Yllätyyyys!

Noin kuukausi sitten mietiskelin, että kaipaisin jotain piristystä miehelle. Onnistuisikohan kahdenkeskinen ilta hänen syntymäpäivänään? Mikä oli kaikista kivointa? Mies on sitä sorttia, jota ei kuulemma tarvitse juhlia tai saa muistaa juhlapäivänään. Mietiskellessäni päähäni pulpahti, että kavereita näkee ihan liian harvoin nykyään. Josko järkkäisin yllätyssynttärit kotona? Pääsisikö kukaan, mistä saisin lapsille yöpaikan?

Aloitin siis kyselykierroksen. Kysyin muutamalta naapurilta yökyläpaikkaa tytöille, muttei onnistunut. Kyselin kavereilta miltä näyttää, pääsisivätkö tulemaan. Kun useampi vastasi kyllä, mietin että jes, nyt vaan keksin sen yöpaikan. Lopulta tyttöjen tarhakaverin äiti lupautui ottamaan lapset. Sitten vain kutsua kavereille ja odottelemaan iltaa!

Perjantai-iltana jääkaappi alkoi täyttyä sellaisilla eväillä ja kakkulaatikolla, että oli pakko alkaa paljastelemaan seuraavasta päivästä jotain. Siinä vaiheessa kerroin myös tytöille yökyläilystä. Jännitin mitä kuopus tuumaa, kun hän ei ole ollut yökylässä muualla kuin mummilassa. Turhaan jännitin, into oli kova! Ja tytöillä oli ollut hurjan kivaa, mitä nyt lievää väsymystä pukkasi.

Menin tarjoilujen osalta mahdollisimman helpolla linjalla, koska tiesin, että liikaa aikaa valmistella ei ole. Tulimme viemästä tyttöjä yökylään 10 minuuttia ennen ensimmäistä vierasta. Pilvilinnan leipomon Anna toteutti ihanasti pyyntöni triathlon-henkisestä kakusta. Lisäksi hän teki pari suolaista piirakkaa, minä tein puolestani pari salaattia pöytään ja paistoin läjän siipiä. Kakussa oli tummaa suklaata ja vadelmaa ja se oli muuten superhyvän makuinen ja kehuttu!

Voi että mitä jännitystä on yrittää pitää asioita salassa. Ja jännittää itsekseen, onnistuuko kaikki, eihän lapset nyt tule kipeäksi, entä jos yöpaikassa tullaan kipeäksi? Jäämmekö kotiin kakkuinemme. Kaikki jännitti ja jännitti mitä mies tuumaa. Toivoin, että tämä osoittaa paljonko välitän hänestä ja toivon, että saisi kivan illan.

10 vierasta saapui iltaa viettämään ja olin tosi iloinen, että kaikki saivat lapsenvahteja järjestymään ja pääsivät. Valitettavasti esimerkiksi kukaan sisaruksistamme ei päässyt paikalle, mutta hyvä poppoo meitä oli. Heräsin sunnuntaiaamuna siihen, että mies ja kaverinsa juttelivat keittiössä. Kello oli 9. Sanoin, että olettepa aikasin heränneet, mihin totesivat etteivät ole vielä nukkuneet. Olivat sitten parantaneet ihan urakalla maailmaa. Olin iloinen, sillä tuollaisia tilaisuuksia ei juuri enää tule. Uskon, että kaverit ja rauhassa juttelu ovat juuri sitä, mitä mieskin on kaivannut. Ihania ihmisiä sitä onkin elämässä! Ilta meni vikkelään ja ihanan tosissaan ihmiset ottivat biisintunnistuskisan, johon olin valinnut 10 hittiä vuodelta 1982.

Rakastan järjestää juhlia ja nyt on onnistuneesti juhlittu kolme perheenjäsentämme. Ensi viikolla jatketaan juhlintaa 85-vuotiskemuilla tällä kertaa. Ihanaa! Ja taas muuten kuvasaldo on tässä, voi miksi en kuvannut ihmisiä ja ottanut jotain yhteiskuvaa porukasta? Äh! Se aina jää.

Tykkäätkö itse järkätä kemuja, oletko järjestänyt yllätysjuhlia?

Kenties viimeiset, mutta sitäkin ihanammat tuplabileet

Olo oli lauantaina ihan superonnellinen ja sellaisena se jatkui vielä sunnuntainkin puolelle. Rutistin tyttöjäni montaa kertaa ja kovaa, olin erittäin ylpeä ja onnellinen äiti. Kauan odotetut tuplasynttärit pidettiin lauantaina ja voi kuinka olin jännittänyt taas onnistumista! Nykyään pelkään lähinnä sitä, että joku tulee superkipeäksi ja jäämme keskenämme kakkujen keskelle, mutta onneksi niin ei käynyt. Kuopukselle nousi loppukemuista pieni lämpö, joka rauhoittui yön aikana, eli jotain lenssua nytkin oli ilmassa.

