Syntymäpäivän mietteitä – meneekö elämä 7 vuoden sykleissä?

Ihanaa uutta viikkoa ihmiset! Valoisampi aamu talviaikaan siirtymisen myötä, mutta hitsi miten pimeät illat, nyt alkaa olla se aika, kun on jo pimeää töiden jälkeen. Vitamiinit kehiin ja ”tulta päin” eli pimeyttä päin. Tänään on synttäripäiväni ja bileiden sijaan ollaan oltu synttäriviikonloppu perheen kesken, herkuteltu brunssilla, käyty kuopuksen kanssa kaksin leffassa ja avattu talviuintikausi. Hieman oli ihanaa!

Lauantaina lenkillä aloin miettiä tulevaa syntymäpäivää ja sitä mietettä, kun puhutaan, että elämä kulkee noin seitsemän vuoden sykleissä. Pitääkö se paikkansa? Miten oma elämäni on kulkenut noita syklejä ajatellen ja miltä näyttää nyt menossa oleva kuudes seitsemän vuoden syklini?

Muutto Helsingistä Jyväskylään ja kamala yläasteikä

0-7 vuotta: Ensimmäinen seitsemän vuoden jakso lapsuudessa oli hyvin onnellinen ja muistan ajan todella ihanana. Asuimme rivarissa Helsingissä ja lähes joka asunnossa oli lapsia. Oli pihajuhlia ja kavereita ja oli hyvin huoletonta lapsuutta. Isovanhemmat asuivat kaikki samassa kaupungissa, mikä oli sekin aivan ihanaa, heitä näki usein. Oli kivoja harrastuksia ja… No, kaikki oli enemmän kuin hyvin lapsuudessani.

7-14 vuotta: Olin juuri täyttänyt kuusi vuotta, kun muutimme Jyväskylään lokakuun lopulla vuonna 1988. Se oli yksinkertaisesti hirveää. Taakse jäi kaikki tuttu, Helsinkiin jäi mummo ja ukki, minun ja veljen kummit, ystävät, ihan kaikki. Muistan edelleen kun itku tuli lähdön hetkellä ja en osannut lapsena pukea sanoiksi sitä kamalaa möhkälettä mahassani. Jyväskylään muutti toinen mummo mukanamme, muuten emme tunteneet kaupungista ketään, kaikki tutut ympyrät jäivät ja elämä piti ns. aloittaa alusta ja alkaa etsiä ystäviä.

Yläasteikä oli pahinta aikaa ikinä, minua huoriteltiin päivittäin, vihasin käydä koulua Säynätsalossa, se tuntui jotenkin sisäänpäinkääntyneeltä paikalta, kun me tulimme kouluun muualta. Lintsailin, arvosanat laskivat, en halunnut millään mennä kouluun. Nukuin muka vahingossa pommiin useamman kerran ja toivoin olevani kipeä, jotta saisin jäädä kotiin. Minulla oli aamukampa ja päätin, etten enää ikinä mene kyseiseen paikkaan kun sieltä kerran pois pääsen.

Muutto Tampereelle, häät ja asuminen Thaimaassa

14-21 vuotta: Seuraavan syklin päätteeksi olin asunut pari vuotta Tampereella, jonne lähdin miehen perässä. Opiskelin yliopistossa, paistelin ahkerasti hamppareita ja asuimme lähes Tampereen keskustassa, voi että rakastin sitä asuntoa. Elämä siis oli todellakin muuttunut edellisestä seitsemästä vuodesta! Ihan näihin raameihin ei osu häät, olin 22-vuotias kun menimme naimisiin ja sukunimi vaihtui, mutta melkein mennään 7 vuoden syklissä!

21-28 vuotta: Seuraavan 7 vuoden jälkeen oli taas muutoksen paikka. Oli vuosi 2010 ja palasimme kolmen Thaimaa-vuoden jälkeen Suomeen. Muutimme pois Tampereen keskustasta ja otimme koiran. Siis todellakin elämä muuttui tuona syklinä paljon, paluu Suomeen, uusi koti ja koira!

