Minusta juoksulähettiläs!

Hämmästyin todella, kun sähköpostiini tuli viime viikolla viesti – olisinko kiinnostunut liittymään osaksi Helsinki City Running Day street teamia. Siis minä? Oikeasti? Niiden ammattilaisten joukkoon, jotka vetää maratoneja, juoksukouluja, joilla on personoidut juoksuohjelmat ja jotka ovat lenkkarilähettiläitä ja ties mitä? Minä, joka mennä juoksee räkä poskella ja laulaa ja tanssii mennessään?

Olin yhtä aikaa ihan kauhuissani (enhän minä voi olla juoksutapahtuman ”lähettiläs”, minähän vain juoksen) ja superinnoissani, että jepulis jee totta kai voin höyrytä somekanavissani juoksusta. Tai sitähän jo teenkin. Mutta kelpaanko minä oikeasti?

Helsinki City Running Day on siis toukokuussa järjestettävä valtava tapahtuma, jonka yhteydessä on useita eri matkoja. Tällä kertaa juostaan 16.5.2020. Minä olen käynyt kolmena keväänä siellä juoksemassa puolikkaan ja siellä juoksin ensimmäisen pidemmän matkani ikinä. Jännitti hirveästi! Tämän vuoden puolikkaalle ilmoittauduimme miehen kanssa jo edellisen jälkeen, heti sunnuntaina early bird-hintaan, joten menossa ollaan. Tuolla ekalla puolikkaalla jännitin lähdössä Jennyn kanssa, joka muuten on myös street teamissa. Hassua, näin se juoksu tuo ihmisiä yhteen uudelleen ja uudelleen.

Mutta pikakelataan, miten ihmeessä juoksuvihaaja voi päätyä juoksutiimiin ja ns. juoksulähettilääksi? Kyllä, vielä muutama vuosi sitten vihasin juoksua. Olen käynyt jumpissa 25 vuotta, ulkoillut, ratsastanut, pelannut korista ja ylipäätään liikkunut, mutta juoksu oli hirveää. Ylärekisterini oli kunnossa, vedin yleensä kovia treenejä maksimisykkeellä ja peruskunto jäi huonommalle tolalle. Lasten ja pitkien vaunulenkkien myötä alkoi sen kehitys ja kun kuopuksen vauvavuonna mies alkoi tosissaan treenata triathloniin, minä mutisin, että näytän ja juoksen vielä kanssasi. Niin me juoksimme, aatonaattona 2016 ekan lenkin ja innostuin: olen aina vaan juossut liian kovaa! Kun mies pakotti menemään tarpeeksi hiljaa, kilometrejä alkoi kertyä. Tammikuussa, juostuani kolme lenkkejä ilmoitin, että juoksen hänen kanssaan puolikkaan. Siitä se sitten lähti, treenaus kohti toukokuuta. Muutamassa vuodessa lenkkareita on kulunut seitsemän paria ja kilometrejä menee vuodessa helposti tuhat rikki.

Minua motivoi aluksi juoksemisessa se, kuinka saimme tehdä sitä edes kerran viikossa yhdessä. Pitkillä lenkeillä juteltiin ummet ja lammet. Tunnissa oli jo kymppi juostu, jumppaan meno matkoineen vie aina kaksi. Tehokkuus ja ajan säästö olivat avainkysymyksiä kahden pienen lapsen kanssa.

Kaksi vuotta juoksimme aika tehokkaasti yhdessä tai ainakin molemmat juoksimme, nyt kolmannen juoksuvuoteni olen juossut yksin miehen vamman takia. Mutta olen juossut ja into ei ole laantunut. Mennä viuhtonut sitten yksin laulaen viime vuoden. Olen juossut 31 asteen helteessä, olen juossut -17 pakkasessa. Pimeällä ja valoisalla, räntä- ja vesisateessa.

