Isäni

Olen halunnut kirjoittaa tällä otsikolla monta päivää, mutta en ole uskaltanut. Syitä on monta. Sitä haluaa pitää perheenjäsenet mahdollisimman turvassa somelta, enkä ole juuri kirjoittanut tai julkaissut kuvia vanhemmistani. Lisäksi ajattelin, että on ihan hirveää, kun istun iskän polvella, mutta toisaalta, olimme kaksi yötä mummilassa, joten eiköhän siinä vaihdu pöpöt jos on vaihtuakseen. Emme halanneet, mutta hetken istuin polvella! :) Olen tullut tosi varovaiseksi somen suhteen tänä keväänä, sillä Kuusamon reissusta alkaneet ikävät viestit eivät lopu. Pelottaa siis tosi paljon mitä uskaltaa kertoa, mistä tuomitaan ja mikä aihe saattaa aiheuttaa IGssa ikävien viestien tulvan. Tämä kevät on ollut niissä ihan omaa luokkaansa ja minä vähän turhan herkkänahkainen.

Mutta! Isäni! Miksi minä hänestä halusin kirjoittaa edes jotain? Koska aloin miettiä lapsuuttani ja ns. miehen mallia luettuani reilu viikko sitten tämän Emmin kolumnin otsikolla ”Lapsi tarvitsee itkevän isän”. Mietiskelin artikkelia lukiessani, että olisi ihan hullua ajatella, ettei vanhemmat saa suuttua, itkeä tai muuten näyttää tunteitaan. Kuka sellaista on sanonut? No, oli miten oli, ajatukset veivät omaan lapsuuteen ja siihen, itkikö isäni. Itkeekö mieheni, omien lasteni isä? Tai näyttääkö tunteitaan?

Itkevä isä on heikko?

En ikinä, ikinä ole ajatellut, että itkevä isä olisi heikko tai että vanhempi ei saisi suuttua. Meidän kotona on kyllä näytetty tunteita ja olen kokenut kaikkein ahdistavimmiksi hetket, kun hoetaan että ”kaikki on hyvin”, mutta kyllä lapsena aistit, että eikä ole. Sitten sitä pyörittää ja pyörittää päässään, että mikäköhän on huonosti. Lähinnä en ymmärtänyt lapsena, miksi isäni näytti siltä, että tukehtuu itkuunsa kutosluokan kevätjuhlassa, kun lauloimme ”We are the world” luokan kanssa. Mikä sille tuli? Samaa mietin häissäni, itkin itse niin että hartiat hytkyivät kirkossa ja isäni jäi minut alttarille saatettuaan itkemään käytävälle, josta ei älynnyt liikutukseltaan istua penkkiin vaan äitini kävi nykimässä istumaan. Mikä meitä niin itkettää, tämähän on iloinen asia? Kun käännyimme kuuntelemaan kirkossa ystäväni laulamaan ”Can you feel the love tonight” näin, että nuorempi pikkuveljeni itkee hartiat hytkyen ja vanhempi pikkuveljeni lohduttaa häntä. Katsoin muualle, jotten olisi itkenyt kaikkia meikkejä pois.

Omien lasten myötä olen ehkä hieman paremmin saanut kiinni siitä, mikä niissä kevätjuhlissa ja häissä niin itkettää. Itkin hartiat hytkyen eskarin tutustumisessa elokuussa. Sinne se nyt menee, pieneni! Sen sijaan mieheni on meistä se, joka kyllä itkee monissa asioissa kotona iltaisin, mutta pitää itsensä juhlatilanteissa kasassa ja tarjoilee minulle nenäliinaa. Olen kuitenkin itse kasvanut siihen malliin, että mies saa itkeä ja liikuttua ja ajatus nousi mieleeni kolummin myötä.

Silti huomaan, että meillä on säästelty lapsia pahimmalta. Muistatteko tämän kirjoitukseni helmikuulta? Isä oli ollut reipas sairautensa edessä, mutta kun tuomani Nalle Puh-ilmapallo karkasi, tuli hepuli. Häntä selkeästi pelotti ja mietitytti, mutta pahimmilta mietteiltä säästettiin lapsia, vaikka olin jo aikuinen.

