Tavataan sitten siellä taivaan kodissa – ikimuistoinen lauantai

”Tavataan sitten ainakin siellä taivaan kodissa kaikki”

Katsoin mummoani, joka kyynelsilmin kiitti, että olimme tulleet paikalle ja jätti taas jonkinlaisia hyvästejä. Emme uskaltaneet ostaa hänelle mitään lahjaa, koska mummo on kaikkea kulutusta ja ostamista ehdottomasti vastaan. Toimme itsemme ja lasten piirrustukset, itse tehtyä omenasosetta ja äitini itse tekemää mehua. Entinen naapuri toi paljon kortteja ystäviltä. Menimme brunssille Kluuvinkadun Fazerille, jonne mummoni ja ukki veivät vanhempani syömään jo 1970-luvulla, koska se oli hieno paikka keskustassa. Niin se on edelleen.

En ollut nähnyt mummoani lähes puoleen vuoteen ja kun nyt katselin häntä hymyilemässä kukkakimppu kädessä ja kiittelemässä kyynelsilmin mietin, että jos tämä nyt olisi viimeinen kerta kun näemme, muistaisin ainakin ikionnellisen mummon. Joka onnellisena nauroi poikansa höpsöille jutuille, katseli hymyillen pojanpoikaansa, oli kiinnostunut pojantyttären miehen juoksukunnosta, sekä pojantyttärentyttären koulun aloituksesta. Mummo on terävä kuin partaveitsi, joten on vaikeaa kuvitella, että hän heittää hyvästejään vähän joka kerralla. Ihana, onnellinen, vähän kasaan painunut isomummo. Aina hän sanoo, että aika hänestä jättää ja aina hän on yhtä iloinen, terävä ja yhteiskunnasta kiinnostunut. Omilla jaloilla lenkillä käyvä. Supertyyppi.

Kluuvikadun Fazer

Keskustelimme pöydässä brunssilla ollessamme siitä, onko vuonna 1891 perustettu Fazerin kahvila todellakin ollut siinä silloin. Siis ajattelimme, että tehdas on ollut silloin, mutta ei, kyllä se kahvila on perustettu siihen 1800-luvulla, kuten äitini väitti. Karl Fazer perusti tuolloin Kluuvikadulle ranskalais-venäläisen konditorian ja nykyään sieltä saa lounaita, mainiota brunssia, mielettömiä jätskiäannoksia sekä tuliaisia. Kahvilassa on ostettavissa Fazerin uutuussuklaat sekä perinteiset herkut, joten se on täydellinen nähtävyys myös turisteille!

Me suuntasimme brunssille, jonne muuten kannattaa tehdä etukäteen pöytävaraus. Meitä oli 10 henkeä, emmekä kyllä olisi mahtuneet sekaan ex tempore käynnillä. Brunssipöydän valikoima oli sellainen, että harmittelin vielä monta kertaa kotimatkalla miehelle, etten jaksanut syödä enempää. Leipiä oli montaa lajia, salaatteja sitä enemmän, ihania juustoja sekä aivan taivaallista mansikka-raparperihilloa niiden kanssa. Lohta, munakasta, kapriksia, haudutettua teetä ja…. kakkubuffa! Lapset olivat silmät pyöreinä sen äärellä. Oli Geisha-kakkua, suklaakakkua, juustokakkua, brownieta, no, oli kakkua. Itse mietin muuten jo mennessäni paikkaan, että ihanaa saada haudutettua teetä, voin luottaa Fazerilla siihen. Ja sitä sain!

Neljä sukupolvea yhdessä – mikä onni

Takaisin mummoon. Meillä on hyvin pieni suku. Olen kasvanut ilman serkkuja ja isäni on ainoa lapsi. Joskus sitä on ajatellut somesta (!) serkkutapaamisia katsellessaan, että millaista olisi, jos olisi 10 serkkua. Tai olisi vaikka setiä. Olen ajatellut asiaa usein, mutta aina palannut siihen, mitä minulla on. Kiittänyt lujasti siitä. Sillä se on paljon se, eilen taas tuli se todistettua. Minulla on hyvin läsnäolevat vanhemmat, hyvin rakastava isä ja hyvin läheiset mummot. Olen ollut ainoa lapsenlapsi molemmilta puolilta syntyessäni. Arvatkaa mikä prinsessa-asema siitä seuraa!

Meitä oli eilen 10 henkeä brunssilla. 3 puuttui. Siinä olisi jo ollut ns. kaikki. Pieni, sitäkin tärkeämpi, läheisempi ja erittäin kullanarvoinen suku. Oli ihan hurjan arvokasta kävellä eilen pitkin Helsingin katuja lähes puolen vuoden jälkeen (oli ikävä!), nähdä mummoa ja jutella, nähdä perhettä, nähdä mummon onnellisuus. Nähdä miten isäni taantuu vähän pikkupojaksi äitinsä edessä (kukaan ei jaksa nauraa enää isäni kalat on vetteen pissanneet jutulle paitsi mummo), ja samalla nähdä isäni auttamassa häntä kantamaan kahvia ja valitsemaan kakkuja pöytään. Hyi en minä syö makeaa, sanoo mummoni. Haha, ymmärrän, itsekin jätin kakut väliin. Onko tuo pikkupoikakin jo ukki? Aika katoaa tässä seurassa. Olen vain järjettömän kiitollinen siitä, mitä näen ja todistan.