Olen myös kokenut sen, miten juoksu voi tuntua kamalalta. Juoksin silloinkin, kun hemoglobiini oli 90 ja ferritiini 3. Pahaltahan se tuntui. Valitin ylämäessä, etten jaksa, syke ei vain nouse ja kun syke ei nouse, loppuu happi ja veto. En tajunnut mistä se johtuu ja tahkosin tuskaisia kilometrejä. Kun vaiva selvisi ja paraneminen pahasta anemiasta alkoi, huomasin yllättävän pian eron. Sen myötä opin kuuntelemaan kroppaani, kestävyysurheilu naisena, joka syö vielä kasvisruokaa vaatii tarkkuutta, jottei lipsahdeta anemian puolelle.

Olen aikamoinen jästipää, eli vaikka syke ei nouse, anemia vaivaa ja jääpuikkoja sataa silmiin, en halua luovuttaa. Mutta kolmessa vuodessa olen jo tullut järkevämmäksi juoksijaksi, joka kuuntelee kroppaansa, älyää syödä paremmin ja tankata rautaa.

En siis ole HCR-tapahtuman lähettiläänä kertomassa teille oikeaoppisia juoksuohjelmia, vaan innostamassa ihanan lajin pariin, jonka aloittaminen vaatii malttia ja kaveristakaan ei ole haittaa! Tuomassa teille sitä mahtavaa fiilistä, joka lenkin jälkeen tulee ja sitä iloa ja unen parantumista, mikä minulle on tullut kun ulkoilen kelissä kuin kelissä. Hehkuttamassa sitä, kuinka mahtava reitti Helsingissä odottaa toukokuussa ja kuinka hyvät kannustusjoukot ja palatuskassit ovat tapahtumassa olleet. Innostamassa, jos sinäkin haluaisit kokeilla tänä vuonna, matkoja on monen mittaisia! Nyt mennään jo 40. juhlavuotta ja hintaporras vaihtuu 31.1.20, eli vielä tällä viikolla ehtii ilmoittautua puolikkaalle hintaan 59 euroa ja kokonaiselle maratonille hinnalla 78 euroa. Ilmoittauduin itse muuten ekaa kertaa tässä hintaportaalissa, tammikuun vikana päivänä. Ajoimme kotiin Vuokatin lomalta ja mies ihmeissään katseli vieressä, kun naputin neljän lenkin jälkeen puhelimella ilmoittautumista. Maaliin tultiin! Eli vaikka olisi vasta aloittelija, vielä ehtii treenata toukokuuta varten!

Mutta hei, minusta oli tosi ihanaa päästä ns. luvan kanssa fiilistelemään juoksemista. Sitä minä todellakin teen urheilun suhteen, fiilistelen ja nautiskelen. Se on mielestäni tärkeintä! Blogissa on useampia juoksujuttuja ja kisafiistetelyjä männävuosilta, niitä löytyy hakusanalla juoksu. Motivaatiosta, parhaista (talvi)juoksuvaatteista  ja muun muassa viimeisimmästä kisasta.

Kuvat ovat fiiliksiä, joita puhelimeen on tallentunut lenkiltä. Niistä näkee yhden juoksun hyvän puolen: sitä voi tehdä missä vaan aika helposti. Kuvat ovat Tampereelta, Jyväskylästä, Helsingistä, Lapinjärveltä, Kyprokselta sekä Prahasta. Ensimmäinen kuva jonka otin eilen oli huikea – katsokaa mitkä kulmakarvat luontoäiti muovasi minulle. Wau! Ihan harmitti kun ne sulivat heti sisällä!

Kiitos kunniasta ja ihanaa kun pyysitte mukaan Helsinki City Running Dayn tiimi! Löytyykö ruudun takaa tapahtumassa olleita tai tälle keväälle ilmoittautuneita?

Ei sittenkään niin yksinäinen maraton

Koko viikon stressaa. Pysynkö terveenä. Saanko unta. Miksi väsyttää näin hirveästi? Lepään lähes koko viikon, yritän muistaa syödä ja juoda, syön sinkkiä, nukun pitkiä unia. Perjantaina olen edelleen ihan hirveän väsynyt. Mietin, että vedän aina niin kierroksilla, että kroppani taitaa palautua ihan hirveästi ja kiittää levosta. Stressasin niin kovasti starttirahaa, yritysasioita, oli häät, lapsi valvoi kipeänä yöt ja… Univelka ja väsymys on niin kova, että kun annan kropalle luvan levätä, se todellakin ilmoittaa sitä kaivanneensa. Käyn hakemassa juoksunumeroni. Olen ihan päivämäärähullu ja numerossani on juoksupäivä ja sen perässä syntymäpäiväni. Nyt on paras numero ikinä!

