7 kuukautta rautainfuusiosta – miten voin nyt?

Voi miten ilahduin eilen, kun sain kysymyksen tähän alkuvuoden rautainfuusiosta kertovaan postaukseeni, jossa kysyttiin kuulumisiani nyt. Miten hyvältä se tuntuukaan, kun joku kysyy kuulumisia! Jotain alitajuntaista selkeästi tämä kysymys, sillä olin juuri eilen menossa verikokeisiin. Te olette kuulleet tästä anemiataistelustani ja paljon ja hakusanalla anemia on luettavissa vielä historiaakin blogista useamman postauksen verran, mutta kerrataan lyhyesti ja sitten kerron, missä mennään nyt!

Mistä anemia johtuu?

Tähän en ole saanut koskaan vastausta. Ensimmäisen kerran vuonna 1997 todettu anemia on varmasti liittynyt hyvin runsaisiin kuukautisiin ja tuona kesänä lakkasin syömästä punaista lihaa, joka varmasti vaikutti myös asiaan. Olen aina keikkunut suositusrajoilla hemoglobiinin kanssa  – 120 on suositeltu alaraja ja siihen olen hätinä päässyt. Raskausaikoina menin noin arvossa 110 ja kukaan ei kehottanut syömään rautaa imetysaikana tai raskauksien jälkeen, jota olisin varmasti tarvinnut.

Pahin notkahdus tuli juoksuharrastuksen ja alipainon myötä: vuonna 2018 olin aika paljon alipainon puolella, urheilin paljon, olin kahden pienen kotiäiti ja kevytyrittäjä (= arki on hyvin hektistä). Sieltähän se romahdus sitten tuli kahden viikon vatsataudin muodossa, jonka syitä tutkittiin, eikä saatu muuta vikaa ilmi kuin rauta-arvoni. Hemoglobiini oli 90 ja ferritiini 3. Silloin, keväällä 2018 kuulin ensi kertaa sanan ferritiini.

Aloitin juomaan rautamehua aamuin illoin ja hemoglobiini alkoikin siihen reagoimaan hyvin, ferritiini tietenkin hitaammin. Pääsin arvoihin hb 127 ja ferritiini 39 vain kolmessa kuukaudessa, mikä on minusta todella hyvin! Lääkärin määräyksestä vähensin myös juoksua ja pidin lenkit maksimissaan 10 kilometrin mittaisena. Juoksu kuluttaa (ja muukin pitkäkestoinen kestävyysurheilu) hyvin tehokkaasti rautavarastoja.

Mutta eiväthän ne arvot sitten pysyneet siellä ylhäällä, eivät millään jos en syönyt rautaa. Mahani alkoi vuoden jälkeen sanoa stopit kaikille rautavalmisteille ja lopulta viime vuonna luovutin kokonaan niiden syömisen. Minulta tutkittiin keliakiat ynnä muut, mutta mitään ei löytynyt. Endometrioosi, kasvispainotteinen ruoka ja kestävyysurheilu lienevät ne omat anemian aiheuttajat. Ehkä huono imeytyminen?

Miten oireilin anemiasta?

Tämänkin olen kertonut monesti, mutta tiivistetysti vielä: kampaaja huomasin hiusteni irtoavan, unettomuus oli rajua, kävin ns. ylikierroksilla tauotta sen sijaan, että olisin ollut loputtoman väsynyt. Pinna paloi helposti. Olin itkuinen. Lenkillä huomasin, etten jaksa enää juosta ylämäkeen. Minulta loppui happi. Sykemittarin lukeminen noustessa lähemmäksi lukemaa 170 minun oli pakko laittaa kävelyksi. Otti päähän, miksei kunto kehity! Mies, joka vielä silloin juoksi vierellä sanoi, että teen liikaa. En palaudu ja siksi en jaksa. En uskonut tähän. Tuntui todella pahalta, kun jossain vaiheessa olin saanut maksimisykkeeksi 196, että miten ihmeessä happi loppuu lukemassa 170!

Sain paniikkeja. Sydän lähti ns. ihan radaltaan pienimmästäkin stressistä ja ahdistelin ties mitä tilanteita jatkuvasti. En hallinnut hermojani yhtään, oli kyse hissimatkasta tai lentokoneesta.

Miten anemiaa hoidettiin?

