Kouluportti aukesi viimeisenä päivänä!

Voi sitä riemua eilen! Viimeistä päivää kun lapseni oli vielä kuusivuotias, nappasi isänsä toisen etuhampaan siimalla irti ja siinä se oli. KOULUPORTTI! Ja siis oikeasti en ollut kuullutkaan tällaisesta sanonnasta, kuulin sen joltain seuraajistani. Kiitos siis siitä! Mahtava sanonta!

Aamulla oli kulunut tasan 7 vuotta siitä, kun minusta tuli äiti. En unohda varmaan ikinä sitä hämmennystä ja samalla suurta onnea. En tiennyt lastenhoidosta hölkäsen pöläystä ja ajattelin, ettemme kyllä selviä tästä. Mutta hyvin on selvitty. Kai. Ollaan me!

Seitsemän vuotta sitten mies oli pistänyt minut tarpomaan hankilenkkiä. Oli valtavan korkeat nietokset tuolloin, joskin päivällä jo vähän pehmeät. Upposin polviani myöten hankeen ja kiroilin, viikkoja oli 39+9. Haenko auton ja tulen hakemaan, jos istut tässä odottamassa? No et varmana hae, minähän en kyllä luovuta!

En luovuttanut ja tehokkaan lenkin palkinto alkoi syntyä seuraavana yönä. Samalla kun aamu valkeni, olin kauniin tyttövauvan äiti. Tuijotin miestä, jonka kanssa olimme talsineet 12 vuotta yhdessä. Tuijotin vain hiljaa kun hän istui keinutuolissa selkeästi hyvin jäykin hartioiden jännittäen. Ei meillä ollut kokemusta ollenkaan vauvoista, pelotti käsitellä pientä myttyä ja mietin, että en kyllä opi koskaan sanomaan itseäni äidiksi. Tai miestäni isäksi!

Mutta todellakin opin. Muistan hyvin elävästi kun lapseni täytti 6kk. Silloin hän hymyili levää hymyä päiväunien jälkeen ja kiskoin minua tukasta. Ajattelin, että nyt me tunnemme jo toisiamme. Pahimmasta alkuhämmennyksestä on selvitty.

Ja mihin vuodet juoksevatkaan. Nyt on kouluportti auki ja vuosia kasassa seitsemän. Hän on mielettömän upea, kaunis ja hyvin lempeä tyttö. Niin sosiaalinen ja ystävällinen, että hämmästyn jatkuvasti. Reipas ja rehellinen. Kehitys vuosien 6 ja 7 välissä on ollut järisyttävä ja kavereista on tullut entistä tärkeämpiä eskarin myötä. Se tyttö, joka vuosi sitten hiihtäessä heitti huutamaan väsyessään, hiihti nyt Kuusamossa 1,5 tuntia (äidin moka, vein liian pitkälle lenkille) ja mutisi mennessään itselleen ”et kyllä luovuta, et kyllä luovuta”. Eikä luovuttanut. Nauratti salaa sisälläni, kuka jupisi hangessa samalla tavalla lapsen ollessa vielä siellä sisäpuolella. Sisulla mennään!

Seitsemänvuotiaat ovat mielettömässä iässä. Heillä on hyvin paljon ymmärrystä maailmasta ja asioista, mutta silti vielä suuri kaipuu olla myös vanhempiensa kanssa. He oppivat tällä hetkellä hirveästi asioista. Heidän kanssaan voi jutella ja harrastaa jo vaikka mitä. Eskarista erotessaan ovat valtavan suloinen tyttölauma, kun kaikkia pitää halata.

Synttärijuhlien piti olla vähän erilaiset, tänään ne vietettiin perheen kesken. Kummien lahja, kännykkä saapui juuri ajoissa postissa ja teimme yhdessä kakun. En ollut tehnyt täytekakkua 15 vuoteen ja oikeasti miten hyvä tuli, joskaan ei niin kaunis. Sain itse ihan kiksit onnistumisesta! Pala on noussut kurkkuun kaverien viesteistä puhelimeen ja video-onnitteluista. Toivottavasti päästään vielä jossain välissä juhlimaan.