Perjantai-iltana Jyväskylässä yritän lukea kirjaa ennen nukahtamista. Saan luettua kaksi sivua, sitten putoan. Herään kello 8.30 siihen, että lapseni herättelee minua. Ovat kuulemma jo aikaa sitten syöneet puuron. Olen ihan hämilläni, nukuin yli 9 tuntia! Lähden koitokseen ensimmäistä kertaa täysillä, vielä kohtuu pitkilläkin yöunilla. Siistiä!

Koko päivän hermostuttaa. Ei pysty keskittymään mihinkään. Mikä oikeastaan hermostuttaa? Se taas, kun ei tiedä miltä tuntuu matkalla. Miehen heittäessä minua kohti kisapaikkaa tulee fiilis, että ei huvita. Mennään pois! En ole ikinä mennyt kisaan yksin. Puuttuu se fiilistely ennen ja jälkeen. Jään kisapaikalle yksin. Mietin mitä oikeastaan teen täällä. Sitten näen tuttuja. Juttelen heille ja unohdan jännityksen. Nestettä on tankattu, joudun käymään kolme kertaa bajamajassa viimeisen puolen tunnin aikana ennen lähtöä. Argh! Näen kauempaa kaverin, työkaverin Thaimaasta, joka harrastaa mm. iron man-kisoja. Hän lentää pelkässä alkuverryttelyssä. Mitä ihmettä hän tekee Jyväskylässä, häh! Näen kaverin, jonka kanssa mies maastopyöräili aamupäivän. Hän ehdottaa, että lähde peesaamaan sitä Thaimaan työkaveria, sen naisen perässä tulisi hyvä tulos. Hah! No ehkä en.

Kävelen lähtöön. Kolmas Finlandia-puolimarathon on alkamassa. Tiedän jokaisen nyppylän, mäen ja mutkan reitiltä, sillä Jyväsjärveä on tullut kierrettyä. Moneen kohtaan liittyy muistoja teiniajoilta. Mutta ensimmäistä kertaa olen lähdössä yksin. Sinänsä hölmöä miettiä näin, olenhan aina startannut eri lähdöstä HCR:lle ja juossut Finlandiassakin yksin miehen mennessä menojaan. Silti on jotenkin orpo olo. Mitä hittoa, mies alkoi harrastamaan juoksua ja uhosin lähteväni hänen kanssaan yhden kerran lenkille. YHDEN KERRAN. Mies ei ole voinut juosta koko vuonna, miten ihmeessä tässä kävi näin, että olen juoksukisassa ilman häntä? Ja ravannut yksin koko vuoden. Yksi lenkki venyi vähän useammaksi näköjään.

Kello 15.15 puolimaratonin osanottajat pinkaisevat reitille. Inhoan alkuja, tulee kyynärpäästä, omaa juoksureittiä on vaikeaa löytää, eka kilometri menee reilusti yli tavoitevauhdin, mutta kevyempi startti on hyvä. En ole juossut kahtakaan kilometriä, kun mies on jo passissa. Hymyilen ja vilkutan ja jatkan jolkotusta. Katselen hymyillen maisemia, aurinko paistaa ja fiilis on hyvä.

5 km taittuu ajassa 28 minuuttia. Edelleen hyvä fiilis. Juoksen ohi kohdan, jossa kaveri asui teiniaikoina ja vietimme siellä paljon aikaa. Noita aikoja miettiessä lähestyn reitin isointa (eikä sekään kovin kummoinen) mäkeä ja spottaan miehen kamera kädessä heilumassa noin 7 kilometrin kohdalla. Ai se on täälläkin, siistiä! Juoksen ylämäkeen sivuttain, tanssiliikkeitä tehden ja meinaan kompastua edellä juoksevan jalkoihin kiitos poseerausteni. Mies jolkottaa vieressä ja yrittää saada kuvia touhustani, huutaa että älä kompastu kyltteihin. Kuvista tulee epätarkkoja, kun mies yrittää juosta vieressäni. Ahhahhah, keskityin olennaiseen.

