Miksi Juhannustanssit ei vedä yleisöä?

Lokakuussa Tampereen Työväen Teatterissa sai ensi-iltansa tulkinta Hannu Salaman kirjallisuusklassikosta Juhannustanssit. Katselin kiinnostuneena Instagrammissa paikalla olleiden stooreja ja suurin osa tuntui olevan hieman hämmentyneitä näkemästään, yhden todella ylistävän arvion tuoreeltaan näin. En itse päässyt ensi-iltaan, vaan meni marraskuun loppuun, että löytyi aika joka sopi niin lapsenvahdille kuin johon osui näytelmän esitys. Muutamia viikkoja sitten satuin lukemaan Aamulehdestä jutun, että Juhannustanssit pyörivät hyvinkin tyhjälle katsomolle, mutta teatterinjohtaja Otso Kautto ei ollut lehden haastattelussa huolissaan – tähän osattiin varautua ja esitys on budjetoitu 50 prosentin mukaan. Kun lähdimme miehen kanssa viime viikolla Juhannustansseihin keskellä joulunodotusta, osasinkin odottaa jotain erilaista, erikoista ja ehkä hämmentävää. Ja toden totta, katsomo oli ehkä puolillaan.

Mistä Juhannustanssit kertovat? En ole lukenut alkuperäistä 1960-luvulla ilmestynyttä teosta, joka kertoo juhannuksen vietosta, on alkoholin ja sukupuolisuhteiden ryydittämä ja josta kirjailija sai kolme kuukautta ehdollista vankeutta rangaistukseksi jumalanpilkasta. Muurari Hiltunen kun siinä vetää aikamoisen jumalanpilkkasaarnaan, joka Tampereen Työväen Teatterin versiossa 50 vuotta myöhemmin on hämmentävästi naisnäyttelijä Minea Långin esittämä, valtavan vaikuttava monologi. Minea on vasta lainassa näyttelijäopinnoistaan, mutta hänestä kuullaan vielä varmasti, niin vahvasti hän vetää muurari Hiltusen roolin.

Näytelmä tulee vahvasti iholle, sen saa katsoja todeta jo ennen kuin pääsee edes katsomoon. Näyttelijät ovat viettämässä juhannusta lämpiössä yleisön seassa ja huutelevat ”hyvää juhannusta” ja bändi raahaa kamojaan paikalle. Alakerrassa on vastaanottamassa pöhinäteltta ja odotellessan näytöksen alkua voi pelailla vaikka mökkipelejä. Selvää on, että jostain erilaisesta on kyse.

Katsomoon on puolestaan rakennettu ulkohuussi riville 7 ja katsomo taipuu muutenkin osaksi esitystä näyttelijöiden kiipeillessä penkeille osassa kohtauksia. Lavalla puolestaan on pyörivä bussi, joka muuttuu niin tanssilavaksi kuin bussiksi, joka lopussa joutuu onnettomuuteen. Näyttelijät vetävät tauotta täysillä laulaen, juosten, huutaen ja kontaten. Esitys vaikuttaa fyysisesti hyvin rankalta ja eräänlaisen pääroolin siinä vetää Helmi-Leena Nummela, joka on samalla kaunis bändin laulaja kuin kertojankin ääni.

Mitä näytelmä sitten viestii? Siitä voidaan varmasti olla montaa mieltä, sillä useampaan otteeseen olo on hieman hämmentynyt. Ohjaaja Linda Wallgren sekä käsikirjoittaja Juho Gröndahl ovat itsekin kolmekymppisiä pätkätyösukupolven kasvattaja. He ovat tuoneet näyttämölle tämän sukupolven epävarmuuden, ahdistuksen sekä pelon tulevasta ajasta ja ilmastonmuutoksesta. Näyttelijät kiskovat lenkkarit jalkaan ja juoksevat oravanpyörässä, jota ei voi pysäyttää, välillä joku kaatuu, mutta ylös on noustava ja jatkettava juoksua. Välillä fiktio muuttuu faktaksi ja näyttelijöistä puhutaan heidän omilla nimillään ja mietitään, joko pääsisi kotiin, pitäisikö mennä lakkoon vai mitä. Kokko palaa holtittomasti, joku juhannusporukasta syttyy tuleen, on epätoivoisia rakkaussuhteita, sauna (ja sauna-Timo) sekä paljon alkoholia. Kunnon juhannusmeno siis!