Se parituntinen, jonka eilen olimme Helsingissä oli ihan korvaamaton. Kevään jälkeen se, että sai istua Helsingissä oman pienen perheensä (sen 10 hengen) ympäröimänä tuntui siunaukselta.

Taivaan kodissa nähdään myös mummo. Mutta monta kertaa ennen sitäkin. Olet super! Onnea 94 vee!

18 vuotta sitten ja tänään

Tein tänä aamuna jotain, mitä en ole varmaan tehnyt ikinä ennen. Laitoin kellon soimaan ennen seiskaa, jotta ehdin ajoissa paistaa jääkaappisämpylät aamiaiselle, taikina oli uunissa yön. Yön yli siellä oli myös mignon-juustokakku, leipomiseni määrä on koronan myötä hypännyt potenssiin tuhat tai jotain!

Ihan juuri viime vuonna asuimme Hervannan kaksiossamme ja Tampereella oli hyvin pienet piirit silloinkin, olimme hyvin paljon kaksin. Miehelläni oli 20-vuotissynttärit (apua!) ja päätin tehdä täytekakun. Ajattelin, että onnistuu helposti, sillä olin niitä koti-kotona tehnyt, mutta ei se niin vain onnistunutkaan omassa pikkukeittiössäni. Hermostuin ensimmäiseen lässähtäneeseen kakkuun ja tein uuden. Taisi olla aikaa tai jotain. Sitä 20-vuotiskakkua sitten söimme pienen pienessä keittiössämme kaksin kevätauringon paistaessa.

Vuosia on vierinyt yhden täysi-ikäisyyden verran. Mies on sitä sorttia, että ei tarvitse koskaan kuulemma mitään lahjoja ja mitään synttärijuhlia ei nyt ainakaan halua. Tämä välillä ärsyttää itseäni, sillä minähän olen ihan ääripää. Synttärijuhlat pitää olla, ainakin yksi lahja ja sehän on parasta, kun saa päivän ajan tuntea olevansa prinsessa! Jos miehelle haluaa pitää juhlat, ne ovat sitten yllätyssynttärit. Sellaiset olen järjestänyt mm. kun hän täytti 30 vuotta ja ostimme porukalla myös laskuvarjohypyn lahjaksi. Onneksi järjestin myös viime vuonna yllätyssynttärit, sillä tänä vuonna se ei olisi onnistunutkaan. Ja aina hän on kyllä tykännyt juhlista ja nauttinut ystävistä, ei vain haluaisi olla huomion keskipiste. Kaksi vuotta sitten vietimme juhlapäivää kaksin Kööpenhaminassa ja olimme viiden tunnin pyöräturneella. Siinäpä oli muuten sankarille mieleinen tapa juhlia!

On jännä ajatella yhdessä vietettyjä syntymäpäiviä ja niiden määrää. Monesti viime aikoina miehen juhlat ovatkin olleet hyvin pienet, kun olen täysillä järjestänyt lapsille synttäreitä juuri niiden alla. Pari kertaa olemme juhlineet miestä vastasyntyneen kanssa ihan pää pöhnässä väsymyksestä. Seitsemän vuotta sitten uskaltauduimme ensi kertaa brunssille kolmisin vauvan ollessa kaksiviikkoinen. Hienosti meni, neiti nukkui koko brunssin ajan ja vakuutuimme, että uskallamme lähteä uudestaankin!

Siitä ruskeasilmäisestä pojasta, johon aikanaan ihastuin, on kasvanut ainakin ulkoisesti aikuinen mies. Sisäisesti hän on ihan yhtä pöhkö kuin aiemminkin, siis hyvällä tavalla pöhkö. Hän jaksaa leikkiä tyttäriensä kanssa täysillä, tehdä hyppyreitä lumipenkkoihin ja päätin jo viime viikolla, että tarvitsee oman DIY-blogin, sillä tahdilla lapsille valmistuu kaikki luomukset, mitä keksivät pyytää. Mies rakastaa tehdä käsillään, taas yksi täydellinen vastakohta omaan tekemiseeni. Hän jopa ompeli keppihevoselle silmät viime viikolla, kun minä karsastan neulaa ja lankaa.

