Ja shown on jatkuttava

Siis mikä viikko! Kävin kahdessa eri musikaalissa, milloin viimeksi olisin ylipäätään käynyt musikaalissa? Ja miten mielettömiä esityksiä olivat molemmat, hyvin erilaisia, mutta mahtavia genressään.

Eilen hipsittiin illalla kohti YO-taloa, jossa olen käynyt viimeksi ehkä 17 vuotta sitten opiskelijahaalarit päällä. Mietin kuinka se toimii tilana ja varsinkin keikkatilana, seisotaanko siellä ja tungeskellaan eturiviin ja homma yllätti: kahdessa kerroksessa oli tuoleja ja paikatkin oli nimellä varattu, eli ei ryysäystä vaan saatto varatulle paikalle. Hei kuinka ihanaa, olin varautunut johonkin ihan muuhun.

Ja sitten pärähti esitys käyntiin. Lavalla nähtiin siis Show must go on-musikaali, jonne en olisi ikinä päätynyt, jos ystävä ei esiintyisi siinä. Miksen olisi mennyt? Ensinnäkin ajattelin, etten ole ollut mikään suuri Queen-fani, siinä varmaan tulee biisejä, mitä en ole kuullutkaan ja tunnen ne pari hittiä. Ja toisekseen, en olisi saanut vain aikaiseksi järjestää musikaali-iltaa ja varata lapsenvahtia. Mutta ystävän näkeminen lavalla toimi kimmokkeena ja voi elämä, onneksi mentiin. Sillä jo ensimmäisen biisin kohdalla meni kylmät väreet ja ihastus – Mercurya esittävä Mikael Saari oli aivan tajuttoman huikea ja muu ryhmä bändeineen oli upea sekin!

Musikaalin tarina kertoi löyhästi Freddien ja bändin elämästä, lisäksi tarinassa oli tämän päivän cover-bändi kokeilemassa siipiään maailmalla. Tarina jäi vähän toiseksi, sillä biisit veivät niin mukanaan. Se, etten muka ole kuunnellut Queenia tai tunne biisejä unohtui – mikä määrä heillä onkaan elämää suurempia hittejä, jotka kaikki olivat tuttuja. Mikael Saari oli röyhkeä, upea tulkitsija ja hänen äänensä tärähti jokaiseen sielun sopukkaan aiheuttaen jatkuvasti kylmiä väreitä ja kyyneleitä silmäkulmassa. Under Pressure, We Will Rock You, Show Must Go On ja muut lukemattomat hitit saivat laulamaan mukana ja eläytymään esitykseen täysillä. Intiimi keikkatila YO-talo toimi täysillä ja Saari käveli yleisön seassa jopa istuen välillä ihmisten syliin laulamaan. Mieletön, itselleni aika vieraaksi jäänyt taiteilija!

Lavalla nähtiin miehiä hameessa, traaginen Freddien tarina, upeita lauluja, pätkiä jotka naurattivat ja pätkiä jotka itkettivät. En voinut kehottaa menemään katsomaan Nahkatakkista tyttöä, sillä esityksiä ei enää ole (paitsi että luin, että mahdollisista lisäesityksistä neuvotellaan, jee!), mutta tätä ehdit vielä muutamassa kaupungissa katsomaan. Kurkkaa täältä keikkapaikat ja kysy peruutuspaikkoja loppuunmyydyille, niille mekin kurvasimme kun vakkari lastenhoitaja ilmoitti, että hänellä onkin vapaana tuo ilta.

Mielettömiä elämyksiä musiikki ja teatteri tarjoaa, ihan pää pyörällä tämän viikon elämyksistä. ISO kiitos koko huikea esiintyjätiimi!

Freddie Mercury: Mikael Saari
Brian May: Erik Valkama
John Deacon: Tuomas Viiliäinen
Roger Taylor: Simo Stenman

Mikko: Ville Karhi
Pete: Rafael Järvinen
Carita: Elisa Lairikko
Kasper: Valtteri Mönkö

Kitara: Erik Valkama
Basso: Tuomas Viiliäinen
Rummut: Simo Stenman
Koskettimet: Risto Lassila
2. kitara: Sami Tenhunen

Kuka on nähnyt tämän? Queen-faneja ruudun takana?

