Halaus!

Ihanaa joulua kaikille! Täällä herättiin esikoisen kanssa perinteisesti seitsemältä. Muiden nukkuessa katsottiin sängyssä lastenohjelmia ja hipsittiin hakemaan keittiöstä suklaarasia. Täpinä on ollut kova viimeiset viikot ja joulupukin odotus kovaa!

Kaikki jouluperinteet on saatu tehtyä. Kuusi koristeltiin pari päivää sitten ja sain viikko sitten Tukholmasta täydentyneen Disney-prinsessakokoelmani kuuseen. Oi, olin ehkä eniten meistä innoissani! Eilen kävin yksin perinteisellä aatonaaton lenkillä – mies ei pysty vieläkään juoksemaan, mutta koska oli juoksuharrastuksen 3-vuotispäivä, oli mentävä. Kaksi viikkoa vanhoissa tossuissa on yli 100 kilometriä täynnä, into ei ole ainakaan kolmessa vuodessa laantunut!

On syöty juustot ja vedetty ensimmäinen paljuilusetti. On saatu perhe kasaan, mikä on parasta ikinä. Mitään muuta en kaipaisi kuin kunnon yöunia, toivon todella että kun pukkijännitys on ohi, malttaisi kuopuskin nukkua. Mutta jos niin ei käy, olen kyllä superkiitollinen kaikesta.

Jouluna tahtoisin halata teitä kaikkia. Toivon, että jokaisella on mahdollisimman onnistunut ja omannäköinen joulu, meni se sitten kotona, töissä, sukulaisissa tai reissussa. Meillä on ohjelmassa paljuilua, pukkia ja pukin saaminen paljuun. Sitä mieltä on 3-vuotiaamme, että pukki on saatava paljuun. Voihan sen parran sitten kuivata!

Tänään ei siis ole kuulemma jouluaatto, vaan pukki paljuun-päivä. Vietämme sitä suurella ilolla ja kiitollisuudella. Kiitän myös niin nyt jouluna kuin muutenkin teitä siellä ruudun takana, kiitos kun olette ja teette bloggaamisesta ilon!

Hyvää joulua! <3

Frozen 2 on täällä! Palkittiinko odotus?

”ÄITI MÄ OLEN ODOTTANUT TÄTÄ PÄIVÄÄ KOKO VIIKON!”. Siis viikon? Vai vuoden? Frozen 2 on ollut niin odotettu tapahtuma, että lauantaina olleeseen kutsuvierastilaisuuteen valmistauduttiin todella suurella hartaudella. Leteillä, kynsien lakkaamisella violetiksi ja Elsaksi pukeutumisella. Vihdoin, vihdoin Frozen 2 leffa on täällä! Se saa ensi-iltansa virallisesti ylihuomenna eli joulupäivänä ja veikkaan, että leffateatterin ovella nähdään aika monta Elsa-fania joulupyhinä!

Meillä alkoi Frozen-mania lapsen toimesta alkuvuodesta 2015, eli lähes viisi vuotta sitten. Hän halusi ostaa pyjaman, jossa halasi kaksi tyttöä ja luki sisters. Mietiskelin itse mitkä lie siskokset, mutta asia selvisi minulle aika pian. Tuo pyjama on muuten tämän kesän käytetyin pyjama pikkusiskolla, jota ei ollut vielä mahassakaan kun pyjama ostettiin! 2-vuotiaamme ihastui lähtemättömästi muiden pikkutyttöjen tapaan Elsaan ja Annaan ja vauvasta asti siihen tottui myös pikkusisko.

En itse oikein muista mitä ajattelin Frozen-leffasta alunperin. Sen on nähnyt niin sata kertaa, että osaa sen etu- ja takaperin. Tarina on läpeensä tuttu ja luettu kirjoina, nähty Disney on Ice-versiona ja kodissamme on kaikenlaista Frozen-kamaa. Olen ollut jopa helpottunut, että pahin huuma on ohi ja jännitti, alkaako tästä nyt toinen hurja Frozen-kausi? Millainen leffa mahtaa olla, mistä se kertoo?

Jännityksellä suuntasimme lauantaina Mall of Triplaan, sielläkin kävimme ensi kertaa. Muuten emme paljon paikkaa tutkineet, mutta kävimme lounaalla ja tykkäsin todella siitä, että keskellä oleviin pöytiin sai kantaa annoksensa eri ravintoloista. Juuri tällaista olen kaivannut Tampereelle, kun pienin lapsi rakastaa sushia, isompi hamppareita ja äiti haluaisi salaatin. Kiva konsepti!

