumme iltaisin 1-2 tuntia nukuttamassa pienintä. Hän nukahtaa keskimäärin klo 22. Jos haluat jutella miehen kanssa, tehdä hommia tms., se tapahtuu sitten sen klo 22 jälkeen. Yleensä silloin kun menemme klo 23 jälkeen nukkumaan, huudetaan jo ensimmäisen painajaisen kourissa. Siitä alkaa sitten hyppääminen, joka tarkoittaa joskus paria kertaa, joskus tauotonta menoa. Kello 7 mennessä kaikki ovat viimeistään hereillä. En itse nukahda yöherätysten jälkeen kovin hyvin ja kaikki kunnia miehelle joka ne hoitaa suojellen untani, mutta jos toinen saa raivarin kesken unien ja kirkuu äitiä, on siinä vähän haastava yrittää toisen hiljaa sitä hoitaa.

Toinen syy on uhma. Se on nyt ihan hirveänä päällä ja meillä pienin huutaa kaikesta. Vessassa käyminen on TYHMÄÄ, vaatteet ovat IHAN TYHMÄT JA VÄÄRÄT, käsien pesu on ÄLLÖTTÄVÄÄ, syöminen on TURHAA ja nukkuminen on TYPERÄÄ! Kun väännät 15 tuntia päivässä joka ikisestä asiasta ja puret hammasta ettet menettäisi malttiaisi, alkaa voimat hiipua jossain vaiheessa. Ei auta lahjonta, maanittelu, pakottaminen, ei mikään. Jos lapsi päättää ettei hän käy tänään vessassa, niin hän ei järky. Ankeinta oli taistelu Ratinan vessassa hikisenä toppatakki päällä, kun hän kirkui ettei ole hätä (edellisestä vessareissusta oli 5h, niin toivoin että kävisi ennen busseilua kotiin). Torstaina esikoinen oli poikkeuksellisesti tarhassa ja kuopus kotona ja olin ajatellut, että päivä olisi kiva ja spesiaali. Sen sijaan valvotun yön jälkeen olimme molemmat väsyneitä ja kiukkuisia, kaikesta sai vääntää ja tuntui, ettei meillä ole yhtään kivaa. Tunsin hirveää epäonnistumista, että kahdenkeskinen erikoispäivä olikin ihan tuskainen!

Kolmas syy on elämän epävarmuus. En vielä viime viikolla tiennyt, että saan tälle viikolle työkeikan Helsinkiin. Kun sen sain, totta kai halusin sen tehdä. Koska oli hiihtoloma, se vaati, että soitin päiväkodin johtajalle ja pyysin poikkeuksellisesti kuopukselle hoitopäivää lomalla. Ajoin lasten kanssa Hämeenlinnaan viemään esikoisen serkkulaan yökylään. Säädin junaliput itselleni ja lähdin Helsinkiin. Ei isoja juttuja, mutta yllättävän paljon aikaa vieviä, joka on pois taas kaikesta muusta. Jokainen viikko on erilainen ja jos ja kun muuttuvia tekijöitä tulee, ei ole lähellä asuvaa mummia tai kummia tai ketään, ketä pyytää apuun. Olemme lähtökohtaisesti aina nelistään, onnekas olen kun olemme sentään nelistään ja mies ottaa ison osan hommista itselleen. Mutta tämä säätö, elämän epävarmuus, tulojen ennustamattomuus ja muu uuvuttaa.

Neljäs syy on oma luonne. Minä en osaa enkä oikeastaan halua olla. Kun koko ajan on jotain mitä pitäisi tai haluaisin tehdä. Ihan paras rentoutumiskeino on katsoa telkkaria hetki tai lukea kirjaa, mutta yleensä tilaisuus siihen tulee niin myöhään, että tulisi jo olla nukkumassa. Mikä valinta tulisi siis tehdä? Oma luonne estää monesti olemisen, rentoutumisen ja palautumisen. Ja se sitten kostautuu sillä, että kroppa vetää kierroksille ja en oikein saa unenpäästä kiinni. Tunnistan tämän itsessäni ja osaan useasti sanoa, että nyt täytyy pysähtyä, mutta joskus se unohtuu. Tapanani on tehdä ja mennä täysillä – nauratti nämä kuvatkin, yritin kävellä hienosti tien yli, mutta joka ikisessä kuvassa harpon kuin hengen hädässä. Se on tyylini liikkua, viipotan aina täysillä harppoen. Välillä pitäisi muistaa sipsutellakin.