Isän tyttö

On ehkä hölmöä luokitella itseään isän tai äidin tytöksi, sillä molemmat ovat rakkaita ja ovat hyvin erilaisissa asioissa tukena tai olen tehnyt heidän kanssaan erilaisia asioita. Isän kanssa mentiin leffaan, kun äidillä oli vauva kotona ja isän kanssa lenkkeiltiin niin, että hän juoksi ja minä pyöräilin. Isän kanssa käkätettiin iltaisin ennen nukkumaanmenoa niin, että äitini huusi usein ”älä villilöi sitä lasta ennen nukkumaanmenoa!”. Käytän muuten samaa fraasia usein itse iltaisin nykyään. :D Isässäni parasta on hänen lapsenmielisyytensä, hän ei ole koskaan kasvanut aikuiseksi. Olin 18-vuotias, kun menimme isän kanssa karkkikauppaan. Hän heilui tyhjän pussin kanssa odottaessaan, että minä valitsen irtokarkit ja kun kysyin, mitä ihmettä sinä teet hän vastasi ”kerään hajuja pussiin”. MITÄ? No kuulemma Uuno Turhapurossakin kerättiin hajuja pussiin grillillä, hän ei halua ostaa karkkia mutta kerää ilmaiseksi hajuja pussiin. ARGH! Voitte kuvitella mitä ajattelin tuolla hetkellä, mutta olen nauranut tapahtuneelle 18 vuoden ajan. En koskaan lakkaa muistelemasta sitäkään hetkeä, kun olimme Ranskassa vuoristoradassa ja Kivisiä ja Sorasia fanittanut isäni huusi täysillä alamäessä JABADABADUU! Edessä istuvat ranskalaiset tytöt kääntyivät katsomaan ja toivoin olevani näkymätön. Nolotti silloin, nyt kun tapahtumasta on noin 26 vuotta, naurattaa aina vaan.

Olen ollut isän tyttö siinä mielessä, että esikoisena ja ainoana tyttärenä koen olevani vähän hemmoteltu. Olin jo lukiolainen, kun isi soitti perjantaina kännykkään ”ostanko sinulle karkkipussin kun on perjantai?”. Hymyilytti, mutta vastasin aina joo. Hän on osoittanut pienillä teoillaan sen, miten välittää ja aina kyllä pistänyt prinsessansa kaiken edelle. Olkoonkin vähän höpsö ja lapsenmielinen, niin on hän myös ollut luotettava, enkä ole koskaan epäillyt hänen rakkauttaan, vaikka otimme mm. teini-iässä pahastikin yhteen ja otamme edelleen. Olemme luonteeltamme molemmat vähän äkkipikaisia ja itsepäisiä ja sehän näkyy monesti kun tulee erimielisyyksiä.

Stadin jätkä

Isässäni on ollut hauskaa myös se, miten hän on henkeen ja vereen aina vaan stadilainen, vaikka on asunut Jyväskylässä 1980-luvun lopulta asti. Slangisanat eivät lähde kulumallakaan ja viime viikonloppuna lapseni kysyivät ihmeissään mitä, kun ukki sanoi ”stiflat jalkaan ja ulos”. Kovasti hän mutisi muuttaessamme Jyväskylään, ettei kioskilla tajuttu yhtään, kun hän tilasi ”femman stufan”. Siinä missä muut kulkivat linkillä, minä juoksin dösään ja lähdin reissuun sporalla. On uskomatonta, ettei 30 vuotta Jyväskylässä ole syönyt vahvaa stadin murretta, joka nyt siirtyy jossain fraaseissa jo lapsilleni. Koen tämän suurena rikkautena, että väännän jotkut sanat keskisuomalaisittain ilman d-kirjainta, olen oppinut sanomaan moro ja istumaan rotwallin reunalla ja samalla puheessa on helsikiläisyyttä. Kunnon sekoitus!

Läsnäoleva isä?

Isäni on työnsä vuoksi matkustellut ihan tauotta. Vaikka muutimme Jyväskylään, hänen työnsä olivat paljolti pääkaupunkiseudulla. Usein nukuimme vuoroissa äidin vieressä parisängyssä. Muistan vieläkin, miltä iskän tyyny tuoksui. Toisaalta hän piti aina pitkän kesäloman ja olimme monesti tiiviisti reissussa viikkokausia mennen asuntoautolla tai omalla autolla. Nukkuen teltassa tai leirintäalueella. Tutustuen ihmisiin ja avartaen maailmaa. Isänihän puhuu aina joka kulmassa ihmisille ja kauppareissunsa kestää loputtoman kauan, koska törmää siellä ehkä kymmeneen tuttuun ja jää suustaan kiinni. Kuulostaa jotenkin tutulta, kun itse puhun Prisman kassalle puoli elämääni siinä tavaroita pakatessa. Vaikka arjessa monesti kaipasimme isää, hän oli aina paikalla synttäreillä, isänpäivänä, jouluna ja pääsiäisenä, kesäisin ja pitipä jopa isyyslomaakin, sen muistan vahvasti. Oli niin hassua, kun äiti ei ollut kotona mutta isä oli. Eikä niin tavallista 1990-luvulla valita näin. Muistan, että silloin saatettiin syödä lihapiirakkaa (äidin kanssa ei ikinä) tai kun aloin kasvissyöjäksi, isi osti purkin hernekeittoa (lihallista, mutta hei se on hernekeittoa!). Nykyään isäni on kyllä kovempi ruoanlaittaja (ehkä on aikaa) ja hän on aina ollut meillä se, joka heiluu enemmän imurin varressa tai vessan pesussa.