Tuossa alussa linkkaamassani postauksessa onkin tieto siitä, miten lopulta vuosikausien taistelun jälkeen pääsin tammikuussa rautainfuusioon. Menin joulukuussa sitä yksityiselle kysymään, vielä kerran minulle suositellulle sisätautilääkärille. Hän sanoi, että nyt on kyllä sellainen näyttö anemiasta 20 vuoden ajalta, että kirjoittaa minulle lähetteen. Olin varautunut maksamaan homman itse yksityisellä, mutta yllätyksekseni sain lähetteen julkiselle ja minun tarvitsi maksaa vain muutama kymppi toimenpiteestä. Olin maailman kiitollisin sillä hetkellä ja pompin pois infuusiosta.

Kroppani, joka on ollut suurimman osan elämääni aneeminen oli kyllä shokissa. Viiden viikon ajan olin kipeä ja ensimmäinen viikko oli hurjin. Teki suunnilleen mieli kontata, olin niin väsynyt. Nukuin kuin huumattuna, en herännyt lasten itkuihin. Kroppaa särki ja söin ensi kertaa elämässäni 800mg Buranaa. Kipu oli kova. Selkeästi kehoni oli aivan ihmeissään tuosta rautamäärästä, mutta se toimi. Maaliskuussa otettiin seurantaverikokeet, jotka kertoivat, että hemoglobiini on 141 ja ferritiini 80. Ylös oltiin tultu ja paljon. Lääkäristä tuli kotiin kirje, jossa luki ”anemia hoidettu”. Jäin vähän hölmistyneenä tuijottamaan tuota lausetta. Ei siis mitään jatkoseurantaa? Mutta laskevatko arvot taas?

Mikä on olo nyt, kun 7 kuukautta rautainfuusiosta on kulunut?

Keväällä aloin vahvasti huomaamaan merkkejä siitä, että olen parantunut. Juoksin kuin vettä vaan ne ylämäet, missä aiemmin tuli stoppi vastaan. Happi ei loppunut mihinkään. Nukuin, unettomuus oli kadonnut. Kampaaja sanoi, että hiukseni voivat ihan todella paljon paremmin. Olin rauhallisempi ja jotenkin seesteisempi. Siinä missä aiemmin sain heti hepulin, pystyin rauhoittumaan. Tämän huomasin useamman kerran muun muassa lasten riidellessä. Kun lensimme Kyprokselle, mies ihmetteli kun en hepuloi koneessa kuten aiemmin.

Mutta eihän se perusminä mihinkään muutu. Sellainen stressiherkkä suorittaja, tiedätte. Siksi onkin ollut kesän aikana todella vaikeaa analysoida, mikä johtuu mistäkin. Huomasin pahasti aneemisena, että helteet tekivät pahaa, tänä kesänä vain nautin kuumasta. Mutta samalla tuli hirveä unettomuus mukanaan. Helle ja kuumuus, valoisat yöt, anemia, stressi, mikä? Mistä sitä aina tietää, mikä valvottaa?

Olen juossut kesällä ihan hurjan vähän ja samalla napsinut erilaisia rautavalmisteita ainakin kuukautisten jälkeen hommaa tasatakseni. Sideral on ollut eniten käytössä, se on vahva ja sen ei pitäisi ärsyttää vatsaa. Grilliin olen laittanut rapuja ja yrittänyt miettiä kesän mittaan, että rautaa tulisi.

Olin silti päättänyt, että loppukesästä tarkistan tilanteen, missä mennään, vaikka lääkärien mukaan anemia on hoidettu. Että saisin tilanteesta kiinni, ennen kuin se menee liian pahaksi. Täytin netissä terveysaseman yhteydenottopyyntölomakkeen, johon kirjoitin, että haluaisin labroihin. Seuraavana päivänä minulla oli lähete. Eilen kävin kokeessa ja tulokset ovat tulleet. Mielettömän hyvin ja nopeasti toimi julkinen puoli tässä asiassa!

