Kun meidät pakotettiin pysähtymään – 10 positiivista puolta

Kaksi pientä tyttöä juoksee toisiaan kohti leikkipuistossa. Eivät ole hetkeen nähneet, on ollut ikävä. Kasvoilla loistaa ilo. Juoksu pysähtyy huutoon ”ei saa halata”, alahuuli alkaa väpättää. Kaverista on pysyteltävä kaukana. Vanhemmista tuntuu julmalta estää tapahtuma, mutta nyt on pakko. Nelivuotias halaa vanhempiaan enemmän kuin koskaan, itkee, tulee syliin. Onneksi teitä saa halata ja perheellä on samat pöpöt hän sanoo.

Yllä oleva on vain hyvin pieni esimerkki siitä, miten vaikeita tilanteita meistä jokainen käsittelee tällä hetkellä arjessaan. On miljoonia esimerkkejä siitä, miten paha ihmisten on olla, vanhempana se tiivistyy nelivuotiaan pahaan oloon. Hän ei ymmärrä. Hän itkee, milloin kaveria saa taas halata. Kulta, kun en tiedä.

Mutta koska kaikilla on paha olo ja negatiivisuutta uutisissa piisaa, pysähdyin eilen miettimään, mitä positiivista tilanteesta voi löytää. Päivän positiivisia on moni viljellyt ja hyvä niin – ei tätä jaksa, jos ei ajattele iloisia asioita. Minkälaisia kivoja juttuja sinä löydät? Itselläni tuli mieleen mm. seuraavat asiat:

1. Olemme ajatelleet, että esikoisemme on jotenkin rauhallinen tapaus. Hän on ollut 8kk päivittäin eskarissa, sitä ennen kotona. Nyt kun olemme olleet 24/7 yhdessä kaksi viikkoa, olemme miehen kanssa hämmästelleet kuinka energinen hän on. Siis sitä energiaa ja juttua piisaa ihan järkyttävästi! Eilen hän oli 6 tuntia ulkoilemassa ja sen jälkeen sentäs totesi, että vähän väsyttää. Mietimme, miksi hän tuntuu niin eri lapselta ja tajusimme, että se 8 tuntia eskarissa vie voimat. Me saamme sellaisen väsytetyn version lapsesta kotiin. Väsymys näkyy monesti lauantainakin vielä. On huikeaa vähän kuin tutustua uudelleen lapseensa ja nähdä mitä kaikkea hän onkaan eskarissa oppinut! Mikä tilaisuus!

2. On aikaa. Koska taloudessa on pikkulapsia, niin aikaa lukemiselle, siivoamiselle tai muulle ei kyllä ole sitten ollenkaan. Sen sijaan aikaa on asioille, joihin ei arjen pyörityksessä ole tarpeeksi hetkiä. Lapset kysyivät voiko tehdä mönjää vaikka jauhoista ja vedestä. No tottahan toki. Voi pelata, mönjäillä, lukea lapsille – nyt on aikaa.

3. Samaa aikaa on ulkoiluun. Onneksi rakas ystävä asuu vastapäätä ja hänen kanssaan lapset voivat esimerkiksi pyöräillä. Kun tytöt miettivät, ehtisikö taas huomenna ulkoilla, sanoin, että ehtii. Ihan niin paljon kuin jaksatte. He hämmentyivät vastauksesta. Yleensä käydään läpi moneltako loppuu koulu, iltaharrastukset menevät ristiin, on sovittu kyläilyjä tai aina on jotain. Kalenterista saa välillä etsiä aikaa naapurin kanssa pyöräilyyn. No nyt ei tarvitse. Se on oikeastaan aika vapauttavaa!

4. Hävikkiruoka. Nyt käytetään kaapin jämät, sovelletaan, syödään kaikki ruoat kotona ja niin edespäin. Myönnän, että meille on käynyt useamman kerran niin, että olemme intoutuneet lähtemään ulos syömään ja kaappiin on jäänyt seisomaan joku ruoanjämä. Nyt syödään kaikki eikä ole hävikkiä.