Nykyään ruuhkavuosien pyörityksessä ystäviä ja sukulaisia näkee ihan liian vähän. Siksi odotan synttäreitä kovastikin, koska nautin itsekin siitä pöhinästä ja ihmisistä. Valitettavan vähänhän sitä ehtii jutella ja hössötys on kova, nyt meillä oli 45 juhlijaa talossa. Sen huomasi selkeästi, kun isommat lapset olivat pääasiassa ilman vanhempia juhlimassa, ettei meinannut millään ehtiä kaatamaan jokaiselle mehua ja leikkaamaan kakkua. Aiemmin myös lapsia on viihdyttäny Juhlaprinsessa ja hän on tehnyt puolelle kasvomaalauksia, kun puolet ovat ottaneet kakkua. Näin pöydässä on riittänyt tila. Nyt kun 20 lasta tuli yhtä aikaa kakulle, päätyi osa jopa istumaan lattialla kun hommaa ei saatu hössötyksessä niin porrastettua. Lapsia ei tuntunut haittaavan, itse mietin miksen saanut hommaa paremmin organisoitua.

Mutta parhainta ihanien läheisten lisäksi oli lasten riemu. He olivat niin onnellisia ystävistä ja lahjoista. Koska joulun suhteen mentiin ihan parilla lahjalla, niin tytöt saivat nyt enemmän paketteja kuin silloin. Perheeltä he saivat uudet pyörät, joiden suhteen mies oli tehnyt tarkan tutkimisen, mikä olisi kevyin ja paras pyörä lapselle. Hinta-laatusuhteeltaan paras vaihtoehto löytyi ja nyt on ekaa kertaa käsijarrupyörä, jolla esikoinen meni jo kovaa eilen. Lisäksi he saivat läjän puuhakirjoja, pikkulegoja, lahjakortit Leon leikkimaahan ja muun muassa letityslahjakortit, joita odottavat innoissaan!

Ohjelmanumerona oli muun muassa pinjata, joka oli jännä ja olisi saanut kestää pidempäänkin, mutta kyllä siitä hetken riemu saatiin. Yksi ystävistä teki kasvomaalauksia ja toinen alkoi ex tempore leikittää lapsia rikkinäisen puhelimen ja laululeikkien muodossa. Huippua kun on näin luontevia ihmisiä olemaan ison lapsipoppoon kanssa!

Entä sitten tarjoilut? Vanhempani toivat pöytään suolaisia muffinsseja, lisäksi lämmiteltiin muun muassa Lidlin pikkupizzoja, tein pari täytettä ruissipseille ja tyttöjen kanssa yhdessä teimme minttusuklaajuustokakun. Pöydän kruunasivat Pilvilinnan leipomon Annan tekemät lohivoileipäkakku sekä täytekakku, jonka sisällä oli mango-ananasmoussea sekä mansikka-limemoussea. Tytöt olivat toivoneet överikakkua ja ihana karkkiunelma paljastuikin laatikosta! Mahtavaa. Kaikki oli niin ihanan pinkkiä lohikakkua myöten, jonka jämiä muuten 3-vuotias popsi eilen kolme lautasellista. Överikakku oli ihanan raikas överipäällysteistä huolimatta ja molemmat kakut niin kauniita, että todellakin kruunasivat kaikki tarjoilut. Lisäksi Anna teki minikuppikakkuja ja marenkeja, joiden rakennetta kovasti kehuttiin. Kakut saatiin pöytään vartti ennen ensimmäisiä vieraita, joten kuvasin ne pienessä kiireessä ja meillä oli äitini kanssa erimielisyyksiä siitä, kummalle puolelle upea kukkaviirikoriste voileipäkakussa kuuluu! Oletteko muuten koskaan nähneet pinkkiä voileipäkakkua, eikö ollut ihana?

Hulinaa piisasi, herkkuja piisasi ja ihania ihmisiä oli koti täynnä. Kuopus olisi halunnut Pipsa possu-kemut ja esikoinen Winx-synttärit, mutta taivuttelin heidät vielä kerran yhteiseen poniteemaan. Kun ensi vuonna isompi on eskarilainen ja toinen yksin päiväkodissa, on tilanne ja kaveripiiri varmasti niin eri, että nämä olivat todennäköisesti vikat tuplakemut. Yritinkin imeä niistä kaiken hulinan ja olin hirveän iloinen, että ihmiset pääsivät paikalle ja jaksoivat juhlia kanssamme. Kun illalla aloimme siivoilla kemujen jälkiä, totesin ettei yksikään juoma ollut kaatunut, astia särkynyt tai mitään muutakaan supersotkua ollut syntynyt, vaikka paikalla oli yli 20 lasta. Oho!

