Oodi niin varhaiskasvatukselle kuin kotimaisuudelle!

Viides päivä koululla käynnissä. Kipuilin päätöksen kanssa aivan valtavasti, mutta samalla lisääntyvät työt ja lasten kaipuu hoitopaikkoihin saivat meidät päätymään siihen, että kyllä, hoitoon menevät. Kyllähän se ensimmäinen aamu oli erikoinen. Kaikki olivat vähän jännittyneitä sekä häkeltyneitä ja mietittiin miten uudet säännöt toimivat. Lapset olivat istuneet innosta puhkuen vaatteet päällä odottamassa aamuseiskasta lähtien ja niin ovat tehneet kaikkina viitenä aamuna. On ainakin tullut todettua, ettei ole epämieluista mennä varhaiskasvatukseen. Toki tiesin heidän siellä viihtyvänkin, mutta tämä into on ollut ihan häkellyttävää.

Olisimmeko pärjänneet kotona vielä, miksi varhaiskasvatus?

Olisimme me pärjänneet, jos olisi ollut pakko. Totuus on kuitenkin se, ettei miehestä ole juuri ”apua” työpäiviensä aikana, hän on hyvin tiiviisti sitten töissä. Joten minä olen tehnyt pakolliset vähän silloin kuin pystyn, mutta onhan itsellänikin mennyt valtavasti aikaa lasten kanssa ulkoilemiseen, ruoanlaittoon ja muuhun arjen pyörittämiseen. Olen siis tehnyt ne pakolliset ja se into ja ajatus yrityksen kehittämisestä mihin jäin maaliskuussa tosiaan jäi. En ole yhtään ehtinyt miettiä mitään ekstraa. On inhottanut näyttää lapsille kevään ajan mallia, että taas äiti hakkaa konetta, mutta esimerkiksi Espanjaan tekemäni työt ovat sellaisia, että he soittavat hyvin äkkiä perään, jos en heti vastaa sähköpostiin. Sieltä luvattiin tälle viikolle isompaa projektia, joka liimasi minua entistä enemmän koneen ääreen ja olin todella helpottunut, ettei tarvinnut samalla yrittää pyörittää kotihommia. Minun aivoni menevät solmuun metelistä ja eri kielien pyörittämisestä, saatan kirjoittaa ihan sekavia.

Uusi normaali tuntuukin ihan normaalilta

Siis tämä. Tämä onkin ihan normaalia. Lapsista oli 9 viikon kotoilun jälkeen hyvin normaalia, ettei ketään halata hoidossa, että käsiä pestään tauotta ja etteivät vanhemmat tule koulurakennukseen. Mielenkiinnosta kysyin eskarilta, miten esimerkiksi kouluruokailu toimii. Aterimet ovat valmiina tarjottimella, ruoka annetaan keittäjän toimesta ja heidän ryhmä on eristetty johonkin sermin taakse, siis muita ryhmiä ei yhtä aikaa siellä ole. Syödä pitää vähän nopeammin kuin aiemmin. Leikkivät kuulemma piilosta koululaisilta, eli pihallakaan ei nähdä, vaan on menty eri talon taakse leikkimään. Kaikki erilaiset varaovet on otettu käyttöön, niin ettei ryhmien tarvitse kulkea samasta ovesta. Ja kaikki on lapsista ihan normaalia ja kivaa on.

Sen sijaan päiväkodin puolellahan meno on vielä enemmän normaalia – lapsen saa tuoda naulakolle, toki hekin leikkivät pihalla keskenään ja eivät saa ottaa itse ruokaa ja näin pois päin, mutten oikeasti muista viedessäni ja hakiessani ns. pelätä tai miettiä. Lapsen ja vastassa olevien varhaiskasvattajien ilo ja se normaali jutustelu on niin ihanaa. On ihanaa nähdä heitä taas ja nähdä, miten oikeasti ovat kaivanneet lapsia. Siinä missä aiemmin ”pelkäsin” jotain vatsatauteja, olen kyllä unohtanut ajatella niitä aivan täysin. Ja suojaahan jatkuva käsipesu taudeilta kuin taudeilta. On niin normaalia hypätä aamulla pyöränselkään ja viedä heidät hoitoon, että tulee ihan kyyneleet silmiin. Että normaali arki tai se uusi normaali arki voisi tuntua näin hyvältä!

