Älä missaa pohjoisen lomallasi tätä!

Me aloitimme jo viikolla 5 lomamme ajamalla Lammintuvalle. En suoraan sanottuna muista miksi, mutta asteita oli -27 ja ulkona oleilu rajallista. Joten menimme tuvalle laskemaan muutamat mäet, kurkkaamaan pieniä huskynpentuja ja juomaan kaakaota sisälle lämpimään. Totesimme äkkiä, että paikka oli äärettömän lapsiystävällinen ja pulkkamäki yksi parhaita!

Jotenkin sitten päädyimme aloittamaan huhtikuunkin loman ajamalla autolla Lammintuvalle, sillä siitä olisi helppo lähteä lasten kanssa hiihtämään. Paikka oli niin sama ja samalla niin eri kuin tykkylumen ja kovan pakkasen aikaan! Ihmisiä tuli ja meni suksilla, ihmisiä istui terassilla ja ne huskyn pennut, apua! Tiedän kuinka äkkiä koirat kasvavat, mutta siinä katselin hämmentyneenä, että kylläpä venyvät kolmessa kuukaudessa, olin jo unohtanut oman koiranpentuaikani.

Kun saavuimme paikalle, valtasi minut heti tietynlainen yhteisöllinen olo. Paikassa kaikki juttelevat kaikille, aurinko paistoi, asteet olivat selkeästi plussalla ja minutkin valtasi välittömästi onni. Mikä keli, mikä fiilis! Esikoinen lähti isänsä kanssa hiihtämään vähän vauhdikkaammin ja minä jäin kuopuksen kanssa hiihtohommiin. Emme montaa sataa metriä ehtineet hiihtää, kun meitä oli jo useampi haastatellut lapsen iästä ja kehunut hiihtotaitoja. Ihmiset tervehtivät ja hymyilivät, aurinko paistoi ja ladut olivat ihanat. Mikä fiilis!  Kuopukseni kertoi auliisti ikänäs ja sanoi poroja samalla lampaiksi, kun ei ole sarvia. Kaikki oli jotenkin niin iloista ja hymyilytti.

Lammintuvallehan pääsee hiihtäen vaikka Rukalta, autolla pihaan asti tai moottorikelkalla. Paikasta löytyy kaikkea pulkkamäestä napakelkkoihin, huskyihin, poroihin ja ihanaan kahvilaan, josta saa kuulemma maankuulut muurikkaletut. Luin tämän jälkikäteen, mutta hei onneksi maistoimme niitä! Aloitimme lounasaikaan homman siitä, että muu perhe söi porokeittoa ja perunarieskaa, joka oli paikan päällä leivottu. Kysyin, voiko sitä ostaa mukaan. Se oli parasta ikinä maistamaani rieskaa. Ihan mieletöntä. Voi enkö voisi saada sitä mukaan! Älä missaa tätä rieskaa! Ja minulle tehtiin ystävällisesti kananmunasämpylä pyynnöstä, kun ei muuta lihatonta vaihtoehtoa löytynyt. Jälkkäriksi otimme kaksi muurikkalettua porukallemme. Ne olivat valtavia, paistettiin tilauksesta, niihin sai päälle iiiison läjän kermavaahtoa, hilloa ja marjoa, jotka olivat todella monipuolisia ja toki hillakin joukossa. Mums!

Maailman parhaat rieskat ja letut, loputtomasti puuhaa lapsille, ihan mielettömän ystävällinen henkilökunta ja miljöö, jossa tuntuu siltä, että olisi keskellä ei mitään. Ajattelin tätä jo kolmenkymmenen asteen pakkasessa, mutta nyt olen siitä vakuuttunut – jos suuntaat Rukalle tai Kuusamoon, älä missaa Lammintupaa. Käy tekemässä oma villi suorituksesi pulkkamäessä ja maista ehdottomasti rieskaa ja lettua. Niin ja hei, lapsetkin saavat ajaa moottorikelkalla Lammintuvalla, sekin on jäänyt täysin kokeilematta, kun pulkkamäki, napakelkka ja hiihto ovat olleet jo niin mahtavia juttuja.