Ylhäältä löytyikin sitten uututtaan hohtava leffateatteri Cinamon. Ihanan tilavat ja ”jyrkät” katsomot, oli helppo mennä ja pienimmänkin nähdä. Hämmästyin kun kuulin, että lastenliput alkavat heillä 5,50 eurosta. Siinä on kyllä kilpailukykyinen hinta! Oli kivaa jutella tuttujen kanssa ennen leffaa ja käydä poseeraamassa ”Elsan” ja ”Annan” kanssa!

Sitten se hetki oli. Leffa alkoi. Myönnän, että olen luukuttanut alkuperäisiä biisejä juoksulenkeillä, kuuntelen usein Disney-biisejä juostessa. Into the Unknown on aika voimabiisi! Joten heti alkuhetkien hyräilyt olivat tuttuja.

Leffaa oli mennyt ehkä minuutti, kun huokaisin miehelle miten mieletön se on visuaalisesti – kyllä kehitys on kehittynyt kuudessa vuodessa, joka ensimmäisestä Frozenista on! Mielettömät värit ja syvyys sekä fotorealistisuus oli valkokankaalla! Elsan ja Annan jutellessa joka ikinen hius ja varvas ja kaikki liikkuivat mukana. Todella taidokasta ja oikeasti nautinnollista katsoa.

Juoni on ehkä vähän köykäisempi kuin ensimmäisessä tarinassa, tässä palataan tyttöjen lapsuuteen ja tarinaan, jonka isänsä heille kertoi Pohjan väestä sekä Arendelin väestä. Lumotusta metsästä, josta kantautuva ääni kutsuu Elsaa ja hän haluaa selvittää, mikä on suututtanut henget. Siitä alkaa tiivis ja mukaansatempaava seikkailu.

Kun ensimmäisessä leffassa ihmettelin keitä nämä hahmot ovat, mihin hävisivät isä ja äiti (he kuolivat niin ”nopeasti” että meni jopa vähän ohi), oli kakkososassa heti vastassa tuttuja. Vuosikaudet on höyrytty ja luettu heistä ja siinä he olivat taas, ihan kokonaan uudessa tarinassa, mahtavaa! Paljon viittauksia ensimmäiseen osaan oli, mutta jokainen hahmoista sai paljon ruutuaikaa ja syvyyttä. Ihan paras oli kyllä Olaf, jonka rooli oli aika suuri ja faktat ihan huippuja. Googletimme kotimatkalla, oliko Olafin lausahdus ”tiesittekö että vompatit kakkaavat neliön muotoista kakkaa?” totta. No olihan se! Niin kuin muutkin faktat! Nauroimme miehen kanssa ihan ääneen Olafin letkautuksille. Huikea hahmo!

Kaikki hahmot saivat laulaa ja esiintyä yksinään ja mietin, häiritsikö minua hieman Kristoffin uusi ääni, mutta ei pahasti. Niin siis olen kasvanut hahmoihin kiinni sen sadan katselukerran myötä, että äänetkin ovat hyvin tuttuja! Leffa oli kuin musikaali ja lauluja oli todella paljon.

3-vuotias jännitti vain yhdessä kohdassa ja nojautui isäänsä päin, eli hirveän pelottava leffa ei ollut ja minusta jotenkin positiivisempi kuin edeltäjänsä jo ihan sävymaailmaltaan. Lapsia ihastutti valtavasti Elsan ja Annan uudet asut ja kuopus hihkui ääneen kesken leffan, miten ihanalta Elsa näyttää tukka auki, oih! Esikoisenkin mielestä Elsa oli jälleen ihanin. Itse mietin, että olipa Anna nyt kivan oloinen, menetin ekassa leffassa ihan hermoni hänen supernaiiviin ja höperöön olemukseensa. Nyt hän oli selkeästi aikuisempi ja vahvempi hahmo.

