Miksi Juhannustanssit ei vedä yleisöä?

Lokakuussa Tampereen Työväen Teatterissa sai ensi-iltansa tulkinta Hannu Salaman kirjallisuusklassikosta Juhannustanssit. Katselin kiinnostuneena Instagrammissa paikalla olleiden stooreja ja suurin osa tuntui olevan hieman hämmentyneitä näkemästään, yhden todella ylistävän arvion tuoreeltaan näin. En itse päässyt ensi-iltaan, vaan meni marraskuun loppuun, että löytyi aika joka sopi niin lapsenvahdille kuin johon osui näytelmän esitys. Muutamia viikkoja sitten satuin lukemaan Aamulehdestä jutun, että Juhannustanssit pyörivät hyvinkin tyhjälle katsomolle, mutta teatterinjohtaja Otso Kautto ei ollut lehden haastattelussa huolissaan – tähän osattiin varautua ja esitys on budjetoitu 50 prosentin mukaan. Kun lähdimme miehen kanssa viime viikolla Juhannustansseihin keskellä joulunodotusta, osasinkin odottaa jotain erilaista, erikoista ja ehkä hämmentävää. Ja toden totta, katsomo oli ehkä puolillaan.

Mistä Juhannustanssit kertovat? En ole lukenut alkuperäistä 1960-luvulla ilmestynyttä teosta, joka kertoo juhannuksen vietosta, on alkoholin ja sukupuolisuhteiden ryydittämä ja josta kirjailija sai kolme kuukautta ehdollista vankeutta rangaistukseksi jumalanpilkasta. Muurari Hiltunen kun siinä vetää aikamoisen jumalanpilkkasaarnaan, joka Tampereen Työväen Teatterin versiossa 50 vuotta myöhemmin on hämmentävästi naisnäyttelijä Minea Långin esittämä, valtavan vaikuttava monologi. Minea on vasta lainassa näyttelijäopinnoistaan, mutta hänestä kuullaan vielä varmasti, niin vahvasti hän vetää muurari Hiltusen roolin.

Näytelmä tulee vahvasti iholle, sen saa katsoja todeta jo ennen kuin pääsee edes katsomoon. Näyttelijät ovat viettämässä juhannusta lämpiössä yleisön seassa ja huutelevat ”hyvää juhannusta” ja bändi raahaa kamojaan paikalle. Alakerrassa on vastaanottamassa pöhinäteltta ja odotellessan näytöksen alkua voi pelailla vaikka mökkipelejä. Selvää on, että jostain erilaisesta on kyse.

Katsomoon on puolestaan rakennettu ulkohuussi riville 7 ja katsomo taipuu muutenkin osaksi esitystä näyttelijöiden kiipeillessä penkeille osassa kohtauksia. Lavalla puolestaan on pyörivä bussi, joka muuttuu niin tanssilavaksi kuin bussiksi, joka lopussa joutuu onnettomuuteen. Näyttelijät vetävät tauotta täysillä laulaen, juosten, huutaen ja kontaten. Esitys vaikuttaa fyysisesti hyvin rankalta ja eräänlaisen pääroolin siinä vetää Helmi-Leena Nummela, joka on samalla kaunis bändin laulaja kuin kertojankin ääni.

Mitä näytelmä sitten viestii? Siitä voidaan varmasti olla montaa mieltä, sillä useampaan otteeseen olo on hieman hämmentynyt. Ohjaaja Linda Wallgren sekä käsikirjoittaja Juho Gröndahl ovat itsekin kolmekymppisiä pätkätyösukupolven kasvattaja. He ovat tuoneet näyttämölle tämän sukupolven epävarmuuden, ahdistuksen sekä pelon tulevasta ajasta ja ilmastonmuutoksesta. Näyttelijät kiskovat lenkkarit jalkaan ja juoksevat oravanpyörässä, jota ei voi pysäyttää, välillä joku kaatuu, mutta ylös on noustava ja jatkettava juoksua. Välillä fiktio muuttuu faktaksi ja näyttelijöistä puhutaan heidän omilla nimillään ja mietitään, joko pääsisi kotiin, pitäisikö mennä lakkoon vai mitä. Kokko palaa holtittomasti, joku juhannusporukasta syttyy tuleen, on epätoivoisia rakkaussuhteita, sauna (ja sauna-Timo) sekä paljon alkoholia. Kunnon juhannusmeno siis!