Kuvasaldo jäi pienemmäksi kuin aiemmin, mutta onnistuimme ottamaan perhekuvasta uusinnan, johon saimme neljä sukupolvea isomummoa myöten. Viime vuonna ehdin ottaa yhteiskuvan myös kaikista lapsista, sen puuttumisen tajusin vasta, kun vieraat olivat lähteneet. Sanoin, että otetaan meistä heti alkuun kuva myös nelistään perheenä, se muistui mieleen kun talo oli tyhjentynyt. No, kuvia kuitenkin on, iloista tunnelmaa oli, kaksi hyvin iloista synttärisankaria ja ihan vaaleanpunaiset onnellisuuslasit päässä juhlinut äiti. Juhlat, lapset ja tohina on ehkä parasta mitä tiedän!

Ihanaa alkanutta viikkoa siis kaikille ja hieman pinkkejä tunnelmia sinullekin!

Olenko mä vielä pieni tyttö?

Siinäpä maanantain eniten rintaa puristava kysymys. Olenko mä äiti silti vielä pieni tyttö? Meillä on juhlaviikko ja 3 + 6 veet juhlivat tällä viikolla. Kun onnittelin vähän kiukkuisena herännyttä kolmevuotiastani laulaen, hän hermostui totaalisesti. ”Ei tänään ole mun syntymäpäivä, kun ei ole kakkua!”. Vastasin, että viikonloppuna juhlitaan ja saat kakkua, Peurungassakin sait kakkua. ”Mutta ei tämä ole mikään syntymäpäivä, voisitko äiti leipoa kakun, osaatko sä edes leipoa!” pikkuneiti hermosi. Itseäni alkoi se asian vakavuus naurattaa ja purin huultani ja pyysin, että saan halata. Hän heltyi kiukultaan, tuli syliin ja sanoi ”äiti, mä en halua olla kolme. Olenko mä enää sitten pikkutyttö?”. Oma hihitykseni vaihtui itkun nieleskelemiseksi ja rutistin palleroani vakuuttaen, että hän on ihan aina äidin oma pikkutyttö.

Tällä viikolla kuusi vuotta sitten minusta tuli äiti. Kuusi vuotta ja tuntuu siltä, että on vaikeaa muistaa aikaa ennen äitiyttä. Tai tunteita. Millaista oli, kun ei ollut sitä musertavaa rakkautta, huolta, väsymystä tai hermoraunio-oloa? Tunsinko joskus jotain? Toki rakastin miestäni ja nauroin ja itkin, mutta tunteiden voimakkuus on mennyt äitiyden myötä ihan ihme sfääreihin. Joka ikinen ilta edelleen hiippailen pimeään tökkimään heitä ja katsomaan nukkuvia lapsiani. Miten upeita ja kauniita he ovatkaan. Ja ihan varmasti aina äidin pikkutyttöjä. Vaikka kasvavat liian nopeasti.

Kolmevuotias on nyt yhtä pitkä kuin siskonsa 1,5-vuotiaana, mutta se ei ole hidastanut häntä yhtään. Päinvastoin, tasapaino on hyvä laskettelurinteessä ja sisulla kiivetään ties mihin. Taistelin häntä alas viime viikolla kenkäkaupan kenkälaatikkopinon päältä, minne kiipesi neiti kun sovitin esikoiselle kenkiä. Kun olin saanut hänet alas, alkoi hirveä huuto kun harmitti niin ettei sinne saanut kiivetä. Tässä vaiheessa myyjä tuli luoksemme kyselemään mikä niin harmittaa ja olin ihan hiljaa asiasta, että kenkälaatikot olivat vähän mutrulla.

Pienellä on ollut järjetön vauhti oppimisessa ja tällä hetkellä hän kiipeää ja hyppää ihan hurjan korkealta, jos ei ehdi estää. Siinä ei ole mitään pelkoa. Sen sijaan kun sanoin, että tyttöjen sängyt pitäisi siirtää toisinpäin, pitkä neiti pois vinokaton alta missä lyö päätänsä kattoon meni kolmevuotias aivan jumiin. Ei voi siirtää häntä mihinkään! Saako ottaa edes unilelut mukaan? Yritin selittää, että siirretään koko sänky tuohon metrin päähän siskon sängyn tilalle, mutta hän huolestui niin, etten ole pystynyt tekemään sitä. Tuntuu, että hän on perinyt mieheltä kaiken rämäpäisyyden ja on hyvin liikunnallinen ja vauhdikas, samalla kun hän on ominut panikoivan äitinsä geenejä ja on yllättävän herkkä muutoksille. Hyvin pienillekin sellaisille. On hyvin tärkeää tällä hetkellä, että päällä on aina mekko, joka koskettaa polviin. Ei yläpuolelle, ei nilkkoihin, kun polviin! Huh. Pukeminen on aikamoinen suoritus monesti.