Ja sitten – lapselleni oli huomauteltu torstaina päiväkodissa punastumisesta ja sanottu Pipsa possuksi. Hän sanoi, ettei tuntunut kivalta. Tunsin niin järjetöntä voimattomuutta, vihaa ja epätoivoa. Nyt se sitten alkaa. Tämän takia en halunnut lapsiani päiväkotiin ja kohta on edessä se kouluputki, minne menetän heidän kauniit sielunsa. Kuinka olenkaan itse kärsinyt siitä, että punastumisesta on haukuttu. Miten nyt käsittelen tämän? Itselleni sanottiin aina älä välitä ja sitä en halua sanoa kertaakaan. Se ei toimi. Jos sanat satuttavat, on vaikeaa olla välittämättä. Okei, ehkä väsyneenä asia tuntui isommalta kuin olikaan, mutta olin ihan tuskainen, että millä minä asian selvitän ja estän kiusaamisen jatkossa. Ja päivän kuopuksen kanssa olin alle pilannut. Kaikki menee metsään, ääää. Ja sitten ratkesi itkuhanat.

Meillä ei ole nukuttu kunnolla kuuteen vuoteen. Ei kai lapsiperheissä usein nukutakaan, toisissa paremmin ja toisissa huonommin. Talossamme on kolme naista, joilla tuntuu olevan kierrokset päällä öisinkin ja yksi mies, joka yrittää saada heidät parhaansa mukaan nukkumaan. Noin kärjistetysti. Tuntuu välillä hyvin epätoivoiselta, kun kello on taas kaksi, eikä uni ole vielä tullut. Sitten innostumme miehen kanssa juttelemaan ja pelaamaan lauantai-iltana ja taas kello on kaksi, nyt omasta syystä. Kivaa oli, mutta nukkua pitäisi. Se ainainen ristiriita!


toppi ONLY/ farkut LIDL by HEIDI KLUM (saatu)/ paita ZARA/ kengät DR.MARTENS/ korvikset VIA MINNET (saatu)

Eniten tällä hetkellä rassaavat iltahulinoinnit, mutta toivon että aika auttaa. Kaikkea muuta on jo kokeiltu. Joskus käy niin hullusti, että molemmat lapset nukkuvat jo kello 21. Se on kuin miniloma! Oma stressitaso laskee, kun saa hengähtää eikä kello ole heti yli puolenyön. Valitettavasti näitä iltoja ei usein tule ja meitä molempia miehen kanssa stressaa jo etukäteen mitä illasta tulee. Se näkyy sitten niin, että tuskailemme kumman vuoro istua lastenhuoneen lattialla ja ei sekään toimi ja mitä nyt tehdään ja sitten tiuskitaan, kun olemme niin väsyneitä ja turhautuneita tilanteeseen.

Ja. Kun perjantaiaamuna luin Tiian postausta helmikuun huonosta olosta (hänellä toki oli eri syitä) tajusin, että itsekin uuvun joka vuosi helmikuun lopulla. Muistan vuonna 2017, kun mies lähti yhdeksi yöksi lasten kanssa mummilaan jotta saisin nukkua. Olin epätoivoisen väsynyt. Muistan, kun 2014 maaliskuun alussa oli kaverin polttarit ja tyttöjen ilta ja halusin vain maata sängyssä ja itkeä, en olisi millään jaksanut lähteä. Lähdin kyllä ja kivaa oli, tosin olin ekana ennen puoltayötä hotellissa nukkumassa. Muistan, että 26.2.2015 jätimme lapsen yöksi mummilaan, tulimme junalla kotiin ja katselimme sängyssä leffan ja tilasimme pizzaa kotiin. Söimmekin siellä sängyssä. Olimme superväsyneitä ja ainoa haave oli, että saisi päivän olla.

