Helpompaa arkea – testissä Sannan ruokakassi vs. Ruokaboksi

* sisältää mainoslinkkejä

Ruokakassipalvelut ovat olleet nyt erittäin vahvasti pinnalla. Moni on varmaan huomannut, että esimerkiksi Ruokaboksi mainostaa suhteellisen isollaan tällä hetkellä ja tekee paljon vaikuttajien kanssa yhteistyötä. Minä menin laittamaan yhteystietoni johonkin Ruokaboksin kyselykaavakkeeseen, joka aiheutti sen, että puhelimeni soi joka päivä ja siellä kaupattiin Ruokaboksia. Mainostettiin, että ensimmäisestä tilauksesta saa 40 euroa alennusta, mikä oli ehkä vähän hämäystä, sillä se tarkoitti 10 euron alea neljästä ensimmäisestä tilauksesta. Taivuin soittelun alla ja lopulta otin meille yhden Ruokaboksin. Aiemmin olemme kokeilleet kuukauden verran Sannan Ruokakassia kuopuksen vauvavuonna, jolloin kaupassa käyminen oli huomattavasti haasteellisempaa kuin nykyään.


Ruokaboksin Pad thai vegeboksista

Vegeboksi, Muksuboksi, tavallinen boksi?

Jo tuolloin aikanaan, kun tilasimme kuukauden ajan Sannan ruokakassia koin, että on hankalaa löytää omalle perheelleen sopivaa vaihtoehtoa. Nytkin Ruokaboksilla on valittavissa vegeversio, muksuboksi tai tavallinen versio. Tavallisessa on aina punaista lihaa, jota en välitä kotona kokata, koska en itse sitä syö. Muksuboksi kuulosti ainakin sillä viikolla todella tylsätä ja erittäin meidän perusruokalistalta. Sieltä löytyi mm. kalakeittoa, kanapastaa sekä porkkanalettuja. Päädyin siis Vegeboksiin. Mutta niinhän siinä kävi kuten arvelin – mausteina käytettiin aika paljon chiliä ja lapsille piti tehdä pari kertaa jotain muuta. En siis vieläkään löytänyt meille sopivaa vaihtoehtoa!

Vegeboksissa oli ruokina pad thai (erittäin hyvä!), linssipata (tämäkin toimi!) ja tofukastike, josta ei tykännyt kukaan. Lisukkeena oli aina pastaa tai riisiä, ainakin tällä viikolla. Boksi toimitettiin meille puoli kymmenen aikaan illalla (toimitukset maanantaisin), joten ensimmäisen ruoan pystyi tekemään tiistaina. Silloin lehtikaali alkoi jo kellastua, eli kasvisten säilyvyys on vähän kysymysmerkki.


Ruokaboksin linssimuhennos


Ruokaboksin tofukastike pastan kera

Uudistunut Sannan Ruokakassi ja valinnan vapaus

Viikon Ruokaboksi-kokeilun jälkeen bongasin, että Sannan ruokakassi uudistuu. Jatkossa tarjolla on 10 reseptiä, joista saa valita mieleisensä. Jes! Tämä on juuri se, mitä kaipasin! Parin viikon ajan meille tuli siis Sannan ruokakassi. Valitsin molemmilla viikoilla yhden kalaohjeen, yhden kanaohjeen ja yhden vegen. Toimi loistavasti.

Ruokina oli kukkakaalikeitto ja pizzabagelit (niin hyvää, että uusin jo aineet ostettu), misolohi, bataattimuusi ja kurkkusalaatti, kanafajitakset (erittäin hyvä resepti ja upposi kaikille), falafelit kukkakaalitaboullehin kera (loistava!), paistettu kampela uunikasvisten kera, kanaa tulisessa kastikkeessa ja valkosipuliperunaa. Kaikki ohjeet toimivat ja maistuivat koko perheelle. Fajitaksissa jätimme tulisen kastikkeen pois tyttöjen versiosta. Minusta reseptit olivat hyviä ja yksinkertaisia, mutta kuitenkin paljon kekseliäämpiä kuin Ruokaboksilla, lisukkeena ei ollut kertaakaan pastaa tai riisiä keitettynä, vaan lisukkeet olivat nimenomaan siitä tavallisuudesta poikkeavia. Tykkäsin kovasti! Minua harmittaa, että siinä missä Ruokaboksi mainostaa todella isollaan nyt, ei Sannan ruokakassi edes esimerkiksi jaa Instagrammin puolella stooreja ja kehuja.