Miten upea oletkaan esikoistyttöni. Miten paljon oletkaan kasvattanut meitä vanhempia ja opettanut siskollesi. Rakastamme sinua valtavasti. Onnea. <3 Tänään ei ole puhuttanut korona. <3

Syntymäpäivä joka jää historiaan.

Voi mitä aikoja elimmekään neljä vuotta sitten. Raskas odotus oli päättymässä ja viikolta 32 asti maailmaan pyrkinyt lapsi oli luvattu käynnistää perjantaiaamuna. Ruuhkaa kuitenkin oli ja emme päässeet aamusta sairaalaan. Puolilta päivin tuli lupa tulla, saliin mahtuu. Lähdimme kohti sairaalaa. Kahdelta minulla oli vauva sylissä. Tiesin hänen tullessa ensi kertaa syliini, että tahtonaisia. Mikä voima olikaan hänen puristuksessaan. Mikä tahto meillä onkin jytissyt! <3

Hänen nelivuotispäivänsä jää historiaan. Päivänä kun koulut sulkivat ja olemme kaikki ihan uuden edessä. Pienen alahuuli väpätti synttäreiden siirtämisestä, mutta mikä hymy levisi kasvoille, kun äidin puhelimeen tuli ääniviesti parhaalta ystävältä. Hän lauloi onnittelut ja sanoi, että älä murehdi synttäreiden siirtämistä, juhlitaan isosti myöhemmin. Se ilme mikä kasvoille levisi meni jotenkin tunteisiin, aloin itkeä. Kiitos muistamisesta! <3

Neljä vuotta tuplaäitinä. Elämäni onnellisinta aikaa. Kuopus on persoonana ihan mielettömän mainio, tekstiä ja ajatuksia riittää. Samalla niin ihanan pieni vielä, kun käpertyy syliin tai kainaloon.

Kysyin, miltä syntymäpäiväsi tuntuu. Hyvältä, hän vastasi. Isosisko askarteli illalla upean kortin ja teki aamulla prinsessalinnan. Olin pakannut Kuusamoon tyllimekon joka piti laittaa päälle. Vastapäisestä leipomosta hain eilen kakkua. Kaikki on hänen elämässään niin kuin kuuluikin, eikä pieni osaa murehtia menetettyjä asioita.

Voi rakas prinsessani. Kun hän tietäisi, miten suuri merkitys juuri tällä hetkellä on siitä ilosta, joka lapsesta kuplii. Siitä kun hän nauraa naama väkkyrällä hangen päällä. Hän laski eilen, viimeisenä päivänään 3 veenä yksin ison Rukan rinteen alas. Äiti oli yhtä aikaa äärettömän ylpeä (ja vähän kauhuissaan). Mitä lämmöntunnetta saan tuntea joka aamu, kun hän herää tummat kulmat kurtussa ja töpöttää kainaloon huokaisten ”äiti on ihana”. Niin olet sinäkin. Ihan täydellinen tyyppi. Kiitos kun tulit elämäämme.

Hyvää keskiviikkoa kaikille ja tsemppiä kotikouluihin yms. tilanteisiin! <3 

*kuvat MR Photo/Marina Rotkus photography

Blogi 8 v! Kuva jokaiselta tammikuulta ja arvontaa tulossa!

Hyvää huomenta! Tänään on kulunut tasan 8 vuotta siitä illasta, kun avasin bloggerin, tutkailin miten perustetaan blogi ja naputtelin lennosta ensimmäisen tekstini. Hyppäsin hyvin ummikkona mukaan hommaan, sillä olin lukenut pääasiassa yhtä blogia silloin tällöin, en tiennyt mitä niihin kirjoitellaan ja mistä ottaa kuvia. Sitten vaan yhtenä iltana aloin rustata. Se aika oli muutenkin vielä aivan ihanan rentoa – ei ollut ollenkaan ihmeellistä, että kuvat otettiin peilin kautta tai pokkarilla, ei ollut Instagrammia minkä kuvia miettiä viimeisen päälle, ei filttereitä, harvalla välttämättä edes kuvankäsittelyohjelmia! Bloggaava porukka oli pieni ja tuntui, että kaikki vähän tunsivat toisensa. Kommentoivat ahkerasti toistensa blogeihin ja tilaisuuksissa oli olo, kun olisi luokkakokouksessa – ei vieraita naamoja juuri ollenkaan!