Häkellyin tästä kaavasta itkiessäni uupumustani helmikuun vikoina päivinä. Näinkö se iskee joka helmikuu? Miksi? Onko silloin D-vitamiinitasot tyhjät ja kevät ja kesä korjaa? Mikä ahdistaa helmikuissa, miksi silloin ei jaksa? Olen myös hyvin ulkoilmaihminen ja kärsin suuresti, kun lumet lähtivät vauhdilla. Vaikuttiko se jaksamiseen monena keväänä, viime helmikuun upeista lumikeleistä en muista tällaista romahdusta. Mikä minua vaivaa helmikuisin?

Väsymys muuttaa ihmisen luonnetta pahimmillaan. Sitä ei ole oma itsensä, kun ei saa nukkua.

Onneksi helmikuu on ohitse. Parempia öitä odotellessa nautin kovasti pakkasesta ja alkaneesta maaliskuusta! Kiitos kovasti tuestanne Instan puolella ja jaksamista ihan jokaiselle väsyneelle ja öitään valvovalle!

Muumilaakson uudet tuulet

Maanantaina tärähtivät ruutuihin uudenlaiset Muumit Muumilaakso-sarjan muodossa. Alle 7-vuotiailta kielletyt 3D-Muumit ja tunnussävelmäkin pärähti soimaan englanniksi. Esitysaika oli kello 20.00 illalla. Mikä tämä on, auttakaa! Mitä ihmettä Muumeille on menty tekemään? Oma someni tuntui olevan täynnä ainakin sen hehkutusta, että sarja on katsottu, mielipiteitä tyylistä ja jaksosta en ole sen sijaan nähnyt. Itse nieleskelin tyhjää, olen vähän muutosvastarintainen ja yllätyin, miten tunteisiin uudet Muumit menivät!

Kerron tähän väliin oman ”suhteeni” Muumeihin. Ne jotenkin kuuluvat suomalaiseen yhteiskuntaan ja kotiin siinä missä Aalto-vaasitkin. Kummastakaan en oikein alkujaan tiennyt tykätäkö vaiko eikö, mutta kyllä meillä on kotona niin häälahjaksi saatu vaasi kuin muumipyyhkeitä sekä -laseja. Mukeja ei sen sijaan ole eikä tule! No miksi on sitten pyyhkeitä ja laseja. No koska. Ne nyt vaan jotenkin kuuluvat suomalaiseen kotiin. Ymmärrätte varmasti.

Yläasteella tein pitkän, perinpohjaisen tutkielman Tove Janssonista ja tuolloin alkoi tarina Muumien takana selvitä. Kun Muumit lähtivät pyörimään ensi kerran televisiossa 1990-luvun alussa, muistan olleeni niille jotenkin vähän yli-ikäinen. Kaverit eivät juuri niitä katsoneet, mutta koska minulla on 9 vuotta nuorempi pikkuveli, oli meillä kodissa muumifani, joka katsoi kaikki jaksot ja monta kertaa uudelleenkin videolta. Yli-ikäinen isosisko siinä sivussa tai näin ainakin sen puolustelin. Opin etu- ja takaperin ne jaksot, kaikki hahmot ja äänet. Osaan vieläkin jaksoja ulkoa.

Niinpä oli jo hienoinen järkytys katsella uudestaan äänitettyjä Muumeja omien lasten kanssa. Tarinat olivat tuttuja ja niitä, joista muistan joka ikisen käänteen (voisin lausua repliikkejä ulkoa), mutta voi – missä oli rakas Muumimammana ollut Ulla Tapaninen ja muut? On ollut hyvin vaikeaa tottua uusiin ääniin. Niin, uusiin ääniin vaikka muuten sarja oli sama. Entäs sitten ne 3D-tyypit ja ihan uudenlaiset jaksot?

Olen katsonut nyt kolmesti maanantaina tulleen jakson. Tykkään joka kerralla enemmän tunnarista, vaikka se englanniksi onkin. Sarja lähti aika rytinällä liikkeelle, ilman minkäänlaisia esittelyjä, eli oletus oli, että katsoja varmaankin tuntee hahmot jollain tapaa. Muumipeikko julisti jaksossa olevansa lähes aikuinen muumi eikä mikään lapsi enää. MITÄ! Ideana tässä suomalais-brittiläisessä tuotannossa on, että Muumeista tehdään enemmän koko perheen sarja. Ne tuodaan televisioon prime time-aikaan ja tuodaan esiin enemmän ja syvemmin niitä arvoja, joita Muumeissa on. Kuinka moni edes nykyään muistaa niitä? Tai on lukenut Toven kirjoja? Muumit yritetään saada eri näkökulmasta eri sukupolven vinkkeliin. Niin, että niitä katsoisi koko perhe. Aika kunnianhimoinen tavoite!