Isän synttärit

Olemme olleet monena keväänä poissa isän syntymäpäivänä, kun olemme reissaanneet juuri toukokuun lopulla. Niin piti olla nytkin, mutta toisin meni. Päätimme siis uskaltaa viikonlopuksi Jyväskylään ja reissu tuntui ihan erilaiselta kuin ennen. Isäni täytti kunnioitettavat 65 vuotta ja meinasin tippua penkiltä, kun hän väläytti ajankohtaa eläkkeelle. Oli ihana sää, olimme pitkästä, pitkästä aikaa mummilassa. Kaikki olivat hyvin iloisia. Mikä ihana jälleennäkeminen.

Tuosta koluminista lähti ajatus, että haluaisin jotain sanoa isästäni. Tuosta tärkeästä hahmosta, jonka luonteen tunnistan hyvin pitkälti nykyään itsessäni. Tuosta tosi tärkeästä ukista, joka on hassu ja keittää maailman parhaat puurot.

Sainpahan sanottua jotain. <3 Toivottavasti meillä on vielä monia yhteisiä vuosia edessämme!

Tunteikas veneretki Vesijärvellä

Eilen se vihdoin tuli, eka lämmin päivä! Voi että miltä tuntui auringon lämpö iholla. Oli vielä ihan mielettömän tyyni keli ja suuntasimme iltapäivällä järvelle naapurin veneellä. Hän on sitä ehdottanut useamman kerran lainaan, mutta ei olla jotenkaan muka koskaan ehditty. Edellisen kerran kävimme tuolla yhdessä heinäkuussa 2015. Siis lähes viisi vuotta sitten! Muistaako kukaan tätä tekstiä vähän epäonnisesta reissusta, kun moottori ei toiminut ja päädyimme soutelemaan? En tuolloin kertonut mitä itse asiassa puhuimme reissussa, sillä oli menossa raskausviikko 7 tai 8. Mutta siellä ulapalla päätimme kuopuksen nimen.

En ehkä ikinä unohda sitä, kun mies nyki moottoria ja minä googletin nimiä ja juttelimme, että tämä voisi olla kiva, jos lapsesta tulee tyttö. Ja kyllä, toukokuussa, lähes 10 kuukautta tuon tapahtuman jälkeen me annoimme hänelle sen nimen, josta päätimme aivan raskauden ensimetreillä keskellä järveä.

Ensimmäinen kesäpäivä Kangasalan Vesijärvellä

Eilen tuntui aivan kesältä. Pakkasimme hodarijämiä synttäreiltä reppuun ja suuntasimme veneeseen. Kuopus oli ihan superinnoissaan, hän ei ole juuri Suomessa veneillyt. Tuijotti hyvin kiinnostuneena vettä sanoen, että olen mä vettä nähnyt, mutta katson silti. Kangasalan Vesijärvi vaikutti aika linturikkaalta paikalta, eilen näimme muun muuassa kaksi joutsenta ja monta isoa lintua, jota emme osanneet tunnistaa. Miehen kädelle istahti sekunniksi kaksi perhosta kesken tanssinsa, hyvin ohikiitävä hetki, mutta jotenkin todella ihana. Huudahdimme ihastuksesta. Istuimme rantakivillä pitkään ja lapset möyrysivät saaressa. Ketään muita ei näkynyt, oli vain luonto ja me.