5. Raha. Vaikka samalla ahdistaa miten pärjää taloudellisesti, kun työrintama hiljeni, ei sitä mihinkään kulukaan. Ei mene bensaan rahaa, ei päivähoitomaksuihin, ei kympin lounaisiin ulkona. Ei tule tehtyä heräteostoksia, ei maksettua salijäsenyyttä, ei käytyä teatterissa tai leffassa. Ei tule palkattua lastenvahtia tai maksettua perhettä uimahalliin. Ruoka tehdään kotona halvalla. En ole tehnyt mitään exceliä, mutta väittäisin, että perheen menot tippuvat aika tavalla. Vaikka kaikki ruoka tehdään kotona, on meillä syömäreinä kaksi pikkutyttöä, ei esimerkiksi paljon kuluttavia teinipoikia ja tosiaan, ne kalliit lounaat ulkona jäävät.

6. Soittelu. Myönnän. En soita arkena yleensä kenellekään. Ei muka ehdi. Eilen soitettiin videopuhelulla läpi veljiä ja isovanhempia. Tosin ei kovin menestyksekkäästi, saatiin nuorempi veli kiinni. Muut olivat töissä tai kiireisiä livenä striimatun jumpan kanssa. Nauratti. Luulin, että ihmisillä on aikaa. <3

7. Oma piha. Minä vastustin aina omakotitaloon muuttamista. En ole mikään mullankuopsuttaja ja omakotitalossa on aina jotain tekemistä sisällä tai pihalla. Kuinka paljon olenkaan kiittänyt pihaa nyt. On keinut, hiekkalaatikko ja tilaa puuhata.

8. Ei ole ulkonaliikkumiskieltoa. Siis oikeasti niin monet perheet maailmalla ovat täysin eristyksissä, me saamme mennä esimerkiksi lenkille vapaasti. Eilen kun juoksin perinteistä reittiäni voimabiisien soidessa korviin, kaikki tuntui ihan normaalilta hetken ajan. Unohdin ahdistuksen, juoksin ja lauloin ääneen. Ei kiinnostanut yhtään mitä ihmiset ajattelevat. Ainoa ero oli, etten ole ohittanut ikinä niin montaa kanssajuoksijaa tuolla reitillä.

9. Perhe. Niin moni on yksin. Minulla on talossani kolme muuta enkä ole hetkeäkään yksin. On elämäniloa, on eskaritehtäviä, arjen on pyörittävä, on noustava sängystä aamuseiskalta ja puuhattava. Ei voi jäädä peiton alle murehtimaan. Ja toisaalta taas, aamun voi aloittaa olemalla siellä peiton alla nelistään. Mies lähtee normaalisti töihin ennen seiskaa emmekä edes näe häntä aamuisin. Nyt on toisin.

10. Luonto. Kyllähän se oli selvää, ettei talouskasvu ja luonnon riistäminen voi jatkua loputtomiin. Ilmastonmuutos ahdisti meitä kaikkia ja näimme, ettemme voi jatkaa näin. Silti hyvin harva oli valmis tekemään isoja muutoksia. Luopumaan matkailusta, autoilusta tai uusista vaatteista. Nyt on pakko. Joku tuli väliin. Luonto elpyy ihan käsittämättömän kovaa vauhtia. Itketti nähdä kuvia Venetsian kanaaleista. Onko se vesi muka turkoosia? Ei sellaista sameaa massaa? Ei ole totta! Ihan mieletöntä!


pörrötakki GINA TRICOT/ hame GARCIA JEANS/ sukkikset KAIKO/ korvikset IITTALA/ rannekoru OXXO/ kengät Prahasta/ aurinkolasit H&M

Listaa voisi vielä jatkaa. Mitä positiivista sinä olet löytänyt? Pysytäänkö vain positiivisissa vai haluaisitko lukea, mitkä asiat itse koen haasteellisimpana meidän perheen arjessa?

