Puolimaratonsekoilumme ilman valmistautumista – HCR ja 7. puolikas

Nyt kun fiilikset ovat vielä tuoreet, on tultava kertomaan teille, mitä kaikkea eilen tapahtui, kun tämä vähän huono esimerkki, Helsinki City Running Dayn juoksulähettiläs ponkaisi kohti seitsemättä puolikastaan. Mitali kaulassa tultiin kotiin ja maaliin päästiin, mutta oli se kyllä vähän hönöilyä kaikki minun ja miehen osalta, ihan kaikki valmistautumisesta juoksuun. Mutta voi pojat mikä fiilis oli painaa eilen! Mikä reitti, mikä keli, mitkä järjestelyt! Ei ollut kyllä koronapaniikkia, ei siellä päinkään! Nyt seuraa pitkä purku kaikesta, toivottavasti jaksatte lukea. Sen sanon, että kyllä pitkään juoksukisaan kannattaa muuten tehdä välillä pitkiä juoksutreenejäkin. Aika vinkki vai mitä?

Treenaaminen puolimaratonille – korona vei fiilikset

Kuten aiemmassa postauksessa sivusin, minulta korona vei fiiliksen vähän kaikkeen keväällä. Työt vähenivät, elämä hidastui, toukokuun puolimaraton siirtyi lähes puolella vuodella ja kevään treeni-into väheni. Juoksun lisäksi olen aina tykännyt käydä jumpissa ja treenata muutakin kuin juoksua. Tein ehkä kaksi viikkoa kotijumppia ja kyllästyin. Siinä missä muut saattoivat juosta enemmän kuin koskaan, minä juoksin vähemmän kuin koskaan. Kaikki ahdisti, oma toimeentulo pelotti, olin jotenkin lamaantunut. En saanut mistään otetta ja pyörin päivät lasten kanssa kotona. Kaikki oli jotenkin turhan tuntuista. Sitä fiilistä on vaikeaa selittää, mutta sen myötä katosi treeni-into. Juoksin kyllä, mutten pitkiä lenkkejä ollenkaan, maksimissaan kymppejä. Piriformikseni jumiutuu aika ajoin ja ennen pari kertaa kuussa helpottanut hierojakaan ei ollut keväällä pelissä mukana ja pakaran kipukin jarrutti treenejä. Kyllästytti ”vain juosta” ja kaipasin jumppasaleja.

Miten valmistautua puolimaratonille? Ja miten nyt tein?

Yleensä olen valmistautunut puolikkaalle pitkään. Juoksua toki tulee ympäri vuoden, mutta 3,5 vuotta kestäneen juoksuharrastukseni ja kuuden alla olleen puolikkaan olen vetänyt aina 1-2kk:n totisemmalla valmistautumisella. Syönyt paremmin, syönyt vitamiineja, vikan viikon olen tiukasti pessyt käsiä ja syönyt sinkkiä, aina nimittäin pelännyt saavani lapsilta jonkun räkätaudin viime hetkillä. Olen juossut kerran viikossa ennen tätä kevättä noin 15 kilometrin pitkän lenkin. Viimeisen yleensä viikko ennen puolikasta. Kisaviikolla olen käynyt hierojalla, alkuviikosta, sillä kunnon hieronta väsyttää yllättävän paljon jalkoja! Miettinyt tarkkaan parin kisaa edeltävän päivän ruoat ja tehnyt soittolistat reitille ajatellen, mikä biisi soi 15 kilometrin kohdalla jne. Kaikki on mietitty ja tarkkaan.

Tänä vuonna ajattelin vielä viime viikonloppuna, etten juokse. Mietitytti koronahommat ja oma treenin määrä tai ehkä ennemminkin laatu. 15 kilometrin lenkin olen juossut viimeksi tammikuussa. Että siltä pohjilta puolikkaalle, ei kannata. Juossut olen kuitenkin, mutta nopeita kymppejä, puolikkaalla pitäisi jaksaa se tuplana. En lähde. Alkuviikosta tuli fiilis, että haluan lähteä. Varasin äkkiä keskiviikolle 90 minuutin hieronnan ja lepäsin keskiviikon, torstain ja perjantain. Kaksi vikaa päivää yritin juoda enemmän, mutta siinä se. Lauantaiaamuna ajaessamme kohti Helsinkiä nappasin Spotifysta jonkun 90-luvun hittilistan juoksun soittolistaksi. Täytyy sanoa, että toki sekin, että puolikkaita on alla jo 6, tekee homman vähän huolettomammaksi, mutta nyt kyllä lähdettiin niin soitellen sotaan.

HCR ja koronajärjestelyt

Perille päästiin eilen, olimme aamukymmeneltä Olympiastadionilla. Ruuhkaa ei ollut missään, mutta laitoimme silti maskit päähän astuessamme sisään kohti kisatoimistoa ja Expoa. Hei wau mitä kaikkea muuten Expon puolella jaettiin, oli jätskiä, vitamiineja, puuroja ja ties mitä! Kaikilla töissä olleilla oli maski päässä ja niin oli lähestulkoon kaikilla osallistujillakin – tämä suositus oli kyllä otettu tosissaan!

