Rohkea minä?

Sunnuntaita ystävät! Minulla on jäänyt pitkästä aikaa blogi ihan ”unholaan” monestakin syystä. Luulin jo saaneeni loppuviikosta oksennustaudin, kunnes se muuttui flunssaksi ja äänen menetykseksi. Kuulin apteekissa käydessäni, että tätä on liikkeellä, pahasta olosta alkavaa flunssaa. Taistelin loppuviikon siis karmeassa olossa ja makasin kyydissä, kun suuntasimme Disney on Iceen perjantaina. Viikonlopun ajan meillä on ollut veljeni perhe sekä isovanhemmat kylässä ja aika on mennyt perheen kesken. Apua mikä vauvakuume on iskenyt veljen nyyttiä katsellessa! Ja samalla surettanut, että kuopuksen vauvavuosi meni niin vauhdilla ja esikoisen kanssa puuhatessa, etten saa oikein palautettua mieliin aikaa, kun hän oli viisikuinen!

No, mutta täältä lenssun keskeltä ponnistan nyt virtuaaliääntä kuuluviin, kun oma ääni lähtee. En ole muuten vuoteen sairastanut flunssaa, tämä olotila on ihan uusi! Ja aina kun sairastan, olen äänetön – siitä lienee kiittäminen sitä, että minulta puuttuu sekä kita- että nielurisat. Ja tiedättekö, olemme varmaan vuoden puhuneet myös miehen kanssa, että pitäisi mennä leffaan, mutta aina se kääntyy juoksulenkiksi, jos yhteistä aikaa tulee. Flunssan se vaati, että leffaliput saatiin varattua!

Mutta virtuaaliäänellä minun piti tulla kiittämään teitä lukuisista viesteistä, jotka sain koskien Changen yhteistyötä. Te sanoitte kuvien olevan kauniita (kiitos rakas mieheni!) ja minun olevan rohkea. Eilen pyyhin jopa kyyneleitä, kun liikutuin niin viesteistänne Instagrammin puolella. Kiitos ihmiset. Kerroinkin teille Instassa ja olen monesti aiemminkin avannut elämääni sen suhteen, miten vaikeaa itseni hyväksyminen on minulle. Olen ollut koulukiusattu ylipainosta ja jopa terveydenhoitaja lähetti kotiin lapun, että painoa pitäisi tarkkailla ja sitä on liikaa. Olin tuolloin 8-vuotias. Muistan painon ja pituuden tuosta lapusta edelleen. Minut jätettiin ekaluokkalaisena käytävään istumaan, kun läskiä ei päästetty luokkaan. Kasvoin kiinni ajatukseen, että olen vääränlainen ja lihava. Olen omissani silmissäni edelleen huono ja vartaloni jollain tapaa aina se läski.

Olen opetellut kovasti sitä, että tykkäisin itsestäni. Esimerkiksi urheiluun liittyvät suoritukset tuovat onnistumisen oloa ja kasvattavat sitä, että tykkään itsestäni. Työnhaku puolestaan ei kasvata sitä, sätin itseäni siitä, että olen höpöhöpömaisteri enkä ole edennyt urallani, enkä kelpaa mihinkään. Äitiyden myötä olen lopettanut joka aamuisen vaa’alla käynnin, painon kyttäämisen niin neuroottisesti ja opetellut olemaan reippaasti esimerkiksi alasti uimahalleissa. Haluan kasvattaa tytöistäni mahdollisimman iloisesti ja lempeästi itseensä suhtautuvia tyttöjä, enkä siirtää omia traumojani heille. Mutta myönnän, että nyt flunssan aikana on todella vaikeaa syödä, kun ei voi liikkua.


paita LEVIS/ farkut ja neuletakki ONLY/ takki VILA/ kengät PALMROTH (saatu) / korvikset CORUU (saatu)/ huivi ja pipo SILVERJUNGLE