Siinä missä kolmevuotias menee tunteissaan vielä holtitottomasti laidasta laitaan sekunneissa, on minun kuusivuotiaani oikea pikkunainen. Hän piirtelee mekkoja ja miettii yrityksen, oman muotikaupan perustamista. Minä saan hoitaa markkinoinnin kuulemma. Hän haluaa ottaa hassuja kotivideoita heti kun saa puhelimen (isommilla kavereilla on jo!), hänen tyllihamekautensa alkaa olla mennyttä ja päälle on pääasiassa saatava housut ja paita. Siinäpä sitten houkuttelen tunikoihin häntä, ei kelpaa.

Yks kaks hän osaa uida, lasketella ja vaikka mitä muuta. Hän huomioi ja muistaa ihan uskomattomia asioita ja tapahtumia. Kun hän selittää yksityiskohtaisesti jonkin tapahtuman jota en muista, tajuan miten pahalta se tuntuu vieläkin. Että omat vanhemmat eivät muista näin merkityksellistä juttua! Mutta niin me elämmme eri maailmoissa, eivät minunkaan vanhemmat muista montaa pienelle Katjalle tärkeää juttua ja nyt minulta on mennyt moni tyttären isoksi asiaksi kokema asia ohi.

Kuusivuotias on yhtä lailla pikkuneiti kuin vähän jo joku esiteini. Kun isänsä esitteli Laukaassa viikonloppuna koulun, jota kävi vuoden, kuusivuotias totesi ”hohhoijaa, onpa hei tosi mielenkiintoista!”. Apua. Meitä nauratti ja hirvitti yhtä aikaa. Kavereiden kaipuu on suuri ja vanhemmat eivät enää olekaan niin ykkösjuttu. Tai heidän juttunsa. Kuusivuotias jo vähän häpeää, kun pistän kaupassa tanssiksi hyvän biisin soidessa. Kohta hän kävelee 20 metriä jäljessä kaupungilla, muistan vielä kun itse tein niin! Omat vanhemmat olivat maailman noloimpia tietyssä iässä!

Ja ihan vasta äsken hänet nostettiin syliini sunnuntaiaamuna. Siitä alkoi ihan uusi elämänvaihe, se oli täydellinen hyppy tuntemattomaan. Pikkuhiljaa olemme opetelleet tuntemaan toisiamme ja lapsistani on kasvanut reippaita ja itsenäisiä pikkutyttöjä, jotka ovat toisilleen supertärkeitä. Välillä kaduttaa, että olen kannustanut heitä olemaan sosiaalisia ja itsenäisiä, nyt voisin vähän tiukentaa jo talutusnuoraa. He välillä aamuisin leikkivät mieluummin kaksin tai menevät mieluummin kaksin katsomaan Pikku Kakkosta kuin tulevat kainalooni köllimään. Heistä on hienoa osata tehdä se itse. Minusta on kamalaa, etteivät halua kainaloon makoilemaan. Älkää menkö vielä niin kauas! Te olette parasta mitä minulle on tapahtunut ja kyllä, ihan aina aina äidin pikkutyttöjä. Ikävöin varmasti vielä tätä aikaa kun tulivat varauksetta syliin.

Olen kyllä taas käynyt niin suuria tunteita läpi viime aikoina. Näitä synttärikuvia oli yli 50 koevedoskansiossa ja itkin ääneen niitä tutkiessa. Miten ihastuttavia kuvia ja miten hienosti tytöt olivat toimineet kuvaajan kanssa ilman vanhempia, meidät komennettiin oven taa ja hyvä niin. Kuvista kiitän kovasti Saaraa ja Studio Mimi & Nödeä. Niihin tallentui jotenkin älyttömän hyvin tyttöjen persoona, se vaatii oikeaa fiilistä ja otetta, että siihen pystyy.

Huh. Itkin nyt sitten taas tätä kirjoittaessani. Äidin pienet tytöt. Kuinka moni viettää maaliskuussa juhliaan, minusta tuntuu että meillä juhlii koko suku samaan aikaan!