Kävelimme alakertaan, josta löytyi VIP-pukkarit ja väljäähän siellä oli. Oli kivaa tavata livenä ensimmäistä kertaa ihan ”hullu” juoksija Pia, joka eilenkin kiskoi läpi sekä puolikkaan että täysmaratonin. APUA! Lisäksi pukkarista löytyi Thaimaan työkaveri Nuppu sekä Martina Aitolehti, jotka molemmat ovat Ironman-kisoja suorittaneita mimmejä. Otin heidän kanssaan yhteiskuvan ja mietin, että voi elämä, olen täällä huonoilla treeneillä tällaisessa seurassa, auttakaa!

Sitten olikin jo aika siirtyä lähtöalueelle. Minä starttasin tokassa lähtöryhmässä kello 11.10. Sen lisäksi, että lähtöryhmiä oli viisi, oli jokainen ryhmä jaettu kolmeen eri alueeseen, siniseen, valkoiseen ja keltaiseen. Lähdin oman ryhmäni ihan vikana. Aika alkoi rullata kun ylitit lähtöportin, joten kiirettä ei ollut. Muiden juostessa kävelin lähtöalueella ja lopulta lähdin juoksemaan ns. yksin. Riisuin maskinkin aika pian lähdön jälkeen, kun totesin juoksevani ihan rehellisesti yksin. Joka puolella kuulutettiin, ettei tulisi sylkeä tms. juoksun aikana, eikä sellaista näkynytkään! Lähtö oli niin kiva, miten helppoa oli juosta ilman sitä alun ryysistä, jossa meinaa talloa koko ajan jonkun kantapäille! Ja juomapisteiden määrä oli mahtava ja niissä olevien pöytien! Ei mitään ryysistä niissäkään!

Miltä puolimaraton tuntui? Miten kävi miehelle, joka ei ole juossut yli vuoteen?

No niin, tässä nyt sitten alkaa se ”sekoiluvaihe”. Kun päätin tällä viikolla, että haluan juoksemaan, kysyin mieheltä, tulisiko mukaan. Ehdotin, että ottaa pyörän alle ja tulee tarjoilemaan minulle eri kohtiin juomaa, jos juomapisteillä olisi ruuhkaa. Totesi, että hänen tekisi mieli juosta edes vähän, jos jättäisi kesken. Hän ei ole siis juuri juossut edellisen HCR:n jälkeen, josta on lähes 1,5 vuotta polvivaivan vuoksi. Pisin juoksu oli triathlonin lyhellä matkalla elokuussa vedetty 4 kilometriä. Että jos minä läksin soitellen sotaan niin… Olen kuitenkin juossut joka ikinen viikko!

No, sitten kävi niin, että olimme eri lähtöryhmissä, mies minun jälkeeni. Oli korjannut aikaansa huonommaksi polven takia. Eli mies, jonka enkat ovat muistaakseni 1.42 lähti minun takaani, jonka enkat 1.59. Hänellä oli useampi juomapullo vyössä ja tarkoitus oli, että juoksemme yhdessä, hän ottaa minut kiinni ja sitten on samat juomat ja ja… No, jos lähdössä on 8 minuuttia jo eroa, tiedätte mitä se tarkoittaa. Minä painoin kilometrivauhtia 5.30, eli mies juoksi aikamoisen kovaa minua kiinni. 1,5 vuoden juoksutauolla. Arvatkaa kuinka siinä käy? No niinpä, huonosti. Lopulta totesin, ettei juomapisteillä ole mitään ruuhkaa tai hätää ja join niistä normaalisti ja ajattelin, että mies varmaan jättää kesken.

Arvatkaa siis miten hämmästyin, kun 14 kilsan kohdalla pöllähti viereeni. Ei ole totta, siis tollaisella treenitauolla juossut sellaista kyytiä. Hän sanoi, että hirveä kipu reisissä – juoksutauko ja 14 km kovaa, uskon. Olimme vierekkäin noin puoli minuuttia, jatkoin juoksua ja katsoin taakseni – mies oli kadonnut. No se jätti nyt kesken, ajattelin ja jatkoin menoani. En siis juonut pisaraakaan niistä juomista, mitä mies oli raahannut vyössään minulle. Voi hyvänen aika! Ja miksemme lähteneet yhdessä, jos kello alkaa raksuttaa kun alitat lähtöportin. Voi älli ja tälli!

Puolikas kilometri kilometriltä

No, mites se oma suoritus? Ilman niitä pitkistreenejä? Here we go!

1 km Voi luoja miten ihanaa. Ihana ihana syyskeli, ihana reitti. Kenen idea oli, että tämä juostaan eri suuntaan kuin ennen? Mahtavaa, kiitos!

2 km Rakastan juoksemista. Juoksen muuten aika kovaa tasolleni, jaksankohan loppuun asti? (5,30min/km, olisi siis puolimaran loppuaikana 1,55h)

3 km Ei jee, tuolla on entinen seinänaapuri Jyväskylän paritalosta. MOIIII! Huudan ja vilkutamme ja jatkan hymyillen matkaa.