Arvostus on suuri siihen, mitä varhaiskasvattajat joutuvat nyt miettimään työssään ja mitä kaikkea he tekevät eri tavalla. Mielessä pyörii välillä ”mihin tämä kaikki johtaa”, mutta kyllä tämä on tuntunut niin hyvältä. Minkäänlaista tarvetta päästä esimerkiksi ravintolaan ei ole, ei ole ollut edes ikävä. Sen sijaan aamulla eskariin pyöräily on saanut minut itkemään ilosta. Ja se lapsen onni, kun näkee kavereita ja saa sanoa ihan virallisesti heipat rakkaalle eskariopelle, se on ollut korvaamatonta katseltavaa.

Ja se oodi kotimaisuudelle – Aarre, Purewaste ja Samaskoru

Olen koko kevään pukeutunut trikoisiin, enkä ole nähnyt mitään ideaa siinä, että aamulla vaihtaisin pyjaman heti pois. Miksi ei tekisi töitä siinä pyjamalookissa saman tien? Mutta ne kerrat, kun olen lähtenyt pois kotoa, on ollut aivan ihanaa pukeutua. Olen huomannut, että kun ei pyöri kaupungilla, ei tule tehtyä mitään heräteostoksia (tämä on kyllä harventunut muutenkin aika paljon viime aikoina). On tullut mietittyä ne muutama hankinta tarkkaan ja olen päättänyt hankkia vain kotimaisia juttuja tänä keväänä. Kestäviä ja laadukkaita sijoituksia, joista olen ollut todella iloinen. Lapsille tilasin kesäksi Gugguuta ja itse olen yhdistänyt tässä asussani useamman kivan kotimaisen merkin.

Aarre ja Koto Designmarket

Kävimme syksyllä Visit Jyväskylän vieraina Koto Designmarketissa, josta löytyvät kaikki mahtavat kotimaiset merkit. No ei kaikki, mutta hyvin monet niistä mitä itsekin rakastan. Somessa näin sitten aivan ihanan näköiset culottes-housut, jotka oli tilattu Koto Designmarketista ja olivat merkiltään Aarre. Tilasin itsekin ja siinä sitä lasten kanssa vauhdilla tehdessä olin ilmeisesti täpännyt vahingossa kohtaa ”kotiinkuljetus”. No, toki se koskee vain Jyväskylän aluetta, mutta yllätys oli aika suuri, kun itse yrittäjä ilmestyi ovelleni Tampereella ja toi housut. Toki hänellä oli muutakin tekemistä ja asiaa Tampereelle, mutta vähänkö mahtava ylläri! Olin todella iloinen, että tilasin heiltä housut, enkä joltain isolta ulkomaalaiselta toimittajalta, joissa aina harmittaa se pakkausmateriaalin määrä ja monesti laatuunkin pettyy. KIITOS! En unohda!

Samaskoru ja Purewaste

Värikkäät korvikset ovat ihan ykkösjuttu pukeutumisessani ja pääosin kaikki korvikseni ovat joltain kotimaiselta merkiltä, tällä kertaa Samaskorun sulat ovat korvissa. Tilasin myös perhoset violettina ja keltaisena, voi miten kesältä ne näyttävät!

Pitkään olen jo etsinyt tavallista peruspaitaa. Siis t-paitaa, jonka voi laittaa monen vaatteen alle, pitää sellaisenaan ja… No t-paitaa, tiedätte. Perinteiset halvat muotiketjujen paidat ovat joko sellaisia pyllyn alle asti ulottuvia toppeja, inhoan niitä tai jäävät ekan pesun jälkeen napapaidoiksi. Missä on laadukas, järkevän mittainen paita? Sitten törmäsin Valeäidin stooreihin IGssa – tadaa, siellä! Hannella oli päällään täydellisen mittainen paita ja vielä kotimainen.

Purewaste tekee vaatteensa tekstiilijätteestä, 100 % vain käytetyistä materiaaleista, joka säästää valtavasti vettä ja energiaa. Katsokaapa heidän sivuiltaan video, se saa taas pysähtymään, kun seuraavan kerran tekee mieli ostaa joku vaate. On hurjaa, mitä vaateteollisuus tekee luonnolle! Tilasin siis t-paidan heiltä ja on muuten aivan täydellisen ihana ja olin ylpeä kertoessani lapsilleni, että äidillä on ”roskista” tehty paita (olin aiemmin kertonut, että Batokon papukaijauikkarini on myös ”roskauikkari”). Niin pehmeä ja mukava päällä, että nukuinkin yksi yö tässä teepparissa, oho hups. Minulla ollut käytössä vasta parisen viikkoa, mutta Hanne vannoi kestävyydenkin nimiin.


paita PUREWASTE/ kengät CONVERSE/ takki ONLY/ KORVIKSET SAMASKORU/ HOUSUT AARRE/ aurinkolasit RAYBAN

Kuten huomasitte, olen keskittynyt muihin töihin viime päivät ja tuli ihan karmeasti asiaa yhteen postaukseen. Mutta oli niin ihania kotimaisia juttuja ja olen niin innoissani ollut tästä uudesta arjesta! <3 Millä fiiliksillä siellä? Onko tuttuja kotimaisia merkkejä?