Ja hei, se kummalliselta näyttävä pulkan ja liukurin yhdistelmä on ihan maailman paras laskuväline, kokeile!

Kenellä on kokemuksia Lammintuvasta? Millaisia, jaa juttusi! 

Sä pystyt jos sä haluat.

Minä olen vuosisadan panikoija. Se, joka juoksee portaita ettei tarvitse mennä hissiin, tuijottelee viikon gondolihissiä uskaltamatta mennä, kirkuu kun vauhti on liian kova ja miettii liikaa etukäteen aina sitä, kuinka paljon sattuu jos käy näin ja näin. Paniikki ja ahtaanpaikankammo ovat välillä todella ärsyttäviä kumppaneita elämässä ja tuntuu välillä täysjärkiselle selittäessä niin hölmöltä. Niin nololta. Siinä kun seisoin maanantaiaamupäivänä Rukalla ja katselin koko perheeni menevän gondolihissiin, johon oltiin ensiksi menossa nelistään, meni hermot. Älä anna pelon estää, nyt p****le! Loikin kuin heikkopäinen yhden kielletyn narun yli, jotta ehdin juuri viime hetkellä hypätä tuon gondolikorin kyytiin. Istuin jalat tutisten alas ja samalla hetkellä kolmevuotiaani totesi iloisesti ”jee, nyt meni ovet kiinni!”. Niin meni, älä muistuta ajattelin.

Montaa minuuttia matka huipulle ei kestänyt. Katselin kaunista ja iloista perhettäni ylhäällä ja tuijotin upeita maisemia. Oliko tämä nyt niin kamalaa? Jännitti ja vähän ahdisti, mutta oli hintansa väärti. Tiistaina hinkkasin jo gondolilla yksinäni ylös ja lumilaudalla alas. Minä pystyn tähän!

Olen useasti antanut pelon ja paniikin rajoittaa jotain, kuten siihen hissiin hyppäämistä, mutta kun tilaisuus tai kokemus ovat vähän ainutlaatuisempia, olen hammasta purren, jalat välillä paniikista makaronina päättänyt, että pystyn. Kun tapasimme miehen kanssa ja hän pyysi moottoripyörän kyytiin, olin niin ahtaanpaikankammoinen, että revin kypärän aina samantien pois. Se oli liian tiukka ja luulin tukehtuvani. Pikkuhiljaa aloin kiukulla opetella asiaa, koska en halunnut paniikin antaa rajoittaa. Aina visiiri auki, aina äkkiä isolle tielle, missä tuuli humisi päin kasvoja ja sain happea. Ja nielin kärpäsiä. Tilanne eskaloitui siihen, että päätin ajaa oman moottoripyöräkortin. Tuossa vaiheessa kypärä ei enää ollut minkäänsortin ongelma, mutta pyörän käsittelystä en tiennyt tuon taivaallista ja järkytyin, miten vaikeaa on käsitellä painavaa moottoripyörää. Sisulla, lisäajotunneilla, miehen opetuksella autokoulun lisäksi minä sain kesällä 2008 ajokorttiini B-luokituksen lisäksi An. Sitten ajoimme pyörillä peräkkäin. Kuka olisi ikinä uskonut.

Samoin kävi sukeltamisen kanssa. Vannoin, etten ikinä pysty. Kun rekkasin 250 sukellusta Thaimaassa asuessamme, en osannut itsekään enää sanoa, miten tässä näin kävi. Sisulla, taas miehen opastuksella ja harjoittelulla minusta tuli sukeltaja, joka nautti touhusta, odotti sitä ja oli siinä vielä kuulemma hyvä (koska mies toimi sukelluskouluttajana, luotan hänen sanaansa, paljon ehti nähdä).