Sannan ruokakassin kanafajitas oli herkkua!


Sannan ruokakassin kukkakaalikeitto + pizzabagelit, ehdottomasti jatkoon!


Sannan ruokakassin falafellit olivat parhaita ikinä. Ne tulivat valmiina, eli en tiedä saisiko niitä ostaa mistään!

Ruokaboksin ja Ruokakassin plussat ja miinukset

Ehdoton plussa on tietenkin se, että ruoat tulevat ovelle ja ettei reseptejä tarvitse keksiä! Voi että miten ihanaa on, kun joku miettii puolestasi arkiviikon ruokia. Kaupassa käyminen ei enää ole niin raskasta kuin vauva-aikana, mutta ruokien keksiminen on monesti todella tuskaista ja ne samat vaihtoehdot pyörivät viikosta toiseen.

Valittelin 4,5 vuotta sitten, ettei laskutus oikein toiminut Sannan ruokakassilla. Nyt laskutuksen puolesta ei ollut kummallakaan mitään ongelmaa, lasku menee verkon kautta ja omilla sivuilla voit hallita sitä, tilaatko Ruokaboksin jatkuvasti, kerran vai vaikka kerran kuussa. Sannan ruokakassin reseptivalinnat täytyy olla tehtynä keskiviikkoon asti. Itse asiassa unohdin toisella viikolla tehdä valinnat ja soitin perään torstaina, onnistui vaihtaa vielä!

Miinuksena toki hinta. Kolme reseptiä neljälle hengelle kustantaa 74-82 euroa (riippuen palvelusta, siitä mitä valitsee kassiin yms.). En jaksanut laskea, paljonko ruoat olisivat kaupasta ostettuna, mutta esimerkiksi kukkakaalikeiton aineet eivät paljoa kustanna. Palvelut saa myös tilattua kahdelle hengelle. Toisaalta taas Sannan ruokakassissa oli todella isot määrät ruokaa, eli söimme kyllä paljon enemmän kuin kerran annoksista. Bataattimuussi riitti seuraavankin ruoan kanssa ja perunapussista tehtiin viikonloppuna sitten lohkoperunat, kun valkosipuliperunat jäivät toteuttamatta. Mielestäni Ruokaboksin määrät olivat tiukemmin laskettuja kuin Sannan ruokakassin.

Plussaa on myös saada resepti käteen ja alkaa kokkailla. Toki osa jutuista (esim. mausteista) täytyy olla kotona valmiina, mutta hyvin meiltä löytyi mausteet, vehnäjauhot, öljy, yms. tarvittavat kaapista. Ruokaboksilta saat ohjeen, jossa on kuva valmiista annoksesta, Sannan ruokakassilla ohje on myös kuvina mukana, eli jos kokkaaminen jännittää, on ohjeen seuraaminen tehty todella helpoksi!

Hävikki vähenee

Koin myös, että kun kaapissa on tarkkaan suunnitellut määrät ruokaa, hävikki vähenee. Tosin niin, että kaikkea ei ehkä valmisteta, lisukkeita jäi lähes joka aterialla yli. Ainekset olivat laadukkaita, todella freesejä, molemmissa vaihtoehdoissa hyvin pakattu ja kylmäketju ei katkennut. Sannan ruokakassi saapui meille jo kello 17, eli sen olisi saanut käytettyä hyväkseen samana iltana, kun Ruokaboksi kurvasi vasta nukkumaanmenoaikaan kotiimme. Mitään tuotteita ei kummastakaan palvelusta puuttunut, mikä ilahdutti! Viimeksi kun näitäkin kokemuksia oli.