P.S. Kurkkaa stooreista IGssa (@optimismiakatja) pari Saaren laulupätkää, iltaan asti ehtii. APUA miten kova!

Miksi Juhannustanssit ei vedä yleisöä?

Lokakuussa Tampereen Työväen Teatterissa sai ensi-iltansa tulkinta Hannu Salaman kirjallisuusklassikosta Juhannustanssit. Katselin kiinnostuneena Instagrammissa paikalla olleiden stooreja ja suurin osa tuntui olevan hieman hämmentyneitä näkemästään, yhden todella ylistävän arvion tuoreeltaan näin. En itse päässyt ensi-iltaan, vaan meni marraskuun loppuun, että löytyi aika joka sopi niin lapsenvahdille kuin johon osui näytelmän esitys. Muutamia viikkoja sitten satuin lukemaan Aamulehdestä jutun, että Juhannustanssit pyörivät hyvinkin tyhjälle katsomolle, mutta teatterinjohtaja Otso Kautto ei ollut lehden haastattelussa huolissaan – tähän osattiin varautua ja esitys on budjetoitu 50 prosentin mukaan. Kun lähdimme miehen kanssa viime viikolla Juhannustansseihin keskellä joulunodotusta, osasinkin odottaa jotain erilaista, erikoista ja ehkä hämmentävää. Ja toden totta, katsomo oli ehkä puolillaan.

Mistä Juhannustanssit kertovat? En ole lukenut alkuperäistä 1960-luvulla ilmestynyttä teosta, joka kertoo juhannuksen vietosta, on alkoholin ja sukupuolisuhteiden ryydittämä ja josta kirjailija sai kolme kuukautta ehdollista vankeutta rangaistukseksi jumalanpilkasta. Muurari Hiltunen kun siinä vetää aikamoisen jumalanpilkkasaarnaan, joka Tampereen Työväen Teatterin versiossa 50 vuotta myöhemmin on hämmentävästi naisnäyttelijä Minea Långin esittämä, valtavan vaikuttava monologi. Minea on vasta lainassa näyttelijäopinnoistaan, mutta hänestä kuullaan vielä varmasti, niin vahvasti hän vetää muurari Hiltusen roolin.

Näytelmä tulee vahvasti iholle, sen saa katsoja todeta jo ennen kuin pääsee edes katsomoon. Näyttelijät ovat viettämässä juhannusta lämpiössä yleisön seassa ja huutelevat ”hyvää juhannusta” ja bändi raahaa kamojaan paikalle. Alakerrassa on vastaanottamassa pöhinäteltta ja odotellessan näytöksen alkua voi pelailla vaikka mökkipelejä. Selvää on, että jostain erilaisesta on kyse.

Katsomoon on puolestaan rakennettu ulkohuussi riville 7 ja katsomo taipuu muutenkin osaksi esitystä näyttelijöiden kiipeillessä penkeille osassa kohtauksia. Lavalla puolestaan on pyörivä bussi, joka muuttuu niin tanssilavaksi kuin bussiksi, joka lopussa joutuu onnettomuuteen. Näyttelijät vetävät tauotta täysillä laulaen, juosten, huutaen ja kontaten. Esitys vaikuttaa fyysisesti hyvin rankalta ja eräänlaisen pääroolin siinä vetää Helmi-Leena Nummela, joka on samalla kaunis bändin laulaja kuin kertojankin ääni.