Olen ollut hervottoman väsynyt viime aikoina, mutta toisaalta kesä oli hurjan hektinen ja aika uneton. Olen jo pelännyt anemiaa, mutta samalla huomasin jolkottavani helposti kympin ylämäkineen, eli ainakaan siellä se ei tuntunut. Kävin toissapäivänä bodycombatissa ja vaikka kuinka revin, hengästyin, mutta en huohottanut. Happi tuntuu riittävän. Kyproksen 38,5 astetta ei tuntunut ns. missään, ei ahdistanut lämpö yhtään, päinvastoin.


paita, shortsit ja kengät H&M/ laukku Ahvenanmaalta/ aurinkolasit Le specs/ korvikset PinjaPuu

Verikoe kertoi totuuden

Eilisen verikokeen tulokset olivat hämmentävät. Hemoglobiini on 130 (maaliskuussa 141, mutta viime viikon todella runsaat kuukautiset varmasti vaikuttavat) ja mikä oudointa, ferritiiniarvoksi pamahti 101. MITÄ! Maaliskuussa infuusion jälkeen arvo oli 80. Siis menty ylöspäin! Mahtaa tuo Sideral sitten toimia!

Eli siis väsymys on ihan väsymystä, ajoittaiset hermoromahdukset ja itkukohtaukset sitten hormoniperäisiä. En muuten tunnista itsessäni tuota hormonihommaa oltuani niin kauan aneeminen ja huonovointinen, en ymmärrä mikä PMS ja milloin saa syyttää hormoneja siitä kun vaan itkettää. Täytyy oikeasti ihan opetella tuntemaan itseään!

Mutta siis anemiaa täällä ei ole, eikä ilman anemiaa olevaa raudanpuutetta eikä mitään. Olen ihan todella todella helpottunut tästä ja on ehkä pakko kipaista lenkille, tulin niin iloiseksi!

Miten muut raudan kanssa taistelijat voivat?

Tämä on minun tarinani. 20 vuotta anemian kanssa ja olo rautainfuusion jälkeen.

Äiti mä en halua että sä meet verikokeeseen!” sanoi minulle nelivuotiaani tiistaiaamuna. Olin sanomassa heippoja lapsille, sillä lähdin jo seiskan jälkeen verikokeeseen, johon piti olla syömättä. ”Miksi et halua”, kyselin. ”No kun suhun sattuu!”, hän vastasi kyynel silmäkulmassa. Voi pieni, mietin, halasin ja lupasin, että selviän. Voi kun ymmärtäisit miten paljon paremmin äiti voi nyt.

Tiistaina oli siis aika mennä verikokeeseen, kun kaksi kuukautta infuusiosta oli kulunut. Tämä rautahomma on aihe, josta saan ehdottomasti eniten kysymyksiä Instagrammissa ja Google tuo tasaisesti kävijöitä aiheen tiimoilta. Siksi ajattelin kirjoittaa teille missä mennään nyt ja mikä on oloni. Ehkä tarpeen myös vähän kerrata miten tähän on tultu, hakusanoilla rauta, rautainfuusio ja anemia löydät myös kirjoituksiani aiheesta.

Mistä anemia johtuu?

Tätä minulta kysytään ihan hirveästi. Että on tutkittu mistä se johtuu ja onko tutkittu esimerkiksi keliakia, kilpirauhasarvot ja imeytyvyys. On on ja on. Keliakaa ei ole löydetty, kilpirauhasarvoja on tutkittu suhteellisen useinkin ja ne mitattiin nyt taas toissapäivänä samassa yhteydessä rauta-arvojen kanssa. Minusta ei ole löytynyt mitään perinpohjaista vikaa, mistä anemia johtuu.

Oma oletukseni on (huomaa, nämä ovat sitten kaikki omia kokemuksiani ja tilanne on kaikilla eri!) että siihen vaikuttaa muutamat syyt. Kun anemia todettiin ensi kertaa vuonna 1997 (hemoblogiini oli tuolloin 90, naisten alaraja 120) kärsin erilaisista hormonihäiriöistä ja kuukautiset olivat sellaiset, etten pärjännyt mitenkään esimerkiksi 45 minuutin oppituntia ilman vessareissua. Rautaa siis meni ns. hukkaan ja sitä olisi varmasti pitänyt syödä tasaisemmin. Samaan aikaan lopetin myös punaisen lihan syönnin.