Palvelut ovat selkeästi kehittyneet ja toimivat hyvin ja asiakaspalveluista vastataan nopeasti, jos ongelmaa tulee. Kyllä täytyy sanoa, että vähän ikävä tuli palvelua, kun eilen piti alkaa pähkätä arkiviikon ruokia. Käyttöön tuli siis jo pizzabagelit, jotka teemme kasvissosekeiton kylkeen.

Ihania ideoita ja uusia komboja meillä maisteltiin ja mietittiin muun muassa sitä, miksei tule ikinä ostettua kaupasta kampelaa? Kuinka hyvää sekin oli ja maistui paistettuna ihan kaikille! Täytyisi rohkeammin kokeilla uusia ideoita, siinä nämä ruokakassipalvelut kyllä auttavat.


Sannan ruokakassin kanaa romanesco-kastikkeella. Tähän ei kuulunut bataattimuussi, mutta sitä jäi niin paljon että söimme sen kanssa.


Miso-lohi, bataattimuussi ja kurkkusalaatti Sannan ruokakassista.


Paistettu kampela, fetakastike ja uunikasvikset Sannan ruokakassista. Hävisi kaikkien neljän lautaselta vauhdilla!

Onko teillä testattu jompaa kumpaa palvelua? Mitä olet tykännyt? Varsinkin ensimmäisen kokeilun saa yleensä hyvällä alennuksella, joten kannattaa kokeilla! Täältä löydät Ruokaboksin ja täältä Sannan ruokakassin.

P.S. Heittäkää kommentteihin mitä teillä tänään syödään, jos saisi taas uusia ideoita! <3

Äitienpäivän suuret tunteet

Hyvää maanantaita ja alkanutta viikkoa! Näin se suuri päivä on taas taputeltu, nimittäin äitienpäivä. Itse asiassa meillä ainakin oli hurjan tavallinen sunnuntai, mutta onhan se aamulla ihanaa, kun saa herätä siihen, että pienet kädet tuovat askartelut näytille. Varsinkin kuopuksella oli vaikeuksia pitää salaisuutta askartelusta ja esikoinen oli istuttanut koulussa kukan jo maaliskuussa! Silloin iski se 10 päivän karanteeni ja oli isälleen tuskaillut, kuka hoitaa heidän kukkiaan nyt! Aina sinnikästä, minä en tiennyt kukasta mitään ja maaliskuusta asti oli pidetty salaisuutta. Kakkosen ope oli niitä kastellut kuulemma karanteeniajan.

Niinpä sain munakasta ja sitruunamuffinsseja (mies polki kauppaan kun minä vielä nukuin, sillä mantelijauho uupui!). Oli kortit ja kukat. Mietin pieniä käsiä, jotka olivat virkanneet koulussa minulle kukkaistustukseen koristeita, eniten violettia, sillä se on äidin lempiväri. Lueskelin pienemmän korttia, jossa luki ”olet ihana, voi kunpa voisit tulla päiväkotiin”. Onhan se nyt aivan älyttömän hellyttävää. En muuten muistanutkaan, ettei edellisessä päikyssä askarreltu äitienpäivä, kunnes luin tämän postaukseni kahden vuoden takaa!

Äitienpäivän tunteet

Minä muistelen aina ennen äitienpäivää lasteni ristiäisiä, sillä molemmat ovat kastettu äitienpäiväviikonloppuna. Noihin päiviin on liittynyt niin valtavasti onnea ja rakkautta sekä läheisiä ihmisiä talon täydeltä, että haikeana mietiskelen niitä äitienpäivän lähestyessä. Mummoilleni hommasin äitienpäivän aamuksi runopuhelut, se oli kivan kuuloinen idea. Täältä voi vielä parin päivän ajan tilata ikäihmiselle maksuttoman runopuhelun, joita vapaaehtoiset soittavat. Olivat tykänneet!

Omalle äidille lähti pieni paketti matkaan ja eilen soittelimme, heillä oli siellä mummon ja nuorimman veljeni kanssa hyvän kuuloiset kokkailut meneillään. Meillä istutettiin eilen kukkia, siivottiin, silitettiin, käytiin yhdessä leikkipuistossa ja… Sitä perinteistä menoa. Lapset olivat onnellisia siitä, että saivat isän kanssa leipoa aamusta.

