Kun täydellisyyden tavoittelu lähtee lapasesta

Siitä on nyt 6,5 vuotta, kun minusta tuli äiti. Ryhdyin siihenkin hommaan ihan pystymetsästä, yllärinä, vuosien ajatusten jälkeen siitä, ettei minusta tule äitiä koskaan. En tiennyt lasten maailmasta mitään ja päätin vain tapani mukaan tehdä kaiken täysillä. Siis niin hyvin kuin voin. Ei voi mennä pieleen jos tekee kaiken vaan ihan täysillä ja hyvin. Ei kun. Raskausaikana onnistuin lukemaan jostain syystä vain blogeja, joissa vauvaelämä oli täydellistä. Halusin samanlaisen pinnasängyn kuin noissa blogeissa, halusin myös käydä heti brunsseilla vauvan kanssa. En lukenut perheblogeja, joissa olisi kerrottu siitä, kuinka paljon imetys sattuu, kuinka paljon valvomista on edessä, kuinka parisuhde mullistuu ja ennen kaikkea – kuinka valtavan yksin sitä jää. Se oli ehkä pahinta. En lukenut Asikaisen tyylisiä kirjoituksia siitä, että ota hei rennosti ja vaikka olisinkin lukenut, ei minun luonteella olisi ehkä otettu rennosti.

Helsingin Sanomat uutisoi monen vanhemman ja varsinkin nuoren äidin uupuvan paineiden takia, joita ottavat ulkomaailmasta. Ymmärsin tuota niin hyvin ja samalla koin hirveän huonoa omatuntoa siitä, että olen jatkanut itse ns. paineiden lisäämistä esittämällä, että täällä menisi hyvin. Koska somessahan kaikki oli aina hyvin. En uskaltanut sanoa ääneen julkisesti, ettei nyt kauhean vahvasti mene. Koska vauvan äitinä nyt vaan kuuluu olla onnensa huipulla eikä saa valittaa. Näin itse ajattelin. Luin juttuja, joissa juhlittiin pienimuotoisesti jokaista vauvan uutta kuukautta ja itkin, etten jaksa sellaista tehdä, olen ihan sumussa! Mieheni lohdutti, ettei vauva siitä välitä. Sain jonkinasteisen hermoromahduksen, kun kasvattamistani kurpitsoista itse tehty sose paloi pohjaan ja piti heittää pois. Saamari että epäonnistun tässäkin! Olin kiven kovaan päättänyt, että parisuhdekin pärjää ja selviää hyvin vauvavuodesta, joten mitään perhepetejä ei voinut ajatella ja monesti juuri sen takia, että aina imetin istualleni öisin, saattoivat omat uneni loppua. Kaivoin itselleni kuoppaa pikku hiljaa tajuamatta sitä.

Sitten vauvan ollessa vain kaksikuinen, selvisi, että kotimme on viallinen. Pian selvisi, että koirallemme on etsittävä uusi koti. Maailmani romahteli pieninä paloina pirstaleiksi ympärilläni, mieleni mustui, mutta minä olin ulospäin urhea. Huusin kivusta kaalinlehdet liiveissä yöllä imettäen ja pyyhin verta nänneistä. Mies ehdotti, että hän hakee vaikka silloin keskellä yötä korviketta ABC:lta, jotta vauva saa mahan täyteen ja minä levättyä. Ulisin, ettei huoltsikalta saa korviketta. Mies ihmetteli mistä tiedän, no enhän tiennytkään, väitin vaan tietäväni sillä minähän en vauvalle korviketta anna. Siinäpä vasta olisin epäonnistunut sitten niin. Etten pystyisi muka täysimettämään, minähän imetän per***e!

Kesällä 2013 uneni alkoivat loppua kokonaan, joten totesin, että lähden sitten hommiin. Aamuneljältä poimin pihasta vatut ja aamuviideltä kävin tunnin lenkin. Miehen ja lapsen noustessa seiskalta olin jo ihan sekaisin väsymyksestä, mutta nukkua ei voinut. Mitä pahemmaksi asuntoasia meni, sitä enemmän suoritin ja vähemmän nukuin. Touhusin pois ahdistustani. Samaistuin kovasti Ylen uutiseen Susannan menosta. Minähän en epäonnistu tässä äitiydessä, kun kotiasiankin jo pilasin vauvalta.