Aina ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan

Näin totesi mies siinä rantakivellä istuessamme. Totta. Olisimme mielellämme lähteneet ensi viikolla Kyprokselle, mutta monesti sitä on lähtenyt lomalle aika väsyneenä. Tekee täysillä asioita lomaan asti, pakkaa ja sitten on ekat päivät lomalla ihan uuvuksissa, usein lennot ovat vielä inhottavaan aikaan. Tänä keväänä tahti on hiljentynyt aivan valtavasti, on ollut aikaa tehdä vaikka mitä ja vihdoin päästiin sinne veneellekin! Siis ei olla muka ehditty kesän aikana, aina on joku reissu tai meno. Nyt ei ole. Pieni ajelu ja edessä on iso tyyni järvi, upea luonto ja todella nautinnollinen retki perheen kanssa. Ja mikä parasta, vielä ei tarvinnut huitoa yhtään itikoita! Siinä kivellä istuessa tuli kyllä aikamoinen Suomi-idylli olo. Hyvin kiitollinen kaikesta, mitä ympärillä on. Perhe ja luonto. Jotka molemmat kiittävät tänä keväänä hidastuneesta tahdista.

Lapsilla oli menossa jatkuva leikki, oltiin merirosvoja, paettiin isoa mustekalaa ja saari oli täynnä keijuja. Retkeilimme siis Keijupoukamassa ja näimme ainakin Helinän! Ihanaa, kun jaksavat innostua luonnosta niin mielettömästi. He halusivat myös kokeilla soutamista ja siinä heitä katsellessa en voinut olla miettimättä, että hetki sitten, viimeksi kun istuin tässä veneessä, tuo pienempi oli nuppineulan pään kokoinen ihmisen alku ja mietimme hänelle nimeä. Ja siinä hän nyt soutaa. Voi miten aika juoksee!

Kannattaa kyllä nauttia luonnosta, nyt se on niin parhaimmillaan, oletko samaa mieltä? Mutta hei – viedään ne roskat mennessämme, ihmettelin kovasti kivillä ollutta puolikasta makkarapakettia, eikö sen olisi voinut viedä mennessään.

Onko sinulla viikonlopuksi retkisuunnitelmia?

Itse tehty animaatio ja muita ylläreitä!

Kylläpä tänään venähti aamu, sillä sain aamiaisen sänkyyn ja unohduin tuijottelemaan telkkarista muun muassa jotain brittien huippumallia. Ja ei, perheeni ei ollut erehtynyt päivästä, vaan minä olen aina sanonut, etten halua syödä sängyssä. Tuntuu jotenkin inhalta murustaa leipää lakanoihin, mitä minä siellä yksin istuisin. Mutta kun katselin eilen somesta aamiaiskuvia sängyissä, tuli tunne, että täytyy kokea tuo. Sain sitten tänä aamuna kokea sen, miehellä kun on lomautuspäivä niin ei ollut töissäkään. Ja sotkin jogurttia lakanoihin, argh! Mutta onpahan koettu!

Eilen aamulla minua odotti puolestaan pahvilaatikon sisällä istuvat lapset. Olin viikolla sanonut, että paras äitienpäivälahja ovat lapset, joten olivat sitten menneet laatikkoon lahjana, se oli esikoisen idea. Ihanat. Pienempään pakettiin olivat laittaneet pullonkorkeista tekemänsä pannunalusen, jota olivat kolmistaan vääntäneet salaa autotallissa. Keräsin joskus vuosia sitten läjän pullonkorkkeja ja olimme kuulemma ostaneet nahkanaruakin, ajatuksena oli tehdä pannunalunen. En siis oikeasti muista yhtään mitään pannunalusideaa tai nahkanarun ostoa, mutta mies muisti edelleen. Olivat jopa täyttäneet paperilla korkkimaljakkoa, jotten huomaisi sen vajentumista. No en kyllä ehkä olisi huomannut!

Ja sitten olivat kolmistaan lastenhuoneessa vääntäneet animaationkin. Aika huikea! Oli kivoja suht aineettomia lahjoja, joissa parasta oli ollut yhdessä tekeminen. Suloisia. Olin onnellinen, kun mies oli miettinyt ensisijaisesti sitä, että lasten on kiva tehdä. Ihan huikea video ja kivoja ideoita. Isi kuulemma keksii parhaat ideat he kehuivat.

Äitienpäivänäviikonloppuna on perinteisesti istutettu jotain pihaan. Niin teimme nytkin, tunteja istutimme alppiruusua pihaan (mies tekee aina aika perusteellisesti asiat). Kyllä vähän kauhuissani katselin aamulla sen peittymistä lumeen, onko tuo nyt hyvä tapa aloittaa suhteemme. Toivottavasti ei suuttunut!

Miten siellä muistettiin äitiä? Saitko (tai tykkäätkö?) aamiaista sänkyyn?