Sinällään esitys on hyvinkin viihdyttävä ja varmasti jotain, mitä ei ole hetkeen teatterissa koettu. Miksi se ei vedä yleisöä? Uskon, että osaa katsojista ahdistaa miten iholle se tulee. Kohdassa, kun lavalle pitäisi saada joku yleisöstä auttamaan kohtauksessa ovat ihmiset hiljaa ja salissa mielestäni hieman painostava tunnelma. Joku näyttelijöistä heittää, että josko lavalle menisi eturivissä istuva kiekkolegenda Raimo Helminen, mutta lopulta rohkea Raipe kakkonen ilmoittautuu ja onkin esityksessä loppuun asti. Kun näyttelijät kipuavat lemmiskelykohtauksessa yleisön sekaan olen näkevinäni parin katsojan kasvoilla ahdistusta ja jumalansaarna-kohtaus hätkähdyttää näin yli 50 vuotta myöhemminkin. Enpä itsekään haluaisi mummoni kanssa istua teatterissa sitä katsomassa.

Silti suosittelen, että menet ja koet tämän. Sillä todellinen elämys ja kokemus tämä teatteri on, eikä sitä kannata jättää välistä. Minä itse pidin todella paljon siitä, että näyttelijät olivat yleisön seassa ja mukana niin alussa kuin väliajallakin. Se toi ihan uuden latauksen näytelmään. Toisaalta taas kohdassa, jossa etsittiin vapaaehtoista yleisöstä mukaan ja tunnelma oli hieman piinaava, toivon täyttä salia ja enemmän fiilistä. Ihan ehdoton pikkujoulunäytelmä tämä varmasti on, silloin porukka saattaa olla enemmän mukana!

Mielettömän työn näyttelijät tekevät lavalla ja katsojien seassa tuon kaksi ja puolituntisen aikana. Tällä näytelmällä halutaan selkeästi vähän ravistella ajattelemaan ja siinä se kyllä onnistuu. Oletko käynyt katsomassa tai lukenut teoksen?

*liput saatu

Muureja murtava Billy Elliot

Torstaina astelin pyöräilykypärä päässä vauhdilla kohti Tampereen työväen teatteria. Alkamassa oli Billy Elliotin ensi-ilta ja minä tapani mukaan pyyhälsin paikalle tukka pystyssä ja välttelin tehokkaasti niin kameroita kuin punaista mattoa. Mutta wau mikä tunnelma talossa oli! Tupa täynnä ihmisiä, puheensorinaa ja sekä innostunutta fiilistä. Jännityksellä odotin mitä tuleman pitää, oli ihan erilaista mennä katsomaan näytöstä sen jälkeen, kun oli seurannut harjoituksia ja hiippaillut kulisseissa. Täältä voit lukea tuosta reissusta! Koska ohjaaja Samuel Harjanne oli sanonut, että ensi-ilta on hänelle luopumisen paikka pojista ja he saavat alkaa loistaa, kurkin tuolistani hänen reaktioitaan pariinkin otteeseen esityksen aikana.

Istumme Annan kanssa paikoillemme salissa ja esitys alkaa yllättäen videolla, jossa kerrotaan ajankuvaa 1980-luvulta, jonne musikaali sijoittuu. Se kertoo pitkään kestäneestä kaivoslakosta Margaret Thatcherin hallintokaudella ja siitä, kuinka työttömyys kosketti satojatuhansia brittiläisiä. Tuon taistelun keskellä nuori poika Billy käy nyrkkeilytunneilla vaikkei haluaisi ja eksyy vahingossa eräänä päivänä balettitunnille. Loppu on historiaa.

Musikaali on kestänyt varmaankin 10 minuuttia, kun olen nauranut, niellyt kyyneleitä ja katsonut alun kohtausta vähän jopa irvistäen, sillä alussa esitetty nyrkkeilytreenikohtaus on ahdistavan väkivaltainen. Siihen sitten jääkin kyllä suurin osa väkivallasta ja alkaa tanssi ja laulu. Ensimmäisen vartin jälkeen on selvää, ketkä ovat musikaalin tähtiä: nuoret pojat, Billy sekä Michael. Rooleissa vuorottelee kolme poikaa, torstain ensi-illassa olivat vuorossa Simo Riihelä sekä Ilmari Kujansuu. En kerta kaikkiaan pysty katsomaan heidän esiintymistään itkemällä ja nauramalla vuorotellen. Poikien heleissä äänissä on jotain todella koskettavaa ja kuollutta äitiään muisteleva Billy meinaa aiheuttaa itkukohtauksen. Pojat esiintyvät ammattimaisesti, varmasti, laulavat ja tanssivat upeasti eikä pienintäkään jännitystä näy. Jo heidän takiaan tämä musikaali pitäisi nähdä.