Tilanne varmasti tasaantui kun söin e-pillereitä lähes 10 vuotta, se piti kroppani rauhallisempana ja vuodot pienenä. Ei jotenkaan tullut edes mieleen mittailla rauta-arvoja ikävuosina 20-30v, eikä niitä kukaan kysellyt. Kun esikoista odottaessani neuvolassa mitattiin ensi kertaa rauta-arvo, se oli 115. Olin tuolloin 29-vuotias. Terveydenhoitaja sanoi, ettei viikolla 7 pitäisi vielä näin tippua rauta-arvot, onko minulla aina ollut huonot arvot? Vastasin, että varmaan, on ollut pahaakin anemiaa, muttei kukaan ole minua aikoihin tutkinut. Ferritiineistä ei puhuttu odotuksissa mitään. Sain käskyn syödä rautaa odotusajan ja parhaani mukaan sitä popsin, vaikka se oli vatsan kannalta haasteellista. Imetykset ja raskaudet ovat aivan omiaan tietenkin tiputtamaan rauta-arvoja. Kukaan ei tutkinut arvojani raskauksien jälkeen, mikä on oikeastaan aika hassua. Silloin keskitytään vauvaan.

Viimeinen niitti oli ehkä innostukseni juoksuun, jonka aloitin kuopuksen vauvavuonna. Juoksin paljon ja alla oli synnytys sekä imetys. Rautoja en edes miettinyt. Pitkäkestoinen kestävyysurheilu syö tehokkaasti rautavarastoja ja juoksu on yksi ns. ykköskuluttaja.

Miten anemia oireilee? Miten sen voi huomata?

Tässäpä tulee se kohta, mikä minua ”surettaa” ehkä eniten. Olen pitänyt itseäni koko aikuisiän tietynlaisena tyyppinä. Tyyppinä, joka muun muassa panikoi, saa ihme sydämentykytyksiä eikä ole aamuisin virkeä koskaan. Olen kärsinyt paljon unettomuudesta ja muistan, kun valitin miehelle sydämentykytyksistä kotimme hississä häävuonnamme 2005. Kärsin paniikeista asuessamme Englannissa 2006. Ajattelin niiden johtuvan stressistä, erilaisesta elämäntilanteesta, milloin mistäkin. Kun unettomana vaelsin vauvani nukkuessa vuonna 2016 pitkin taloamme, ajattelin sen johtuvan hormoneista etten nuku. Kun vauva oli taapero ja minä edelleen uneton ja lyhytpinnainen, ajattelin että kahden pienen kotiäiti nyt on väsynyt ja lyhytpinnainen. Kun kampaaja totesi, että hiukseni irtoavat sanoin, että se kai kuuluu asiaan raskauden jälkeen. Ei ei ja ei. Lääkärissä unettomuuteen sai välittömästi unilääkettä, mutta veriarvoja ei testattu ikinä missään. Ei näin.

Kun keväällä 2018 olin aika hoikassa kunnossa juoksuharrastukseni sekä aktiivisen kotiäitiarjen vuoksi, sain vatsataudin joka ei taittunut millään. Jouduin Taysiin tiputukseen ja siellä ensi kertaa tutkittiin veriarvoni. Hemoglobiini oli 90 ja ferritiini 3. Olin hämmentynyt, miten ne nyt niin huonot? Lääkäri tiukkasi, olenko syönyt ulostuslääkkeitä. MITÄ IHMETTÄ? Olin oikeasti aika järkyttynyt. No en todellakaan ole! ”Joskus meille tulee vastaan näitä”, hän totesi lopulta. Olen vieläkin vihainen. Liikuntaintoni ja vatsatautini kuitattiin sen piikkiin, että keksivät minulla olevan syömishäiriön ja syön jotain laksatiiveja. Olin niin shokissa, etten kyennyt puolustamaan itseäni.

Silloin kuitenkin sain tietää rauta-arvoni ja aloin vimmatusti syödä rautaa ja hoitaa parantumistani. Kroppa otti aika hyvin rautaa vastaan ja muutamassa kuukaudessa arvot olivat nousseet hyvin, hemoglobiini oli 127 ja ferritiini 32. Lisäksi olin vähentänyt juoksua, jotta kroppa toipuisi ja rauta imeytyisi ja opetellut paljon syömään niin, ettei raudan imeytyminen häiriydy. Ei maitotuotteita, teetä tai Pepsi maxia ruoan tai raudan kanssa, luin hirveästi rauta-asiaa ja ruokavaliojuttuja.

Millaiset olivat omat oireeni aneemisena?

Nyt kun voin paremmin, ymmärrän vasta kaiken miten olen oirellut 20 vuoden ajan. Unettomuus, kärsimättömyys, sydämen tykytykset, hiusten lähtö ja oheneminen, paniikkioireet, urheilutulokset, jotka eivät treenistä huolimatta palaudu, lihasten huono palautuminen ylipäätään, itkuisuus. Siinäpä muutama oire. Kova palelu, jonka luulin johtuvan anemiasta, mutta ei kai johdukaan.