Sinällään esitys on hyvinkin viihdyttävä ja varmasti jotain, mitä ei ole hetkeen teatterissa koettu. Miksi se ei vedä yleisöä? Uskon, että osaa katsojista ahdistaa miten iholle se tulee. Kohdassa, kun lavalle pitäisi saada joku yleisöstä auttamaan kohtauksessa ovat ihmiset hiljaa ja salissa mielestäni hieman painostava tunnelma. Joku näyttelijöistä heittää, että josko lavalle menisi eturivissä istuva kiekkolegenda Raimo Helminen, mutta lopulta rohkea Raipe kakkonen ilmoittautuu ja onkin esityksessä loppuun asti. Kun näyttelijät kipuavat lemmiskelykohtauksessa yleisön sekaan olen näkevinäni parin katsojan kasvoilla ahdistusta ja jumalansaarna-kohtaus hätkähdyttää näin yli 50 vuotta myöhemminkin. Enpä itsekään haluaisi mummoni kanssa istua teatterissa sitä katsomassa.

Silti suosittelen, että menet ja koet tämän. Sillä todellinen elämys ja kokemus tämä teatteri on, eikä sitä kannata jättää välistä. Minä itse pidin todella paljon siitä, että näyttelijät olivat yleisön seassa ja mukana niin alussa kuin väliajallakin. Se toi ihan uuden latauksen näytelmään. Toisaalta taas kohdassa, jossa etsittiin vapaaehtoista yleisöstä mukaan ja tunnelma oli hieman piinaava, toivon täyttä salia ja enemmän fiilistä. Ihan ehdoton pikkujoulunäytelmä tämä varmasti on, silloin porukka saattaa olla enemmän mukana!

Mielettömän työn näyttelijät tekevät lavalla ja katsojien seassa tuon kaksi ja puolituntisen aikana. Tällä näytelmällä halutaan selkeästi vähän ravistella ajattelemaan ja siinä se kyllä onnistuu. Oletko käynyt katsomassa tai lukenut teoksen?

*liput saatu

Ruma ja vammainen – repivä tarina erilaisuudesta

”Olen niin ruma ja vammainen”, huutaa Quasimodo näyttämöllä. Samalla sanoen, ettei ansaitse sitä, mitä tavallisilla ihmisillä on, kuten rakkautta. Itselleni nousee pala kurkkuun. Vaikka nyt liikutaan Victor Hugon 1800-luvulla kirjoittaman romaanin puitteissa, ovat erilaisuus ja hyväksytyksi tuleminen ajankohtaisia aiheita vielä satoja vuosia myöhemminkin. Kun Quasimodoa potkitaan näyttämöllä, nousee väkisin mieleen tämän päivän koulukiusaamiset. Erilaisuus on aina ollut syy syrjinnälle.

Olemme saapuneet mieheni kanssa pitkästä aikaa Keskustorilla sijaitsevaan Tampereen Teatteriin. Tai niin me luulimme. Olin jo unohtanut miten arvokas ja upea rakennus on kyseessä, mutta kun astun paikoillemme parvekkeelle, huokaisen miehelleni – ihan kuin Pariisissa! Parvella näen kuuluisat Notre Damen patsaat, ne, joita mekin Pariisissa ahkerasti kuvasimme. Ajattelen aluksi, että olisiko alhaalla paremmat paikat, mutta kun patsaita esittävä kuoro saapuu sisään parvelle ja laulu alkaa, olen tyytyväinen parvekkeen paikoista. Niin vaikuttava on jo tuo patsaskuoro! Kyyneleet kihoavat silmiin ensimmäisen minuutin aikana. Musiikki koskettaa syvältä ja tunnelma on synkkä, mutta toiveikas koko esityksen ajan.