Tuli marraskuu, vuodein pimein aika. Olimme vuokra-asunnossa pahvilaatikoiden keskellä. Tunsin olevani kuolemanväsynyt, vailla ystäviä ja eniten yksin ikinä. Sen esittäminen, ettei kaikki ollut hyvin oli alkanut murentua ja olin iskenyt blogini jäihin. Lopettanut kokonaan, vaikka kuten nyt huomaatte, tauoksi se lopulta muotoutui. Joulusta en nauttinut tippaakaan ja soimasin siitäkin valtavasti itseäni. Lapseni ensimmäinen joulu ja en jaksa mitään. Uutena vuotena makasimme sohvalla, ystävien vierailu oli peruttu kun ei jaksanut. Mitään.

Alkuvuodesta katselin kotimme pihassa, miten vaivalla loppuraskaudesta maalaamani vaaleanpunaiset seinänkappaleet lensivät ikkunasta ulos. Koko kotimme oli yhtä multaa ja työmaata, vuokra-asunnossamme vieraili useaan otteeseen asianajaja. Näin, kuinka korttipakkani ja kulissini kirjaimellisesti murenivat edessäni. Vauvamme valvoi tauotta, en tiedä paljonko olisi valvonut, jos emme olisi olleet niin loppu ja kodin ilmapiiri mielettömän kireä. Itkien soittelin apua neuvoloista, joissa sanottiin minun liioittelevan. Soitin jopa vanhalle terveydenhoitajalle edellisen asunnon neuvolaan pyytäen apua, ei sitä tullut. Menin yksityislääkärille, joka tarjosi unilääkkeitä. Tuntui, että olen ihan ainoa täydellisesti äitiydessä epäonnistunut äiti, missään ei ole vertaistukea, yhtään ystävää ei ole jäljellä, syöksymme pohjaa kohti enkä osaa pysäyttää tätä junaa. Muistan hetken, kun en jaksanut lähteä vähän alle yksivuotiaan kanssa lorutteluun ja heijasin häntä yöppärissä unille parvekkeella ja näin samalla reippaan äidin lorutteluryhmästä kävelevän kohti harrastustamme. Itkin ääneen, miksi kaikki muut jaksavat paitsi minä?

Nyt jälkikäteen tajuan, että esikoisen syntymä yhdistettynä kokemaamme talokauhuun ja koirasta luopumiseen oli sellainen kombo, ettei sitä jaksakaan. Käsittelen traumoja vieläkin ja näen vasta vuosia myöhemmin, miten huonosti voin. Täydellisyyttä piti silti tavoitella, vaikka kaikki mureni ympärillä. Koska muutkin jaksaa. Olisi pitänyt pyytää aiemmin apua, olisi pitänyt sanoa aiemmin, että minä voin helvetin huonosti, en vain uskaltanut. Vyyhti alkoi pikkuhijaa purkautua, kun jostain puhelustani ohjattiin perhetyöhön ja meillä alkoi käydä kerran viikossa perhetyö neljän tunnin ajan. Saatoin käyttää tuon ajan vain istumalla kahvilassa, parempana päivänä menin jumppaan (sain kuulla tästäkin somessa, että pääsisisinpä minäkin pienen äitinä aamujumppaan, älä kerro siis mitään somessa opin, kateus on uskomatonta), tai saatoin kirjoittaa kokemuksistani kirjoituskurssilla. Kävin tuon kevään luovan kirjoittamisen kurssia, jossa käsittelin asiat niin kuin parhaiten osaan – kirjoittamalla. Esikoisen syntymän, taloasian. Kirjoitin ja itkin loputtomasti, kun kirjoitukset luettiin ääneen tunneilla. En tuntenut kurssilta ketään, joten kerroin kaiken avoimesti ja itkin avoimesti. Miksi se oli helpompaa ventovieraiden seurassa? Talomme alkoi valmistua ja näytti siltä, että pääsemme vielä takaisin kotiin ja koti näyttää nätiltä. Olin tutustunut loruttelussa ja muskarissa vauvojen äiteihin ja aloin pitää heihin yhteyttä, en ollutkaan enää ihan yksin maailmassa. Aurinko alkoi paistaa. Muistan edelleen hirveän hyvin huhti- ja toukokuun keväältä 2014. Kävimme ensi kertaa kolmistaan iltarasteilla, jaksoimme harrastaa. Hymyilimme aidosti. Kaivoin bloginkin tauolta. Jaksoin taas hengittää.

