Ruma ja vammainen – repivä tarina erilaisuudesta

”Olen niin ruma ja vammainen”, huutaa Quasimodo näyttämöllä. Samalla sanoen, ettei ansaitse sitä, mitä tavallisilla ihmisillä on, kuten rakkautta. Itselleni nousee pala kurkkuun. Vaikka nyt liikutaan Victor Hugon 1800-luvulla kirjoittaman romaanin puitteissa, ovat erilaisuus ja hyväksytyksi tuleminen ajankohtaisia aiheita vielä satoja vuosia myöhemminkin. Kun Quasimodoa potkitaan näyttämöllä, nousee väkisin mieleen tämän päivän koulukiusaamiset. Erilaisuus on aina ollut syy syrjinnälle.

Olemme saapuneet mieheni kanssa pitkästä aikaa Keskustorilla sijaitsevaan Tampereen Teatteriin. Tai niin me luulimme. Olin jo unohtanut miten arvokas ja upea rakennus on kyseessä, mutta kun astun paikoillemme parvekkeelle, huokaisen miehelleni – ihan kuin Pariisissa! Parvella näen kuuluisat Notre Damen patsaat, ne, joita mekin Pariisissa ahkerasti kuvasimme. Ajattelen aluksi, että olisiko alhaalla paremmat paikat, mutta kun patsaita esittävä kuoro saapuu sisään parvelle ja laulu alkaa, olen tyytyväinen parvekkeen paikoista. Niin vaikuttava on jo tuo patsaskuoro! Kyyneleet kihoavat silmiin ensimmäisen minuutin aikana. Musiikki koskettaa syvältä ja tunnelma on synkkä, mutta toiveikas koko esityksen ajan.

Notre Damen kellonsoittaja sai ensi-iltansa viime viikolla ja se perustuu Victor Hugon romaaniin sekä Disney-elokuvan lauluihin. Vaikka Disney on mainittu, on tarina sen verran synkkä ja hurja, etten kyllä lähtisi pienten lasten kanssa tätä katsomaan. Tarinaa ei ole kaunisteltu, kuten Disneyn elokuvassa ja se nostattaa katsojalle kyyneleet silmiin useampaan kertaan. Huomaan esiripun laskeutuessa, että molemmille poskille putoilee kyyneleitä. Viereinen nainen niiskuttaa myös. Välillä nauran ääneen, niin huikean näköisiä ovat kivipatsaat, jotka pyllistävät ja työntävät varpaat suuhun. Lavastus ja puvustus ovat kerta kaikkisen huikeita, teatteri on käsittämättömän hieno! Lavastaja Marjatta Kuivasto on osunut sen suhteen täydellisesti maaliin.

Tarina kertoo Quasimodosta, epämuodostuneesta mutta hyvin sydämellisestä pojasta ja sittemmin miehestä, joka on elänyt koko elämänsä Notre Damen katedraalin tornissa. Hänen isäntänsä, eli kasvattajansa Claude Frollo jaksaa toistella sitä, kuinka ruma ja vammainen Quasimodo on, eikä hän voi lähteä ulos ihmisten pariin – hänelle naurettaisiin aivan varmasti. Veljensä ja hänen vaimonsa poismenon myötä Frollosta tuli pienen, epämuodostuneen pojan kasvattaja ja hän nimesi pojan Quasimodoksi, joka tarkoittaa kyttyräselkää. Kaikki elämässä muuttuu, kun Quasimodo kielloista huolimatta lähtee ja tapaa kauniin Esmeraldan. Synkkään tarinaan syttyy toivo ja ilo – ystävä, miten kaunis sana! Quasimodolla on ystävä!