Mitä näytelmä sitten viestii? Siitä voidaan varmasti olla montaa mieltä, sillä useampaan otteeseen olo on hieman hämmentynyt. Ohjaaja Linda Wallgren sekä käsikirjoittaja Juho Gröndahl ovat itsekin kolmekymppisiä pätkätyösukupolven kasvattaja. He ovat tuoneet näyttämölle tämän sukupolven epävarmuuden, ahdistuksen sekä pelon tulevasta ajasta ja ilmastonmuutoksesta. Näyttelijät kiskovat lenkkarit jalkaan ja juoksevat oravanpyörässä, jota ei voi pysäyttää, välillä joku kaatuu, mutta ylös on noustava ja jatkettava juoksua. Välillä fiktio muuttuu faktaksi ja näyttelijöistä puhutaan heidän omilla nimillään ja mietitään, joko pääsisi kotiin, pitäisikö mennä lakkoon vai mitä. Kokko palaa holtittomasti, joku juhannusporukasta syttyy tuleen, on epätoivoisia rakkaussuhteita, sauna (ja sauna-Timo) sekä paljon alkoholia. Kunnon juhannusmeno siis!

Sinällään esitys on hyvinkin viihdyttävä ja varmasti jotain, mitä ei ole hetkeen teatterissa koettu. Miksi se ei vedä yleisöä? Uskon, että osaa katsojista ahdistaa miten iholle se tulee. Kohdassa, kun lavalle pitäisi saada joku yleisöstä auttamaan kohtauksessa ovat ihmiset hiljaa ja salissa mielestäni hieman painostava tunnelma. Joku näyttelijöistä heittää, että josko lavalle menisi eturivissä istuva kiekkolegenda Raimo Helminen, mutta lopulta rohkea Raipe kakkonen ilmoittautuu ja onkin esityksessä loppuun asti. Kun näyttelijät kipuavat lemmiskelykohtauksessa yleisön sekaan olen näkevinäni parin katsojan kasvoilla ahdistusta ja jumalansaarna-kohtaus hätkähdyttää näin yli 50 vuotta myöhemminkin. Enpä itsekään haluaisi mummoni kanssa istua teatterissa sitä katsomassa.

Silti suosittelen, että menet ja koet tämän. Sillä todellinen elämys ja kokemus tämä teatteri on, eikä sitä kannata jättää välistä. Minä itse pidin todella paljon siitä, että näyttelijät olivat yleisön seassa ja mukana niin alussa kuin väliajallakin. Se toi ihan uuden latauksen näytelmään. Toisaalta taas kohdassa, jossa etsittiin vapaaehtoista yleisöstä mukaan ja tunnelma oli hieman piinaava, toivon täyttä salia ja enemmän fiilistä. Ihan ehdoton pikkujoulunäytelmä tämä varmasti on, silloin porukka saattaa olla enemmän mukana!

Mielettömän työn näyttelijät tekevät lavalla ja katsojien seassa tuon kaksi ja puolituntisen aikana. Tällä näytelmällä halutaan selkeästi vähän ravistella ajattelemaan ja siinä se kyllä onnistuu. Oletko käynyt katsomassa tai lukenut teoksen?

*liput saatu

Ruma ja vammainen – repivä tarina erilaisuudesta

”Olen niin ruma ja vammainen”, huutaa Quasimodo näyttämöllä. Samalla sanoen, ettei ansaitse sitä, mitä tavallisilla ihmisillä on, kuten rakkautta. Itselleni nousee pala kurkkuun. Vaikka nyt liikutaan Victor Hugon 1800-luvulla kirjoittaman romaanin puitteissa, ovat erilaisuus ja hyväksytyksi tuleminen ajankohtaisia aiheita vielä satoja vuosia myöhemminkin. Kun Quasimodoa potkitaan näyttämöllä, nousee väkisin mieleen tämän päivän koulukiusaamiset. Erilaisuus on aina ollut syy syrjinnälle.

Olemme saapuneet mieheni kanssa pitkästä aikaa Keskustorilla sijaitsevaan Tampereen Teatteriin. Tai niin me luulimme. Olin jo unohtanut miten arvokas ja upea rakennus on kyseessä, mutta kun astun paikoillemme parvekkeelle, huokaisen miehelleni – ihan kuin Pariisissa! Parvella näen kuuluisat Notre Damen patsaat, ne, joita mekin Pariisissa ahkerasti kuvasimme. Ajattelen aluksi, että olisiko alhaalla paremmat paikat, mutta kun patsaita esittävä kuoro saapuu sisään parvelle ja laulu alkaa, olen tyytyväinen parvekkeen paikoista. Niin vaikuttava on jo tuo patsaskuoro! Kyyneleet kihoavat silmiin ensimmäisen minuutin aikana. Musiikki koskettaa syvältä ja tunnelma on synkkä, mutta toiveikas koko esityksen ajan.