Notre Damen kellonsoittaja sai ensi-iltansa viime viikolla ja se perustuu Victor Hugon romaaniin sekä Disney-elokuvan lauluihin. Vaikka Disney on mainittu, on tarina sen verran synkkä ja hurja, etten kyllä lähtisi pienten lasten kanssa tätä katsomaan. Tarinaa ei ole kaunisteltu, kuten Disneyn elokuvassa ja se nostattaa katsojalle kyyneleet silmiin useampaan kertaan. Huomaan esiripun laskeutuessa, että molemmille poskille putoilee kyyneleitä. Viereinen nainen niiskuttaa myös. Välillä nauran ääneen, niin huikean näköisiä ovat kivipatsaat, jotka pyllistävät ja työntävät varpaat suuhun. Lavastus ja puvustus ovat kerta kaikkisen huikeita, teatteri on käsittämättömän hieno! Lavastaja Marjatta Kuivasto on osunut sen suhteen täydellisesti maaliin.

Tarina kertoo Quasimodosta, epämuodostuneesta mutta hyvin sydämellisestä pojasta ja sittemmin miehestä, joka on elänyt koko elämänsä Notre Damen katedraalin tornissa. Hänen isäntänsä, eli kasvattajansa Claude Frollo jaksaa toistella sitä, kuinka ruma ja vammainen Quasimodo on, eikä hän voi lähteä ulos ihmisten pariin – hänelle naurettaisiin aivan varmasti. Veljensä ja hänen vaimonsa poismenon myötä Frollosta tuli pienen, epämuodostuneen pojan kasvattaja ja hän nimesi pojan Quasimodoksi, joka tarkoittaa kyttyräselkää. Kaikki elämässä muuttuu, kun Quasimodo kielloista huolimatta lähtee ja tapaa kauniin Esmeraldan. Synkkään tarinaan syttyy toivo ja ilo – ystävä, miten kaunis sana! Quasimodolla on ystävä!

Pääroolien esittäjät, niin kuin koko muukin näyttelijäkaarti on huikea. Upean lavastuksen ja ammattilaisten keskellä unohdin täysin olevani keskellä Tamperetta, niin maailmanluokan musikaali on kyseessä. Viimeisen piirtoon hiottu Quasimodon hahmoa katsoessa ei voi olla miettimättä, miten taidokkaasti ääntään ja vartaloaan häntä esittävä Petrus Kähkönen käyttää. Hän on käyttänyt hahmoonsa apuna muun muassa fysioterapeuttia ja tulkitsee erilaisuuden sekä muun muassa kuulovamman todella uskottavasti. Entä sitten upea Josefin Silen, joka tulkitsee Esmeraldaa? Huikean kaunis ilmestys, jonka ääni on upea. Isäntä Frolloa esittävä Ilkka Hämäläinen saa suun loksahtamaan kohtauksessa, jossa ruoskii itseään samalla upeasti laulaen. Vaikuttavaa, todella vaikuttavaa. Odottamaani Lari Halmetta emme nähneet hänen ollessaan kipeänä, mutta sotilas Phoebuksen roolia veti hyvin vakuuttavasti myös Panu Kangas.

Jos joskus, niin nyt kannattaa aivan ehdottomasti suunnata teatteriin. Niin upeaa jälkeä ovat näyttelijät, puvustajat, lavastaja sekä tietenkin ohjaaja Georg Malvius sekä kapellimestari Martin Segerstråle saaneet aikaan. Olin täysin irti ajasta ja paikasta tuossa upeassa teatterin maailmassa. Keskellä Keskustoria pyörii tällä hetkellä maailmanluokan musikaali – se on vain koettava!

*liput näytökseen saatu

Villi kone – kun tietokoneesta tulee ongelma

*liput näytökseen saatu ilmaiseksi

Pakko tulla heti kertomaan teille, kun olimme aamulla teatterissa. Jännitin, miten pieni 3-vuotias elohiiremme jaksaa 1h 20 minuuttia (väliajan kanssa) kestävän näytöksen paikallaan istuen ja ilahduin valtavasti siitä mitä näin. Hän istui lähes kaiken ajan sylissäni, mutta hihkui siitä esityksen mukana, taputti tarmokkaasti aina kun huomasi että muutkin ja sanoi näytöksen olleen todella mukava. Itse asiassa takanamme istunut kaverin 3-vuotias sanoi, että haluaisi tulla uudelleen katsomaan näytöksen. Päinvastoin ennakko-oletuksiani meni siis ihan loistavasti ja oli niin kiva reissu, että tulin heti kertomaan siitä!