Äitienpäivä on monelle myös todella vaikea päivä syystä tai toisesta ja sitä ajatellessa ei oikein osannut omaakaan päivää ”hehkuttaa” somessa. Äitienpäivä on kuitenkin oikeastaan joka päivä, toki on aivan ihanaa saada pienten innostuneiden ihmisten askartelut tutkittavaksi. Siihen liittyy kuitenkin jännä lataus, esikoinen sanoi lauantaina, ettei voi mennä sunnuntaina leikkimään kenenkään kanssa tai uimatreeneihin, koska on äitienpäivä. Sanoin hänen olevan ihan höpsö, mehän olemme yhdessä joka päivä, totta kai saa mennä uimaan ja kavereille! Muistan itsekin, että ensimmäinen äitienpäivä, kun en ollutkaan kotona oman äidin luona oli jotenkin todella väärin. Päivään liittyy paljon latausta!

Oma äitiys

Äitiys on kyllä parasta mitä tiedän. Se tuo mukanaan niin valtavan kirjon tunteita, ettei niitä voi ttetetukäteen ymmärtää. Syvää rakkautta, ihan sellaista alkukantaista riipivää rakastamista, jossa toisen hyvinvoinnin eteen on valmis tekemään ihan mitä vain. Samalla huolta, että meneehän kaikki hyvin, ettei satu koululle pyöräillessä mitään, ettei tule kiusatuksi, että pystyy puhumaan kaikesta. Se ylpeys, mitä omien lasten puuhista tuntee on myös todella suuri tunne. He jaksavat hämmästyttää joka päivä. Kasvavat kohisten, oppivat uutta, havainnoivat maailmaa niin monella eri tapaa kuin aikuiset. Huikean ihania ihmisiä. Ja samalla se huono omatunto – kuinka useasti sitä miettikään tekikö nyt oikein, onko läsnä tarpeeksi, miksi minä nyt hermostuin ja niin edespäin. Äitiys on kyllä mieletön kirjo erilaisia tunteita!

Olen itse äitini ainoa tytär ja olen myös mummoilleni ainoa tyttären/pojantytär. Ehkä vähän erikoisasemassa ja hemmoteltu olen ollut aina, mutta nämä kolme naista ovat antaneet minulle hienon mallin, kuinka olla äiti ja itse sovellan osaksi heidän oppejaan ja osaksi luon ihan omaa polkua äitiydessä. On se yhdenlaista oppimista ja säätämistä, erityisesti sitä säätämistä joka päivä! Olen siinä mielessä erittäin onnekas, että minua on kyllä aina ehdoitta rakastettu ja olen saanut kasvaa ja koetella rajoja, itkeä ja kiukutella, halata ja jutella – äiti on ollut aina siinä ja jaksanut. Äidin on saanut aina öisin herättää ja itkeä, vaikka olisin ollut jo teini-ikäinen. Äitiin on voinut aina luottaa, se lienee tärkeintä elämässä. Koskaan hän ei ole pettänyt lupaustaan ja aina ollut tukena. 

Mutta erittäin kiitollinen olin heistä niin eilen kuin joka päivä. Illalla lasten nukkuessa katselimme telkkaria mieheni kanssa ja hän huokasi vieressäni ”on ne kyllä ihania”. Se kiteytti koko viikonlopun tunnelmat.

Halaus jokaiselle, kenelle äitienpäivä oli vaikea ja myöhästyneet onnittelut kaikille äideille! Miten teillä vietettiin eilistä?

Onko jokainen teini-ikäinen lapsi painajainen? Miksi itse olin?