On silti vienyt vuosia, että olen julkisesti uskaltanut tunnustaa tämän. Miten hirveä vuosi meillä oli ja miten talokauhu näkyy elämässämme edelleen, yli kuusi vuotta myöhemmin. Siitä aiheutuvat riidat repivät parisuhdettamme edelleen. Miten olinkaan sen uupumuksen edessä oli niin hirveä monesti ihmisille, etten jälkikäteen ihmettele että jäin yksin. Olisinpa edes tuolloin osannut lakata suorittamasta.  Ainoastaan vanhempani ja mies jaksoivat minua sellaisena ihmisenä, mikä minusta tuli. Olin hölmö, kun en alkanut aiemmin purkaa vyyhtiä vaan häpesin.

Kaksi vuotta pahimpien aikojen jälkeen syntyi kuopuksemme. Kävin neuvolapsykologilla juttelemassa odotusaikana (tämäkin hävetti suuresti), sillä ensimmäinen vauvavuosi jätti niin syvät traumat, että pelkäsin hulluna. Psykologin neuvo oli, että minä yritän kontrolloida elämää liikaa, täytyy antaa mennä vaan. Niin, siinäpä neuvo suorittavalle kontrollifriikille. Miten se noin niin kuin käytännössä toteutetaan, painetaan itsestä jotain nappia? Lopulta soitin, etten tule enää, sillä en saanut hommasta mitään irti.

Kuopus syntyi ja huomasin, että pelkkä hänen nopea tunnin syntymänsä antoi eväitä alkuun ihan eri tavalla, kuin ensimmäinen synnytykseni, vuorokauden maratoni. Olin hyvällä tuulella ja jaksava. Kotona annoin hyvin mielelläni miehelle yöllä vauvan. Taisi kuulkaa saada viikon ikäisenä korvikettakin yöllä, jotta minä sain nukkua (voi olla, että syytin itseäni, kun hän on ainoa yhdellä allergialla varustettu perheestämme, että no niin, siinä oli unien hinta. Yritän olla soimaamatta itseäni). En aikoinut ajaa itseäni uudestaan siihen tilaan, missä kerran olin. Kun vauva tasaisesti heräsi viideltä syömään, imetin sängyssä ja nukahdimme vielä muutamaksi tunniksi vierekkäin. Minua ei kiinnostanut pätkän vertaa, missä nukumme ja milloin, kunhan kaikki nukkuvat. Nautin kuopuksen vauva-ajasta. Puuhasin tyttöjeni kanssa paljon jaksavampana, kun huolehdin paremmin unistani.

Eilen ollessani kaupan kassalla kuopukseni kanssa, vieressämme seisoi mummo lapsenlapsensa kanssa. Lapsi oli noin viisivuotias, hänellä oli mustat sukkikset, nilkkurit, Gugguun musta takki ja Metsolan musta pipo. Hän näytti supertyylikkäältä pieneltä ihmiseltä. Katselin edestakaisin pomppivaa lastani, joka oli vetänyt aamulla siskon vanhan kukkapaidan päälle ja jalkaansa vähän liian pienet kesäiset kukkahousut. Vilkkutennarit välkkyivät hänen pomppiessaan ja tukka hörsötti sataan suuntaan. Koin jonkun omatunnon pistoksen siitä, ettei lapseni ole tyylikäs. Seuraavalla sekuntilla heräsin todellisuuteen – mitä helkuttia oikein taas ajattelin. Miksi vertaan tauotta omia valintojani ja tekemisiäni toisiin ja näen aina ne huonot puolet omistani. Siinä pomppii hyvin iloinen ja onnellinen lapsi, joka tyytyväisenä itse puki ja valitsi vaatteet. Joka ei voisi vähempää välittää siitä, onko hänellä jonkun merkkiset vaatteet vai ei. Suutuin itselleni siitä, että jälleen sain itseni kiinni vertailusta ja päätin olla selaamatta somea koko loppupäivänä ja nauttia siitä ihanasta iloisesta tyypistä, joka vietti päikystä vapaapäivää kanssani.


paita VILA/ takki GLOBAL ESSENTIALS / housut LIDL/ kengät DR. MARTENS/ korvikset LINDEX

Se somen luoma paine. Se vertailu. Harrastin sitä viimeksi viime viikolla, kun mietin, miten minä olen päässyt Changen vieraaksi Köpikseen, kun muut ovat toimittajia tai somen supervaikuttajia. Helkuttiako minä täällä, vähän nolotti. Miksi sitä aina pitää verrata itseään toisiin ja uuvuttaa näillä ajatuksilla itsensä?