Ihania ovat muutkin lapsinäyttelijät, joista pienin saa heti alussa yleisön remahtamaan nauruun. Esityksessä kiroillaan paljon, mikä tuntuu välillä vähän hurjalta lapsinäyttelijöiden suuhun, mutta sekin kuuluu tuohon ajankohtaan ja kaivostyöläisten elämään. Vaikka lapset ovat ehdottomasti esityksen tähtiä, koko joukko vetää mielettömän hyvin. Petra Karjalaisen esittämä rouva Wilkinson on ihastuttavan ronski naishahmo ja Billyn mummo aiheuttaa useammat naurut. Se tässä esityksessä onkin ehkä parasta, että vaikka aihe on vakava ja ajankuva vähintäänkin surkea, ei mikään ole niin surkeaa tai epätoivoista, etteikö huumoria olisi saatu vähän joka väliin mukaan. Itkin ja nauroin siis tasapuolisesti. Aihe on ajankohtainen edelleen: voivatko pojat harrastaa balettia tai pukeutua mekkoihin, jos siltä tuntuu? Billy ja Michael murtavat muureja 1980-luvun Iso-Britannia.

En muista, koska olisin ollut teatterissa yhtä vaikuttunut. Pojat lauloivat tiensä suoraan sydämeen. Esiintyivät vilpittömän aidosti ja vakuuttavasti. Yllätyksiltäkään en voinut välttyä, sillä kun Billy löysi kaverinsa Michaelin pukeutuneena mekkoon, olikin lava täynnä äijiä mekoissaan tanssimassa. Tai kun lopussa pojat kohtaavat… No, näette sitten, kun menette katsomaan! Lopun angry dance on myös todella vaikuttava ja pitkä veto yksinään Billyä esittävältä Simolta. Sitä katsoessani ajattelin vain yleisössä varmasti istuneita vanhempia ja aloin itkeä pelkästä ajatuksesta, kuinka järjettömän ylpeinä he istuvat jossain tuolla pimeässä. Seuraavat, miten upea näyttelijänalku pojastaan on Billy-koulun myötä kehittynyt.

Kun esitys loppui, koko sali taputti seisaallaan. Esiintyjät näyttivät vilpittömän onnellisilta ja useampi pyyhki silmäkulmiaan taputusten aikana. Aamulehden arvostelun mukaan aplodit kuuluivat ulos kadulle asti ja tämä voi olla hyvinkin totta: itse taputin niin, että olkapäissä asti kihelmöi. Näinhän sen kuuluukin mennä, teatteri sai jokaisen aistin äärimmilleen. Kotiin pyöräilessä olin yhtä hymyä: mieletön elämys!

Onko Billy Elliotin tarina tuttu, suuntaatko katsomaan? Iloista uutta viikkoa!

* liput esitykseen saatu
* kuvat 2 ja 3 Tampereen Työväen Teatterin pressikuvia

Elämyspäivä Billy Elliotin kulisseissa

Viime viikolla tapahtui jotain hurjan jännittävää: pääsin ensimmäistä kertaa eläessäni kurkkimaan teatterin lavasteisiin ja seuraamaan musikaalin harjoituksia! Hiivimme tyhjänä olleeseen Tampereen Työväen Teatteriin ja humpsahdmme täysillä käynnissä olleisiin harjoituksiin. Olin väittänyt ennen tätä iltapäivää, etten hirveästi käy teatterissa. No, en käykään jos verrataan seurueessamme olleeseen teatteriharrastajaan Katriin, joka on näytöksissä kuulemma 4-6 kertaa viikossa. Mutta kun aloin miettimään viime aikoina nähtyjä näytöksiä ja sepustamaan näkemistäni Huojuvasta Talosta, Peppi Pitkätossusta lapseni kanssa ja kuin meidän elämästä kertoneessa talo-ongelmaisesta remonttiesityksestä Rempallaan, tajusin, että olen aina nauttinut teatterista suuresti. Jokainen näkemäni esitys on painunut kokonaisvaltaisena elämyksenä mieleen, ihan eri tavalla kuin esimerkiksi jokin tusinaleffa.

Teatterissa käymistä vaikeuttaa tällä hetkellä se, että kävisin siellä mielelläni mieheni kanssa, mutta esitykset venyvät yli lasten nukkumaanmenoajan, joten siksi ei tule iltaisin yleensä lähdettyä. Nyt kun mietin viime vuoden Peppi-elämystä lapseni kanssa, totesin, että pakko päästä näkemään ja kokemaan joku lasten teatteri. Kuinka paljon hän onkaan siitä puhunut! Ja tiedättekö, minulle selvisi viime viikolla ihan uusi asia: opiskelijat saavat teatterilippuja -50% alennuksella tuntia ennen näytöstä. Aika huima etu vai mitä?