Erittäin provosoiva otsikko, koska vastaushan on selkeä – ei ole. Ei teini-ikäisiä voi laittaa yhteen kategoriaan, vaikka toki yhtäläisyyksiä löytyy. Tämä aihe on pyörinyt päässäni pitkään, kun olen miettinyt, millainen olin itse teini-ikäisenä. Alkaen suurinpiirtein siitä keväästä, kun kutosluokka loppui, eli vuodesta, kun täytin 13 vuotta. Siihen ikään on meidän perheessä loppujen lopuksi todella vähän aikaa (!) ja olen pohtinut, miten saada omat lapsensa välttämään virheitä, joita itse tein. Niinhän sitä jokainen vanhempi ajattelee, että toivoo lapsensa välttävän omat virheensä. Eikä se sitten niin kuitenkaan mene. Jokaisen täytyy kokeilla rajojaan ja tehdä virheitä kasvaessaan. Minustakin kasvoi ihan järkevä, yliopiston käynyt perheenäiti, mutta helppoja vuosia ei vanhemmillani ollut. Olen useasti miettinyt, miten he pärjäsivät kanssani tai mitä heidän päässään liikkui, kun hölmöilin, mutta aina he ovat pyyteettömästi rakastaneet, tukeneet ja sanoneet ”kotiin saa aina tulla, vaikka mitä tapahtuisi”. Koettelin ehkä vähän liikaa heidän rajojaan ja rakkauttaan ja nyt nelikymppisenä en voi kuin kiittää, etteivät heittäneet hanskoja tiskiin. Mutta miksi se oli niin vaikeaa aikaa? Olen käynyt asiaa mielessäni läpi vuosikaudet ja tämä kirjoitus kumpusi siitä, kun Maria puhui IG:ssa 16-vuotiaasta tyttärestään ja siitä, miten helppoa teiniys on ollut. Pysäytti taas ajattelemaan (ja antoi toivoa!).

Muutto, koulukiusaaminen ja ujo lapsi

Me muutimme Jyväskylään kesken eskarivuoden ja jouduin tuolloin ns. väärään ryhmään kauas kotoa. Ryhmässäni oli lapsia, joista yksikään ei sitten tullut samaan lähikouluun. Koulu oli aloitettava vailla kavereita ja olin ujo, punasteleva lapsi Helsingistä, joka kaipasi sitä lapsuuden ympyrää raastavan paljon. Ekaluokka meni vähän pakolla ja lihavaksi kiusaaminen alkoi. Sain kotimatkoilla lumipesuja ja mietin silloin, ekaluokkalaisena, että elämäni on pilalla koulun takia. On ollut aikamoinen kasvun paikka nyt oman ekaluokkalaisen kohdalla kohdata koulu ja olen ehkä rasittavuuteen pitänyt tarkasti huolta, ettei lapsi koe ulkopuolisuutta, ottanut opettajaan herkästi yhteyttä ja kavereille on kuskattu ahkerasti.

Tokaluokalla luokallemme tuli uusi tyttö, muuttivat pääkaupunkiseudulta naapuriin. Ei hänkään tuntenut ketään. Ehkä koimme jotain yhteyttä, en tiedä, mutta meistä tuli parhaat kaverit vuoksiksi ja koulunkäynti alkoi tuntua helpommalta, kun siellä oli joku, jolle puhua. Olin aina se suorittaja, kiltti tyttö, joka toi kokeet hyvillä arvosanoilla kotiin, mutta joka usein koki sisäisesti voivansa pahoin, olevansa ulkopuolinen, enkä puhunut ikinä kenellekään.

Kiltin tytön kahleiden murtaminen

Silloin kun täytin 13 vuotta ja yläaste alkoi, olin väsynyt suorittamiseen. Aloin ihan ihme tempauksilla hakea huomiota ja repiä sitä kiltin tytön viittaa rikki. Osansa tähän teki varmasti se, etten osannut puhua olostani missään. Ehkä harva teini osaa? Oli pahin lama-aika, vanhemmat painoivat todella paljon töitä ja minulla oli kaksi pikkuveljeä. Sain ehkä vähän liikaakin puuhata omillani, ottaa vastuuta ja keksiä kaikkea tyhmää.