Aurinkoista päivää ja lupaan, että nämä olivat kevään vikat kirsikat, en tiedä mitään ihanampaa! <3 Ja arvatkaa mitä – satoi aivan täysillä lunta juuri ennen kuvia ja niistä putosi paidan sisään lumipaakkuja. UAAH! Onneksi en ole sokerista, viilentävä kokemus!

Tasan 2 kuukautta

2 kuukautta on ihmisen elämässä todella lyhyt aika. Silti kun miettii päivää kaksi kuukautta sitten, tuntuu, että pieni iäisyys on mennyt. Lapseni ovat oppineet, että kaupassa ei käydä, kenenkään ei kosketa, kavereilla ei saa käydä kylässä ja kukaan kaveri tai kukaan muukaan ei ole käynyt meillä kuukausiin. Viime perjantaina höllättiin niin, että vanhempani söivät illallisen meillä sisällä, kun ulkona oli liian kylmä. Lapset ovat selittäneet siitä tohkeissaan pitkän siitä asti. Että joku kävi meillä sisällä!

Kun poikkeusolot alkoivat

Oli torstai. Meillä oli pakkaushommat kesken ja katselin vähän puolella silmällä uutisia. Poikkeusolot, siis mitä nyt tapahtuu? Homma oli vaikeaa ymmärtää ja myös sitä, mitä se tarkoittaa. Saammeko lähteä reissuun? No kai me nyt voimme, kun koulutkin ovat yhä auki? Reissua Kuusamoon oli odotettu puoli vuotta, joten sinne lähteminen ei ollut mikään paniikkiratkaisu, kuten joku minulle totesi blogin kommenteissa, ennemmin koin, että peruminen siinä hässäkässä olisi ollut aika paniikkiratkaisu. Perjantaina 13.3. tuli ensimmäinen puhelu perutuista töistä. Olen aina taikauskoisena pelännyt päivää ja mietin, että nyt siitä tulee sitten se, mitä olen odottanut. Iltapäivällä kahden aikaan hain lapseni eskarista ja sanoimme heipat opelle ja totesimme, että nähdään 10 päivän päästä. Tuolloin heitimme ilmaan, sekä minä että opettaja, saas nähdä miten tässä käy. Epäilystä oli ilmassa. Sitten lähdimme ajamaan. Seuraavan viikon aikana kaikki eskaloitui. Muutamaa päivää myöhemmin koulut sulkivat, rajoitukset kiristyivät, viikkoa myöhemmin sulkivat jo hiihtokeskukset. Lomalla ahdisti ja pelotti, vaikka yritimme käyttäytyä mahdollisimman normaalisti lasten vuoksi, toki rajoitukset huomioon ottaen. Some oli jäätävä paikka tuon viikon ajan – ihmisistä tuli toisensta vartioita, Facebook räjähti mm. Levi-artikkeleista jolloin myös Kuusamossa lomailijat (20km päässä Rukan hiihtokeskuksesta) saivat vihan niskaansa.

Uusi arki alkoi

Loman jälkeen oli tarkoitus palata arkeen, viettää lasten syntymäpäiviä, oli neuvolat, oli harrastukset ja hammaslääkärit. Kaikki tietenkin peruttu. Aluksi olin ihan intoa täynnä samoin kuin lapsetkin reippaita. Tehtiin reippaasti eskaritehtäviä, retkeiltiin, oltiin pihalla. Oma työtilanne ahdisti niin, että menetin yöuneni. Ahdisti, kun en pääse tai päässyt Helsinkiin, missä mummo valitti yksinäisyyttään ja missä mummola myytiin Uudenmaan sulun aikana. Se oli mummolle todella kova paikka, päästää irti 60 vuoden jälkeen kodistaan, olisin toivonut olevani paikalla katsomassa, mitä muistoja voisin saada kotiin ja miten voisin lohduttaa mummoa. Olen koko ikäni katsonut mummolassa olevaa kaapinovea, johon on säästetty muistoja. Siihen on teipattu mm. Jokereiden lätkämatsista lippu, jossa isäni ja veljeni kävivät vuonna 2001. 15 vuotta myöhemmin tuona päivänä syntyi kuopuksemme. Istuin monesti mummolla, nyt viimeisenä talvena yksin asunnon ollessa jo tyhjä ja mietin, että jos jotain täältä haluaisin, niin tämän (täysin arvottoman, taisi mennä kaatopaikalle sitten lopulta) kaapin, jossa on noin kohtalokas muisto. Ja ne Muppet-tarrat lapsudesta ja…