4-5 km Ihana Ruoholahti, onpa kaunista. Onpa hyvä fiilis. Näen blogitutun Lauttasaaren sillalla, moi Teijaaa!

6-7 km Kaunista maisemaa. Askel rullaa kuin vettä vaan. Poseeraan juostessani reitin varrella oleville kuvaajille. Laulan tapani mukaan biisejä ääneen.

8-9 km Perkuleen mäki! Kuusisaaressa (ehkä olimme siellä) on reitin kovin mäki, hyydyttää. Apua, ei edes puoliväli ja jaloissa alkaa tuntua, olikohan tämä vauhti kovin järkevää?

10 km lennän väliaikapisteen yli ajassa 58 min, eli menen sitä perinteistä kympin vauhtia, en perinteistä puolikkaan vauhtia. Mietin isääni, olen varma, että katselee tuloksia livenä. Katso, tyttäresi jaksoi puoliväliin kovaa vauhtia, jee!

Puoliväliin asti kaikki meni hyvin…

11-12 km vastatuuli painaa, jalka painaa, hörppäisty urheilujuoma tuntuu nousevan kurkkuun. Älä tule paha olo. Tässä vaiheessa tiedän, että kyllä, kiskoin liian kovaa ekan puolikkaan.

13 km Olen aivan puhki. Kyynel nousee silmään. En millään, en millään tule jaksamaan enää 8 kilometriä, juoksin itseni puhki. Jalat jaksavat, kroppa toimii, mutta anemia alkaa tuntumaan. Syke ei pysy perässä, happi ei kulje, huohotan kuin pikajuoksija.

14 km Otatko vettä? Mies ryntää takaani pullo ojossa? MITÄ?! Mistä sinä tulit! No en ota, join juuri. Tää on perseestä, sanon. Liian vähän pitkiä treenejä. Mies sanoo jalkojensa kramppaavan. Enempää ei ehditä puhua, hän jää johonkin ja minä jatkan juoksua.

15 km Imeskelen energiageeliä ja hoen mielessäni, että sinä jaksat. Tämä on henkinen laji. Jaloissa ei ole mitään vikaa, ne jaksavat, se on mielestä kiinni. Älä luovuta. Samalla totean, ettei aneeminen veri pysy perässä, en saa kerta kaikkiaan henkeä. 15 kilometristä loppuun asti kävelen jokaisella kilsalla noin 100-200 metriä. En ole ikinä kävellyt puolikkaalla. Ja jos kävelen vikoilla kuudella kilsalla pätkän, se kertoo kuinka kovaa olen juossut, jotta aika pysyy silti ihan kohtuullisena.

16 km Vastatuuli painaa Munkkiniemen jälkeen. Täällä olen juossut usein, vielä viime keväänä mummola oli lähellä. Lippis nousee päästä tuulen mukana. ÄLÄ TUULE!

17 km Rakas Keskuspuisto alkaa, minne pääsi mummolan takapihalta. Ruskeasuolla syötin poliisihevosia aina lapsena mummon kanssa. Piti tarkkaan kysyä siihen lupa. Juoksen silmät kiinni pätkiä, tuntuu ihan hirveältä. Yritän miettiä, onko jäljellä oleva 4 kilometriä lyhyt vai pitkä matka.

18 km Mä olen niin lähellä. Niin lähellä. Mä pystyn tähän. Juoksen samaa pätkää Keskuspuistossa kuin elämäni ekalla puolimaratonilla 3,5 vuotta sitten ja mietin sitä fiilistä silloin. En ole saavuttanut sitä onnistumisen iloa enää. Silloin ratkesin kun pääsin maaliin ajasta viis, siitä asti aika on painanut takaraivossa. Eka on aina eka, lajissa kuin lajissa.

19 km Hirveä kipu oikeassa penikassa. Kuin se olisi turvonnut yks kaks. MITÄ NYT TAPAHTUU? En ole ikinä kärsinyt mistään kivuista tai krampeista. Linkkaan Keskuspuistosta ulos. Linkkaan parisataa metriä ja kipu häviää yhtä nopeasti kuin tuli. En tiedä mikä se oli.

20 km Näen edessäni erittäin puutunutta porukkaa. Joudun kävelemään itsekin pätkän. Ottaa päähän, kun takaa juoksee ihmisiä ohi. Juoksisin itsekin ilman liian kovaa alkua. Stadion häämöttää jo.

Maalissa kaikki kipu ja tuska unohtuu!