Niin, se paniikki. Olen välillä luullut olevani paniikkihäiriöinen. Ensi kertaa se iski väsyksissä lentokoneessa vuonna 2005. Viime vuonna paniikki saattoi tulla yksi hiihtolenkillä metsässä. Kun hiihdin, syke nousi, happi ei riittänyt ja tuli hätä, että kuolen sinne metsään. Siksi en mielelläni hiihdä kauas autolta tms. Olen opetellut ihmeellisiä keinoja, jotta paniikkia voisi välttää niissä paikoissa, joissa se on tullut. Olen selittänyt olotilaa miehelle, joka ei tietenkään ymmärrä, mikä hiivatin hätä tulee metsässä. Katso, tuolta näkyy asuintaloja, et ole yksin missään. Ja samaan aikaan rinta räjähtää, vaikka järki sanoo, että pienintäkään hätää ei ole. Olen jumppasalista joutunut kerran lähtemään, kun luulin saavani paniikin. Tosiasiassa se oli vain korkea syke, johon hemoglobiini ei pystynyt ja joka aiheutti tunteen, että tukehdun. Tämä panikointi on asia, jota olen hävennyt eniten ja luullut olevani jotenkin hullu. Kuka nyt pelkää hiihtää metsässä, kun taloja näkyy puiden välistä? Mitään tunturivaellusta en ole voinut kuvitellakaan tekeväni.

Vähän nolona kirjoitan nytkin auki tästä elämääni 20 vuotta hallinneesta olotilasta, jota en ole tajunnut laittaa rautojeni piikkiin. Toki paniikit pahenevat jos valvot. Ja valvot sekä olet uneton myös niiden rautojen takia.

Rautainfuusio sekä olo sen jälkeen

Loppuvuodesta oli epätoivo. Kokeilin kaikkia rautavalmisteita läpi, mutta yhdistettynä endometrioosin vuoksi kipuilevaan vatsaan mikään ei sopinut. Sattui aamusta iltaan vatsaan kaikki. Rauta-arvoni olivat taas onnettomat, hb 110 ja ferritiini 3. Masensi ja itketti. Ajattelin, että vielä kerran yritän infuusiota ja menin Mehiläiseen yksityiselle lääkärille. Hän totesi aika pian, että nyt on niin pitkän ajan näyttö yli 20 vuoden anemiasta, että hän laittaa lähetteen infuusioon. Itkien lähdin vastaanotolta.

Kutsu tuli aika pian ja tammikuun alussa menin Hatanpään sairaalaan tiputukseen. Siitä lisää tässä kirjoituksessani. Jännitti, sillä rautainfuusio ei ole mikään oikotie onneen. Siitä voi tulla pahojakin allergisia reaktioita, miksi sitä ei tuosta vain määrätä jokaiselle. Tiputus meni hyvin, ei tullut reaktioita ja lähdin kotiin.

Seuraavana aamuna olo oli hirveä. Olin kuin jyrän alle jäänyt, elefantti istui rinnan päällä ja en jaksanut tehdä yhtään mitään. Oksetti. Olo jatkui pari päivää, tuli parempi päivä ja sitten päivänä numero neljä tiputuksen jälkeen alkoi pahin olo. Kivut olivat uskomattoman kovat. Vertasin niitä denguekuumeessa tunteemani oloon. Joka ikinen jäsen, lihas, luu, kaikki särkivät kehossani, pääni meinasi räjähtää, oksetti ja ahdisti paniikin kaltaisesti rinnassa. Otin maksimiannokset särkylääkettä ja pyörin sängyn pohjalla. Kuumetta ei ollut, mutta särkylääkkeet eivät tehonneet siihen kipuun kehossa yhtään. Olin vähän kauhuissani. Minun piti parantua, olen kipeämpi kuin ikinä. Apua! Miten selviän töistä? Entä lapset? Jouduin antamaan kopin lapsista täysin miehelle. Pahin olo kesti viikon, sitten pääsin liikkeelle.