Te sanoitte, että olen rohkea, kun poseerasin alusvaatekuvissa. Viestien määrä yllätti minut, sillä monesti olen hyppelehtinyt kuvissa bikineissä – onko se jotenkin neutraalimpaa, sillä silloin viestejä ei ole sadellut. Enkä tiedä oliko siinä mitään rohkeaa, mutta itselleni se oli suurempi teko, kuin mitä ehkä ulospäin näkyy. Opettelen niin paljon hyväksymään oman vartaloni ja näkemään siinä hyviä puolia. Pakotan itseni heittäytymään ja yritän unohtaa epävarmuuteeni itseni suhteen. Itkin, kun joku sanoi minulla olevan täydellinen vartalo – se on kaukana täydellisestä, mutta sen pitäisi olla ystävä eikä vihollinen, kuten monesti sen koen olevan. Se jaksaa, se on antanut kaksi upeaa lasta ja se on osa minua. Niin kovin vaikeaa on muuttaa identiteettiä, kun on kasvanut ajatukseen huonommuudesta ja läski-haukkumisista.

Siksi tuo edellinen postaus itketti, nostatti hikikarpaloita ja jännitti. Kiitos hirveästi viesteistänne, ne merkitsivät minulle paljon. Muistetaan rakastaa itseämme. Onko sinun vaikeaa hyväksyä itsesi?

Leppoisaa sunnuntain jatkoa kaikille!

Aina käy näin

Olen elämäni aikana matkustanut kohtalaisen paljon ja aina, ihan aina pakkaan liikaa. Joskus Provinssirockissa minua kyllä kiiteltiin, kun bajamajasta oli paperi loppu ja Katja oli rinkassaan kantanut jopa vessapaperia mukaan. Kotiin kannettiin festareilta avaamattomia ruokapakkauksia, oli kuulkaa jopa Rantarockissa kattila mukana, että menen keittelemään leirintäalueelle ruokaa. Jep.

Näin kävi tälläkin kertaa. Olimme viikon Kuusamossa ja käytin paria hassua vaatetta koko viikon. Teknistä merinovillatreenipaitaa ja trikoita, niiden päällä pakkasen määrästä riippuen vähän kerroksia ja toppakuteita. Pipoja ja Sorelin saappaita. Välillä hei uikkaria sentään! Purkamatta laukusta jäi suurin osa vaatteista ja lastenkin vaatteet pesin kerran paikan päällä, joten niitäkin olisi voinut olla puolet vähemmän mukana.
Olin ajatellut, että otamme varmasti jossain välissä asukuvia, kun Vuokatissakin olemme ottaneet. Mutta kun lapsilta puuttuu nykyään päiväunet, matkat olivat Kuusamon sisällä vähän pidempiä ja huitelimme koko ajan johonkin, huomasin ettei mitään väliä asukuville tullut. Tai ne kuvat olisivat aina olleet kuvia siitä samasta toppa-asusta. Tukalle en tehnyt mitään koko viikolla. Totesin, että sen sijaan että käyttäisin aikaa laittautumiseen ja asukuviin, nautin täysillä luonnosta, ulkoilusta ja urheilusta. Ihmettelimme monta kertaa mihin kaikki aika oikeastaan menikään, sillä en myöskään lukenut ollenkaan kirjoja, en tehnyt kuin yhden blogipostauksen ja niin edelleen.
Aika vaan lensi. Menimme paikasta toiseen, uimme, hiihdimme, lumikenkäilimme, pulkkailimme, laskettelimme, napakelkkailimme, poroajeltiin ja saunottiin joka ikinen päivä. Pimeyskin tuli muuten jo kolmen jälkeen, sitä taas hämmästyi kun tietää valokuvauksen puolesta kuinka pitkään Tampereella voi kuvata! Kuvausaika oli aika lyhyt, kun aamutkin olivat hämäriä pilvisinä päivinä.


neule ONLY/ farkut LIDL by HEIDI KLUM (saatu)/ huivi ja pipo SILVERJUNGLE/ takki ESPRIT/ kengät Prahasta

Aina siis käy näin, kamaa on puolet liikaa matkassa. Aina myös käy niin, että lasten kanssa saattaa käydä jotain yllättävää. Olen alkanut ihan kammoamaan tauteja reissussa, kerran käytettiin pienin Rukalla lääkärissä ja eilen paluumatkalla oksennettiin Oulun kohdalla. Toivottavasti oli vain jotain limaiseen yskään eikä kierrä meitä kaikkia. Pienin rassu oli vähän koko viikon kränäinen ja nukkumaanmeno vaikeaa. Mutta aika pienillä selvittiin, saatiin kuitenkin nauttia supermonesta aktiviteetista! Uskon, että pienin myös vähän uuvahti kaikesta uudesta menosta.