Lumilautailua aloin kokeilla 12-vuotiaana, kun kammoja ei vielä samalla tavalla ollut, mutta sitä samaa sisua oli. Harjoittelin Iso-Syötteellä viikon niin, että muistan seuraavalla viikolla itkeneeni liikuntatunnilla, niskat olivat kaatuilusta niin kipeät. Mutta minä opin ja minä pystyin. Nautin järjettömän paljon viikoista Syötteellä, huhtikuun auringosta ja loputtomista laskukerroista. Kun tapasin mieheni, suuntasimme rinteeseen. Välillä meni tappeluksi, kun kiukuttelin hänen viedessä minut liian vaikeaan rinteeseen, välillä meni loistavasti. Jotenkin Thaimaa-vuosien, huonojen talvien, raskauksien ja muun myötä lautailu jäi. Jäi 14 vuodeksi. Se on järkyttävän pitkä aika!

Viime vuonna katselin, kun esikoinen ja mies laskettelivat ja ajattelin, että jos kokeilisin. Varastossa pönötti se Iso-Syötteen vuokraamosta ostettu lauta, 14 vuotta minua uskollisesti odottaneena, vähän ruosteisena. Aloitin sillä, että kävelin lastenrinteeseen, koska hissit ovat aina olleet kauhistus. Tuntui, että muistan miten lauta kääntyy, mutta uskallus oli poissa. Kun menimme laskureissuille Himokseen tai Sappeeseen viime keväänä, pysyin suosiolla lastenrinteessä. Kerran kävin huipulla Himoksessa ja tulin kai alaskin, mutta huimasi.

Pari viikkoa sitten sain innostuksen Himoksen pehmeissä rinteissä tulla alas isompaakin rinnettä. Uskalsin! Maanantaiksi olimme sopineet Kuusamoon muutamaksi tunniksi lastenvahdin ja tarkoitus oli mennä miehen kanssa kaksin Rukalle laskemaan. Jännitin hirveästi. En ole ikinä (!) ollut tuolihississä laudalla. Syötteellä, Laajavuoressa tai muualla käymissäni paikoissa ei niitä ollut. Tiesin, että mies vie minut ekana tuolihissiin ja ylös asti. Pääsisinkö alas?

Eka lasku oli vaikea. Ei laskun takia, vaan olin jännittänyt niin hirveästi tuolihississä, että laskin alas hissijännityksestä ihan plörönä. Olin tarrautunut tuolihissin lähdössä paniikissa miehen kiinni ja ehkä vähän kiljunut, mutta hän vain hymyili ja pysyi rauhallisena. En olisi ikinä pystynyt kyytiin ilman häntä. Kun sanoin, että tekisi mieli laittaa silmät kiinni (otin sen sijaan selfien), hän tsemppasi. Tuntee 18 vuoden jälkeen paniikkini. Siinä me sitten menimme rähmäsien lautojemme kanssa, molemmat hyvin käytettyjä, molemmat ehtaa ysäriä. Onneksi tyylipisteillä ei väliä.

Laskimme pari tuntia tyytyväisenä. Ei pelottanut, ei ahdistanut, pehmeät rinteet ottivat hyvin vastaan ja aurinko paistoi. Kun menimme pari siirtymärinnettä, joista toinen tuntui vähän liian hurjalta, kysyin jälkikäteen, tiesikö mies, että se on noin jyrkkä. ”No joo, mutta tiesin että selviät siitä, niin en mainostanut sen jyrkkyyttä erityisemmin”. HAH! Mikä taktiikka. Ja joka kohdassa hämmästelin, että kaikki nämä paikat on 6 veeni laskenut yksin, huh mikä rohkeus.

Niin voitin pelkoni jälleen, vähän sydän hakaten, vähän jalat makaronina, vähän kiljuen. Tiedän, että paniikki ja pelko on lamaannuttavaa. Tiedän, etten itse olisi monesta tilanteesta selvinnyt yksin, vaan saan voimaa ja rohkeutta miehen tsemppauksesta. Sisälläni asuu valtava tahto ja sisu, joka haluaa, samalla kun paniikki yrittää estää. Taistelen päivittäin eri tilanteiden kanssa ja loistan kuin Naantalin aurinko, kun selviän niistä. Sinäkin pystyt jos haluat, moneen asiaan. Usko itseesi. Tiedän, että paniikki voi estää jopa käymässä ruokakaupassa, enkä vähättele noita tunteita. Tiedän, että en itse olisi pystynyt ilman henkilökohtaista tsemppariani, joka uskoo minuun ja tukee. Siihen on hyvä nojata.