Pääroolien esittäjät, niin kuin koko muukin näyttelijäkaarti on huikea. Upean lavastuksen ja ammattilaisten keskellä unohdin täysin olevani keskellä Tamperetta, niin maailmanluokan musikaali on kyseessä. Viimeisen piirtoon hiottu Quasimodon hahmoa katsoessa ei voi olla miettimättä, miten taidokkaasti ääntään ja vartaloaan häntä esittävä Petrus Kähkönen käyttää. Hän on käyttänyt hahmoonsa apuna muun muassa fysioterapeuttia ja tulkitsee erilaisuuden sekä muun muassa kuulovamman todella uskottavasti. Entä sitten upea Josefin Silen, joka tulkitsee Esmeraldaa? Huikean kaunis ilmestys, jonka ääni on upea. Isäntä Frolloa esittävä Ilkka Hämäläinen saa suun loksahtamaan kohtauksessa, jossa ruoskii itseään samalla upeasti laulaen. Vaikuttavaa, todella vaikuttavaa. Odottamaani Lari Halmetta emme nähneet hänen ollessaan kipeänä, mutta sotilas Phoebuksen roolia veti hyvin vakuuttavasti myös Panu Kangas.

Jos joskus, niin nyt kannattaa aivan ehdottomasti suunnata teatteriin. Niin upeaa jälkeä ovat näyttelijät, puvustajat, lavastaja sekä tietenkin ohjaaja Georg Malvius sekä kapellimestari Martin Segerstråle saaneet aikaan. Olin täysin irti ajasta ja paikasta tuossa upeassa teatterin maailmassa. Keskellä Keskustoria pyörii tällä hetkellä maailmanluokan musikaali – se on vain koettava!

*liput näytökseen saatu

Villi kone – kun tietokoneesta tulee ongelma

*liput näytökseen saatu ilmaiseksi

Pakko tulla heti kertomaan teille, kun olimme aamulla teatterissa. Jännitin, miten pieni 3-vuotias elohiiremme jaksaa 1h 20 minuuttia (väliajan kanssa) kestävän näytöksen paikallaan istuen ja ilahduin valtavasti siitä mitä näin. Hän istui lähes kaiken ajan sylissäni, mutta hihkui siitä esityksen mukana, taputti tarmokkaasti aina kun huomasi että muutkin ja sanoi näytöksen olleen todella mukava. Itse asiassa takanamme istunut kaverin 3-vuotias sanoi, että haluaisi tulla uudelleen katsomaan näytöksen. Päinvastoin ennakko-oletuksiani meni siis ihan loistavasti ja oli niin kiva reissu, että tulin heti kertomaan siitä!

Kyseessä oli siis tiistaina Tampereen Komediateatterissa ensi-iltansa saanut lastenteatteri, Risto Räppääjä ja Villi kone. Suositusikä on kolmesta vuodesta eteenpäin. Kävin maanantaina näytöksen lehdistötilaisuudessa nappaamassa muutamia kuvia ja tapasin muun muassa näytelmän ohjaajan, Rauli Jokelinin. Hän oli silminnähden innostunut näytöksestä ja kertoi, että tykkää kovasti Nopoloiden tarinasta, joka on kirjoitettu jo vuonna 2006. Musikaaliversio teoksesta on nähty vuonna 2009 ja nyt vuorossa on lastenteatteri, joka sopii kyllä ihan yhtä lailla aikuisille ja kaikille kasvattajille – sen verran vauhdikas ja viihdyttävä teos on kyseessä!

Näytelmä kertoo siitä, mitä tapahtuu kun Risto saa ensimmäisen koneensa ja pelimaailma imaisee hänet. Rauha-täti onkin aluksi tyytyväinen, että Risto on ajan hermolla ja ruokaakaan ei tarvitse laittaa, tilataan vain pizzaa koneen viereen. Nopeasti homma kuitenkin eskaloituu ja koneriippuvuus iskee. Aihe on valtavan ajankohtainen, vaikka tarina on jo 13 vuotta vanha ja Nopolat ovat olleet selkeästi ajan hermolla sitä kirjoittaessaan. Kuten ohjaaja Jokelin kommentoi, esitys toimii varmasti keskustelunherättäjänä lapsen ja aikuisen välillä siitä, mitä liiallinen älylaitteilla roikkuminen voi tehdä mielelle ja kaveruussuhteille.