21 km Viimeinen kilsa painuu vauhdissa 5.20min/km. Juoksen kuin heikkopäinen Olympiastadionilla. Aivan täysillä. Ohitan kaikki selät, mitä siellä juoksee. Tiesin koko matkan, että ongelma on sykkeestä ja anemiassa, jalat sen sijaan lentävät vikalla kilsalla. Pingon stadionilla kuin 100 metrin sprintteri, aivan täynnä tarmoa, laulan ääneen välittämättä miltä kuulostan. Euforia vie mukanaan. Maalissa hymyilen ja huohotan kovaa. Mä tein sen! Ei maailman paras aika (2.06), mutta luoja miten taistelin vikat 6 kilometriä ja täällä ollaan! Mihinkään ei satu, itkettää onnesta, olo on hyvä ja reipas. SIISTIÄ! NIIN SIISTIÄ! Juoksin Olympiastadionilla! IHAN SAIRAAN SIISTIÄ!

Viestitän miehelle missä hän on, ajattelin että odottelee maalissa. 500 metriä maaliin hän vastaa. Jaa, mistä lie tulee, kävellen kai kun vastailee. Seuraavaksi kuulutetaan miehen nimi, kun kerrotaan ketkä ovat juosseet läpi stadionin portista. MITÄ, juokseeko hän? Katson kauhuissani miehen askelta, kun rullaa kohti maalia. Siinä on kyllä hulluin tyyppi ikinä. Juoksi täysiä 14 kilometriä ja suorastaan raahusti kauheata kipua vastaan vikan kolmanneksen. Mutta miksi, ihmettelen? Ja ällin ja tällin loppuaika on lähes sama, mutta jos mies olisi juossut tasaista vauhtia koko matkan, ei hän olisi kipuillut noin.

Otamme mitalit, pyydän järkkäriä ottamaan kuvan. Joka vuodelta on kuva, missä olen maalissa miehen sylissä. ”Nyt en kyllä nosta” hän toteaa, ei siis sylikuvaa tällä kertaa. Lähden reippaasti kävelemään kohti VIP-pukkaria. Mihin se nyt jäi ihmettelen ja käännyn. Mies ei pysty oikeasti kävelemään. Alakerran pukkariiin peruuttaa portaita. Totean siinä vaiheessa, että minä taidan ajaa takaisin Tampereelle ja niin ajankin. Molempia naurattaa, toinen juoksee itsensä rikki tuodakseen rouvalle vettä mitä en juonut lopulta pisaraakaan!

Kotona olemme muutamaa tuntia myöhemmin, siellä odottaa isovanhempien ja tyttöjen tekemää pizzaa. Kaikki naureskelevat hyväntahtoisesti ”hieman” jumissa olevalle miehelle. Kyllä kannatti silti lähteä!

Helsinki City Running Day on kyllä varmasti Suomen ykköstapahtuma. Mikä määrä oheistuotteita saatiin, miten kiva reitti, miten loppuunsa hiotut järjestelyt. En miettinyt hetkeäkään koronaa, ei ahdistanut yhtään. Kaikki toimi täydellisesti. Ja se, mihin ihastuin jo ekalla kerralla – katsojat! Siis ette usko miten ihanaa on kun reitin varrella on tasaisesti porukkaa kannustamassa ja katselemassa! Tuo tosi paljon motivaatiota. Ja miten upeaa on nähdä tuttuja kasvoja!

Ihmiset luulevat, ettei sillä ole merkitystä, kun 10 sekunnin ajan näet tutun ja vilkutat, mutta ette usko miten paljon on. Ekalla maratonilla näin kuopuksen kummit, mummoni, veljen ja kälyn ja ties ketä, nykyään kukaan ei enää jaksa tulla kannustamaan. Mutta hämmästyin Jyväskylässä Finlandiassa ekalla kerralla, kun tajusin, ettei siellä ole juuri ollenkaan kannustusjoukkoja. Nopein kilsa Jyväskylässä on aina ollut se, minkä jälkeen olen tiennyt näkeväni lapseni isovanhempien kanssa. Siis kiitos kaikki ihmiset reitin varrella, se tekee ihan todella paljon. Luotte ison osan varmasti Suomen upeimman juoksutapahtuman hengestä!

Elämä ei loppunutkaan

Seuraavana aamuna herään yks kaks virkeänä kello 5.30. Olen täynnä intoa ja tarmoa. Olen nähnyt tuttuja, olen juossut ja kokeillut mihin koneeni pystyy. Tekee mieli tehdä töitä, siivota koti ja mennä lenkille – olen täynnä energiaa ja iloa. Se fiilis, jonka kanssa olen taistellut keväästä asti on muuttunut yhtäkkiä johonkin ihmeen normaaliin. Asioita voikin tehdä! Olen äärettömän kiitollinen siitä, että päätettiin viime hetkellä lähteä. Sitä fiilistä maalissa ja jälkikäteen ei voi vain saada mistään. Ja se kantaa tänäänkin! Ihan mieletöntä!

Onnea siis kaikille, ketkä olitte mukana juoksemassa. Tuskaa se välillä on, mutta niin sen arvoista! Joko ilmoittauduit tämän päivän early bird-hinnalla toukokuulle? Hih, vannoin taas että never again, mutta niin olen tainnut monesti tehdä ja 7. puolikas takana silti.

Lue täältä ja täältä, kun sanoin ettei enää ikinä. Hah! Ja täällä ensimmäisen reissun kuvat ja fiilikset!