8 km. Inhokkikohtani alkaa. Vaajakosken moottoritien vieressä mennään kolmisen kilometriä ja siellä tuulee aina. Jostain syystä nyt ei. Mietin onnistuinko tunkemaan 2h tavoiteajan juoksuryhmään niin, että halkovat tuulta edeltäni, kun ei tunnu miltään. Katselen hymyillen isää ja tytärtä edessäni ja mietin, kuinka vanha mahtaa tuo tytär olla. Tarkistan myöhemmin numeron perusteella, että ikää on 11 vuotta ja tuli isän rinnalla maaliin ajassa 1h 57 minuuttia. HUH!

10,5 km. Puoliväli Lutakossa ylittyy tasan tunnissa. En tiennyt, että vanhempani ja tytöt ovat siellä kannustamassa ja musiikki korvillani missaan täysin heidän huutonsa. Voi ei. Luulin, että ovat samassa kohdassa kannustamassa kuin aiempinakin vuosina.

12 km. Ja taas on mies ja kamera passissa. Pienlentokone pörrää yläpuolella ja pitää niin meteliä, etten kuule mitä mies huutaa. Yritän poseerata kameralle, aurinko paistaa silmiin niin etten näe mitään. Onnistun näyttämään ihan sairaan hölmöltä kuvissa. Mitäköhän mies kysyi jään pohtimaan. Alban siltaa ylittäessä luureista pärähtää sama biisi, kun mikä soi HRC-matkalla ylittäessäni pisintä siltaa Lauttasaaresta pois. Mitä, mikä mäihä, siltabiisi!

14 km. Alkaa jo tuntua joltain, mutta edelleen hyvässä vauhdissa. Kiskon energiageelin jaksaakseni samaa vauhtia loppuun asti.

17 km. Tässä vaiheessa meinaa tulla liikutusitku. Yhtäkkiä Äijälänrannassa huutaa hyvä Katja ”uudet sukulaiseni”, morsiamen kaasonakin ollut hänen serkkunsa tyttärineen. Asuvat ihan muualla, mutta olivat omien kisojen takia Jyväskylässä. Mietin, että reilu kuukausi sitten en ollut vielä ikinä tavannut heitä ja nyt tulivat varta vasten sinne tsemppaamaan. Taisin huutaa jotain että ”nyt alkaa paskimmat kilometrit”, mutta olin ihan superotettu että tulivat. Sanoinko, että olin ihan hurjan iloinen morsiamen suvusta ja ns. uusista sukulaisistani jo muutenkin? He pitävät selkeästi yhtä! Kiitos!

18 km. Uudestaan inhokkikohdassa, Vaajakosken motarin vieressä. Ei enää mitään ryhmää jota peesata ja joka halkoisi tuulta. Vastatuuli repii ja painaa. Minä painan vastaan, mutta vauhti hidastuu. Kello tikittää 5.46 kilometrivauhtia ja ärsyttää. Saamarin tuuli! Näen edessäni ison miehen, tungen hänen taakseen juoksemaan ja yritän käyttää häntä tuulen halkojana, mutta huomaan hyvin pian, että hän juoksee ”liian hitaasti” ja joudun painamaan ohi. Tuuli repii ja lisäksi heittää naamalle kasveista jotain inhaa nöyhtää. ARGH! Useampi juoksutoveri alkaa kävellä. Samaa vauhtia kanssani koko matkan siihen asti painanut pariskunta tiputtaa kävelyyn. Viimeiset kilometrit tuulta vastaan ovat selkeästi kovat monelle.

20 km. Ja taas se mies kameroineen heiluu siellä. Huudan, että ”EN PUHU SULLE ENÄÄ!”, hän iloisesti huutaa jotain jaksaa jaksaa, minä vaan juoksen. Vika mäki 20 kmn kyltin jälkeen painaa. Ei enää tanssiliikkeitä. Haluan maaliin. Kiihdytän vähän vauhtia loppua kohti, mutta paljon ei ole varaa kiihdytellä.

