Tästä ei pitänyt kirjoittaa, mutta kun he räjäyttivät pankin!

On vuosi 1993. Olen nauhoittanut naapurilta hienolla tuplamankallani tyhjälle C-kasetille Dingon Kerjäläisten valtakunta-albumin ja kuuntelen sitä istuskellen vesisängyssäni. Neumannin äänessä on jotain vangitsevaa. Se menee läpi esiteinin sielun ja osuu siellä johonkin syvälle. Istun sängyllä ja kirjoitan – en seiniin autiotalojen vaan päiväkirjaan. Niitä täyttyy teinivuosien aikana loputtoman monta, ne kuulevat teinin sielunmaiseman tuskan ja kasettimankassa Nipa tuntuu ymmärtävän siitä myös paljon.

Ja kuluneet kulmahampaat loput kynsistä syö….” kajahtaa teatterin lavalla lähes 30 vuotta myöhemmin. Tekee mieli laulaa mukana, osaan kaikki edelleen sanasta sanaan ja teini sisälläni herää. Samaan aikaan lavan täyttää lähes 100 lukioikäistä nuorta. Tuo näky on jo itsessään ihan hurjan vaikuttava, mutta jotain räjähtää sisällä, kun he alkavat laulaa. Siis kuinka hyvin he voivat vetää! Ensimmäisten sekuntien aikana kaikki epäilykseni siitä, ettei näitä biisejä voi tulkita kukaan muu kuin Nipa omintakeisella tyylillään katoavat.

Neumann on tehnyt yllättävänkin iättömiä lauluja, kun niitä kuuntelee 2020-luvun nuorison suusta tulkittuna. Ne kääntyvät muitta mutkitta tähänkin päivään ja niiden ympärille on rakennettu upea ja ammattimainen musikaali, joka kertoo samaistuttavasti lukioikäisten ihmisten rimpuilusta elämässä, kaveruudesta, koulukiusaamisesta sekä muista polttavista aiheista. Kuinka ihanasti rakkaus ja ihastuminen kumpuilee pitkin tarinaa ja kuinka täysillä pystyn eläytymään esimerkiksi hetkeen koulun terveydenhoitajan luona. Kun elämä ei menekään niin helposti ja kipuilua riittää.

Tampereen työväen teatterin lavalla nähtävä Dingo-musikaali, Nahkatakkinen tyttö, on esitys, jota ei voi kuvailla ilman ylityssanoja. Se on hervottoman hyvä. Nuoret ovat lavalla uskomattoman aitoja ja heidän intonsa tehdä tätä musikaalia säteilee aivan varmasti takariviin asti. Heidän äänensä ovat puhtaita ja kuulaita ja kyynel nousee silmään, kun yksi pääosan esittäjistä, Kataa esittävä Helmi Hollstörm avaa suunsa ensi kertaa. Myös ”tätikööri” Sylvi (Sanna Stolberg), Aili (Tinja Taipale) sekä Helmi (Josephne Lenick) on mielettövän hyvä trio. Tuntuu väärältä kyllä nostaa ketään esiin, sillä kaikki on mielettömän hyviä ja ottavat paikkansa lavalla. Puhumattakaan bändistä taustalla, upeaa! Eikö heitä jännitä, mietin? Olisin pyörtynyt lavalle lukioikäisenä, mutta varmasti porukassakin on voimaa!

Ohjaaja Marietta Kunnas on tehnyt tarinasta erilaisen kuin aiemmin esitetyt ja vaikken ole niitä nähnyt, sanon, että tämä tarina toimii ja uppoaa kuin häkä. Surullisten teemojen lisäksi tarina on täynnä hauskoja pieniä vitsejä ja elämäniloa, joka ei tee esityksestä surumielistä. Tampereen yhteiskoulun ilmaisutaidon lukio juhlii 125-vuotista taivaltaan ensi lokakuussa ja juhlavuosi aloitetaan tällä mielettömällä yhteisproduktiolla TTT:n kanssa. Uskomattoman työn ovat tehneet ja saaneet aikaiseksi Suuren näyttämön todellakin täyttävän esityksen.