Voimia tilanteisiinne. Pysytään terveinä, pysytään kotona!

Koronapäiväkirjat: kiljuin kun näin ihmisen pihallani ja telkkari puhui minulle

No niin. Siis ihan vahvasti on meillä lähtenyt tämä kotoilu. Otsikon perusteella varmaan ajattelette, että se kajahti välittömästi. Onhan se aluksi aika sekavaa yrittää miehen tehdä etätöitä, kun nelivuotias karjuu että miksei se leiki, ei se missään töissä ole ja saada arki pyörimään uudella tavalla. Hyvin äkkiä selviää, ettei tämä ole se aika, kun alan kirjoittaa kirjaa tai osallistun novellikilpailuun, vaan kun lapset vaativat viidesti päivässä ruoan ja lisäksi puuhaa kun kavereita ei ole, tämä on se aika, kun palaan kotiäidiksi. Tämä on toisaalta seikkailu, toisaalta ihan kaheli tilanne, kun naapurin lapset ovat portin takana ja täytyy sanoa, etteivät voi tulla. Uskon, että päivä päivältä tähän tottuu paremmin.

No mutta siis. Pakko kertoa pari asiaa eiliseltä. Siinä kun haettiin rytmiä uuteen arkeen, olin yrittänyt olla etukäteen fiksu ja tilannut lähetyksen Kalaherkut Nygreniltä. Heiltä saa tilattua vaikka mitä herkkuja seuraavalle päivälle, ne tuodaan ovelle taksikuskin voimin ja ne saa tilattua myös ilman kontaktia. Olin tilannut muun muassa superherkullista savulohimakaronilaatikkoa kuin kalapihvejäkin, helpottaakseni aluksi keittiössä kuluvaa aikaa (se kakku!) kuin tukeakseni ihanaa paikallista yritystä. Lomakkeeseen sai kirjoittaa lisätietoja ja kirjoitin, että meillä ei toimi ovikello – joko kova koputus tai soitto puhelimella.

Lapset menivät aamupäivällä kaksin kotipihalle leikkimään ja minä hiihtelin kakkuhommissa tukka pystyssä ja aamutakki päällä. Juoksin kurkkaamaan, että lapsilla on kaikki ok ja rempaisin oven auki – sillä tuloksella, että suorastaan lensin musta-asuisen, mustissa aurinkolaseissa olevan taksikuskin syliin. Pelästyin ihan puolikuoliaaksi ja reagoin kirkumalla. Taisi kalat kädessä oleva kuskikin säikähtää pahemman kerran aamutakkista huutavaa naista, niin häkeltyneeltä näytti. Hän oli seissyt oven takana painelemassa ovikelloa (ei huomannut kirjoittamaani lisätekstiä) ja luuli, että tulen normaalisti avaamaan oven kun kello soi. Sen sijaan huudan kauhusta. Säikähdin niin, että kädet tärisivät pitkään sen jälkeen ja samalla nauratti ihan hulluna. Liekö ajatteli, että tuo rouva on ollut neljän seinän sisällä liian pitkään. Mikä aamun kohtaus! Edelleen kun ajattelen tilannetta tulee ihan hysteerinen olo – samaan aikaan naurattaa ihan hirveästi ja sydän hakkaa pelästyksestä.

Päivä meni vauhdilla, pyöräillen, leikkien, tehden eskarin etätehtäviä (joka aamu klo 9 tulee uusi video tehtävästä) ja synttäreitä viettäen. Iltapäivällä saapui kioskille se _todella_ kauan odotettu kännykkä ja lapsi oli aivan pistoksissa. Mikä onni, että kälyn laittamassa paketissa oli myös pienemmälle lahja, Ryhmä Hau-puuhakirja! Muitakin paketteja ja onnitteluja saapui. Illalla soiteltiin isomummolle, joka sanoi että on ihan hyvillä mielin palvelutalossa, vaikka onhan se kurjaa kun kukaan ei saa käydä. Oli kuitenkin hyvillä mielin pitkästä puhelusta ja siitä, että saa käydä lenkillä haistelemassa meri-ilmaa (kyllä, meidän suvussa lenkkeillään vaikka ikää olisi 93 vuotta). Jäi ihan toiveikas olo tuosta puhelusta!