21 km. Nimeäni kuulutetaan, se on ihanaa pienemmissä tapahtumissa, että kuulee nimensä saapuessaan maaliin. Ennätykseni on 1.59.58 edelliseltä vuodelta. Olen varma, että menen edes sekuntin kovempaa. En stressaa, kunhan juoksen maaliin.

21.1 km. Olen maalissa. Mihinkään ei satu, fiilis on hyvä, ei uuvuta, ei mitään. Juoksinkohan sittenkään tarpeeksi kovaa. Tarkistan virallisen aikani. Juoksin sekuntilleen kahteen tuntiin. 2.00. EI! Jäin ennätyksestäni kolme sekuntin sadasosaa! Jos en olisi tanssinut tai jos olisin vain vähän kiihdyttänyt lopussa tai jos… ÄH!

Noin minuuttia myöhemmin unohdan ne ajatukset. Mitä ihmeen väliä joillain sekunteilla on. Olen päässyt hyvissä fiiliksissä maaliin. Juoksu tuntui lähes koko ajan hyvältä ja jälkifiilis on loistava. Mummilassa odottaa tyttöjen kattama pöytä koristeluineen, sauna, perhe, iloista fiilistä ja tuntuu, että kaikki ovat paljon enemmän fiiliksessä mukana nyt, kun juoksin yksin. Pidetään äidille juoksubileet tytöt huutavat! Mennään nelistään saunaan, minä, äiti ja tyttäret. Käly tulee käymään ennen yövuoroaan ja hämmästyy, kun kerron ketkä olivat kannustamassa. Tuntuu, että suoritustani fiilistellään ihan eri tavalla, kun olin siellä vain yksin. Mistäköhän se johtuu?

Seuraavana päivänä käyn messuilla Teeleidin pisteellä, joka ojentaa minulle pokaalin (eli Teeleidin oman mukin) ja teetä matkaan onnitteluna suorituksestani. Teeleidin Anne sanoo minun olevan hänen idoli. Nolottaa, minähän vain juoksin enkä edes niin hirmuisen kovaa. Mutta olen iloinen, että ihmiset ovat niin ihania.

En tiedä haluanko enää koskaan juoksukisaan. Mutta sunnuntaiaamuna lähtiessäni perheeni, isäni ja pikkuveljen kanssa Jyväskylässä uimaan olen hyvin kiitollinen, että pystyn ja jaksan. Että olen elämäni kunnossa tässä iässä. Että juokseminen oli kivaa, eikä mikään tuskien taival. Että minulla on superkannustava mies, joka suhasi edes takaisin autolla ja oli aidosti iloinen puolestani, vaikka on itse kärsinyt pitkään rasitusvammastaan. Että minulla on niin ihana perhe ja vanhemmat, jotka puuhasivat tyttöjen kanssa miehen kannustellessa. Oli juoksubileet ja sauna. Ja ne ihanat uudet sukulaiset, jotka tulivat. Jo sen takia kannatti juosta.

Painan pääni tyynyyn hyvin kiitollisena. Olipahan mieletön viikonloppu eikä ollenkaan niin yksinäinen juoksu, kuin ajattelin. Kiitos kaikille, kiitos Finlandia-marathon! <3 Mielettömän hyvät järjestelyt!

Oliko kukaan juoksutapahtumissa viikonloppuna? Mitä kivaa teit viikonloppuna?

Voimaannuttavat sekuntit

Mitäköhän sanoisin, ettei tästä postauksesta tulisi maratonin mittainen? Miten tiivistää sisällä myllertävät tunteet ja ajatukset? Ja miksi niitä onkaan niin monia? Viime viikko oli huikea – minusta tuli ensi kertaa täti ja oma ennätys puolimaratonilla parani. Mutta millä fiiliksillä juostiin lauantaina?

Kuten kerroin, jännitin aika paljon etukäteen. Mietin, että jos sairastun, jäänee puolikas koko vuonna juoksematta, kun juoksukisat alkavat jo tässä vaiheessa vuotta vähentyä. Katselin sääennustuksia kaatosateesta ja mietiskelin pukeutumista. Kuinka paljon jarruttaisi menoa, jos olisi jo lähdössä läpimärkä?