Yläaste oli painajainen. Siis täysin painajainen. Jouduimme yläasteelle paikkaan, jonne koulumatka kesti iäisyyden ja jonne ei aiemmin tullut ns. ulkopuolelta lapsia. Koin niin järisyttävää ulkopuolisuutta, etten ymmärtänyt miten voin pärjätä kolme vuotta siinä paikassa. Myöhästelin tahallani. Lintsailin. Tykkäsin pukeutua todella persoonallisesti ja ehkä vähän erikoisesti, en tiedä oliko se yksi syy siihen, että huorittelu alkoi. Ehkä se oli omat mokani ja tekoni, joita epävarmuuksissani tein. Kasiluokkalainen tyttö sylki päälleni bussissa kun olin seiskalla. Koin oloni hyvin vihatuksi ja jopa pelkäsin bussissa välillä. Sulkeuduin todella pahasti, enkä osannut kotona tai missään muuallakaan kertoa olostani.

Kun tuli riparikesä, anoin, etten joutuisi yläasteporukan kanssa riparille ja pääsinkin keskustan riparille, josta sain useamman hyvän kaverin. Koko kesä meni tuossa porukassa ihan muissa kuviossa. Riparilta tarttui matkaan poikakaverikin. Oli entistä vaikeampaa palata ysille, kun repi välimatkaa entisestään muihin. Kävin keikoilla niin paljon kuin pystyin, ripari-ihmisten kautta tutustuin ihmiseen, kenen kanssa kihlauduin 15-vuotiaana (!!) ja lintsaaminen paheni. En kestänyt olla tuossa koulussa.

Asioiden kaksi puolta

Samaan aikaan, kun voin tosi pahoin, lintsailin, sain liikunnasta ehdot, numeroni laskivat ja menin erittäin kypsänä 15-vuotiaana kihloihin, pelasin koripalloa ja treenit olivat useamman kerran viikossa. Oli pelimatkoja ja tosi kivoja kavereita joukkueessa. Oli kaverin kanssa (sen tokaluokasta asti parhaan) kanssa oma hevonen ja tallilla käytiin ahkerasti.  Aloitin koriksen vasta seiskalla, joten moni oli jo vuosia pelannut yhdessä ja tunsi toisensa. He ottivat minut kyllä porukkaan, mutta hävetti olla huono (toki olin, kun olin juuri aloittanut) ja tunsin olevani ulkopuolinen.

Sain kivoja kavereita Apulanta-faneista (kyllä, piirit olivat silloin niin pienet, että fanit tunsivat toisensa!). Oli ripari-ihmisiä. Olin kihlattu. Olin sinällään sosiaalinen ja oli kavereita, mutta ihan joka paikassa tuntui, että olen ulkopuolinen. Ei ollut sellaista yhtä turvallista poppoota mihin kuuluin. Olin repinyt itseni hölmönä irti lapsuuden porukasta, omistauduin liikaa parisuhteelle liian nuorena, en koskaan solahtanut täysillä korisporukkaan ja…. Oli siis harrastuksia ja järkevää tekemistä, mutta siellä kaiken takana velloi koko ajan se tunne, etten kuulu mihinkään, minua ei hyväksytä mihinkään ja kukaan ei oikeasti välitä minusta. Se tunne oli se, mikä pitkälti ajoi kaikkeen hölmöön. En lähde nyt erittelemään tarkemmin, mutta sellaiseen perinteiseen karkaan ikkunasta ja katoan-teinisekoiluun.

Teini-ikä ysärillä ja nykyään

Teini-ikä oli vielä niin erilaista tuolloin. Piti hypätä bussiin ja ajella keskustaan etsimään kavereita. Olen aivan ulalla teini-iästä nykyään ja digiaika jännittää, kohtaan itse sitten erilaisiakin haasteita teinin vanhempana. Toki edelleen näyttävät kulkevat puolialasti kovalla pakkasella ja muuta fiksua. Voi elämä että sitä paleltiinkin teininä, se oli kamalaa! Mutta millainen heidän maailmansa on? Miten säilyttää keskusteluyhteys?