Pääsin liikkeelle tarkoitti, että pystyin suorittamaan arkea, mutta olo oli hirvittävän raskas. Aamuisin heräsin öiden jälkeen, jotka nukuin kuin unilääkkein. Olin aivan tajuton, enkä herännyt lapseen, joka korvani vieressä kertoi, että näki painajaista. Minä, joka heräsin aiemmin naapurin pieruun yöllä. Se oli suorastaan pelottavaa ja onneksi mies oli vieressä ja vei lapsen takaisin sänkyyn. Nukuin sikeämmin kuin ikinä ja samalla olin väsyneempi kuin koskaan. Urheilu takkusi ja jalat olivat lyijyä. Pelotti, helpottaako olo ikinä.

Kaksi kuukautta infuusion jälkeen

Nyt infuusiosta on kulunut kaksi kuukautta. Viiden tuskaisemman viikon jälkeen aloin huomata, että mieli alkaa olla ehkä kirkkaampi. Yhtenä päivänä lenkillä tajusin, että kaikki ne mäet, jotka olivat raskaita juosta, ovat madaltuneet. En hengästy, juoksen kevyesti loikkien ja ylämäet eivät ole mäkiä enää. Itkin juostessani kun huomasin eron. Itkin niin, että piti pysähtyä, kun en nähnyt kyyneliltä eteenpäin.

Menin yksin metsään hiihtämään viime viikolla. Hiihdin 16 kilometriä yksikseni. Miksi? Ensinnäkin, koska se oli niin kevyttä vaikka tahti oli reipas. Vihdoin se vuosia jynssäämäni kunto alkoi ns. tulla esiin kun happi kiersi. Lisäksi hiihdin ja hiihdin, koska ensi kertaa 20 vuoteen mikään ei ahdistanut. Ei ahdistanut yhtään olla yksin metsässä. Ei tullut mieleenkään saada paniikkia, vaikken nähnyt yhtään talon kattoa tuolla reitillä. Itkin taas, enkä puhunut asiasta kuin miehelle saunassa illalla. Hän hymyili ja oli selkeästi onnellinen puolestani. Muille en kertonut, sillä en ollut kertonut siitä paniikistakaan, mutta mies on elänyt rinnallani 20 vuotta ja nähnyt, miten oireilen. En voi ikinä kiittää häntä tarpeeksi siitä, että on jaksanut, tukenut ja tsempannut ja googlettanut, missä on rautaa hyvin. Sitten hän on grillannut minulle rapuja, jotta parantuisin. Kiitos kun olet.

Menin hissiin, jumppasaliin, nousin reippaasti portaita hammaslääkäriin loikkien. Ei ahdistusta, ei paniikkia, ei sykkeennousua. Vain hyväkuntoinen tervepäinen nainen. Itkin vähän joka välissä onnesta. Se, että paniikki on poissa, parantaa elämänlaatua niin valtavasti, etten voi selittää. Se, etten ole tajunnut aiemmin sitä, mistä se johtuu harmittaa rajusti.

Mikä muu on muuttunut infuusion jälkeen?

Menin kampaajalle ”sinulla kasvaa elinvoimaista uutta hiusta täältä, voidaan taas vaalentaa”. Nieleskelin. Pieni asia, tukka, mutta sekin reagoi.

Lapseni tappelivat, oli ilta, olin väsynyt. Menin rauhallisesti juttelemaan heille, en hermostunut väsyksissäni, olin ihan rauhallinen. Hymyilin sisäänpäin ja mietin, että tämä se vasta on elämää.

Helmikuussa päälle tuli isompi työtaakka, kun kaikki asiat tapahtuivat yhtä aikaa. Sen sijaan että olisin vetänyt hepulit ja menettänyt yöuneni, totesin itselleni, että minä selviän tästä, ota rauhallisesti, yksi asia kerrallaan. Niin tein, luin illalla kirjaa ja nukahdin sikeästi lampun sammuttua ja jatkoin aamulla. Stressikään ei tullut niin kovana.

Kun kuukautiset alkoivat helmikuussa, mietin mitä pystyn tekemään kun kivut lamaavat pariksi päiväksi. Ei mitään kipuja, ei mitään hätää. Elin normaalisti niidenkin läpi.

Olen jotenkin enemmän tässä maailmassa. Täällä, läsnä. Nukkuneena sikeästi yön yli herään ja jaksan alkaa puuhaamaan. En ensimmäisenä tiuski vaan halaan. Lihakseni palautuvat urheilusta. Sen sijaan jännä, että nukun nykyään tuplapeitolla ja yöpalelu on jopa pahentunut entisestä! Mikä lie juttu.