Kisapäivän aamu koitti ja istuskelin mummoni luona kylässä ihan omissa ajatuksissani äitini parsiessa mieheni juoksutrikoita viime hetkellä. Haukottelin ja mummo sanoi, että väsyneenäkö meinasin kirmata kisaan. Väsyttikö minua? En tiennyt, maha oli kipeä jännityksestä. Tankkasimme kanapastaa 3,5 tuntia ennen starttia ja mietin jo sillä hetkellä, että söin ehkä liikaa. Olin tankannut niin paljon nestettä ja ruokaa viikon ajan samalla kun kulutus väheni, että olo oli täysi. Maha kipristeli ja oli kipeä.

Isäni heitti meidän Lutakkoon ja lähdimme kertsisadetakeissa tekemään lämmittelyä. Ei satanut, eikä taivas näyttänyt pahalta! Mahtavaa! Keskustelimme miehen kanssa, juoksemmeko yhdessä vai emme. Sanoin, että juostaan alku, minä haluan kuitenkin kuunnella musiikkeja ja saan niistäkin virtaa. Mies sanoi, että voi juosta minunkin kanssa, sillä ei hae omia ennätyksiä äskeisen flunssankin ja vähiin jääneen treenin takia. En tiennyt mikä taktiikka olisi paras. Heitin herjalla, että voitaisiin juosta sitten käsi kädessä maaliin (meillä oli myös peräkkäiset juoksunumerot toisin kuin viime vuonna, kunnon tiimi).

Juoksu lähti liikkeelle aurinkoisessa säässä. Minulla oli itse asiassa liikaakin päällä keliin nähden. Sykkeet ampaisivat perinteisesti ylös heti startissa – jännitys tekee sen joka kerta, en saa niitä painettua alas kisatilanteissa. Lähdimme jolkottamaan kahden tunnin aikatavoitejuoksijan perässä, sillä siinä oli haamuraja, johon uskoin pystyväni, kaksi tuntia (toivoin pääseväni alle, mutta jos edes kahteen tuntiin, edellinen ennätykseni oli 2.05 ja risat).

Emme olleet juosseet edes neljää kilometriä, kun mahaan alkoi sattua. Olin syönyt liikaa, olin jännittänyt, olin syönyt edellispäivänä mm.läjän soijapapuja sekä härkäpapuja. Kiittelin itseäni tästä virheestä ja sanoin miehelle, etten pääse tässä mahaväännössä maaliin asti. Hän voivotteli ja juoksi rinnallani. Päätin juosta niin pitkälle kuin pääsisin ja muutamaa kilometriä myöhemmin pahin mahakipu hellitti.

Eka kymppi tuli täysin tavoiteaikaan. Sanoin miehelle, että juokse vain kovempaa, mutta hän päättikin pysyä vierelläni. Useimmiten edellä ja kun välillä jäin, hän kurkki olkansa yli ja hidasti. Mietin olevani vain taakka siellä perässä ja sanoin kolmatta kertaa, että mene vain, mutta ei hän mennyt. Kyselin mieheltä puskassa loikkivasta miehestä onko tuo Harri Kirvesniemi vai vain hänen näköisensä mies (oli itse Kirvesniemi, selvisi myöhemmin). Kerroin lähellämme juoksevasta miehestä, että hän on vuotta vanhempi ja piti huikean kevätjuhlaesityksen kun olin viidennellä ja tuo mies kuudennella (taas näitä ihme asioita mitä muistan). Kulutin höpötyksiini varmaan energiaa liikaa.

Tavoitevauhtimme oli 5,40/km eli näin ollen ensimmäisen kiekan pitäisi taittua tunnissa, Jyväskylässähän juostaan 2 x 10,5kmn lenkki. Alitimme lähtö/maalikohdan sekunnilleen ajassa 1,00,00, kyllä molempia nauratti. Sitä mentiin just eikä melkein tavoitevauhtia. Silloin tuli taivaalta ensimmäiset pisarat. Jatkoimme kohti 12km:n kohtaa, jossa pitäisi olla kannustusjoukot.

Hetkessä vettä tuli taivaan täydeltä, eikä eteensä nähnyt. Jalat kylmenivät sekunteissa kun jokainen vaate kastui läpimäräksi. Juuri sillä hetkellä luureistani pamahti korviini ihan mahtava voimabiisi, Shakiran Disney-biisi Try everything. Huusin (lauloin, mutta huutamiselta se kuulosti hengästymisen vuoksi) ääneen biisiä Alban nurkilla.