Nämä siis ovat ainoat asukuvat upeista maisemista ja nämäkin ovat Oulusta! Pysähdyimme menomatkalla Oivapolulle, mihin lie tuo polku olisi johtanut. Tietääkö joku? Aurinko alkoi laskea ja sanoin, että otetaan kuvat jossain ennen sitä, joten oiva Oivapolku oli tuolloin sopiva kohta. Henkäilin jo tässä vaiheessa tykkylumisia puita ja luonnon kauneutta. Paljonko mahdatte jaksaa näitä maisemien ja lumikuvien hehkutusta? Talvi on kyllä superihana vuodenaika, silloin kun se on tällainen kunnon talvi!

Me palailemme tänään Tampereelle ja aloitamme kassien purun ja kaikkien turhien kamojen palauttamisen kaappiin. Turhien kamojen lisäksi sen sijaan kiittelin itseäni kovasti, kun nappasin mummilasta teepannun matkaan! Olipa luksusta juoda lomalla joka aamu irtoteetä pussien sijaan.
Kyllä arkeen astuminen on viikonkin jälkeen hämmentävää, mutta tästä se lähtee, parin tuhannen otetun kuvan järjestely ja ajatusten suuntaaminen arkeen.

Muita ”super”pakkaajia ruudun takana?

P.S. Muistatteko, että tänään päättyy niin synttärikilpailu kuin Puotilan arvonnan kilpailu Instagrammin (@optimismiakatja) puolella!

Miksi feikkaan ja meikkaan? Vai feikkaanko?

Taas jälleen hierojaltani lähtenyt ajatus. Kun viimeksi kävin hänen luonaan ja valittelen, että kylläpä penkissä turpoaa silmät, vaikka jalkoja hierotaan, hän kysyi olenko saanut joululahjaksi ripset. Melkein suutuin ja aloin selittää hirveätä kyytiä, että en todellakaan, en ole koskaan irtoripsiä laittanut enkä laita. Pääsin aiheessa hiuksiin ja hiustenpidennyksiin kunnes tajusin hiljentyä. Miesparka oli varmaan ystävällisyyttään vain puhunut ripsistä ja minä aloin selittää vimmatusti.

Mietin jälkikäteen, miksi ihmeessä hermostun aiheesta niin kovasti? Minä en ole laittanut hiustenpidennyksiä, tekoripsiä tai irtokynsiä enkä laita. No okei, laitoin häihin tekokynnet, jotka hätinä pysyivät ne häät kun en jaksanut niitä varoa. Ajattelin, että pureskellut kynnet näyttävät karseilta, jos joku ottaa sormuskuvan (miettikää, ajattelin että jos joku ottaa, luojan kiitos en mene nyt naimisiin kun kuvauslista olisi kilometrin mittainen. Silloin ei niin kiinnostanut).

Vaikka en itse juuri näitä ja hius- ja ripsijuttuja käytä, minun mielestä jokainen päättää itse omasta kropastaan ja valinnoistaan, en siis mitenkään ole tuomitsemassa muiden ripsien pidennyksiä tai hiuslisäkkeitä, älkää ymmärtäkö niin. Syyt, miksi itse en niitä ota ovat moninaiset. Pelkään, että tekoripset tuhoaisivat omat ripseni. Pelkään niitä liimoja ja niistä aiheutuvia kemikaalikuormia silmissä. En halua tehdä elämästäni niin hankalaa, kuin miltä se on näyttänyt pidennysten kanssa (silmiä ei saa hieroa eikä meikkejä hinkata pois). En halua sitoa itseäni enää yhteenkään säännölliseen, ajanvarausta ja isoa rahasummaa vievään juttuun (kampaaja on ainoa säännöllinen tällainen ja sekin tuntuu joskus liialta). Haluan niin pitkälle kuin pystyn korostaa luonnollisuutta, enkä ole koskaan esimerkiksi laittanut mitään väriä kulmiini ja harvoin, hyvin harvoin käytän huulissa mitään. Ja. Ne ripset ja kulmat ovat ehkä ainoa asia minussa, mitä en muuttaisi, mistä olen ylpeä. Siksi osui arkaan paikkaan arvella, että ne ovat feikit.