Kaiken kaikkiaan arki on sujunut ihan hyvin. Olemme saaneet olla todella paljon yhdessä, mikä pääsääntöisesti tuntuu siltä, että olemme saaneet. Tytöt ovat ulkona leikkineet naapureiden kanssa. On kehitetty rytmit sille, että mies käy kaupassa myöhään illalla pari kertaa viikossa. On pääsääntöisesti tehty eskaritehtävät, ollaan oltu valtavan paljon ulkona ja vuokrattu paljua. Tehty enemmän pihahommia kuin ikinä vielä tähän päivään mennessä. Nautittu pitkistä viikonlopuista, sillä ystävällisesti miehelle on pudoteltu lomautuspäivät maanantai- ja perjantaipäiville. Kunnon minilomia vähän väliä.

Uusi normaali arki alkaa huomenna

Tänään on siis tasan kaksi kuukautta siitä, kun painajainen alkoi ja kun lapseni ovat viimeksi olleet hoidossa, kun otimme heidät vähän aiemmin jo pois ennen sulkua. 9 viikkoa nelistään, hyvin pienillä kontakteilla, näkemättä enoja, kälyjä tai ystäviä. Tunteet ovat seilanneet laidasta laitaan. Sen verran pitkä aika, että elämä tuntuu jo aika normaalilta, samalla välillä ahdistaa niin, että tuntuu ettei saa happea. Olen haaveillut ajasta, kun uskallan taas hypätä junaan ja vaihtaa kaupunkia. Vielä ei ole sen aika.

Se, miksi olen iloinen tästä pienestä eskaripätkästä, on pääsääntöisesti se, että tuntuu, etten riitä. Ruoanlaitto, omat työt (jotka luojan kiitos alkavat vähän piristyä!), eskaritehtävät ja lasten kanssa tauoton puuhailu – tuntuu että teen kaiken vähän vasemmalla kädellä. Teen paljon hommia englanniksi ja olen huomannut, että kääntämistyöt riehumisen keskellä ovat pahimpia. No, tosin samalla mieskin tekee kyllä pääsääntöisesti englanniksi, mutta hän on työpisteellä työaikojen puitteissa, siinä missä yrittäjä tekee vähän joka välissä. Tiedätte varmaan. Koen, että tarvitsen edes muutaman päivän työrauhan, jotta minulla on yritys jatkossakin.

Ja sen lisäksi eskariryhmä hajoaa, joten on ihanaa, että saavat sanoa heipat. Säännöt ovat tiukat ja vanhemmat eivät saa mennä koulurakennukseen sisälle, eli hakiessa on soitettava ulko-ovelta, että täällä ollaan, sillä eskarit eivät myöskään saa vielä mennä ja lähteä itsenäisesti. On myös tärkeää avata yhteiskuntaa uuteen normaaliin, sillä tämä tilannehan ei ole millään tapaa ohi vielä elokuussa. Tiedämme sitten, miten toimia syksyllä tai ehkä olemme viisaampia.

Se mikä on hurjaa, on että samaan syssyyn alkoi tulla taas pressikutsuja (ei, en ole lähdössä vielä junalla yhtään mihinkään) ja kesäkuun alusta jatkuvat myös uusilla säännöillä sisäharrastukset. Vähän kyllä jännittää, mikä tilanne yhteiskunnassa on vaikka kuukauden kuluttua. Mietityttää, pitäisikö käydä edes ikkunan takana mummon luona Helsingissä, ennen kuin Uudenmaa on uudelleen sulussa. Mitä kesästä tulee?

Haaveissa on pitää lasten syntymäpäivät pienelle kaveriporukalle pihallamme ensi viikolla. Sinne siirsin maaliskuussa HopLop-kemut, oikein varmasti kauas ja kuitenkin hetkeä ennen Kyproksen reissuamme, että ehditään pitää. No, ei ole reissua eikä ole auki olevia HopLopeja, mutta josko eskarit voisivat pienesti juhlia ensi viikolla pihallamme. Kun ei lunta taas sataisi!