Minusta juoksulähettiläs!

Hämmästyin todella, kun sähköpostiini tuli viime viikolla viesti – olisinko kiinnostunut liittymään osaksi Helsinki City Running Day street teamia. Siis minä? Oikeasti? Niiden ammattilaisten joukkoon, jotka vetää maratoneja, juoksukouluja, joilla on personoidut juoksuohjelmat ja jotka ovat lenkkarilähettiläitä ja ties mitä? Minä, joka mennä juoksee räkä poskella ja laulaa ja tanssii mennessään?

Olin yhtä aikaa ihan kauhuissani (enhän minä voi olla juoksutapahtuman ”lähettiläs”, minähän vain juoksen) ja superinnoissani, että jepulis jee totta kai voin höyrytä somekanavissani juoksusta. Tai sitähän jo teenkin. Mutta kelpaanko minä oikeasti?

Helsinki City Running Day on siis toukokuussa järjestettävä valtava tapahtuma, jonka yhteydessä on useita eri matkoja. Tällä kertaa juostaan 16.5.2020. Minä olen käynyt kolmena keväänä siellä juoksemassa puolikkaan ja siellä juoksin ensimmäisen pidemmän matkani ikinä. Jännitti hirveästi! Tämän vuoden puolikkaalle ilmoittauduimme miehen kanssa jo edellisen jälkeen, heti sunnuntaina early bird-hintaan, joten menossa ollaan. Tuolla ekalla puolikkaalla jännitin lähdössä Jennyn kanssa, joka muuten on myös street teamissa. Hassua, näin se juoksu tuo ihmisiä yhteen uudelleen ja uudelleen.

Mutta pikakelataan, miten ihmeessä juoksuvihaaja voi päätyä juoksutiimiin ja ns. juoksulähettilääksi? Kyllä, vielä muutama vuosi sitten vihasin juoksua. Olen käynyt jumpissa 25 vuotta, ulkoillut, ratsastanut, pelannut korista ja ylipäätään liikkunut, mutta juoksu oli hirveää. Ylärekisterini oli kunnossa, vedin yleensä kovia treenejä maksimisykkeellä ja peruskunto jäi huonommalle tolalle. Lasten ja pitkien vaunulenkkien myötä alkoi sen kehitys ja kun kuopuksen vauvavuonna mies alkoi tosissaan treenata triathloniin, minä mutisin, että näytän ja juoksen vielä kanssasi. Niin me juoksimme, aatonaattona 2016 ekan lenkin ja innostuin: olen aina vaan juossut liian kovaa! Kun mies pakotti menemään tarpeeksi hiljaa, kilometrejä alkoi kertyä. Tammikuussa, juostuani kolme lenkkejä ilmoitin, että juoksen hänen kanssaan puolikkaan. Siitä se sitten lähti, treenaus kohti toukokuuta. Muutamassa vuodessa lenkkareita on kulunut seitsemän paria ja kilometrejä menee vuodessa helposti tuhat rikki.

Minua motivoi aluksi juoksemisessa se, kuinka saimme tehdä sitä edes kerran viikossa yhdessä. Pitkillä lenkeillä juteltiin ummet ja lammet. Tunnissa oli jo kymppi juostu, jumppaan meno matkoineen vie aina kaksi. Tehokkuus ja ajan säästö olivat avainkysymyksiä kahden pienen lapsen kanssa.

Kaksi vuotta juoksimme aika tehokkaasti yhdessä tai ainakin molemmat juoksimme, nyt kolmannen juoksuvuoteni olen juossut yksin miehen vamman takia. Mutta olen juossut ja into ei ole laantunut. Mennä viuhtonut sitten yksin laulaen viime vuoden. Olen juossut 31 asteen helteessä, olen juossut -17 pakkasessa. Pimeällä ja valoisalla, räntä- ja vesisateessa.

Olen myös kokenut sen, miten juoksu voi tuntua kamalalta. Juoksin silloinkin, kun hemoglobiini oli 90 ja ferritiini 3. Pahaltahan se tuntui. Valitin ylämäessä, etten jaksa, syke ei vain nouse ja kun syke ei nouse, loppuu happi ja veto. En tajunnut mistä se johtuu ja tahkosin tuskaisia kilometrejä. Kun vaiva selvisi ja paraneminen pahasta anemiasta alkoi, huomasin yllättävän pian eron. Sen myötä opin kuuntelemaan kroppaani, kestävyysurheilu naisena, joka syö vielä kasvisruokaa vaatii tarkkuutta, jottei lipsahdeta anemian puolelle.

Olen aikamoinen jästipää, eli vaikka syke ei nouse, anemia vaivaa ja jääpuikkoja sataa silmiin, en halua luovuttaa. Mutta kolmessa vuodessa olen jo tullut järkevämmäksi juoksijaksi, joka kuuntelee kroppaansa, älyää syödä paremmin ja tankata rautaa.