Enää ei hävetä tunnustaa, että olen ollut vuosikausia aivan loppu. Että ei se meidän vika ollut, että edellinen omistaja oli remontoinut talomme asuinkelvottomaksi. Etten jaksanut olla aina onnellinen, kun olin niin loppu. Täydellistä vanhemmuutta, perhettä tai kotia ei ole. Olen alkanut puhua kaikesta ääneen ja kovaan ääneen ja pyydän anteeksi, kun ylläpidin osaltani illuusiota, että esikoisen syntymä menee kuulkaa kuin vettä vain.

Lempeyttä viikonloppuusi. Kuinka hyvältä tuntuu sanoa rehellisesti iloitsevansa tästäkin aamusta ja perheestään! 

Telkkarisuosituksia kiitos!

Syksy ja televisiosarjat. Siis nyt tuntuu ihan hölmötä puhua syksystä, kun helle paahtaa hetkellisesti pihalla, mutta loppuviikosta on jo syyskuu. Syksy on uutuussarjojen luvattua aikaa, mutta itsestäni tuntuu, ettei telkkarista tule nykyään kerta kaikkiaan yhtään mitään. Kaikki mitä katsoo, tulee suoratoistopalveluista. Tai sitten Ylellä menee loistavia sarjoja, jotka lipsahtavat ohi, kun niitä ei mainosteta ja hypetetä kuten mainoskanavien ohjelmia.

Tosi-tv on meidän taloudessa televisioformaatti, jota ei vain katsota. Mies inhoaa kaikkea mahdollista tosi tvtä, minä katson yleensä (viime kausi kyllä jäi jo väliin) mm. Vain elämää-sarjaa. Ehkä vähän Tähtien tansseja pitää myös kurkkia. Tosi-tvn sijaan kaipaamme hyviä, laadukkaita sarjoja, joita voi katsoa aina jakson (tai kaksi) lasten mentyä nukkumaan.

Kesällä jäimme ihan superkoukkuun islantilaiseen sarjaan nimeltään Loukussa. On aina vaikeaa selittää, mikä sarjassa vie mennessään. Sanoisin, että tässä sarjassa tapahtui vauhdilla asioita joka jaksossa. Se oli aito ja ihanan virkistävä, kun kaikki näyttelijät olivat vieraita entuudestaan. Sarjan maisemat ja säät Islannista olivat huikeaa katsottavaa juonikiemuroiden päälle. Monesti tulee niin katseltua jenkkisarjoja, että tämän erilaisuus ja laadukkuus yllätti!

Netflix on ollut meillä pitkään maksettu suoratoistopalvelu ja on harmillista, että monet hyvät sarjat saattavatkin olla toisen suoratoistopalvelun takana, sillä montaa ei viitsi kuukausittain maksaa. Netflixiltä ahmimme ihan hirveää kyytiä viimeisen kauden sarjasta Orange is the New Black. Kaikki kaudet olemme katsoneet miehen kanssa yhdessä ja väittäisin, että kausi 1 oli ensimmäinen Netflixistä katsottu sarja joskus kuusi vuotta sitten, kun meillä oli vauva! Koukussa on pitänyt ja päähenkilöiden matka on ollut vuosien varrella aikamoinen. Sarjan päättäminen on aina aika haastavaa ja kyllähän viimeinen kausi laittoi pisteen monen henkilön tarinalle, mikä oli toisaalta kiva, sarja selkeästi päätettiin. Toisaalta viimeinen kausi oli aika synkeä ja toivoin vähän toisenlaista loppua. Mutta hyvin koukuttava. Kuka on katsonut kaikki 7 kautta?

Vähän väkisin tahkoten katsoimme myös viimeisen kauden juuri loppuun amerikkaisesta politiikasta ja valtataistelusta kertovasta sarjasta House of Cards. Sarjasta ei mielestäni ollut juuri mitään jäljellä Kevin Spaceyn siitä poistuttua ja viimeinen kausi oli aika… Hämmentävä. Lopusta puhumattakaan. Muuten oli kyllä synkkä ja koukuttava sarja, mutta voi mikä lässähdys vika kausi olikaan! Mitä mieltä olette, tämän katsoneet?