Esitys pyörii kuuden esittäjän voimin ja nuorista ei millään tapaa huomaa, etteivät ole vuosikausia teatterinlavalla viettäneet. Ihan huikean hyvin kaikki vetävät roolinsa. Minä ihastuin ihan täysillä Lennartiin (Kalle Uurto), joka oli syötävän suloinen ujoutensa kanssa, kun Rauha täti olisi ehkä halunnut pussata. Minäkin olisin halunnut pussata hellyttävää Lennartia! Nelliä esittävä Annika Junno sekä Ristona nähtävä Antti Heinonen vetivät roolinsa loistavasti ja koko tarinaa kannatteleva näyttelijä oli selkeästi Jenna Pukkila, joka nähtiin Riston Rauha-tätinä. Musiikkoperheestä ponnistava Eero Alatalo sai puolestaan tehdä monta erilaista roolia ja loisti erityisesti nuorison musiikkitähtenä, Ville Pyrynä.

Teatteri kiinnosti pientäkin ihan eri tavalla kuin esimerkiksi elokuvat. Hän oli haltioissaan kaikesta mitä lavalla tapahtui, eikä se haitannut, ettei tietokonemaailma auennut hänelle samalla tapaa. Hipsimme katsomoon lähes ensimmäisten joukossa valitsemaan paikkoja ja itse asiassa tyhjiä paikkoja ei jäänyt loputa ollenkaan, koululaisia oli sali täynnä. He taputtivat ja nauroivat ääneen niin monessa kohdassa, ettei palaute jäänyt näyttelijöiltäkään varmasti huomaamatta – lapset nauttivat täysillä. Näytelmä on niin suosittu, että siitä pidettiin jopa kuusi ennakkonäytöstä! Ja ei haittaa ollenkaan, jos Ristoa ja muita hahmoja ei tunne etukäteen, tarinaan pääsee kyllä sisälle. Meillä ei vielä ole Ristoja kirjoina luettu, mutta leffoja on katseltu. Villin koneen tarina oli etukäteen siis kaikille kolmelle vieras.

Nautimme kaikki ihan todella paljon esityksestä ja minulla tuli liikutuksen kyyneleet silmiin, kun näin miten teatteri sai lapset nauramaan, taputtamaan ja tempaisi heidät mukaansa ihan eri tavalla kuin esimerkisi telkkari tai elokuvat. Tietokoneen ukot eli örkit, kuten pienempi sanoi olivat hetkellisesti jänniä, mutta silloin onneksi saattoi kiivetä syliin katsomaan. Missään nimessä hurja esitys ei ole! Onneksi uskalsin mennä 3-vuotiaan kanssa, kannatti! Lämmin suositus lapsille kulttuurielämykseksi!

Kuka on nähnyt tämän? Mitä pidit? Tai onko aikomus mennä katsomaan?

Myrsky vavahdutti teatterissa

”Tätä täytyy sulatella”
”Mielettömän upeat musiikit”
”Upeaa Shakespearea”

Tällaisia kommentteja kuulin eilen teatterissa ympärilläni, kun kävelimme äitini kanssa ulos salista. Olimme juuri nähneet 400 vuotta vanhan Shakespearen teoksen herätettynä henkiin ja sijoitettuna nykypäivään. Vaikka versioita tästä näytelmästä on tehty lukuisia ja vuonna 2010 on valmistunut jopa elokuva sen innoittamana, tarina oli itselleni vieras. Mietin, onko Shakespeare liian kulturelli kokemus tai ymmärränkö tarinan ja ajatukset sen ympärillä.



Pressikuva 

Ajatukset olivatkin se jännittävin juttu. Tarinan ymmärsi kyllä ja se oli tuotu upeasti tähän päivään. Esitys herätti paljon niin ahdistavia kuin mietityttäviä ajatuksia ja tunteita. Siihen oli upeasti sekoitettu tärkeistä tärkein viesti ilmastonmuutoksesta ja oudosti käyttäytyvästä merestä, joka hukkuu muoviin. Siinä oli rakkaustarina, siinä oli ajatuksia ihmisten pahuudesta ja anteeksiannosta. Samalla koko ajan taustalla kulki renesanssiajan näytelmän maaginen tarina, jossa taikavoimilla, hengillä ja haltioilla oli merkittävä osuus.