En siis ole HCR-tapahtuman lähettiläänä kertomassa teille oikeaoppisia juoksuohjelmia, vaan innostamassa ihanan lajin pariin, jonka aloittaminen vaatii malttia ja kaveristakaan ei ole haittaa! Tuomassa teille sitä mahtavaa fiilistä, joka lenkin jälkeen tulee ja sitä iloa ja unen parantumista, mikä minulle on tullut kun ulkoilen kelissä kuin kelissä. Hehkuttamassa sitä, kuinka mahtava reitti Helsingissä odottaa toukokuussa ja kuinka hyvät kannustusjoukot ja palatuskassit ovat tapahtumassa olleet. Innostamassa, jos sinäkin haluaisit kokeilla tänä vuonna, matkoja on monen mittaisia! Nyt mennään jo 40. juhlavuotta ja hintaporras vaihtuu 31.1.20, eli vielä tällä viikolla ehtii ilmoittautua puolikkaalle hintaan 59 euroa ja kokonaiselle maratonille hinnalla 78 euroa. Ilmoittauduin itse muuten ekaa kertaa tässä hintaportaalissa, tammikuun vikana päivänä. Ajoimme kotiin Vuokatin lomalta ja mies ihmeissään katseli vieressä, kun naputin neljän lenkin jälkeen puhelimella ilmoittautumista. Maaliin tultiin! Eli vaikka olisi vasta aloittelija, vielä ehtii treenata toukokuuta varten!

Mutta hei, minusta oli tosi ihanaa päästä ns. luvan kanssa fiilistelemään juoksemista. Sitä minä todellakin teen urheilun suhteen, fiilistelen ja nautiskelen. Se on mielestäni tärkeintä! Blogissa on useampia juoksujuttuja ja kisafiistetelyjä männävuosilta, niitä löytyy hakusanalla juoksu. Motivaatiosta, parhaista (talvi)juoksuvaatteista  ja muun muassa viimeisimmästä kisasta.

Kuvat ovat fiiliksiä, joita puhelimeen on tallentunut lenkiltä. Niistä näkee yhden juoksun hyvän puolen: sitä voi tehdä missä vaan aika helposti. Kuvat ovat Tampereelta, Jyväskylästä, Helsingistä, Lapinjärveltä, Kyprokselta sekä Prahasta. Ensimmäinen kuva jonka otin eilen oli huikea – katsokaa mitkä kulmakarvat luontoäiti muovasi minulle. Wau! Ihan harmitti kun ne sulivat heti sisällä!

Kiitos kunniasta ja ihanaa kun pyysitte mukaan Helsinki City Running Dayn tiimi! Löytyykö ruudun takaa tapahtumassa olleita tai tälle keväälle ilmoittautuneita?

Ei sittenkään niin yksinäinen maraton

Koko viikon stressaa. Pysynkö terveenä. Saanko unta. Miksi väsyttää näin hirveästi? Lepään lähes koko viikon, yritän muistaa syödä ja juoda, syön sinkkiä, nukun pitkiä unia. Perjantaina olen edelleen ihan hirveän väsynyt. Mietin, että vedän aina niin kierroksilla, että kroppani taitaa palautua ihan hirveästi ja kiittää levosta. Stressasin niin kovasti starttirahaa, yritysasioita, oli häät, lapsi valvoi kipeänä yöt ja… Univelka ja väsymys on niin kova, että kun annan kropalle luvan levätä, se todellakin ilmoittaa sitä kaivanneensa. Käyn hakemassa juoksunumeroni. Olen ihan päivämäärähullu ja numerossani on juoksupäivä ja sen perässä syntymäpäiväni. Nyt on paras numero ikinä!

Perjantai-iltana Jyväskylässä yritän lukea kirjaa ennen nukahtamista. Saan luettua kaksi sivua, sitten putoan. Herään kello 8.30 siihen, että lapseni herättelee minua. Ovat kuulemma jo aikaa sitten syöneet puuron. Olen ihan hämilläni, nukuin yli 9 tuntia! Lähden koitokseen ensimmäistä kertaa täysillä, vielä kohtuu pitkilläkin yöunilla. Siistiä!

3. kerta Finlandia-maratonilla

Koko päivän hermostuttaa. Ei pysty keskittymään mihinkään. Mikä oikeastaan hermostuttaa? Se taas, kun ei tiedä miltä tuntuu matkalla. Miehen heittäessä minua kohti kisapaikkaa tulee fiilis, että ei huvita. Mennään pois! En ole ikinä mennyt kisaan yksin. Puuttuu se fiilistely ennen ja jälkeen. Jään kisapaikalle yksin. Mietin mitä oikeastaan teen täällä. Sitten näen tuttuja. Juttelen heille ja unohdan jännityksen. Nestettä on tankattu, joudun käymään kolme kertaa bajamajassa viimeisen puolen tunnin aikana ennen lähtöä. Argh! Näen kauempaa kaverin, työkaverin Thaimaasta, joka harrastaa mm. iron man-kisoja. Hän lentää pelkässä alkuverryttelyssä. Mitä ihmettä hän tekee Jyväskylässä, häh! Näen kaverin, jonka kanssa mies maastopyöräili aamupäivän. Hän ehdottaa, että lähde peesaamaan sitä Thaimaan työkaveria, sen naisen perässä tulisi hyvä tulos. Hah! No ehkä en.