En tiedä miksi tämä oli itselleni niin iso asia, sillä kyllähän minäkin meikkaan ja feikkaan ihonsävyni ja ripsien pituuden näin lähes joka päivä. Arkimeikkiini kuuluu meikkivoide, ripsari ja puuteri ja sen teko kestää noin viisi minuuttia. Se on nopea pieni rutiini ja silti todella tärkeä. Miksi? Koska kun aloin laittaa kasvoilleni jotain yläasteikäisenä, äkkäsin aika pian, kuinka paljon tuo puuteri tai meikkivoide helpottaa punasteluongelmaa. Ei tietenkään peitä kokonaan eikä poista ongelmaa, mutta tasoitti jonkin verran ihonsävyä ja kirkkaanpunaista naamaa, mistä koulussa jatkuvasti kiusattiin. Siksi aloin meikata aikanaan ja pitkään meikkasin jotain jopa jumppatunnille, koska ohut iho ja pinnassa olevat verisuonet tekevät sen, että pompin siellä eturivissä paloauton värisenä. Mietin, että näytän siltä kun tukehtuisin ja pyörtyisin värini puolesta, vaikka olo on hyvä. Meikkivoiteet hikipyyhkeessä sitten painoin menemään, vaikka kukakohan siellä jumpassakin miettii, että onpa punainen tyyppi? Thaimaassa urheillessa ei voinut meikata, hikoilu oli niin rajua ja joskus juoksulenkin jälkeen säikähdin itseäni, olin niin hirvittävän punainen!


paita ja huivi SILVERJUNGLE/ farkut LIDL (saatu)/ takki ESPRIT/ kengät Prahasta

Ja kyllähän meikki korostaa parhaita puolia, pienikin määrä ripsiväriä saa ripset tummemmiksi ja tuuheammiksi ja poistaa katseet mustista silmänalusista. Minäkin feikkaan jotain joka päivä tällä pienellä meikkimäärällä, joten jäin miettimään, miksi oli niin tärkeää todistella, ettei ne ripset ole liimattu. Siihenkin keksin monta eri selitystä. Se osui arkaan kohtaan. Olen niin hirveästi yrittänyt opetella hyväksymään itseni ja niin hyvät kuin huonot puoleni, että yritän selkeästi todistaa niin muille kuin itselleni, että jotain on hyvää, hei ne ripset! Ja samalla mietin, miten montaa kohtaa saattaisin muuttaa, jos se olisi fyysisesti tai taloudellisesti mahdollista. Suurin häpeäni on muun muassa tuhat luomea sisältävä ihoni tai 8-vuotiaana muovista tehty toinen etuhampaani. Muovi pitäisi uusia, se on lohkeillut ja tummunut ja toinen etuhammas loistaa keltaisena, mutta se on liian iso taloudellinen panostus nyt. Mutta sen uusisin heti jos voisin! Meinasin näistä kuvista käsitellä tyhmän keltaisen muovihampaan, mutta annoin olla – se on minun kauneusvirheeni. 28 vuotta kellastunut muovihammas. Niin, miksi siinä on muovi? Sama syy kuin se, miksi eri mittaiset jalkani on leikattu, reikä päästä laitettu umpeen tai risoja poistettu – valuvirheitä. Mutta itse asiassa olen ylpeä isoista arvista polvessa, ne kertovat elämästä ja minulla on monta tarinaa nukutuksista. Erityisen ylpeä olin niistä teininä.

Joten ymmärrän hyvin, miksi ulkonäköasioita korjaillaan tai niihin panostetaan. Voin kertoa, että näissä kuvissa oleminen oli sata kertaa kivempaa, kun kampaaja oli laittanut tukkani. Niin ja värjännyt, minä rakastan noita epäluonnollisia värejä tukassani, olivat feikkejä tai ei. Olin heti todella paljon itsevarmempi, kun tukka oli hyvin. Nämä ovat isoja asioita, monessa mielessä.

Mitä mieltä aiheesta? Onko meikkaaminen sinullle jokapäiväistä?