Nopeasti homma lähti muuttumaan, blogien määrät kasvamaan, kamerakalustot muuttumaan, kännykät muuttuivat kaikilla älypuhelimeksi ja kamerat niissä mahtaviksi. Paine luoda uutta on ihan eri kuin 8 vuotta sitten, toisaalta olen päättänyt hiihdellä omia polkujani vertaamatta itseäni tauotta muihin. Jokaisella on omat vahvuutensa!

Tuolloin 8 vuotta sitten olin töissä ja eräs johtajatason ihminen kysyi, pidänkö blogia asuistani, kun ne ovat aina niin kivoja. Häkellyin kysymystä tosissani, miten edes pitää blogia? Ja illalla avasin läppärin ja painoin bloggerista ”julkaise”. Nimeä en pysähtynyt miettimään sen kummemmin ja nappasin sen Desigualin perustajan lauseesta, että hän haluaa luoda ”optimismia ja energiaa vaatteilla ihmisille”. Arvatkaa monta kertaa sen jälkeen olen toivonut, että olisin pysähtynyt miettimään nimeä sekuntia kauemmin, mutta nyt se on niin osa identiteettiäni, etten enää voi vaihtaa. Lisäksi minulla ei ole tapana pohtia asioita pitkään, minä menen ja teen kun jotain päähäni saan.

Eilenkin katsellessani Blacklistia ja kuullessani sanan ”optimism” englanninkielestä, koin pienen hätkähdyksen. Se on kuin toinen nimeni! Aluksihan bloggasin päättömänä nimellä Amanda ja tuolloin telkkarissa pyöri sarja nimeltä Kosto, jossa pääosassa oli Amanda Clarke – silloin muistan tuon Amanda-nimen särähtäneen korvaani. Kyllä sitä personoituu näihin juttuihinsa!

Paljon on tapahtunut kahdeksassa vuodessa. Aloitin blogin lapsettomana ja niin se on vain kulkenut läpi elämän matkassani. Ja mikä parasta: siellä ruudun takana on teitä, jotka olitte matkassa jo vuonna 2012! Aivan mahtavaa! Kiitos teille ja kiitos ihan jokaiselle, joka jaksaa käydä täällä. Ilman teitä blogia ei olisi!

Ajattelin julkaista tähän kuvan jokaiselta vuodelta, joista myös näkee kehityskaaren. Ja hei! Tänä vuonna tuli jotenkin varkain tämä tammikuun loppu, siksi arvontapalkintoni ovat vielä matkalla, mutta järkkään teille vaikka tammikuun asujen yhteydessä vähän isomman arvonnan synttäreiden kunniaksi! Eli tarkkailkaa blogia kun helmikuu vaihtuu!

Sitten ne tammikuiset! Itse asiassa vuoden 2014 on huhtikuinen, talosotkun ja muuttojen ja vauvavuoden keskellä blogi piti tuolloin taukoa.


Se ihan eka kuva. Siitä vaan päättömänä pokkarilla, miksi tuon yöpöydän nyt olisi siivonnut, kun sain sentään aikaiseksi pedata! Bolerot ovat kyllä muuten ihan tippuneet kymmenessä vuodessa muodista! Mekko on Nanson, niitä oli tuolloin monta!


En edes yrittänyt parantaa kuvan sävyä, tällä alkuperäisellä mennään! 2013 viikolla 30 raskaana kuvassa, yksi lemppariäitiysmekkoja! Näin äkkiä blogi saikin sitten vähän toisen suunnan.