Nyt vasta ymmärrän, miksi anemia on verisairaus. Infuusio ei ole oikotie ulos siitä, mutta auttoi minut alkuun ja aion tehdä kaikkeni, etten putoa enää niin huonoihin arvoihin. Vielä odottelen lääkärin soittoa ja ohjeita jatkohoidosta, olen vasta kurkkinut tulokseni netistä. Niin mitkä olivatkaan kahden kuukauden jälkeen arvoni? Hemoglobiini oli noussut arvosta 110 arvoon 141 ja ferritiini arvosta 3 arvoon 105.

Itkin ja olen itkenyt itsekseni paljon viime aikoina. Pääsääntöisesti onnesta, välillä surusta sitä kohtaan, että olen ollut sairas koko aikuiselämäni ymmärtämättä sitä. Tajuamatta vaatia hoitoa. Olen pitänyt itseäni stressaavana ja unettomana panikoijana. Se rauha, mikä kehooni ja mieleeni on tullut kun anemia väistyi on jotain, mitä en osaa selittää sanoin.

Tämä on minun tarinani, joka ehkä avaa jollekin, miten kokonaisvaltaisesta sairaudesta puhutaan, kun puhutaan huonoista rauta-arvoista. En halua takaisin entiseen minääni enää koskaan.


mekko ONLY/ saappaat ANDIAMO/ korvikset PINJAPUU/ rannekoru OXXO

Verikoepäivän iltana päivällistä syödessämme kerroin kuopukselleni, että oli todella taitava pistäjä verikokeessa, eikä oikeasti sattunut yhtään. ”No saitko sä edes tarraa lohdutukseksi?”, nelivuotiaani otsa kurtussa mietti. Hymyilin pala kurkussa ja sanoin, että en, ei niitä taideta antaa kuin lapsille. Mutta sain jotain paljon parempaa ja arvokkaampaa, terveyteni takaisin.

Viime viikon vuoristorata – rautainfuusiosta tulleista kivuista telkkarikuvauksiin

Hyvää uutta viikkoa ystävät! Viime viikko oli kyllä sellaista vuoristorataa ettei tosikaan. Ihan mielettömän ihana viikko ja samalla osaltaan kipuisin aikoihin ja osa päivistä meni täysin ohi. Erittäin vahvasti plussan puolelle jäätiin ja tämäkin viikko alkaa jännittävästi. Toivottavasti teilläkin oli onnistunut viikko sekä viikonloppu, upeat kelit olleet! Mutta mitä kaikkea viime viikolla tapahtui?

Tavoitteena hiihtomaraton

Kerroinkin Instagrammin puolella, että aloitin treenaamisen hiihtovalmentajan johdolla ja Ida preppaa minua kohti maaliskuussa olevaa Jyväskylä Ski Marathonia. Laitan mahdollisimman pian jakoon erilaisia hiihtoharjoitteita sekä kerron ohjelmasta lisää! Kävin muun muassa potkuttelemassa yhdellä suksella tekniikkaharjoituksia, joka päätyi siihen, että koko perheeni potkutteli eilen yhdellä suksella menemään. Innostus tarttui!

Rautainfuusio aiheutti kovat kivut

Uskomaton olo iski reilu viikko sitten saadusta infuusiosta! Viikko sitten viikonloppuna tuntui, ettei kerta kaikkiaan henki kulje. Olo oli lyijynraskas ja lihakset painoivat tonnin. Päässä pyöri. Maanantaina olo tuntui paremmalta ja hiihtelin rauhakseen sekä kävimme lautailemassa. Lapset olivat kolmena iltana laskettelu/lumilautakoulussa ja me miehen kanssa lautailimme sillä aikaa kaksin. Olo oli kohtalainen ja menin ajoissa nukkumaan ja seuraavana yönä tuli takapakki.