Mutta asiaan, eli siihen, kun hipsimme Samuel Harjanteen ohjaaman musikaalin, Billy Elliotin harjoituksiin. Pala nousi kurkkuun heti, sillä oikeassa teatterissa on jotain todella koskettavaa. Pelkästään se äänen käyttö, mihin teatteriammattilaiset pystyvät on upeaa. Laulu raikasi meidän istahtaessa tyhjään saliin. Oli mahtavaa seurata millaisella otteella Samuel ohjasi varsinkin lapsinäyttelijöitä. Jo harjoitusten seuraaminen itketti, lasten näyttelemisen seuraaminen oli todella liikuttavaa. Samuel ohjasi heitä upean kaverillisella otteella ja kertoi harjoitusten jälkeen yhdessä koreografi Jari Saarelaisen kanssa, että ensi-illasta tulee heille kova paikka. Lapsinäyttelijät ovat olleet Billy-koulussa yli 1,5 vuoden ajan ja nyt ohjaajan on aika ”päästä irti” ja antaa heidän loistaa. Tilanne tulee olemaan haikea. Billy-kouluun valittiin aikanaan 16 poikaa, joista kolme vetää Billyn roolia ja toiset kolme hänen parhaan ystävänsä, Michaelin roolia. Itse asiassa jännitystäkin hommassa on, sillä voi olla, että äänenmurros löytää pääosan esittäjät kun musikaali vielä pyörii. Tämän vuoksi rooleihin onkin jo etsitty lisää poikia, jotta esitykset voisivat pyöriä tauotta.

Billy Elliot-musikaali tulee olemaan suurin tähän mennessä  Tampereen Työväen Teatterissa tehty musikaali ja lavalle nousee yhteensä 55 esiintyjää Billy roolissa vuorottelevat kolme poikaa, Jiri Rajala, Simo Riihelä sekä Osku Perkiö. Tarina perustuu vuonna 2000 ilmestyneeseen elokuvaan. Billy on nuori brittiläispoika, joka haluaa nyrkkeilemisen sijaan tanssia balettia. Ajankuva 1980-luvun Englannista sekä hiilikaivostyöntekijöiden lakosta on varmasti onnistunut ja lavasteet tukivat mahtavasti tuota aikaa, jopa likainen tiskiallas oli mietitty jokaista yksityiskohtaa myöden. 1984-85 ollut lakko aiheutti sen, että miljoonan työttömän sijaan Britanniassa oli lakkojen jälkeen viisi miljoona työtöntä. Tuon myllerryksen keskellä Billy tahtoo tanssia ja kokee kovaa vastarintaa yrityksessään.

Pääsimme harjoitusten lisäksi kurkkimaan teatterin lavasteisiin ja se jos mikä oli huima kokemus. En tajunnutkaan kuinka valtava rakennus Tampereen Työväen Teatteri on! Seikkailimme käytäviä pitkin kurkkimaan muun muassa maskeeraajien hommia sekä valtavaa työtilaa, jossa nikkaroidaan lavasteita. Kulisseista löytyi myös metallipaja, jossa lavasteita valmistuu sekä puvustamo, jossa viiden naisen voimin ommellaan mittojen mukaan kaikki esitysasut. Päätä huimasi, kun mietti paljonko käsityötä jokaisen esityksen takana on ja arvostus teatteria kohtaan nousi tällä tutustumisreissulla!

Kun tiedän, että ohjaaja ja koreografi kyynelehtivät ensi-illassa, itken varmasti sitä ajatellessa itsekin tuplamäärän. Jännitän todella 18.10.2018 olevaa ensi-iltaa poikien puolesta. Kukakohan heistä vetää ekana pääroolin? Oikeastaan ensi-iltoja tulee olemaan kolme, sillä jokainen poika saa loistaa ensimmäistä kertaa oikeassa showssa vuorollaan.

Mielenkiintoisen teatterirupeaman jälkeen kävelimme kivenheiton päässä olevaan saunaravintola Kuumaan, jossa pääsee niin saunomaan kuin syömään hyvin teatterin jälkeen. Mutta siitä höpöttelen erikseen omassa postaukssaan, ettei tästä tule liian pitkää romaania. Huomaatte, että innostuin ihan valtavasti teatterihommista, kun pääsi vähän lähemmäs ohjaajan ja näyttelijän maailmaa!

Kiitos valtavasti tästä mahdollisuudesta Tampereen Työväen Teatteri ja kiitos seurasta Viikonloppukokki, Kolmistaan, Savusuolaa, My kind of Luxury sekä Paljon melua teatterista. Nähdään ensi-illassa!

Innostaako Billy Elliot, aiotko suunnata katsomaan? Tai mitä muita juttuja kuuluu teatterisyksyysi?

*yhteistyössä Tampereen Työväen Teatteri