No, illalla sitten päätin testata Gogon jumppaa, joita Aamulehti striimaa livenä. Muokkaus-jumpan veti kaverini Johanna ja olin häneltä kysellyt, että tarvitseeko puntteja osallistuakseen. Pärjäilin ihan hyvin kahvakuulalla, puntteja kun kotona ei ole. Olohuone kattokruunuineen tosin osoittautui vähän haastavaksi kun piti liikkua ja nostaa käsiä, mutta lihaskunnosta selvisi hyvin.

Kun vuorossa oli tehdä selkälihaksia lattialla, tuijotin mattoamme jumpatessani ja ajattelin maailman tilannetta. Siinä hetkessä alkoi telkkari (tai siellä ollut Johanna) puhumaan minulle. Tai siltä se ainakin tuntui. Telkkarista kuului ”nouseeko hyvin Katja?” ja pelästyin ihan hirveästi. Ensimmäinen ajatus oli, että mieheni on tehnyt jonkun källin ja meillä on kaksisuuntainen kamera ja siinä missä minä näen salin, sali näkee minut. Nyt vedän täysiä! Siinä ähertäessäni samalla pelästys laantui ja tulin järkiini – ei hemmetti sellaista kameraa voi ollakaan, tämä oli nyt ihan hullu ajatus. Kuulin varmaan väärin. Enkä kuullut? Tein täysillä jumpan ja hei, se oli yllättävän kivaa, vaikka jumppasalin avaruutta tuli ikävä.

Jälkikäteen sain vahvistuksen siitä, että kyllä, telkkari puhui minulle. Johanna oletti, että osallistun olkkarissa ja sanoi niin. Luojan kiitos, en olekaan ihan kajahtanut. Olen siis vain kirkunut taksikuskille ja säikähtänyt puhuvaa telkkaria. Selkeästi sitä ihminen orientoituu normiarkeen ja poikkeavat asiat ovat pelottavia. Tai jotain. Oikeasti naurattaa niin että mahaan sattuu, olen minäkin yksi kaheli.

Tänään mies kipitti hommiin vielä lasten nukkuessa, jotta tehokasta työaikaa kotona olisi. Minä avaan oven varovasti jatkossa. Tiedä kuka sen takana seisoo. Kohta katsellaan päivän eskaritehtävä (joka eilen oli, että laske montako tyynyä taloudessanne on) ja tehdään äidin oma tehtävä. Eilisestä inspiroituneena sanoin, että kerätkää kaikki pehmolelunne kasaan ja laskekaa montako niitä on ja hypätkää siihen kasaan. Sitten siitä kasasta voisi vaikka lahjoittaa eteenpäin osan. Voiko nyt viedä leluja esimerkiksi Hopelle? Tarvitsevia perheitä on varmasti tämän kriisin myötä entistä enemmän.

Vakavan tilanteen keskellä oli pakko kertoa näitä vähän kevyempiäkin sattumuksia. Miten teillä sujuu? Oletko kirkunut ihmisiä nähdessäsi?

Kouluportti aukesi viimeisenä päivänä!

Voi sitä riemua eilen! Viimeistä päivää kun lapseni oli vielä kuusivuotias, nappasi isänsä toisen etuhampaan siimalla irti ja siinä se oli. KOULUPORTTI! Ja siis oikeasti en ollut kuullutkaan tällaisesta sanonnasta, kuulin sen joltain seuraajistani. Kiitos siis siitä! Mahtava sanonta!