Kävelen lähtöön. Kolmas Finlandia-puolimarathon on alkamassa. Tiedän jokaisen nyppylän, mäen ja mutkan reitiltä, sillä Jyväsjärveä on tullut kierrettyä. Moneen kohtaan liittyy muistoja teiniajoilta. Mutta ensimmäistä kertaa olen lähdössä yksin. Sinänsä hölmöä miettiä näin, olenhan aina startannut eri lähdöstä HCR:lle ja juossut Finlandiassakin yksin miehen mennessä menojaan. Silti on jotenkin orpo olo. Mitä hittoa, mies alkoi harrastamaan juoksua ja uhosin lähteväni hänen kanssaan yhden kerran lenkille. YHDEN KERRAN. Mies ei ole voinut juosta koko vuonna, miten ihmeessä tässä kävi näin, että olen juoksukisassa ilman häntä? Ja ravannut yksin koko vuoden. Yksi lenkki venyi vähän useammaksi näköjään.

Startti ja ensimmäinen kierros Jyväsjärven ympäri

Kello 15.15 puolimaratonin osanottajat pinkaisevat reitille. Inhoan alkuja, tulee kyynärpäästä, omaa juoksureittiä on vaikeaa löytää, eka kilometri menee reilusti yli tavoitevauhdin, mutta kevyempi startti on hyvä. En ole juossut kahtakaan kilometriä, kun mies on jo passissa. Hymyilen ja vilkutan ja jatkan jolkotusta. Katselen hymyillen maisemia, aurinko paistaa ja fiilis on hyvä.

5 km taittuu ajassa 28 minuuttia. Edelleen hyvä fiilis. Juoksen ohi kohdan, jossa kaveri asui teiniaikoina ja vietimme siellä paljon aikaa. Noita aikoja miettiessä lähestyn reitin isointa (eikä sekään kovin kummoinen) mäkeä ja spottaan miehen kamera kädessä heilumassa noin 7 kilometrin kohdalla. Ai se on täälläkin, siistiä! Juoksen ylämäkeen sivuttain, tanssiliikkeitä tehden ja meinaan kompastua edellä juoksevan jalkoihin kiitos poseerausteni. Mies jolkottaa vieressä ja yrittää saada kuvia touhustani, huutaa että älä kompastu kyltteihin. Kuvista tulee epätarkkoja, kun mies yrittää juosta vieressäni. Ahhahhah, keskityin olennaiseen.

8 km. Inhokkikohtani alkaa. Vaajakosken moottoritien vieressä mennään kolmisen kilometriä ja siellä tuulee aina. Jostain syystä nyt ei. Mietin onnistuinko tunkemaan 2h tavoiteajan juoksuryhmään niin, että halkovat tuulta edeltäni, kun ei tunnu miltään. Katselen hymyillen isää ja tytärtä edessäni ja mietin, kuinka vanha mahtaa tuo tytär olla. Tarkistan myöhemmin numeron perusteella, että ikää on 11 vuotta ja tuli isän rinnalla maaliin ajassa 1h 57 minuuttia. HUH!

10,5 km. Puoliväli Lutakossa ylittyy tasan tunnissa. En tiennyt, että vanhempani ja tytöt ovat siellä kannustamassa ja musiikki korvillani missaan täysin heidän huutonsa. Voi ei. Luulin, että ovat samassa kohdassa kannustamassa kuin aiempinakin vuosina.

12 km. Ja taas on mies ja kamera passissa. Pienlentokone pörrää yläpuolella ja pitää niin meteliä, etten kuule mitä mies huutaa. Yritän poseerata kameralle, aurinko paistaa silmiin niin etten näe mitään. Onnistun näyttämään ihan sairaan hölmöltä kuvissa. Mitäköhän mies kysyi jään pohtimaan. Alban siltaa ylittäessä luureista pärähtää sama biisi, kun mikä soi HRC-matkalla ylittäessäni pisintä siltaa Lauttasaaresta pois. Mitä, mikä mäihä, siltabiisi!

Toinen kierros ja viimeinen kolmannes, alkaa painaa jo!

14 km. Alkaa jo tuntua joltain, mutta edelleen hyvässä vauhdissa. Kiskon energiageelin jaksaakseni samaa vauhtia loppuun asti.

17 km. Tässä vaiheessa meinaa tulla liikutusitku. Yhtäkkiä Äijälänrannassa huutaa hyvä Katja ”uudet sukulaiseni”, morsiamen kaasonakin ollut hänen serkkunsa tyttärineen. Asuvat ihan muualla, mutta olivat omien kisojen takia Jyväskylässä. Mietin, että reilu kuukausi sitten en ollut vielä ikinä tavannut heitä ja nyt tulivat varta vasten sinne tsemppaamaan. Taisin huutaa jotain että ”nyt alkaa paskimmat kilometrit”, mutta olin ihan superotettu että tulivat. Sanoinko, että olin ihan hurjan iloinen morsiamen suvusta ja ns. uusista sukulaisistani jo muutenkin? He pitävät selkeästi yhtä! Kiitos!