Toivon, että valan edes vähän uskoa teihin, joita jännittää, ahdistaa tai jalat menevät veteläksi paniikista. Se olo, kun on panikoinut ja kun se menee ohi ja huomaa olevansa kuin hyytelö. Laskepa niillä jaloilla! Mutta eteenpäin päästiin ja sanoinkin miehelle, että maanantai oli kokonaisuudessaan yksi elämäni onnellisimpia päiviä. Perhe, aurinko, onnistuneet laskut, itsensä voittaminen.

Jos et pysty, ei sekään mitään meinaa. Pienin askelin, ehkä joku päivä. Luota itseesi. Kanavoi paniikki muualle (itse saatan soittaa jollekin, jonka tiedän vastaavan, jos tulee paha paikka). Keskity ottamaan selfie, niin gondolimatka onkin jo ohi. Keskity hyvään. Älä assosioi etukäteen yöllä sängyssä paniikkia päälle, vaan mene enemmän löysin rantein. No, vaikeaa on näitä ohjeita noudattaa, tiedän. Mutta yritän itsekin!

Toivon sinulle paljon hyvää oloa ja aurinkoa keskiviikkoosi!

 

Miksi ihminen tarvitsee lomaa loman jälkeen?

Saavuimme eilen illalla Kuusamoon. Taas. Ihan järkyttävän nopeasti lensi eteenpäin 11 viikkoa ja olemme täällä taas. Ensimmäisenä kurvasimme Prismaan ruokaostoksille ja hymyilytti, kun kassajonossa meidän edellämme oli Holiday Clubin ravintolan tarjoilija. Heti saapumisen jälkeen tuttu naama, kuin olisi kotiinsa tullut!

Mitä ihmettä me teemme täällä toisen kerran tänä keväänä? Niin, syitä on monia. Viikko 5 Kuusamossa oli todella ihana ja maisemat olivat kerta kaikkisen satumaisia. Se tykkylumen määrä, vaaleanpunainen taivas, joka ikinen hiihtolenkki yksinään metsissä – olin todellisessa talven ihmemaassa.

Sitten taas toinen puoli. Kuopuksemme ei oikein suostu menemään nukkumaan uusissa paikoissa, joten koko viikko mentiin vähän liian lyhyillä unilla. Pakkasta oli saapuessa -29 astetta. Seuraavana päivänä -27. Se teki sen, että me miehen kanssa hiihdimme, puuhasimme ulkona ja pärjäsimme, mutta lapsilla oli tiukempaa. Esikoinenkin laskettelin innoissaan -17 kelillä, mutta kuopus suuttui keleistä totaalisesti. Hän ei vaan halunnut olla ulkona pukemisesta huolimatta ja hermostui joka käänteessä kylmyyteen. Ymmärrän, lämmön ystävä ja vielä niin pieni, ettei liikekään pitänyt täysillä lämpöisenä.

Sitten oli se puoli, mistä perjantaina kirjoitin. Kun äiti lähtee lomalle, eikä sitten olekaan ollenkaan lomalla. Olin sopinut tuon viikon sisään aika monta yhteistyötä ja tein selkesti liikaa hommia. Ei kukaan perheestä valittanut, mutta itseäni harmitti, että velvollisuuksia ja aikatauluja oli vähän liikaa.