Myrsky alkaa vaikuttavalla kohtauksella, jossa ei itse asiassa puhuta mitään, mutta lavasteet ja mielettömät musiikit virittävät täysillä tunnelmaan ja vievät mukanaan. Kurkimme näiden lavasteiden tekoa käydessämme tutustumassa kulisseihin lokakuussa ja on jotenkin hyvin vaikuttavaa nähdä ne tositoimissa. Sitten siirrytään itse tarinaan – vallasta syösty mies Prospero on hautonut kostoa kauan. Hänet on karkoitettu tyttärens Mirandan kanssa lähes autiolle saarelle ja nyt viholliset tulevat hänen lähelleen risteilemään ja tilaisuus kostaa on tullut. Ilmanhaltiattaren Arielin avulla hän siirtää ristelyporukan saarelle ja aloittaa koston. Vai aloittaako? Hän tekee todeksi saarelle haaksirikkoutuneiden painajaiset ja samalla herätetään ajatuksia siitä, kuinka ihminen taistelee luonnon kanssa ilmastonmuutosta vastaan. Voiko myrskyä hallita? Henkipalvelijoiden avulla herätetään henkiin niin viinapirut kuin unettomuus ja huono omatunto. Jokaisella haaksirikkoutuneella on oma kipukohtansa. Mutta pystyykö Prospero lopulta kostamaan vai päätyykö anteeksiantoon?


Pressikuva
Pressikuva

Esityksen aikana vavahduin musiikin sekä näyttävien lavasteiden ja valojen voimasta. Eläydyin rakkaustarinaan ja himosin kostoa, ahdistuin meriä tukehduttavasta muovin määrästä. Nauroin, kun laivalta haaksirikkoutunut porukka heitti juttua muun muassa ”perusristeilystä” ja otti kännykkäselfieitä paikallisista asukkaista. Myrsky oli valtavan monen tunteen ja ajatuksen leikkikenttä ja pääroolissa olevan Pentti Helinin sekä Jaana Oraviston näytteleminen upean koskettavaa ja viimeisteltyä. Jaana Oraviston vakavailmeinen ja hieman eleetön Ariel-hahmo oli jotenkin niin vangitsevan surumielinen, että unohdin monesti muut lavalla häntä katsoessani. Erityismaininta myös nuoren lahjakkuuden Verneri Liljan Caliban-hahmolle, jota nimitetttiin niin sissijuustoksi kuin kurahousuksi. Mielettömän vangitseva hahmo sekin ja nuoren näyttelijän eläytyminen koskettavaa.

Esitys meni vauhdilla ja alun monologin jälkeen tapahtumia piisasi. Suosittelen muuten lämpimästi ostamaan käsiohjelman, siinä on avattu paljon niin esityksen taustaa kuin ajatuksia meristä ja muovista. En muista noin informatiivista ja ajatuksia herättävää käsiohjelmaa lukeneeni. Ohjaaja Tiina Puumalainen avaa siinä myös ajatuksiaan, samoin kuin kuiskaaja Marja Laitala päästetään kertomaan mietteitään siitä, miltä tuntuu kuiskata Myrskyyn. Todella kiva näin, enpä muista kuiskaajan ajatuksia lukeneeni aiemmin!

Me poistuimme salista yhtä lailla muiden kanssa hieman hämmentyneissä tunnelmissa. Teatteri herättää valtavasti tunteita ja parituntisen aikana olimme nauraneet, ihmetelleet, vaikuttuneet ja jopa ahdistuneet. Olin hyvin iloinen, että sain tämän nähdä, sillä kynnys lähteä katsomaan Shakespearea näin ei superkulturellina ihmisenä oli jonkinlainen. Turhaan, sillä tämä oli kertomus, josta jokainen saa varmasti ajatuksia irti ja joku monista aiheista koskettaa. Lämmin suositus sekä lämmin kiitos eilisillan elämyksestä Tampereen Työväen Teatterille! Tämä kuuluu kyllä kevään täytyy nähdä-esityksiin Tampereen teatteritarjonnassa.

Olitko eilen ensi-illasta tai oletko nähnyt jonkun muun version klassikosta?

*liput saatu