Mitä tästä keväästä jää käteen?

Sitä on oppinut aika paljon sekä itsestään, että läheisistään kriisin aikana. Miten kukakin käsittelee asiaa, miten paljon toiset pelkäävät ja toiset eivät välitä yhtään. On huomannut, että niin minä kuin äitini ollaan niitä kilttejä tyttöjä (moni varmasti tunnistaa tunteen), jotka pyörivät tunnontuskissa käytyään vaikka kaupassa. Että tein väärin! Ja sitten taas todistelee itselleen, että no pakkohan se oli ja… Kävin viime viikolla pyörillä lasteni kanssa kolmestaan Prismassa puolilta päivin. Siellä oli hyvin tyhjää, lapseni eivät koskeneet mihinkään, halusin että tulevat sanomaan millaiset sukat ja pikkarit kelpaavat, kun ovat valittaneet pitkään ettei ole ehjiä sukkia. Sitten häivyttiin sukat kassissa. Kauhean väärältä tuntui, vaikka olimme kai aika turvallisilla vesillä.

Tästä keväästä jäi käteen parempi suunnittelu ruokahuollon suhteen, suurempi rakkaus omaa kotia ja pihaa kohtaan. Olen aika paljon vihannut taloamme hometalotaiston jälkeen, enkä ole kokenut oloani siellä hyväksi. Olen paennut tunnetta olemalla mahdollisimman paljon pois ja lomat reissussa. Nyt tuo tunne oli pakko kohdata ja itse asiassa meillä on tässä aika hyvä olla ja kolme kerrosta on tarjonnut tilaa kaikkien pyöriessä kotona. Piha näyttää kivemmalta kuin koskaan!

Olin montaa kertaa ylpeä lapsistani tänä keväänä ja arvostin sitä, että sain olla heidän kanssaan näin tiiviisti. He ovat upeita, itsenäisiä, liikkunnallisia ja mielikuvitusrikkaita tyttöjä. Tänään pyysin aamulla heidät kainaloon katsomaan Pikku Kakkosta, huomenna ei enää ehdi (no, viikonloppuun on kaksi päivää). Kevään aikana olin ylpeä myöskin siitä, että osaan soveltaa keittiössä, tehdä ilman ohjeita ruokia ja kaikki aina meni, kukaan ei valittanut että oli pahaa. Saimme myös ihania elämyksiä eri take away-kokemusten myötä, ravintolaillallisia joille ei ehkä raaskisi normaalisti lähteä, mutta jotka sai kotiin paljon edullisemmin eikä sitten haitannut, jos kaikki maut eivät natsanneet. Viikonloppuna äitienpäivämenun haimme Periscopesta ja lapset tykkäsivät maistaa kaikkea uutta tryffelivoista korvasienikastikkeeseen. Liian isot annokset pääsivät jääkaappiin ja söimme niitä lopulta kolme päivää, ei tarvinnut heittää roskiin kuten ravintolassa.

Tässä keväässä on ollut paljon hyvää, mutta odotan kyllä aivan hurjasti sitä, että pääsemme vihdoin joskus mummilaan yökylään ja näemme muita sukulaisia. Veljentyttö on kasvanut järkyttävän paljon sitten joulun, jolloin olemme viimeksi nähneet. Hän ei varmaan kohta muista tätiään. Ikävä on kova.

Lapset ovat ratketa riemusta, kun pääsevät huomenna normaaliin, uudenlaiseen normaaliin arkeen. Minä… Minua itkettää onnesta ja pelosta yhtä aikaa. Heidän riemunsa on ihanaa katseltavaa ja oma riemuni siitä, että saa tehdä töitä rauhassa on myös aika suuri. Mutta mitä tästä kaikesta seuraa? Sitä ei vielä tiedä, toivotaan parasta! Jännittää! Olo on haikea – eilen haettiin vikat kouluruoat, sekin oli aivan ihana etu, kiitos Tampereen kaupunki.


mekko UHANA DESIGN/ sukkikset KAIKO/ kengät DR.MARTENS (second hand)/ takki ONLY/ korvikset MAMAKORU

Millä fiiliksillä siellä? Lähdetäänkö teillä uuteen arkeen huomenna?

P.S. Asuäänestyksen voittajaksi random.org arpoi Anun huhtikuun parhaaksi asuksi äänestitte nron 2. Kiitos kaunis osallistuneille! <3