Suomesta oli todella vaikeaa löytää paikkaansa. Ystäväpiirit olivat muuttuneet jonkin verran, kun oli elänyt useamman vuoden ihan eri ympyröissä. Oli hirveän yksinäinen olo, töitä ei tahtonut löytyä ja lämpöön oli järjetön ikävä, kun talvi alkoi. Lokakuussa (kaikki kiva tapahtuu aina lokakuussa!) aloitin työmarkkinatuella harjoittelun ja tuosta työpaikasta sain ystäviä, joiden kanssa ollaan edelleenkin yhteyksissä. Oli illanviettoja ja huikean kivoja työpäiviä, lähdettiin sillä porukalla mm. Skotlantiin minilomalle! Ihan mahtava poppoo, joka ”pelasti” sen ankeuden, mikä oli Suomeen palatesa.

Lapset ja perhe, talokriisi

28-35 vuotta: Ei osunut suoraan 7 vuoden kohdalle, mutta viides seitsemän vuoden sykli muutti elämäni lopullisesti, kun minusta tuli kahden tyttölapsen äiti. Olin elänyt pitkään luulossa, ettemme voi saada lapsia eikä minusta tule äitiä, joten piti aika paljon muuttaa ajattelutapaansa ja kasvaa henkisesti. Olin torjunut lapsiperhe-elämän ajattelemalla, että se on ihan kamalaa ja hirveää, sillä tavalla kai suojelin itseäni pettymykseltä, ettei minusta tulisi äitiä.

No, minusta tulikin äiti ja vielä kahdesti ja kun ensishokista oli selvitty, eihän sitä tarvinnut itselleen uskotella, että perhe-elämä olisi kivaa. Se oli parasta! Esikoisen vauvavuosi meni vähän ohi, kun jouduimme muuttelemaan edes takaisin, palkkaamaan asianajajan ja repimään kotimme auki, olin niin järjettömän väsynyt henkisesti ja fyysisesti ettei mitään tolkkua. Mutta niin siitä noustiin ja päästiin takaisin kotiin kesällä 2014. Joskus katkeruus nostaa päätään, muttei niin usein kuin ennen.


paita UHANA DESIGN/ hame TFNC/ takki PBO/ kengät DR.MARTENS/ korvikset MAANANTAIMALLI

Kuudes seitsenvuotinen

Nyt mennään siis elämän kuudetta seitsenvuotista jaksoa. Mietin juuri eräänä päivänä, että hirveän ihanaa kun se perhe jo on. Ettei tarvitse miettiä haluammeko lapsia, saammeko niitä tai mitään sellaista. Perhe on kasassa. Kamalimmat valvomisjaksot ovat takana, meillä kyllä valvottiin niin monta vuotta etten pysy enää laskuissa. Lapset ovat superihanassa iässä, tykkäävät vielä touhuta vanhempiensa kanssa, mutta enää ei tarvitse kipittää konttaavan lapsen perässä ja kytätä mitä hän panee seuraavaksi suuhunsa. Hirvittävän ihana vaihe lasten elämässä ja seuraan heidän kasvuaan suurella ilolla!

Tämä kuudes seitsenvuotinen jakso on tuonut tullessaan yrittäjyyden ja kaikkia meitä riivaavan pandemian, joka on taas aikamoinen mullistus ihan koko maapallolle. Silti olen kauhean utelias näkemään, mitä elämällä on tarjota, toivottavasti tällainen vaihe jatkuisi pitkään! Epävarmuutta lukuun ottamatta kaikki on nyt todella hyvin.

Sellaisia mietteitä synttäripäivään täti pinkiltä! Oletko itse miettinyt, tuleeko aina 7 vuoden välein joku elämänmullistus?