I won’t give up no I won’t give in
Till I reach the end
And then I’ll start again
I wanna try everything

Vettä satoi suuhun laulaessa, silmät piti vetää kiinni kun ei nähnyt eteensä. Tuuli tuiversi. Sitten näkyi iloinen kannustusjoukko, vanhempani, lapseni sekä veljeni avovaimoineen. Nauratti, pikkuveljellä oli juuri mennyt myrskyssä sateenvarjo ympäri ja hän taisteli sen kanssa yksinään, tytöt hihkuivat ja vilkuttivat. 2-vuotiaan naama loisti sadevarusteiden keskellä kuin Hangon keksi ja kuulin, kun hän hihkui ISIII! Mies kävi heittämässä läpyt, minä törkeästi vain vilkutin. Heidän luokseen kiertäminen olisi tuonut muutamia lisämetrejä, jalat olivat jäässä ja tuli olo, että lopusta tulee vaikeaa. Mies juoksi minut kiinni heitettyään läpyt.

14 km:n kohdalla mahakipu palasi. Irvistelin ja mies selitti jotain bajamajoista, mutta päätin keskittyä musiikkiin, enkä kuullut mitä hän höpötti. Jalkoja paleli ja yritin saada huomiota pois ikävästä olosta jammailemalla käsilläni ja laulamalla Antti Tuiskun sekä Erinin bomchikawauwauta tai mitä lie. Vierestä tuli tiukka komento mieheltä ”lakkaa tuhlaamasta energiaa tollaiseen!” ja pistin kädet takasin juoksuasentoon. Minkäköhän hullun leiman oikeasti sain kun lauloin ja tanssin menemään? Olin niin jossain omissa tiloissani, etten jaksanut välittää.

16km:n kohdalla alkoi tuntua pahalta. Edessä oleva vitonen tuntui samalla pitkältä ja lyhyeltä. Nyt en antaisi enää periksi. Kun kiipesimme vikaa kertaa korkeimman mäen (joka ei sekään ole paha) sillan päälle, luureista huusi Jonne Aaron ”EI, EI MIKÄÄN TUNNU MILTÄÄN ENÄÄ EI!”. Huusin mukana sokeana sateesta ja tiesin vaikuttavani sekopäiseltä. Imaisin 16,5km:n kohdalla vähän energiageeliä, ei sillä että olisi ollut nälkä tai jano, mutta henkiseksi tueksi. Mies sanoi, että nyt on lyhyt matka enää.

18km:n kohdalla alkoi tuntua voittajalta. Ehkä energiageeli pisti puhtia jalkoihin, suuhun satanut sade teki sen, ettei juomapisteitä tarvinnut. Vaajakosken motarin nurkilla lauloin kovaa sekä Aknestikin Suomirokkia, että Ellinooran Leijonakuningasta. Aloimme miehen kanssa ohitella ihmisiä ja siitä sai hullun voiman, kun tajusi pystyvänsä pitämään hyvän tahdin loppuun asti. 18km:n kohdalla oli hyytymisiä nähtävissä. Hymyilin, tiesin että pääsisin maaliin, mutta missä ajassa?

20km:n kohdalla luureista pauhasi Klamydian pienen pojan elämää, hymyilin biisille, sateelle, kaikelle. Me ollaan melkein maalissa! Mies oli pysynyt vierellä koko reissun ja välillä, kun teki mieli hidastaa, katsoin hänen selkäänsä ja päätin pysyä mukana. Ärsytti, miten hymyilevänä ja hyvinvoivana hän juoksi ns. alle oman tasonsa, kun sama vauhti vaati omalta kropalta sen, että annoin kaikkeni. Toisaalta hänen keskivauhtihuutelunsa, kannustuksensa ja helpon näköinen menonsa tekivät sen, että minäkin sain voimia jatkaa samaa tahtia. Ei tämä nyt niin kova rasti olekaan.