Jonkun mielestä olen värikäs pukeutuja nykyään, voi olisittepa nähneet! Vuoden 2014 huhtikuussa tukassa oli lisänä turkoosia. Otin itselaukaisevalla jotain kuvia kampaajan jälkeen (tukan oli tuolloin laittanut juuri nykyään Woodmindia pyörittävä Jenna!) meidän väliaikaisasunnossa keskustassa 1-vuotiaan nukkuessa partsilla.


Tammikuu 2015. Olimme lähdössä laivalle, minä, lapsi ja isovanhemmat, mutta mies oli Helsingissä ja lähti näiden kuvien jälkeen takaisin Tampereelle. Mikäköhän juttu tämä oli, en muista? Olimme olleet Matkamessuilla yhdessä? Joka tapauksessa, loppuvuodesta 2014 kameran taakse siirtyi mies. Miettikää, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta hän on ottanut kaikki asukuvani yli viiden vuoden ajan. Se tekee noin 500 kuvauskertaa. Eilen kuvatessa hän viimeksi sanoi, että ilo olla avuksi. Siis tyyppi! <3 Sen lisäksi että kiittelen teitä lukijoita, ei tämä pyörisi mihinkään ilman miestäni! Helmikuussa 2015 blogini pääsi osaksi Indiedaysia ja olin ihan superylpeä! 

Tämä kuva on mennyt jonkun ihan älyttömän käsittelyn läpi, jotta tausta blurrautuisi. Miksi olen tehnyt jotain näin pöljää, yhtään ei näy! :D


Tammikuu 2016 ja mahapallo viikolla 30 taas. Kyllä, onnistuimme tehtailemaan tytöt parin päivän eroilla lasketussa ajassa. Olin ollut ihan hirveän kipeä pitkään ja tässä kuvassa söin vikoja päiviä antibioottia, mutta silti olo oli kurja. Liekö se hirveä yskiminen ison mahan kanssa tehnyt jotain, sillä viikko tästä kuvasta jouduin sairaalaan vuodelepoon ja sain kortisoneja ja supistuksia estäviä lääkkeitä – kuopus halusi maailmaan pikkukeskosena ja huoli oli ihan hirveä! Sain tammikuussa 2016 blogiin kommentin, että näytän hirveän lihavalta erityisesti livenä, mikä tuntui tietysti kamalalta ja sairaalajutut olivat blogihistorian luetuimpia.


Vuonna 2017 Matkalla Matkamessuille ja Apulannan Areena-keikalle! Usein olemme päätyneet Helsinkiin matkatessa tai muuten Hämeenlinnassa käydessä tämän seinän eteen kuvaamaan. On hieno vai mitä? Kuka tunnistaa paikan? Syksyllä 2016 olin siirtynyt Bella-blogeihin, jonka koin taas yhdeksi rappuseksi ylöspäin omalla ”blogiurallani”. 


Oi miten nätti talvikeli, kuva on Koskipuistosta vuodelta 2018! Tyylini ja värien määrä vaatteissa on rauhoittunut hirveästi.


Tässä kuvassa meinasi suu ihan ratketa vuonna 2019. Oli tosi hyvä talvi, olimme lähdössä näiden kuvien jälkeen viikoksi Rukalle, olin tosi onnellinen. Siis melkein mustissa, häh! Loppuvuodesta 2018 olin päässyt Belloilta Suomen Blogimediaan, mikä oli omissa silmissäni ihan tosi kova juttu. Blogimedia vaihtoi nimensä Bableriksi vuonna 2019.


Ei uskoisi, että tämä kuva on tammikuulta, mutta kyllä se on viime viikolla otettu. Edelleen ihmeellisen mustaa, tähän täytyy nyt kiinnittää huomiota apua! Kuvauslokaatiot Tampereella on koluttu moneen kertaan ja monesti aikataulut yms. sanelevat sen, missä kuvat ehtii napata. Jätin muuten tuohon kohtaan huivini ja sitten soittelin kampaamoon minkä edessä kuvasimme, että voitteko poimia talteen. Hah.

Sellainen vuosien kuvamuistelo, kyllä niitä alkaa jo olla monelta vuodelta! Muistatko kaikki nämä? Kiitos kun olette matkassa, arvontaa sitten viimeistään ensi viikolla!