Sitten oli se meidän perheen pakkomielle, aktiivisuus huipussaan aina. Se on sisäänrakennettu minuun ja mieheen, kun on uusi paikka täytyy nähdä kaikki. Pulkkamäet, laskettelurinteet, lumikenkäilyt, vesiliukumäet, läskipyöräilyt, porot, kaikki! Meillä on vielä molemmilla miehen kanssa samat intressit, haluamme molemmat hiihtää, lautailla, kuntoilla, pyöräillä, olla lasten kanssa ja nähdä kaiken. Se vie ison osan päivästä, kun esimerkiksi urheilu on pääsääntöisesti tehtävä peräkkäin, sillä parivuotias lapsi ei vielä pärjää mukana rinteissä. Eikä siinä mitään, minä mielelläni laskin tubing-mäkeä hänen kanssaan miehen ja esikoisen lasketellessa, mutta sitten oli vähän kurjaa yksinään lautailla ja viestitellä koko ajan, onko tytöillä jo väsy, pitäisikö tulla takaisin ja miten menee. Sen kerran kun sain oman hetkeni, otti hissi ja pysähtyi 20 minuutiksi. EI! Näin ei voi tehdä, jos ajattelet puoli tuntia varastavasi yksin. Sitten siinä hississä lauta jaloissa viestittelin miehelle, että tähän jäi ja sain laskettua yhden mäen.

Kun istuimme vikana iltana saunassa, aloimme juttelemaan viikosta. Siitä, että rinnetouhu jäi ihan kesken, se ja se asia jäi tekemättä. Heitimme ilmoille ajatuksen, jos saisimme käyttää vanhempieni lomaosakeviikon 11 viikon kuluttua. Onko silloin edes lunta? No itse asiassa olemme olleet nuoruudessani usein Iso-Syötteellä huhtikuussa ja nehän olivat parhaita laskuaikoja. Koko aikaisen kevään ajan olen toivonut takatalvea ja sitä, että Kuusamossa säilyy lunta ja iloinnut kylmenevästä keväästä tällä viikolla. Olemme sopineet lastenhoitajan kahdelle päivälle niin, että menemme kaksin lautailemaan, jotta ei tarvitse yksin olla. Toivottavasti suunnitelma toteutuu.


paita POMP DE LUX/ housut BY PIA’S/ kengät ADIDAS/ takki H&M/ korvikset MAANANTAIMALLI

Oli jännää saapua tänne eilen. Poissa on mahtava talven ihmemaa, pulkalla ei voi enää kulkea sulilla teillä, lumi on ruskeaa. Asteita on 35 enemmän kuin alkuvuonna. Hotellin edestä ovat poistuneet hurjan upeat jääpatsaat. Ihmiset pyöräilevät kadulla. Se satumaisuus on kadonnut. Miehellä ei ollut lomaa, eli hän joutui tekemään tunnit sisään ja se on tuntunut arjessa pari kuukautta. Mietin monesti homman järkevyyttä.

Ja samalla – lapset lähtivät penkkaan puuhailemaan saavuttuamme. Ketään ei palellut. Sen sijaan, että itse olisin stressannut tavaramäärästä ennen kuvia, kippasin reteästi vaatteet lattialle kasaan. Ja siitä sitte jatkettiin saunaan. Siinä missä pimeäkin tuli viideltä alkuvuodesta, nyt valoista on ysiin asti. Kaikkea mahdollista on kokeiltu ja paljon nähty, joten nyt keskitytään pariin lajiin, avataan ehkä välillä kirjakin, juodaan teetä ja saunotaan. Ollaan. Olen sopinut yhden kuvausreissun viikolle ja siinä se.

Lomalla on ”vaikeaa” olla ja unohtaa kaikki hommansa, varsinkin kun tekee sellaista, mistä tykkää kuin hullu puurosta. Toki kuvaan ja puuhaan tälläkin lomalla, mutta en päivitä kahta Instagrammia ja stressaa, että onhan joka nurkka tutkittu ja kuvattu. Uudessa paikassa ei aina tiedä, mihin lähtisi ja mitä testaisi. Ykköstoiveena on lautailu ja hiihto tällä kertaa.

Siinäpä syitä, miksi ihminen alkaa loman loppuessa kaivata lomalle. Katsotaan kuinka tällä kertaa onnistuu rentoutuminen, yritän parhaani. Nämä kuvat on otettu Tampereella, jonne saatiin taas alkuviikosta valkoinen maa, joten sopii hyvin keväiseen hiihtolomafiilikseen!

Oikein rentouttavaa sunnuntaita kaikille! Kuka tunnistaa ongelman, ettei osaa olla lomalla?