Aamulla oli kulunut tasan 7 vuotta siitä, kun minusta tuli äiti. En unohda varmaan ikinä sitä hämmennystä ja samalla suurta onnea. En tiennyt lastenhoidosta hölkäsen pöläystä ja ajattelin, ettemme kyllä selviä tästä. Mutta hyvin on selvitty. Kai. Ollaan me!

Seitsemän vuotta sitten mies oli pistänyt minut tarpomaan hankilenkkiä. Oli valtavan korkeat nietokset tuolloin, joskin päivällä jo vähän pehmeät. Upposin polviani myöten hankeen ja kiroilin, viikkoja oli 39+9. Haenko auton ja tulen hakemaan, jos istut tässä odottamassa? No et varmana hae, minähän en kyllä luovuta!

En luovuttanut ja tehokkaan lenkin palkinto alkoi syntyä seuraavana yönä. Samalla kun aamu valkeni, olin kauniin tyttövauvan äiti. Tuijotin miestä, jonka kanssa olimme talsineet 12 vuotta yhdessä. Tuijotin vain hiljaa kun hän istui keinutuolissa selkeästi hyvin jäykin hartioiden jännittäen. Ei meillä ollut kokemusta ollenkaan vauvoista, pelotti käsitellä pientä myttyä ja mietin, että en kyllä opi koskaan sanomaan itseäni äidiksi. Tai miestäni isäksi!

Mutta todellakin opin. Muistan hyvin elävästi kun lapseni täytti 6kk. Silloin hän hymyili levää hymyä päiväunien jälkeen ja kiskoin minua tukasta. Ajattelin, että nyt me tunnemme jo toisiamme. Pahimmasta alkuhämmennyksestä on selvitty.

Ja mihin vuodet juoksevatkaan. Nyt on kouluportti auki ja vuosia kasassa seitsemän. Hän on mielettömän upea, kaunis ja hyvin lempeä tyttö. Niin sosiaalinen ja ystävällinen, että hämmästyn jatkuvasti. Reipas ja rehellinen. Kehitys vuosien 6 ja 7 välissä on ollut järisyttävä ja kavereista on tullut entistä tärkeämpiä eskarin myötä. Se tyttö, joka vuosi sitten hiihtäessä heitti huutamaan väsyessään, hiihti nyt Kuusamossa 1,5 tuntia (äidin moka, vein liian pitkälle lenkille) ja mutisi mennessään itselleen ”et kyllä luovuta, et kyllä luovuta”. Eikä luovuttanut. Nauratti salaa sisälläni, kuka jupisi hangessa samalla tavalla lapsen ollessa vielä siellä sisäpuolella. Sisulla mennään!

Seitsemänvuotiaat ovat mielettömässä iässä. Heillä on hyvin paljon ymmärrystä maailmasta ja asioista, mutta silti vielä suuri kaipuu olla myös vanhempiensa kanssa. He oppivat tällä hetkellä hirveästi asioista. Heidän kanssaan voi jutella ja harrastaa jo vaikka mitä. Eskarista erotessaan ovat valtavan suloinen tyttölauma, kun kaikkia pitää halata.

Synttärijuhlien piti olla vähän erilaiset, tänään ne vietettiin perheen kesken. Kummien lahja, kännykkä saapui juuri ajoissa postissa ja teimme yhdessä kakun. En ollut tehnyt täytekakkua 15 vuoteen ja oikeasti miten hyvä tuli, joskaan ei niin kaunis. Sain itse ihan kiksit onnistumisesta! Pala on noussut kurkkuun kaverien viesteistä puhelimeen ja video-onnitteluista. Toivottavasti päästään vielä jossain välissä juhlimaan.

Miten upea oletkaan esikoistyttöni. Miten paljon oletkaan kasvattanut meitä vanhempia ja opettanut siskollesi. Rakastamme sinua valtavasti. Onnea. <3 Tänään ei ole puhuttanut korona. <3