Mitä pidin? No kolme kertaa se piti katsoa, että pystyin jotain sanomaan. Alku oli shokki. Sitten aloin enemmän hymähdellä vitseille, joita oli selkeästi enemmän nyt myös aikuisille. Tykästyin Ville Haapsalon puhumaan Muumipappaan eriyisesti, sen sijaan Pikku Myyn ääni (Kiti Kokkonen) ei aukea tai putoa, ei sitten millään. Ei se voi olla tuollainen tavallinen! Pikku Myystä, lempparihahmostani kautta aikojen oli tullut jotenkin tiukkapipoinen tyttö, se hauskuus ja äänen narina oli poissa hahmosta. Uh! Muut hahmot olivat ihan ok, varsinkin kolmannella kerralla kun ääniin alkoi tottua, mutta Myy ei ole Myy vaan joku ärsyttävä toimistonainen. Sarja on visuaalisesti hieno ja tavoittaa varmasti ihan uutta yleisöä, mutta onko kysymys niistä oikeista Muumeista? Pystyvätkö brittiläiset käsikirjoittajat pureutumaan suomalaiseen sielunmaisemaan? Jotain ainakin ekasta jaksosta puuttui ja pahasti.

Entä ne alle 7-vuotiaat katselijat sitten? Niin, tuo 7 vuottahan on suositus, joka on joka vaikka missä piirretyssä, jopa kaikkien alle 7-vuotiaiden katsomassa Frozenissa. Luulen, ettei näissäkään jaksoissa ole mörköä kummempaa. Lapset olivat myös järkyttyneitä äänistä, samoin kuin englanninkielisestä alkutunnarista. Miksei sitä ole mahdettu suomentaa? Muuten uudet Muumit olivat kuulemma ihan kivoja, mutta ainakin yhden jakson jälkeen totesivat, että vanhat ovat parempia. Ja kuten äitiä, lapsiakin häiritsi eniten Pikku Myy. ”Toi on ihan vääränlainen!” kuului 5-vuotiaan kommentti. ”Vanhat on parempia”, totesi 2-vuotias lakonisesti.

Muumit tarjoavat pysyvyyttä. Muumit kunnioittavat luontoa ja pysyvät rauhallisina suurenkin katastrofin uhatessa, kuten Muumipeikko ja pyrstötähti-elokuvassa. Vaikka merenpohja kuivui, Muumit pysyivät yhdessä. Sarjan tuottaja Marika Makaroff toteaa Matkalla Muumilaaksoon-dokumentissa (kannattaa muuten ehdottomasti katsoa, Areenasta löytyy), että hän halusi tuoda esille aitoja arvoja, joita Muumeissa on. Ne auttavat vaikeiden aikojen yli. Samalla sarjan brittiläiset tuottajat ja käsikirjoittajat sanoivat hämmentyneessä käytyään Suomessa – Muumit ovat kuin osa suomalaisten DNA:ta. Se, minkälaiset verhot Niiskuneidillä on tai miten Nuuskamuikkusen kädet toimivat onkin isompi asia, kun he osasivat kuvitella. Onko sarja tehty ulkomaalaiseksi vai onko siinä säilytetty se vanha, suomalainen DNA?

Mitä sinä olet mieltä? Ihastuitko, vihastuitko, ovatko uudet Muumit ihan sama? Minä en pääse yli siitä Pikku Myystä, mutta vannon, että katson varmasti joka jakson. Nyt sen muuten kehtaa jo sanoa ääneen, 1990-luvun alussa katselin Muumeja ”salaa”, koska kavereista ne olivat lapsellisia. Mutta mitä kaikkia viisauksia ne kätkevätkään sisäänsä!

Kommentteja? Menikö muilla näin tunteisiin Muumilaakson uudet tuulet?