Aineeton synttärilahja

Viime viikolla mietin kuumeisesti, kuinka voisin muistaa äitini syntymäpäiviä, sillä tiesin vanhempieni tulevan päiväreissulle Tampereelle ja mietin, olisiko jokin ravintolareissu kiva tai mitä pientä voisimme kääriä pakettiin. Vuosien varrella on tullut annettua niin monet kirjat, korvikset tai hierontalahjakortit, ettei ollut yhtään mitään ideaa mielessä. Kyselin mieheltä ideoita ja kyselin äidiltä innostaisiko mennä syömään. Tutkiessani ravintoloita sen ajan puitteissa mikä meillä oli, kysyin, suostuisivatko tulemaan meille yöksi ja tekisimme illallisen sitten kotona. Se on aina vapaampaa lastenkin kannalta, he lähtivät vielä pimeyteen kaverin kanssa leikkimään tuikkusta. Ja näin sovittiin, vanhempani tulivat illansuussa meille syömään, saunomaan ja yökylään.

Ruskakattaus Puttipajan ja luonnon omien antimien avulla

Ilahduin siitä, millä innolla tyttäret alkoivat puuhata mummille illallista. Tekivät kortit ja esikoinen halusi tehdä itse alusta loppuun salaatin. Oli muuten todella ylpeä siitä, mahtavaa, että innostui! Pyysin heitä hakemaan puistosta värikkäitä vaahteranlehtiä pöydälle ja lähtivät pinkomaan todella innoissaan kohti puistoa. Pöytään saatiin värikkäitä lehtiä ja kynttilät halusin tilata Puttipajasta, heillä on kotimaiset laatutuotteet. Ajattelin etteivät ehdi, mutta kuinka ollakaan, lauantaina tuli viesti, että ovat noudettavissa Postin lokerosta. Tulivat siis päivässä, wau! Samalla reissulla kun hain kynttilät lokerosta, nappasin mukaani Duni Vallilan Lyhtykoiso-lautasliinat ja niiden vieressä nimeäni huuteli -50% alessa ollut kimppu, jonka ajattelin sopivan täydellisesti syksyn sekä kynttilöiden väreihin. Ja näin ruskakattaus oli valmis!

Menussa fenkolirisottoa sekä Annin uunissa-minttumoussekakkua

Mies lupasi savustaa lohen ulkona, vielä tarkeni siihen ja olikin ulkona hoitamassa tätä hommaa, kun me lapsen kanssa hoidimme risoton sekä salaatin. Olin oikeasti vähän hermona, sillä en ole eläessäni tehnyt yksin ns. oikeaa risottoa. Mies on hoitanut ne parit kerrat meillä. Pelkäsin mokaavani, mutta kyllä siitä ihan syötävää tuli. Lisäsin purkillisen mascarponea tähän ohjeeseen ja fenkolirisotto upposi hyvin lapsillekin!

Jälkkäriksi teimme aiemminkin hyväksi havaitun Minttumoussekakun, joka on helppo toteuttaa lasten kanssa, on liivatteeton (iso plussa) ja maistuu kaikille. Se on kirjaan muotoutunut vähän erilaiseksi vielä, mutta varmasti tuolla linkin takana olevalla ohjeellakin tulee hyvä!

Näin meillä oli suhteellisen simppeli, mutta erittäin maistuva päivällinen ja äiti kiitteli vuolaasti, ettei hänen tarvinnut laittaa ruokaa. Sai vain istua ja nauttia. Eikä tullut ostettua mitään turhaa tavaraa pakettiin, jolle ei välttämättä olisi käyttöä ja oli todella kivaa puuhata valmisteluja esikoisen ja vähän nuoremmankin kanssa, isompi alkaa olla jo aika näppärä apuri!

Tykkäisin hirveästi järjestää enemmänkin päivällisiä, on tosi kivaa laittaa kotona porukalla varsinkin nyt iltojen pimentyessä. Kuitenkin mietityttää näinä aikoina kutsua illallisvieraita, vanhempiani me olemme nyt edelleen nähneet säännöllisesti. Oli siis kivaa ilahduttaa näin aineettomalla tavalla!

Onko itselläsi jotain vakkareita mitä teet illallisvieraille? Paljasta bravuurisi!

Kouluportti aukesi viimeisenä päivänä!

Voi sitä riemua eilen! Viimeistä päivää kun lapseni oli vielä kuusivuotias, nappasi isänsä toisen etuhampaan siimalla irti ja siinä se oli. KOULUPORTTI! Ja siis oikeasti en ollut kuullutkaan tällaisesta sanonnasta, kuulin sen joltain seuraajistani. Kiitos siis siitä! Mahtava sanonta!

