Tunnemyrsky nyt ja kaksi viikkoa sitten

Vietin ihan mielettömän tunteikkaan päivän torstaina. Ihan yksikseni kuulkaa. Kävin vihdoin (en tiedä oliko se vihdoin, mutta tuntui että iäisyys on jo kulunut) läpi veljen häistä kertyneet kuvat. Käsittelin heille parhaat ja laitoin eteenpäin. Disney-biisit soivat taustalla kuten häissä ja välillä oli ihan sumeana koko näkymä, en meinannut nähdä ruutua itkulta.

Kaksi viikkoa on valtavan lyhyt aika, mutta miten se tuntuu niin pitkältä? Paljon on ehtinyt jo tapahtua häiden jälkeen ja tuo elokuun viimeisenä ollut upea kesäsää on enää muisto, syksy on jyrännyt vahvasti parissa viikossa kehiin. Lehdet ovat alkaneet muuttua punaisiksi ja vettä tulee harva se päivä. Elokuun viimeinen oli samalla jotenkin täydellinen hääpäivä sekä todellakin kesän viimeinen päivä.

Kuvia selatessa kyyneleet toi silmiin parin onni. Niin monessa kuvassa se tapa, millä katsoivat toisiaan. Itketti katsella montaa rakasta ihmistä, ihanaa kun olivat paikalla. Kuristi kurkkua kun harmitti vieläkin esikoisen puolesta, mutta onneksi pääsi sentään paikalle. Itketti katsoa komeita veljiäni kuvissa, milloin mahtoi heistäkin aikuisia miehiä kasvaa? Miten sitä pitääkin aina pikkuveljiään… No, pieninä.

Kuvissa näkyi onnellisia ja iloisia ihmisiä, sekä valtava määrä halauksia. Hymyilytti, miten kumaraan parimetrinen veljeni joutui menemään halatessaan 93-vuotiasta, hieman jo kasaan painunutta mummoaan. Miten isot miehet halasivat onnellisina toisiaan. Miten monessa kuvassa pidäteltiin itkua liikutuksesta. Häät ovat ihan mielettömän ihania tapahtumia ja haikeana mietin, ettei ole häitä tiedossa varmaankaan aikoihin. Lähipiiri on nyt saatettu avioliiton onnelliseen satamaan, mielelläni kyllä pääsisin häihin taas!

Sen lisäksi, että toki sitä mielellään on itse onnellinen, on se onni, jota tunsin hääparin puolesta aivan ihanaa. On ihanaa katsoa nuoria, onnellisia ja rakastuneita ihmisiä, joilla on läheiset ympärillään juhlimassa. Kiitos juhlista upealle parille!

Tämä viikonloppu kaksi viikkoa häistä menee taas Jyväskylässä. Miten minusta tuntuu, että tässä välissä meni vähintään kaksi kuukautta? Tällä kertaa niskaan ei vedetä parhaimpia, tällä kertaa jalkaa nykäistään lenkkarit ja trikoot ja suuntaan ensimmäistä kertaa yksin puolimaratonille. Fiilis on vähän kumma. Vaikka yksinhän sitä juoksee aina, on tämä silti omituista. Saa nähdä kuinka käy, palaan fiiliksiin varmasti, kävi miten kävi! Tänäänkin mennään tunnemyrskyssä varmasti, mutta omaa päätä vastaan taistellen. Jalat jaksaa varmasti.

Halusin siis jakaa vielä onnellisia fiiliksiä ja toivottaa sydämiä kaikkien viikonloppuun! Mitä sinulla on mielessä tälle viikonlopulle? Tule heittämään läpyt Jyväsjärvelle, kannustus on aina ihan maailman parasta! <3

Mitkä häät!


Tällaiset postaukset ovat täysin mahdottomia. Miten tiivistää jotain siitä, että juhlimme lauantaina 13 tuntia, elokuusta syyskuun puolelle? Valita muutama (blogikelpoinen eli kohtuu kasvoton) kuva 1350 vaihtoehdosta? Kertoa, miltä tuntui, kun perheemme vauva meni naimisiin. Minä kävelin käsi kädessä lasteni kanssa Savutuvan apajalla, jossa menin itse naimisiin 14 vuotta sitten. Kertoa, miltä tuntui palata paikkaan ensi kertaa sitten omien häidensä ja nähdä se hyvin eri silmin. Tiivistää pieneen postaukseen ne tunteet, joita päivän aikana käytiin läpi. Alkaen kiukusta, ettei 3-vuotias morsiustyttö haluakaan kävellä alttarille (muutti mielensä ja käveli naama loistaen) siihen, että mietimme pyörtyykö sulhanen, niin liikuttuneessa tilassa oli. Isoveljensä alkoi heittää jotain läppää keventääkseen tunnelmaa ja me kuiskimme eturivissä, että puvusta alin nappi auki! Päätyen siihen, että oma puhe jännitti, ei sitten puhuessa jännittänytkään ja siihen, että esikoinen oli todella kipeänä päivän ja huoli oli kova ja aika meni häntä pitäessä sylissä ja silittäessä. Hän ei syönyt palastakaan ruokaa, eikä odottamaansa hääkakkua tai macaronseja.