Heräsin aamuyöstä älyttömään horkkaan ja tärinään sekä kipuihin. Hoipuin hakemaan särkylääkettä, lämmitin kauratyynyä ja tutisin peiton alla. Kuin olisi iskenyt todella kova kuume, mutta ilman sitä kuumetta. Karmea kipu sykki ihan joka ikisessä lihaksessa ja nivelessä. Olo jatkui koko tiistain ja kykenin vain ottamaan särkylääkkeitä ja hyvin pitkälti hytisin peiton alla, lääkkeetkään eivät auttaneet. Oksetti, eikä ruoka maistunut. Maha ja selkä särkivät kovaa. Tuli oikeasti olo, että miksi menin ottamaan infuusion, pelotti jos olo kestää pitkään! Keskiviikkona oli suht samanmoista menoa. Torstaina nousin takaisin jaloilleni ja otin vain yhden särkylääkkeen. Perjantaina sattui enää päähän ja viikonloppuna olo alkoi tuntua normaalilta. Huh! En muista milloin olisi särkenyt noin kovaa ihan joka kohtaan kropassa. Kyllä se rautamäärä oli hurja shokki keholle!

Eilen hiihtäessäni tajusin, etten enää huohota, rintaa ei ahdista vaikka syke nousee ja olo on jotenkin… Onnellinen. En olekaan vain hermoheikko panikoija tai mikään pessimisti. Olen elänyt 20 vuotta elämästäni puolitehoilla anemian kourissa. Itkin ääneen kun tajusin, miltä ihmisestä voi tuntua ilman sitä puolinaista oloa. En pysty sanoin kuvailemaan muuttunutta oloani. Että ehkä se infuusio sittenkin kannatti ottaa, vaikka puolivälissä viikkoa itkin kivusta.

Yrittäjäkoulutusta työn ohella

Keskiviikkona sain puhelun. ”Olet hakenut tähän yrittäjäkoulutukseen ja haluaisimme haastatella sinua”. Hetken aikaa mietin että täh. Kunnes muistin – hain TAKKin järjestämään yrittäjäkoulutukseen loppukesästä. Se tehdään täysin työn ohella eli kurssi on suht kevyt eikä mitään päätoimista opiskelua ja kurssi on myös suht edullinen. Toivon kehittäväni itseäni koko ajan lisää yrittäjänä sekä ennen kaikkea verkostoituvani ja tekeväni lisää asiakashankintaa, joten hain tuohon mukaan. Sitä ei järjestettykään syksyllä vaan se aloitus siirtyi tammikuulle ja olin ihan unohtanut asian! Haastattelu oli torstaina teamsin kautta, minut hyväksyttin joukkoon mukaan ja koulutus alkaa ensi viikolla! Aika ylläri, kun olin unohtanut asian, mutta innolla mukana!

Pyyntö telkkarikuvauksiin

Peiton alla voi kuulkaa sopia kaikenlaista. Sain puhelun, jossa minua pyydettiin mukaan erääseen ohjelmaan. Koska aihe oli mielenkiintoinen (itse asiassa vähän jopa haastava, osaanko vastata haastattelukysymyksiin!) lupauduin mukaan. Peiton alla maatessa juttelin toimittajan kanssa puhelimessa lähes tunnin aiheesta ja sovittiin lopulta kuvaukset tälle päivälle. Kauhulla mietin mitä jos en tokenekaan olostani, mutta selvisin ja kohta saapuu kuvaaja meille. Aika siistiä! Kaikkea pitää kokeilla on mottoni!


mekko THE OTHER STORIES (second hand)/ neule GARCIA JEANS/ takki PBO/ korvikset MAANANTAIMALLI/ kengät PRAHASTA

Ja viikonloppuna oltiin miehen kanssa treffeillä, perheen kanssa luistelemassa, pulkkamäessä sekä hiihtämässä. En oikeasti pysty uskomaan, että kaikki tämä laskettelukoulusta hiihtohommiin ja peiton alla tärisevään naiseen tapahtui yhden viikon aikana. Tuntui kolmelta! Aikamoinen vuoristorata, mutta sitähän elämä on, täytyy vaan pitää junasta kiinni ja mennä mukana!

Uutta viikkoa kohti siis, kerron sitten milloin meikäläinen jorisee telkkarissa, kun saadaan (toivottavasti!) homma tänään purkkiin. Millainen viikko sinulla oli? Tai viikonloppu?

P.S. Joulukuun asuäänestyksen voittajaasu oli nro 4 ja arvontavoitto meni nimimerkille Kukka. Kiitos osallistuneille! <3 Ostin tuon mekon muuten vuonna 2015 kuopusta odottaessa, siihen mahtui hyvin maha joulun aikaan. Jäänyt sitten satunnaiseen käyttöön myöhemminkin!