Lopussa porukka seisoo, hakkaa käsiään yhteen (milloin olisi sattunut käsiin taputtamisesta), laulaa mukana Autiotaloa ja uskon, että joka ikinen salissa ollut nautti täysillä parituntisestaan. Kuin olisi elänyt palan nuoruudestaan uudelleen, niin samaistuttava esitys oli. Ja miksi ihmeessä ajattelin, etten kirjoita tästä mitään? Esityksiä on vain muutama ja nekin loppuunvarattuja, sillä nuorilla on koulu hoidettavanaan. Ajattelin siis, etten voi sanoa, että mene ja koe tämä. Sinun on pakko nähdä tämä. Sitten tulin järkiini ja totesin, että meneehän tämä ainakin kiitoksena tekijöille. Ehkä parasta teatteria, mitä olen aikoihin nähnyt. Kliseistä, mutta sanon tämän silti: näistä nuorista kuullaan vielä. Kun laitoin pätkän loppuaplodeista ja laulusta Instastorien puolelle (@optimismiakatja, näette vielä iltaan asti tuon pätkän), sain viestin, että kylmät väreet meni sen 15 sekuntin aikana, vaikka katsoi ruudun läpi. Ymmärrän hyvin. Kehuimme seurani Annan kanssa esityksen läpi jo väliajalla. Se upposi ja syvälle.

Eilinen ilta oli elämys, jollainen jokaisen tulisi saada kokea teatterissa. Kiitos ja kumarrus, mieletön duuni tyypit!

*liput saatu

Miksi Juhannustanssit ei vedä yleisöä?

Lokakuussa Tampereen Työväen Teatterissa sai ensi-iltansa tulkinta Hannu Salaman kirjallisuusklassikosta Juhannustanssit. Katselin kiinnostuneena Instagrammissa paikalla olleiden stooreja ja suurin osa tuntui olevan hieman hämmentyneitä näkemästään, yhden todella ylistävän arvion tuoreeltaan näin. En itse päässyt ensi-iltaan, vaan meni marraskuun loppuun, että löytyi aika joka sopi niin lapsenvahdille kuin johon osui näytelmän esitys. Muutamia viikkoja sitten satuin lukemaan Aamulehdestä jutun, että Juhannustanssit pyörivät hyvinkin tyhjälle katsomolle, mutta teatterinjohtaja Otso Kautto ei ollut lehden haastattelussa huolissaan – tähän osattiin varautua ja esitys on budjetoitu 50 prosentin mukaan. Kun lähdimme miehen kanssa viime viikolla Juhannustansseihin keskellä joulunodotusta, osasinkin odottaa jotain erilaista, erikoista ja ehkä hämmentävää. Ja toden totta, katsomo oli ehkä puolillaan.

Mistä Juhannustanssit kertovat? En ole lukenut alkuperäistä 1960-luvulla ilmestynyttä teosta, joka kertoo juhannuksen vietosta, on alkoholin ja sukupuolisuhteiden ryydittämä ja josta kirjailija sai kolme kuukautta ehdollista vankeutta rangaistukseksi jumalanpilkasta. Muurari Hiltunen kun siinä vetää aikamoisen jumalanpilkkasaarnaan, joka Tampereen Työväen Teatterin versiossa 50 vuotta myöhemmin on hämmentävästi naisnäyttelijä Minea Långin esittämä, valtavan vaikuttava monologi. Minea on vasta lainassa näyttelijäopinnoistaan, mutta hänestä kuullaan vielä varmasti, niin vahvasti hän vetää muurari Hiltusen roolin.

Näytelmä tulee vahvasti iholle, sen saa katsoja todeta jo ennen kuin pääsee edes katsomoon. Näyttelijät ovat viettämässä juhannusta lämpiössä yleisön seassa ja huutelevat ”hyvää juhannusta” ja bändi raahaa kamojaan paikalle. Alakerrassa on vastaanottamassa pöhinäteltta ja odotellessan näytöksen alkua voi pelailla vaikka mökkipelejä. Selvää on, että jostain erilaisesta on kyse.

Katsomoon on puolestaan rakennettu ulkohuussi riville 7 ja katsomo taipuu muutenkin osaksi esitystä näyttelijöiden kiipeillessä penkeille osassa kohtauksia. Lavalla puolestaan on pyörivä bussi, joka muuttuu niin tanssilavaksi kuin bussiksi, joka lopussa joutuu onnettomuuteen. Näyttelijät vetävät tauotta täysillä laulaen, juosten, huutaen ja kontaten. Esitys vaikuttaa fyysisesti hyvin rankalta ja eräänlaisen pääroolin siinä vetää Helmi-Leena Nummela, joka on samalla kaunis bändin laulaja kuin kertojankin ääni.