Eihän sitä voikaan tähän tiivistää. Kerron muutaman jutun! Kuten sen, että pikkuveljeni on löytänyt aivan ihastuttavan, kauniin ja suloisen puolison rinnalleen. Olin ihan hirveän onnellinen heidän puolestaan. Juhla oli ihana tapahtuma ja ehkä tiedätte Instan perusteella, että minä juoksen muun muassa Disney-biisien tahdissa. Olin niin fiiliksissä Aladdin-pöytäkoristeista ja jatkuvasti soivista Disney-biiseistä!

Päivämme alkoi kampaamo Step Innistä, jossa minä, äitini ja tyttäreni saimme kampaukset. Heillä oli jopa autotuoli pienille, siinä oli ratti ja kaikkea, kuinka siistiä! Siitä ei kovin kauaa mennyt, kun vaihdettiin jo juhlamekot päälle ja suunnattiin kohti kirkkoa. Jännitys ja valvominen alkoivat tuntua 3-vuotiaassa ja hän alkoi murjottaa, mutta kuinka ollakaan käveli lopulta naama loistaen pitkin kirkon käytävää. Siskonsa oli vielä kirkko-osuudessa ihan kunnossa, mutta juhlapaikalla alkoi olo huonontua.

Juhlapaikalle saavuimme miehen kanssa hämmästellen, että oliko reitti tosiaan tällainen. No, 14 vuodessa tosiaan unohtaa paljon ja istuin auton takapenkillä tuolloin niin hurjissa tunnekuohuissa, että ihmekös jos päivästä meni vähän ohi. Katselin juhlapaikkaa ihan eri fiiliksin tällä kertaa. Kävimme morsiuparia odotellessa kuuntelemassa biisejä sisällä ja katselemassa kaunista tunnelmaa.

Päivä meni vauhdilla. Olin onnittelujonossa yksin, kun mies lähti antamaan esikoiselle särkylääkettä ja samalla herätteli kuopusta, joka nukahti kirkon jälkeen odotetusti autoon. Kuopus piristyi, mutta esikoinen oli hetken pois pelistä, laittaen taas jossain vaiheessa tanssiksi, taas olon huonontuen. Päivässä oli siis koko ajan aikamoinen huoli ja epävarmuus hänen kunnostaan, fiilis oli edestakaisin iloinen ja huolestunut.

Ruokailukin tapahtui meidän perheellä eri aikaan, mutta ruoka oli hyvää ja erityisesti tykkäsin punajuuri-aurajuustopaistoksesta. Jotain samanmoista muistan syöneeni omissakin häissä! Sitten olikin puheiden vuoro. Puhujina toimivat molempien, morsiamen ja sulhasen isosiskot sekä äidit, eli aika naisvoittoinen porukka meitä oli puhumassa!

Ilta tummeni ja lapseni lähtivät yöksi hyville ystävillemme. Bändi alkoi soittaa, parin ystävät olivat ihanan liekeissä ja varsinkin miesten polttariporukalla oli meno katossa. Oli anopin ryöstöä, oli hauskanpitoa, halauksia ja näytelmiä. Oli yhteenkuuluvuuden tunne, kälyni myötä olen saanut tutustua myös hänen ihanaan perheeseensä, jotka ovat kaikki todella välittömiä ja suloisia ihmisiä. Olimme yksi iso perhe, siinä laiturilla tanssien ja auringonlaskua katsellen. Uhkasipa äitini jopa heittää mieheni järveen, kun alkoi liikaa vääntää vitsiä anopin kustannuksella, mutta se vain kertoi minusta kaikkien fiiliksistä ja väleistämme. Voi huikkailla järveen heittämisestä siinä sivussa.

Kymmeneltä illalla tapahtui jotain, mitä en muista ikinä nähneeni. 93-vuotias mummoni halusi tanssia. Ja lähti sitten isäni kanssa tanssimaan. Siinä he menivät, todellakin kaksi vanhaa puuta, kuten tanssimassaan biisissä laulettiin. Nielin itkua ja mietin, että jotain käsittämätöntä taikaa illassa oli, että mummonikin tanssii. Aivan mieletöntä!

Oli maailman suloisimmat morsiusneidot. Oli ihana tädin pallero, jolla oli jalassa ristiäislahjaksi ostamani Parikat. Oli hirveä määrä tunteita, itkua ja naurua. Oli satoja halauksia, huulenheittoa, aivan muussiksi tanssittuja varpaita. Villasukat jalassa loppuillasta tanssiva morsian, onnensa kukkuloilla jammaava sulhanen. Oli juhlasta ilahtuneet isomummot, kummitädit ja muut. Oli uusi sukunimi, elokuun upein ilta, joka sitten vaihtui syyskuun ensimmäiseksi yöksi Abban ja Bon Jovin tahdissa hyppien.

Oli ihan mieletön päivä, jota en pysty enkä osaa kuvailla paremmin. Olin ihan hirveän onnellinen parin puolesta, olin ihan hirveän onnellinen perheeni keskellä ja jotenkin hyvin liikuttunut tuosta juhlapaikasta. Se oli ihanampi kuin muistinkaan.

Näissä fiiliksissä, jotenkin ihan pala kurkussa uuteen viikkoon. Ihanaa maanantaita!