Ja ehkä se isoin juttu: luoda lapselle niin vahva itsetunto, ettei hän ala hakea huomiota kaikella sellaisella, mitä itse tein. Uskon, että ihan todella paljon siitä, mitä tein, tein siksi, että halusin kuulua johonkin, olla hyväksytty, halusin pois sen tunteen, etten kelpaa. Ettei anna käyttää itseään hyväksi, koska niin annoin tehdä vuosia ja parisuhteeni tuhosi minua enemmän kuin toi hyvää. Kun vanhemmat olivat poissa ja meillä oli useiden kymmenien ihmisten bileet, olin yhtä aikaa innoissani (jee, ne pitävät mua coolina kun meille voi tulla bilettämään) ja kauhuissani, kun juoksin ympäri kotia ja minimoin vahinkoja. Edelleen mielessä on mm. pikkuveljen hajonnut parvisänky tai äidin katkenneet parvekekukat. Mietin silloin 15-vuotiaana, että mitä väliä kukilla, telkkari on kato ehjä, mutta nyt nelikymppisenä perheenäitinä ymmärrän hyvin, että harmittaa myös ne huolella vaalitut kukat. Ylipäätään se on koti, jota ei halua kenenkään tuhoavan vähääkään (ei kukaan tietenkään tahallaan mitään rikkonut).

Mikä muutti elämäni suunnan? Sen, etten enempää keikahtanut pahoille teille?

Vanhempani. He välillä asettivat mielestäni aivan liian koviakin rajoja. Ei saanut mennä yöksi, piti aina ekana lähteä bileistä ja juosta 23.50 lähtevään bussiin lukioikäisenä, piti näyttää, että kouluhommat olivat tehtynä ja he tukivat kyllä kaikkia harrastuksiani. Vaikka oireiliin ja rajusti, vanhempani huolehtivat, että etenen koulussa, he tietävät missä menen ja missä kunnossa, kenen kanssa ehkä liikun ja niin edespäin.

Samalla he olivat mielestäni maailman tyhmimpiä, kun asettivat minulle rajoja niin tiukkaan. Osaan kiittää niistä vasta nyt aikuisena. He olivat aina siinä, vaikka väsyneitä varmasti olivat. Näin, miten he tykkäsivät, kun aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa. Hänestä varmasti huokui se, että on tolkun tyyppi, fiksu ja kiltti ihminen. Siitä, että päätin muuttaa hänen perässään 18-vuotiaana Tampereelle he eivät ehkä olleet mielissään, mutta ilmoitin olevani täysi-ikäinen ja heippa. Huoh.

Kun olin eksyksissä Tampereella, olin kuitenkin saanut kotoa eläämäni eväät ja oli selvää, että jatkan opiskeluja sekä haen töitä. Arkeen tuli rytmi Mansessakin hyvin pian, kun löysin töitä, aloin opiskella ja tutustuin ihmisiin. Vanhempani näkivät, että pärjään ihan hyvin. Vieressäni oli ihminen, joka oli jalat maassa, rakasti minua ehdoitta ja tuki, kun kipuilin kaikkea edelleen.

Miten siis estää se, ettei omalle lapselle tulisi yhtä vaikeat vuodet? Ensinnäkin olen haaveillut muutosta pitkään, jotta taloutemme korjaantuisi. Mutta se on hirvittänyt nyt, kun kaverit ovat jo niin isossa osassa. Olin vasta 6-vuotias kun vaihdoimme kaupunkia, mutta menin jotenkin ihmeellisesti rikki siitä. Toiset asuvat purjeveneessä vuosia ja käyvät etäkoulua. Onko se persoonakysymys?

Uskon, että toiset oireilevat enemmän kuin toiset murrosiässä ja siihen vaikuttavat monet asiat. Itsetunto, kaverisuhteet, miltä koulu tuntuu, harrastukset, kiusaamiset, kaikki. Perheen yhteinen aika, se, kuinka paljon vanhemmilla on aikaa olla läsnä, keskusteluyhteyden säilyttäminen. Lapsen persoonallisuus.

Miten sinä koet teini-ikäisen kasvatuksen tai millainen oma teini-ikäsi oli? Helppo tie vai enemmän kuhmurainen? Kuvat muuten maaliskuulta, siksi lumi!