En edes ehkä kehtaa tunnustaa, että viihdyin leffassa paremmin kuin monessa ”aikuisten” leffassa ja väitän, että tämä on aika iätön elokuva. Siitä nauttivat niin pienet kuin isommatkin ja eri ikäiset saavat eri asioita leffasta irti. Esikoinen sanoi liikuttuneensa kyyneliin parissa kohdassa ja niin liikuttui äitikin. Jotenkin kahden vahvan sisaruksen yhteys, rakkaus ja tarina saavat kahden tyttölapsen äidin rakastamaan tätä leffaa. Elokuva oli tarina rakkaudesta, rauhasta ja vahvoista naisista.

Sanoisin, että rakastin tätä enemmän kuin ensimmäistä, mutta siihen vaikutti tietenkin paljon hahmojen tuttuus ja uutuudenviehätys. Miten ihanaa olivat uudet asut, biisit, vitsit, kaikki. Hymyilin ihan pöhkönä illalla tätä ajatellessani, miten voin rakastua piirrettyyn näin? Siis menkää ihmeessä avoimin mielin katsomaan, pitkä odotus on todellakin palkittu!

Kiitos kaunis Cinamon sekä Domakers kutsuvierasnäytöksestä, olimme niin innoissamme!

Kuka on jo nähnyt? Tai menossa joulunaikaan?

Kun lakkasin uskomasta unelmiini

Usko unelmiisi. Tuon voisi ottaa vähän negatiivisenakin lausahduksena, meillä ainakin on välillä käytetty tokaisua ”usko unelmiis” vähän ikävässä tai vitsimielessä, mutta nyt olen kuulkaa ihan tosissani. Vaikka olen ollut viime viikot aika stressissä siitä, missä kaikkialla minun pitäisi myydä ja mainostaa, mitä kaikkia töitä voin hakea ja niin edespäin, on sydämesäni leijunut myös samalla sellainen pieni ”nipistä mua”-fiilis.

Vaikka nyt puhutaankin vielä hyvin pienestä tekemisestä ja yrittäjyydestä (en esimerkiksi ole kirjoittanut kirjaa tai mitään muuta mielestäni hurjan suurta), olen koko viikon kirjoittanut työkseni. Hyvin erilaisia tekstejä erilaisiin tarkoituksiin, mutta jokaista kirjoittanut hymyillen. Liikunnan lisäksi kirjoittaminen taitaa olla suurin intohimoni, enkä tiennyt koulussakaan parempaa kuin äidinkielen tunnit ja ainekirjoitus. Sai istua hiljaisuudessa ja luoda tekstiä omissa maailmoissaan. Missä hurmoksessa kirjoitin ylioppilaskirjoituksissakin äidinkieltä!

No, nyt lähtee taas laukalle. Mutta kerronpa teille, miten kävi minulle, joka ei uskonut unelmiinsa eikä siihen, että niistä voisi tulla ikinä totta. Ajattelin vain, ettei minusta ole siihen.

Pikkutyttönä oppiessani kirjoittamaan aloin pian kirjoittaa päivittäin. Päiväkirjoja täyttyi lukioikään saakka, teimme kaverini kanssa omaa lehteä (hei meillä oli kolme tilaajaakin) ja asuin myös kirjastoissa lukemassa. Yläasteella olin koulun lehden päätoimittaja ja muistan vieläkin, kuinka hurmoksessa kirjoitin lehden pääkirjoitusta (kirjoitin muuten Muumien joulusta, miten senkin muistaa yli 20 vuotta myöhemmin). Kaikkiin slämäreihin ja kaverikirjoihin laitoin tulevaisuuden haaveeksi, että minusta tulee toimittaja. Ysiluokalla äidinkielen opettaja ehdotti minulle, että osallistuisin paikallisen sanomalehden Keskisuomalaisen reportaasikilpailuun ja sen tein. En edes tiennyt mikä on reportaasi, katsoin oikeasti vanhempien kirjahyllyn sanakirjasta!

Se ylpeyden tunne, kun tulin kisassa kolmanneksi, sain 500 markan palkinnon ja kun se juttu julkaistiin siinä lehdessä nimelläni oli sanoinkuvaamatonta. Tästä se lähtee, ajattelin onnessani. Mutta toisin kävi ja miksi, siihen vaikutti moni syy.