Tuo aikuinen mies on ehkä rehellisin ja luotettavin ihminen kenet tiedän. Hän ei liioittele, valehtele tai jätä asioita kertomatta (no okei, on tänne tullut ovelle ties mitä pyöränosia joista ei ole informoitu). Hän sanoo suoraan mitä ajattelee (välillä ehkä liiankin) eikä murehdi ja mieti, mitä muut hänestä ajattelevat, vaan on rehellisesti ja ylpeästi juuri se, mikä on. Taas täydellinen vastakohta itselleni. Mutta esimerkillään hän on saanut minutkin uskomaan itseeni. Valtavan vahva persoona, meidän peruskallio. <3

Hän opettaa tytöille suoraselkäisyyttä ja itsensä kunnioittamista ja muistaa kehua heitä usein. Luotettavuus korostui Thaimaan vuosina, kun hän sukelluskouluttajana vei aika monta ensikertalaista pinnan alle. Se kärsivällisyys, millä sai minutkin lopulta uskaltamaan on uskomatonta. Kun itkin, etten pääse moottoripyöräkortin käsittelykoetta läpi, hän vuokrasi pyörän ja opetti minua viikonlopun yli tauotta Pirkkahallin parkkipaikalla. On se sitten lumilauta, moottoripyörä tai polkupyörä, kuuluu korvissani aina sanat ”luota siihen että se kääntyy, ei se kaadu”. Ja minä hepuloin ja hidastan liikaa ja käännös on ihan tönkkö. Meillä on hyvin erilainen tapa suhtautua elämään, siinä missä minä jännitän ja stressaan, hän elää päivä kerrallaan ja luottaa. Siinä missä minä kirjoitan loputtomiin ja hion pilkkuja, hän ei tuota tekstiä mutta numerot ja käsillä tekeminen on helppo nakki.

Ehkä se sitten menee niin, että vastakohdat täydentävät toisiaan. Oli miten oli, olen onnellinen tästäkin syntymäpäivästä, jona saimme häntä onnitella. Nyt ei vietetä sitä enää kaksin, vaan nelisin. Se on ihan mieletöntä. Hänestä on kasvanut ihana isä.

Näillä fiiliksillä uuteen päivään. Sankari painaa hommia ja meidän pitäisi varmastikin vähän tsempata eskaritehtävissä, aurinkoinen keli on vienyt pihalle ihan tauotta. Aurinkoista tiistaita kaikille! Ja onnea rakas!

P.S. Kakun ohje täällä ja sämpylöiden täällä.

Pääsiäisbileet!

Puolet pääsiäisestä takana, puolet edessä. Mitä olet puuhaillut? Onko mennyt perinteisissä merkeissä? Me siirryimme Kuusamosta Jyväskylään pääsiäispyhinä ja tuntui, että suurin osa liikenteestä soljui kyllä pohjoiseen päin. On se kyllä aikamoinen ajomatka, kuusivuotias menee jo ihan tyytyväisenä, mutta pienempi meinasi loppumatkasta vähän ratketa.

Pää on vähän tyhjä, niin kuin monesti onnistuneen loman jälkeen. Ei tiedä mistä jatkaisi blogissa eikä tiedä mihin ensimmäisenä tarttua kotona. Osa kasseista vielä purkamatta, joten ainakin perinteinen pyykinpesutouhu jatkuu. Työnsimme ihan palaksi menneen, likaisen ja paikatun toppahaalarin lähtiessä suoraan roskikseen, kun mietin ettei sille ole enää kenelläkään käyttöä, mutta on ehjääkin toppavaatetta, joka täytyy hoitaa kesäsäilöön. Kylläpä oli kevät edennyt viikossa! Niin se eteni kyllä Kuusamossakin, alkoi tulla mutapaikkoja esiin rinteissä ja lorina kävi koko ajan, kun lumet lähtivät silmissä.

Aloitimme kuitenkin bileillä paluun pois Kuusamosta, nimittäin mummoni 85-vuotisjuhlilla. Olipa hauskaa saada pitkästä aikaa taas sukua samaan tilaan ja nähdä esimerkiksi tyttöjen serkkuvauvaa. Oli ehkä maailman suloisin näky, kun esikoiseni istui vauva sylissään. Tytöt imivät niin kaiken irti kummitädeistä ja enoista sekä mummista, että itku tuli heti, kun liityimme moottoritielle kohti Tamperetta. Siinä missä äitinsä ikävöi takaisin pohjoiseen, lapset itkivät että mummilaa tulee ikävä. Ihanaa, kun näkivät nyt kaikkia kerralla, heillä on niin useasti ikävä. Onneksi yökyläreissu kummilaan on nyt esikoiselle sovittu, sitä odotellessa!

Villit oli juhlat, voisi melkein niin sanoa, kun pysähdyin katsomaan mummin korkkareilla kolkuttavaa kolmevuotiasta, valssiksi laittanutta veljeäni, toista joka alkoi riisua kun halusi esitellä Desigualin paidan alla ollutta Makian muumipaitaa tai kovaan ääneen höhöttävää isääni. Mutta toivottavasti mummo nautti eikä uuvahtanut liikaa tästä elämästä luonaan. Alakerran naapurikin kiitteli varmasti korkkaritepsuttajaa, mutta toisaalta juhlat olivat keskipäivällä, ehkä hän selvisi.

Sellainen pääsiäiskeikaus! Täällä jatketaan kohti arkea ja suunnittelin, josko kävisin vaikka villasukkajumpassa. Kuka tietää mikä on villasukkajumppa?

Nautinnollista pääsiäisen jatkoa!