18 km. Uudestaan inhokkikohdassa, Vaajakosken motarin vieressä. Ei enää mitään ryhmää jota peesata ja joka halkoisi tuulta. Vastatuuli repii ja painaa. Minä painan vastaan, mutta vauhti hidastuu. Kello tikittää 5.46 kilometrivauhtia ja ärsyttää. Saamarin tuuli! Näen edessäni ison miehen, tungen hänen taakseen juoksemaan ja yritän käyttää häntä tuulen halkojana, mutta huomaan hyvin pian, että hän juoksee ”liian hitaasti” ja joudun painamaan ohi. Tuuli repii ja lisäksi heittää naamalle kasveista jotain inhaa nöyhtää. ARGH! Useampi juoksutoveri alkaa kävellä. Samaa vauhtia kanssani koko matkan siihen asti painanut pariskunta tiputtaa kävelyyn. Viimeiset kilometrit tuulta vastaan ovat selkeästi kovat monelle.

20 km. Ja taas se mies kameroineen heiluu siellä. Huudan, että ”EN PUHU SULLE ENÄÄ!”, hän iloisesti huutaa jotain jaksaa jaksaa, minä vaan juoksen. Vika mäki 20 kmn kyltin jälkeen painaa. Ei enää tanssiliikkeitä. Haluan maaliin. Kiihdytän vähän vauhtia loppua kohti, mutta paljon ei ole varaa kiihdytellä.

Maali häämöttää!

21 km. Nimeäni kuulutetaan, se on ihanaa pienemmissä tapahtumissa, että kuulee nimensä saapuessaan maaliin. Ennätykseni on 1.59.58 edelliseltä vuodelta. Olen varma, että menen edes sekuntin kovempaa. En stressaa, kunhan juoksen maaliin.

21.1 km. Olen maalissa. Mihinkään ei satu, fiilis on hyvä, ei uuvuta, ei mitään. Juoksinkohan sittenkään tarpeeksi kovaa. Tarkistan virallisen aikani. Juoksin sekuntilleen kahteen tuntiin. 2.00. EI! Jäin ennätyksestäni kolme sekuntin sadasosaa! Jos en olisi tanssinut tai jos olisin vain vähän kiihdyttänyt lopussa tai jos… ÄH!

Noin minuuttia myöhemmin unohdan ne ajatukset. Mitä ihmeen väliä joillain sekunteilla on. Olen päässyt hyvissä fiiliksissä maaliin. Juoksu tuntui lähes koko ajan hyvältä ja jälkifiilis on loistava. Mummilassa odottaa tyttöjen kattama pöytä koristeluineen, sauna, perhe, iloista fiilistä ja tuntuu, että kaikki ovat paljon enemmän fiiliksessä mukana nyt, kun juoksin yksin. Pidetään äidille juoksubileet tytöt huutavat! Mennään nelistään saunaan, minä, äiti ja tyttäret. Käly tulee käymään ennen yövuoroaan ja hämmästyy, kun kerron ketkä olivat kannustamassa. Tuntuu, että suoritustani fiilistellään ihan eri tavalla, kun olin siellä vain yksin. Mistäköhän se johtuu?

Seuraavana päivänä käyn messuilla Teeleidin pisteellä, joka ojentaa minulle pokaalin (eli Teeleidin oman mukin) ja teetä matkaan onnitteluna suorituksestani. Teeleidin Anne sanoo minun olevan hänen idoli. Nolottaa, minähän vain juoksin enkä edes niin hirmuisen kovaa. Mutta olen iloinen, että ihmiset ovat niin ihania.

En tiedä haluanko enää koskaan juoksukisaan. Mutta sunnuntaiaamuna lähtiessäni perheeni, isäni ja pikkuveljen kanssa Jyväskylässä uimaan olen hyvin kiitollinen, että pystyn ja jaksan. Että olen elämäni kunnossa tässä iässä. Että juokseminen oli kivaa, eikä mikään tuskien taival. Että minulla on superkannustava mies, joka suhasi edes takaisin autolla ja oli aidosti iloinen puolestani, vaikka on itse kärsinyt pitkään rasitusvammastaan. Että minulla on niin ihana perhe ja vanhemmat, jotka puuhasivat tyttöjen kanssa miehen kannustellessa. Oli juoksubileet ja sauna. Ja ne ihanat uudet sukulaiset, jotka tulivat. Jo sen takia kannatti juosta.

Painan pääni tyynyyn hyvin kiitollisena. Olipahan mieletön viikonloppu eikä ollenkaan niin yksinäinen juoksu, kuin ajattelin. Kiitos kaikille, kiitos Finlandia-marathon! <3 Mielettömän hyvät järjestelyt!

Oliko kukaan juoksutapahtumissa viikonloppuna? Mitä kivaa teit viikonloppuna?