Notre Damen kellonsoittaja sai ensi-iltansa viime viikolla ja se perustuu Victor Hugon romaaniin sekä Disney-elokuvan lauluihin. Vaikka Disney on mainittu, on tarina sen verran synkkä ja hurja, etten kyllä lähtisi pienten lasten kanssa tätä katsomaan. Tarinaa ei ole kaunisteltu, kuten Disneyn elokuvassa ja se nostattaa katsojalle kyyneleet silmiin useampaan kertaan. Huomaan esiripun laskeutuessa, että molemmille poskille putoilee kyyneleitä. Viereinen nainen niiskuttaa myös. Välillä nauran ääneen, niin huikean näköisiä ovat kivipatsaat, jotka pyllistävät ja työntävät varpaat suuhun. Lavastus ja puvustus ovat kerta kaikkisen huikeita, teatteri on käsittämättömän hieno! Lavastaja Marjatta Kuivasto on osunut sen suhteen täydellisesti maaliin.

Tarina kertoo Quasimodosta, epämuodostuneesta mutta hyvin sydämellisestä pojasta ja sittemmin miehestä, joka on elänyt koko elämänsä Notre Damen katedraalin tornissa. Hänen isäntänsä, eli kasvattajansa Claude Frollo jaksaa toistella sitä, kuinka ruma ja vammainen Quasimodo on, eikä hän voi lähteä ulos ihmisten pariin – hänelle naurettaisiin aivan varmasti. Veljensä ja hänen vaimonsa poismenon myötä Frollosta tuli pienen, epämuodostuneen pojan kasvattaja ja hän nimesi pojan Quasimodoksi, joka tarkoittaa kyttyräselkää. Kaikki elämässä muuttuu, kun Quasimodo kielloista huolimatta lähtee ja tapaa kauniin Esmeraldan. Synkkään tarinaan syttyy toivo ja ilo – ystävä, miten kaunis sana! Quasimodolla on ystävä!

Pääroolien esittäjät, niin kuin koko muukin näyttelijäkaarti on huikea. Upean lavastuksen ja ammattilaisten keskellä unohdin täysin olevani keskellä Tamperetta, niin maailmanluokan musikaali on kyseessä. Viimeisen piirtoon hiottu Quasimodon hahmoa katsoessa ei voi olla miettimättä, miten taidokkaasti ääntään ja vartaloaan häntä esittävä Petrus Kähkönen käyttää. Hän on käyttänyt hahmoonsa apuna muun muassa fysioterapeuttia ja tulkitsee erilaisuuden sekä muun muassa kuulovamman todella uskottavasti. Entä sitten upea Josefin Silen, joka tulkitsee Esmeraldaa? Huikean kaunis ilmestys, jonka ääni on upea. Isäntä Frolloa esittävä Ilkka Hämäläinen saa suun loksahtamaan kohtauksessa, jossa ruoskii itseään samalla upeasti laulaen. Vaikuttavaa, todella vaikuttavaa. Odottamaani Lari Halmetta emme nähneet hänen ollessaan kipeänä, mutta sotilas Phoebuksen roolia veti hyvin vakuuttavasti myös Panu Kangas.

Jos joskus, niin nyt kannattaa aivan ehdottomasti suunnata teatteriin. Niin upeaa jälkeä ovat näyttelijät, puvustajat, lavastaja sekä tietenkin ohjaaja Georg Malvius sekä kapellimestari Martin Segerstråle saaneet aikaan. Olin täysin irti ajasta ja paikasta tuossa upeassa teatterin maailmassa. Keskellä Keskustoria pyörii tällä hetkellä maailmanluokan musikaali – se on vain koettava!

*liput näytökseen saatu