Mitä näytelmä sitten viestii? Siitä voidaan varmasti olla montaa mieltä, sillä useampaan otteeseen olo on hieman hämmentynyt. Ohjaaja Linda Wallgren sekä käsikirjoittaja Juho Gröndahl ovat itsekin kolmekymppisiä pätkätyösukupolven kasvattaja. He ovat tuoneet näyttämölle tämän sukupolven epävarmuuden, ahdistuksen sekä pelon tulevasta ajasta ja ilmastonmuutoksesta. Näyttelijät kiskovat lenkkarit jalkaan ja juoksevat oravanpyörässä, jota ei voi pysäyttää, välillä joku kaatuu, mutta ylös on noustava ja jatkettava juoksua. Välillä fiktio muuttuu faktaksi ja näyttelijöistä puhutaan heidän omilla nimillään ja mietitään, joko pääsisi kotiin, pitäisikö mennä lakkoon vai mitä. Kokko palaa holtittomasti, joku juhannusporukasta syttyy tuleen, on epätoivoisia rakkaussuhteita, sauna (ja sauna-Timo) sekä paljon alkoholia. Kunnon juhannusmeno siis!

Sinällään esitys on hyvinkin viihdyttävä ja varmasti jotain, mitä ei ole hetkeen teatterissa koettu. Miksi se ei vedä yleisöä? Uskon, että osaa katsojista ahdistaa miten iholle se tulee. Kohdassa, kun lavalle pitäisi saada joku yleisöstä auttamaan kohtauksessa ovat ihmiset hiljaa ja salissa mielestäni hieman painostava tunnelma. Joku näyttelijöistä heittää, että josko lavalle menisi eturivissä istuva kiekkolegenda Raimo Helminen, mutta lopulta rohkea Raipe kakkonen ilmoittautuu ja onkin esityksessä loppuun asti. Kun näyttelijät kipuavat lemmiskelykohtauksessa yleisön sekaan olen näkevinäni parin katsojan kasvoilla ahdistusta ja jumalansaarna-kohtaus hätkähdyttää näin yli 50 vuotta myöhemminkin. Enpä itsekään haluaisi mummoni kanssa istua teatterissa sitä katsomassa.

Silti suosittelen, että menet ja koet tämän. Sillä todellinen elämys ja kokemus tämä teatteri on, eikä sitä kannata jättää välistä. Minä itse pidin todella paljon siitä, että näyttelijät olivat yleisön seassa ja mukana niin alussa kuin väliajallakin. Se toi ihan uuden latauksen näytelmään. Toisaalta taas kohdassa, jossa etsittiin vapaaehtoista yleisöstä mukaan ja tunnelma oli hieman piinaava, toivon täyttä salia ja enemmän fiilistä. Ihan ehdoton pikkujoulunäytelmä tämä varmasti on, silloin porukka saattaa olla enemmän mukana!

Mielettömän työn näyttelijät tekevät lavalla ja katsojien seassa tuon kaksi ja puolituntisen aikana. Tällä näytelmällä halutaan selkeästi vähän ravistella ajattelemaan ja siinä se kyllä onnistuu. Oletko käynyt katsomassa tai lukenut teoksen?

*liput saatu

Muureja murtava Billy Elliot

Torstaina astelin pyöräilykypärä päässä vauhdilla kohti Tampereen työväen teatteria. Alkamassa oli Billy Elliotin ensi-ilta ja minä tapani mukaan pyyhälsin paikalle tukka pystyssä ja välttelin tehokkaasti niin kameroita kuin punaista mattoa. Mutta wau mikä tunnelma talossa oli! Tupa täynnä ihmisiä, puheensorinaa ja sekä innostunutta fiilistä. Jännityksellä odotin mitä tuleman pitää, oli ihan erilaista mennä katsomaan näytöstä sen jälkeen, kun oli seurannut harjoituksia ja hiippaillut kulisseissa. Täältä voit lukea tuosta reissusta! Koska ohjaaja Samuel Harjanne oli sanonut, että ensi-ilta on hänelle luopumisen paikka pojista ja he saavat alkaa loistaa, kurkin tuolistani hänen reaktioitaan pariinkin otteeseen esityksen aikana.