Eilen latasin kuukauden ilmaisen kokeilun HBOlta, sillä katsoimme sieltä viime vuonna sarjan Big Little Lies, joka oli yllättävän koukuttava. Sanon yllättävän, sillä itseäni ärsytti ensiksi ajatus leffatähdistä sarjassa, mutta sehän toimi yllättävän hyvin. Monterreyn rantakaupunkiin sijoittuva sarja kokoaa yhteen leffatähtiä kuten Reese Witherspoonin ja Nicole Kidmanin ja nyt toisella kaudella mukana on Meryl Streep, josta ilahduin kovin. Pienen kaupungin ihmissuhdekoukerot ovat todella koukuttavia ja sarja on isolla rahalla sekä laadukkaasti tehty. Eilen ladattu HBOn kokeilu teki sen, että piti katsoa saman tien kaksi jaksoa putkeen. Lähti aika rytinällä käyntiin ja jokaisen päähenkilön elämässä tuntui olevan hurjia käänteitä heti alussa!

Lisäksi olemme yrittäneet katsoa Stranger Thingsin uusinta kautta, mutta pari kautta taisi riittää minulle. Maan alta tulevat scifi-lonkerot on vähän nähty, en jotenkaan jaksa innostua. Katsotaan, jos palataan vielä sarjan pariin, kaksi ekaa jaksoa lähinnä puudutti. Paraneeko se matkan varrella, kuka on katsonut?

Koska olen saanut teiltä niin mielettömiä kirjasuosituksia kysellessäni (kerran varasin kolme kirjaa siltä istumalta suositustenne perusteella ja tykkäsin kaikista), kysynkin nyt sarjasuosituksia? Saitte vähän osviittaa siitä, minkälaisesta meillä tykätään. Mitä katsotte syksyn tullen telkkarista? Mitä olemme missanneet, jotain mitä täytyy ehdottomasti katsoa?

*kuvat: Yle arkisto, HBO sekä Netflix

Ihan pyörällä päästäni

Siis apua. Siinä nyt ovat ensimmäiset sanat, jotka tulee mieleen. Tästä tulee ensimmäinen päivitykseni uudelle, omalle domainille. Mietin monta päivää, mitä tähän kuuluu kirjoittaa. Jatkanko siitä mihin jäin, vai rustaanko kenties jotain esittelyä? Löytääkö tänne uusia kasvoja vai pysyvätkö mukana lähinnä vanhat? Ja perinteinen paniikkikin iski: nuo muut blogit ovat niin upeita, mitä minä nyt uskallan kirjoittaa! Ja kuvata! Tuli todellinen rimakauhu. Miten sitä on niin vaikeaa uskoa omiin kykyihinsä, kun alkaa jännittää liikaa?

Toinen syy, miksi en ole vielä mitään uuteen pohjaan kirjoittanut ovat viimeisten päivien tapahtumat. Olen viipottanut menemään ja kaksi yötä olin bloggarireissulla Jyväskylässä. Oli aivan mahtava viikonloppu ja eilen oli taas ihanaa nähdä perhettä, ehti tulla jo ikävä.

Muutamien päivien aikana ehti tapahtua hurjasti. Blogi otti ja vaihtoi vauhdilla osoitetta, olin jotenkin ihan hirveän ylpeä tästä muutoksesta. Sitten menin tapahtumasta toiseen ja kuvia kertyi lähes tuhat muutamalta päivältä. Tutustuin moneen uuten ihmiseen pari yötä kestäneellä reissulla. Ehdin nähdä vanhempiani ja mummoani. Sain kaksi ihanaa halittavaa palleroa eilen syliini, ikävä oli ollut molemminpuolinen.

Olen siis ihan pyörällä päästäni ja tapahtuneita asioita täytyy sulatella. Olo on…

sekava
onnellinen
väsynyt
inspiroitunut
rentoutunut
hämmentynyt
utelias
jännittynyt
kiitollinen

ja kaikkea muuta. Nyt vedän henkeä ja alan miettiä, mistä jatkaa turinointia uudella alustalla. Onko täällä uusia tyyppejä mukana?

Kyllähän tässä vielä viilailtavaa on, itse kaipaan eniten postaushistoriaa joka vielä uupuu sivupalkista. Siellä kuitenkin piilottelee lähes seitsemän vuoden jutut. Josko se tästä taas lähtee!

Viimeisin arvonta jäi ehkä hieman muuton jalkoihin, mutta asuäänestyksen voittaja syyskuulta oli asu numero 1, arvontavoitto osui puolestaan Annalle. Kiitos kaikille osallistumisesta!

Upeaa alkanutta viikkoa, nautitaan kauniista ruskasta! Uuden edessä on aina vähän normaalia jännittää, vai mitä?