Aamulla oli kulunut tasan 7 vuotta siitä, kun minusta tuli äiti. En unohda varmaan ikinä sitä hämmennystä ja samalla suurta onnea. En tiennyt lastenhoidosta hölkäsen pöläystä ja ajattelin, ettemme kyllä selviä tästä. Mutta hyvin on selvitty. Kai. Ollaan me!

Seitsemän vuotta sitten mies oli pistänyt minut tarpomaan hankilenkkiä. Oli valtavan korkeat nietokset tuolloin, joskin päivällä jo vähän pehmeät. Upposin polviani myöten hankeen ja kiroilin, viikkoja oli 39+9. Haenko auton ja tulen hakemaan, jos istut tässä odottamassa? No et varmana hae, minähän en kyllä luovuta!

En luovuttanut ja tehokkaan lenkin palkinto alkoi syntyä seuraavana yönä. Samalla kun aamu valkeni, olin kauniin tyttövauvan äiti. Tuijotin miestä, jonka kanssa olimme talsineet 12 vuotta yhdessä. Tuijotin vain hiljaa kun hän istui keinutuolissa selkeästi hyvin jäykin hartioiden jännittäen. Ei meillä ollut kokemusta ollenkaan vauvoista, pelotti käsitellä pientä myttyä ja mietin, että en kyllä opi koskaan sanomaan itseäni äidiksi. Tai miestäni isäksi!

Mutta todellakin opin. Muistan hyvin elävästi kun lapseni täytti 6kk. Silloin hän hymyili levää hymyä päiväunien jälkeen ja kiskoin minua tukasta. Ajattelin, että nyt me tunnemme jo toisiamme. Pahimmasta alkuhämmennyksestä on selvitty.

Ja mihin vuodet juoksevatkaan. Nyt on kouluportti auki ja vuosia kasassa seitsemän. Hän on mielettömän upea, kaunis ja hyvin lempeä tyttö. Niin sosiaalinen ja ystävällinen, että hämmästyn jatkuvasti. Reipas ja rehellinen. Kehitys vuosien 6 ja 7 välissä on ollut järisyttävä ja kavereista on tullut entistä tärkeämpiä eskarin myötä. Se tyttö, joka vuosi sitten hiihtäessä heitti huutamaan väsyessään, hiihti nyt Kuusamossa 1,5 tuntia (äidin moka, vein liian pitkälle lenkille) ja mutisi mennessään itselleen ”et kyllä luovuta, et kyllä luovuta”. Eikä luovuttanut. Nauratti salaa sisälläni, kuka jupisi hangessa samalla tavalla lapsen ollessa vielä siellä sisäpuolella. Sisulla mennään!

Seitsemänvuotiaat ovat mielettömässä iässä. Heillä on hyvin paljon ymmärrystä maailmasta ja asioista, mutta silti vielä suuri kaipuu olla myös vanhempiensa kanssa. He oppivat tällä hetkellä hirveästi asioista. Heidän kanssaan voi jutella ja harrastaa jo vaikka mitä. Eskarista erotessaan ovat valtavan suloinen tyttölauma, kun kaikkia pitää halata.

Synttärijuhlien piti olla vähän erilaiset, tänään ne vietettiin perheen kesken. Kummien lahja, kännykkä saapui juuri ajoissa postissa ja teimme yhdessä kakun. En ollut tehnyt täytekakkua 15 vuoteen ja oikeasti miten hyvä tuli, joskaan ei niin kaunis. Sain itse ihan kiksit onnistumisesta! Pala on noussut kurkkuun kaverien viesteistä puhelimeen ja video-onnitteluista. Toivottavasti päästään vielä jossain välissä juhlimaan.

Miten upea oletkaan esikoistyttöni. Miten paljon oletkaan kasvattanut meitä vanhempia ja opettanut siskollesi. Rakastamme sinua valtavasti. Onnea. <3 Tänään ei ole puhuttanut korona. <3