Istumme Annan kanssa paikoillemme salissa ja esitys alkaa yllättäen videolla, jossa kerrotaan ajankuvaa 1980-luvulta, jonne musikaali sijoittuu. Se kertoo pitkään kestäneestä kaivoslakosta Margaret Thatcherin hallintokaudella ja siitä, kuinka työttömyys kosketti satojatuhansia brittiläisiä. Tuon taistelun keskellä nuori poika Billy käy nyrkkeilytunneilla vaikkei haluaisi ja eksyy vahingossa eräänä päivänä balettitunnille. Loppu on historiaa.

Musikaali on kestänyt varmaankin 10 minuuttia, kun olen nauranut, niellyt kyyneleitä ja katsonut alun kohtausta vähän jopa irvistäen, sillä alussa esitetty nyrkkeilytreenikohtaus on ahdistavan väkivaltainen. Siihen sitten jääkin kyllä suurin osa väkivallasta ja alkaa tanssi ja laulu. Ensimmäisen vartin jälkeen on selvää, ketkä ovat musikaalin tähtiä: nuoret pojat, Billy sekä Michael. Rooleissa vuorottelee kolme poikaa, torstain ensi-illassa olivat vuorossa Simo Riihelä sekä Ilmari Kujansuu. En kerta kaikkiaan pysty katsomaan heidän esiintymistään itkemällä ja nauramalla vuorotellen. Poikien heleissä äänissä on jotain todella koskettavaa ja kuollutta äitiään muisteleva Billy meinaa aiheuttaa itkukohtauksen. Pojat esiintyvät ammattimaisesti, varmasti, laulavat ja tanssivat upeasti eikä pienintäkään jännitystä näy. Jo heidän takiaan tämä musikaali pitäisi nähdä.

Ihania ovat muutkin lapsinäyttelijät, joista pienin saa heti alussa yleisön remahtamaan nauruun. Esityksessä kiroillaan paljon, mikä tuntuu välillä vähän hurjalta lapsinäyttelijöiden suuhun, mutta sekin kuuluu tuohon ajankohtaan ja kaivostyöläisten elämään. Vaikka lapset ovat ehdottomasti esityksen tähtiä, koko joukko vetää mielettömän hyvin. Petra Karjalaisen esittämä rouva Wilkinson on ihastuttavan ronski naishahmo ja Billyn mummo aiheuttaa useammat naurut. Se tässä esityksessä onkin ehkä parasta, että vaikka aihe on vakava ja ajankuva vähintäänkin surkea, ei mikään ole niin surkeaa tai epätoivoista, etteikö huumoria olisi saatu vähän joka väliin mukaan. Itkin ja nauroin siis tasapuolisesti. Aihe on ajankohtainen edelleen: voivatko pojat harrastaa balettia tai pukeutua mekkoihin, jos siltä tuntuu? Billy ja Michael murtavat muureja 1980-luvun Iso-Britannia.

En muista, koska olisin ollut teatterissa yhtä vaikuttunut. Pojat lauloivat tiensä suoraan sydämeen. Esiintyivät vilpittömän aidosti ja vakuuttavasti. Yllätyksiltäkään en voinut välttyä, sillä kun Billy löysi kaverinsa Michaelin pukeutuneena mekkoon, olikin lava täynnä äijiä mekoissaan tanssimassa. Tai kun lopussa pojat kohtaavat… No, näette sitten, kun menette katsomaan! Lopun angry dance on myös todella vaikuttava ja pitkä veto yksinään Billyä esittävältä Simolta. Sitä katsoessani ajattelin vain yleisössä varmasti istuneita vanhempia ja aloin itkeä pelkästä ajatuksesta, kuinka järjettömän ylpeinä he istuvat jossain tuolla pimeässä. Seuraavat, miten upea näyttelijänalku pojastaan on Billy-koulun myötä kehittynyt.

Kun esitys loppui, koko sali taputti seisaallaan. Esiintyjät näyttivät vilpittömän onnellisilta ja useampi pyyhki silmäkulmiaan taputusten aikana. Aamulehden arvostelun mukaan aplodit kuuluivat ulos kadulle asti ja tämä voi olla hyvinkin totta: itse taputin niin, että olkapäissä asti kihelmöi. Näinhän sen kuuluukin mennä, teatteri sai jokaisen aistin äärimmilleen. Kotiin pyöräilessä olin yhtä hymyä: mieletön elämys!

Onko Billy Elliotin tarina tuttu, suuntaatko katsomaan? Iloista uutta viikkoa!

* liput esitykseen saatu
* kuvat 2 ja 3 Tampereen Työväen Teatterin pressikuvia