Kuten olen joskus kertonut, olin koko lukioikäni väkivaltaisessa (pääasiassa henkisesti) suhteessa ja lakkasin uskomasta itseeni. Olin kaikessa huono, enkä ollut ansainnut mitään, olin syntynyt kultalusikka suussa ja oli täysi vääryys, että sain laudaturin mistään aineesta arvosanaksi. En ollut ansainnut niitä. Kun kuulet vuosikausia näitä litanioita, alat uskoa niihin itsekin. Itsetuntoni ei aiemminkaan ollut parhaita mahdollisia, olin pienenäkin koulukiusattu ja arka, mutta teini-iässä muserruin palasiksi. Olin maailman huonoin. Surettaa vieläkin, etten koskaan sitten iloinnut niistä laudatureista vaan piilotin paperini johonkin syvälle.

Uuvuin lopulta ja lukiokin piti venyttää kolmen vuoden sijaan kolmeen ja puoleen. Kun viimeisiä kirjoituksia vietiin, halusin vain pois. Pois siitä koulusta, kaupungista, kaikesta ahdistavasta, halusin aloittaa elämäni uudelleen. Otin ja läksin Tampereelle, enkä tiennyt mitä siellä tekisin. Aloin lukea avoimessa yliopistossa kasvatustieteitä (MIKSI, en tiedä yhtään!) ja sain parin viikon jälkeen myös töitä. Kun kevät koitti ja pääsykoekirjoja julkistettiin, olin jo tutkinut journalistisen linjan prosentit sisäänpääsyyn ja todennut, ettei minusta tule olemaan siihen ikinä. Todennäköisesti en edes pääse ikinä koko yliopistoon sisälle. Koska kasvatustieteitä oli jo appro alla, ajattelin että no haenpa sinne. Kraaah! Sinne sitten pääsin, tahkosin niin maan perkuleesti niitä kirjoja, että rytkäsin kevään suurimman pistesaldon. Siellä sitten opiskelin vuosikausia alaa, joka ei tuntunut yhtään omalta. Hyväksi puoleksi sanottakoon, että puolet tutkinnosta oli sivuaineita ja nautin suuresti tiedotusopin luennoista ja olin superonnellinen, kun sain tiedotusopin vaihtopaikan Englannista ja pääsin sinne opiskelemaan mediaa. Wau! Vaihtopaikat kun harvoin lohkeavat sivuaineilijoille.

Olen siis kasvatustieteilijänä etsinyt itseäni ja suuntaani pitkään, tietäen koko ajan, että rakastan ensi sijaisesti kirjoittamista. Minulta vain loppui usko tähdätä unelmiin. Nyt toki journalismi on kovassa murroksessa ja monen journalistin on vaikeaa saada töitä, sillä valtavan moni ihminen kirjoittaa valtavan hyvin.


paita M&S/ hame GARCIA JEANS/ sukkikset KAIKO/ takki VILA/ korvikset UHANA DESIGN/ kengät DR.MARTENS (second hand)

Tällä viikolla olen tasan tarkkaan kirjoittanut vähän koko ajan. Tehnyt myyntiä, kuvamuokkausta, kuvausta ja muuta siinä ohessa, mutta eniten kirjoittanut. Hymyillen koko ajan, toivoen päiviin lisää tunteja. Tunnin mietintäajalla syntynyt harrastus, sen kautta pikkuhiljaa syntynyt yrittäjyys ja verkostot, ne ovat saaneet taas uskomaan unelmiin. Vaikka vähän kävin etsimässä itseään yliopistossa, tiesin kuitenkin koko ajan mitä haluaISIN. Siksi otan hyvin nöyrin mielin jokaisen niin ison kuin pienen kirjoitustehtävän vastaan, yrittäjyys kun on hyvin epävarmaa. Yli 20 vuotta sen jälkeen, kun Muumeista höpisin koulun lehteen olen saanut tämän viikon vain kirjoittaa. Se on ollut hurjan ihanaa, jännittävää, pelottaavaa, stressaavaa (rima on välillä aika korkealla) ja kaikkea siltä väliltä. Mutta ennen kaikkea ihanaa.

Don’t stop believin! Tiedättekö tuon biisin, soi minulla lähes joka lenkillä?

Mistä sinä olet unelmoinut/unelmoit? Uskallatko tehdä unelmista totta?

P.S. Joskus kun otettiin kuvia Kaukajärvellä ja näin samalla ihmisten menevän uimaan/avantoon, ajattelin, että hulluja. Eilen sanoin miehelle, että minäkin haluan taas tänne uimaan ja saunaan. Haha, näin se ihminen tottuu!