Kova sade sai maalintulobiisini, Apulannan, pätkimään, en ole kokeillut toimivatko luurini enää tuon kaatosateen jälkeen. Olin ajoittanut biisit kyllä täydellisesti omaan fiilikseen ja sattumalta myös saderyöppyihin sopivaksi. Kurkin kelloa, kyllä me pääsemme siihen tavoiteaikaan! Muutama metri ennen maalia tartuin miestä kädestä ja toteutimme sen vitsillä heitetyn ajatuksen ja juoksimme käsi kädessä maaliin. Tytöt kannustivat isovanhempien kanssa maalissa. Loikkasin viimeisen askeleen ja leveä hymy levisi naamaani. Perillä, tavoitteessa ja sen sijaan että olisin huohottanut kaksinkerroin niin kuin vuosi sitten, hymyillen kävelin eteenpäin ja join urheilujuomat. Nyt tajusin, miten erilaista on juosta ilman anemiaa.

Sisätiloihin päästyämme tarkistimme sen virallisen ajan: 1.59.58. HAH! Pääsin siis kahdella sekunnilla kahden tunnin alle, mutta pääsin kuitenkin! Fiilis oli ihan mieletön. Tärisimme kylmästä ja vasta kun pääsimme mummilaan riisumaan vaatteita huomasin miten läpimärkiä kaikki vaatteet olivat. Siinä vaiheessa vasta tajusin ulos katsoessani, paljonko sitä vettä todella satoikaan. Onneksi pääsimme yli puolet kuivana, se vaikutti varmasti fiilikseen ja lopputulokseen. Keskivauhtimme oli sen 5,40, täydellisesti tavoitteen mukainen.

Jännitys oli lauennut, onnistuminen saavutettu ja fiilis oli ihan mahtava. Olin hyvin kiitollinen miehelle tuesta ja mietin, ettei ihan heti tule tilaisuutta juosta hänen kanssaan käsi kädessä maaliin. Tämä sateinen reissu jää varmasti ikuisesti muistoihini. Se hetki, kun maali saavutettiin, tavoite oli saavutettu ja tyttäremme hihkuivat maalin vieressä oli voimaannuttavimmat sekuntit hetkeen. Maalikamera tallensi käsi kädessä maaliintulomme (jaoin innoissani sen Instassa @optimismiakatja). Fiilis oli katossa, kiitin kroppaani jaksamisesta ja onneani siitä, että maha pysyi kuin pysyikin kasassa loppuun asti.

Aamulla heräsin miettien, milloinkohan pääsen taas juoksemaan, eli fiilis hommaan jäi. Vannoin kyllä matkalla, etten enää lähde kisoihin kun stressaan niin, mutta mies muistutti että meillä on HCR maksettuna. Ai niin joo! Äitini pyytäessä minua jumppaan lähdin sitten sunnuntaiaamupäivänä vielä muokkausjumppaan ja täytyy sanoa, että jouduin vähän lintsaamaan kyykkyjä, jalat meinasivat jumittaa. Jumissa ollut oikea polvi tuntui eilisen, mutta ei enää tänään. Toivuttu on ja palaan muistoissani lauantaihin vielä monesti.


mekko NOSH ORGANICS/ takki H&M (second hand)/ aurinkolasit KAPPAHL/ korvikset UHANA DESIGN/ saappaat ostettu kaverilta

Näissä kuvissa siis hymyilee hyvin onnellinen nainen. Tämä oli minulle iso juttu, jota odotin kauan. Asun takin ostin muuten fb-kirpparilta viime viikolla kun hain sitä, joku muukin oli hakemassa ostamiaan vaatteita. Tuo nainen huikkasi minulle kiitokset kivasta blogista ja olin niin yllättynyt, etten saanut sanottua mitään järkevää. Perään yritin huudella, että kiitos kun sanoit lukevasi. Jos siis luet tämän, pahoitteluni kun säädin takapenkin muksun kanssa enkä saanut kiitettyä paremmin. <3

Oli ihana ja ikimuistoinen viikko sekä viikonloppu. Jaksoitteko lukea koko tekstin? Jakakaa omia tuntemuksianne onnistumisista, ihan mistä vain, ei tarvitse liittyä juoksuun! Olisi ihanaa kuulla niitä!

Iloista alkanutta viikkoa!