Kyseessä oli siis tiistaina Tampereen Komediateatterissa ensi-iltansa saanut lastenteatteri, Risto Räppääjä ja Villi kone. Suositusikä on kolmesta vuodesta eteenpäin. Kävin maanantaina näytöksen lehdistötilaisuudessa nappaamassa muutamia kuvia ja tapasin muun muassa näytelmän ohjaajan, Rauli Jokelinin. Hän oli silminnähden innostunut näytöksestä ja kertoi, että tykkää kovasti Nopoloiden tarinasta, joka on kirjoitettu jo vuonna 2006. Musikaaliversio teoksesta on nähty vuonna 2009 ja nyt vuorossa on lastenteatteri, joka sopii kyllä ihan yhtä lailla aikuisille ja kaikille kasvattajille – sen verran vauhdikas ja viihdyttävä teos on kyseessä!

Näytelmä kertoo siitä, mitä tapahtuu kun Risto saa ensimmäisen koneensa ja pelimaailma imaisee hänet. Rauha-täti onkin aluksi tyytyväinen, että Risto on ajan hermolla ja ruokaakaan ei tarvitse laittaa, tilataan vain pizzaa koneen viereen. Nopeasti homma kuitenkin eskaloituu ja koneriippuvuus iskee. Aihe on valtavan ajankohtainen, vaikka tarina on jo 13 vuotta vanha ja Nopolat ovat olleet selkeästi ajan hermolla sitä kirjoittaessaan. Kuten ohjaaja Jokelin kommentoi, esitys toimii varmasti keskustelunherättäjänä lapsen ja aikuisen välillä siitä, mitä liiallinen älylaitteilla roikkuminen voi tehdä mielelle ja kaveruussuhteille.

Esitys pyörii kuuden esittäjän voimin ja nuorista ei millään tapaa huomaa, etteivät ole vuosikausia teatterinlavalla viettäneet. Ihan huikean hyvin kaikki vetävät roolinsa. Minä ihastuin ihan täysillä Lennartiin (Kalle Uurto), joka oli syötävän suloinen ujoutensa kanssa, kun Rauha täti olisi ehkä halunnut pussata. Minäkin olisin halunnut pussata hellyttävää Lennartia! Nelliä esittävä Annika Junno sekä Ristona nähtävä Antti Heinonen vetivät roolinsa loistavasti ja koko tarinaa kannatteleva näyttelijä oli selkeästi Jenna Pukkila, joka nähtiin Riston Rauha-tätinä. Musiikkoperheestä ponnistava Eero Alatalo sai puolestaan tehdä monta erilaista roolia ja loisti erityisesti nuorison musiikkitähtenä, Ville Pyrynä.

Teatteri kiinnosti pientäkin ihan eri tavalla kuin esimerkiksi elokuvat. Hän oli haltioissaan kaikesta mitä lavalla tapahtui, eikä se haitannut, ettei tietokonemaailma auennut hänelle samalla tapaa. Hipsimme katsomoon lähes ensimmäisten joukossa valitsemaan paikkoja ja itse asiassa tyhjiä paikkoja ei jäänyt loputa ollenkaan, koululaisia oli sali täynnä. He taputtivat ja nauroivat ääneen niin monessa kohdassa, ettei palaute jäänyt näyttelijöiltäkään varmasti huomaamatta – lapset nauttivat täysillä. Näytelmä on niin suosittu, että siitä pidettiin jopa kuusi ennakkonäytöstä! Ja ei haittaa ollenkaan, jos Ristoa ja muita hahmoja ei tunne etukäteen, tarinaan pääsee kyllä sisälle. Meillä ei vielä ole Ristoja kirjoina luettu, mutta leffoja on katseltu. Villin koneen tarina oli etukäteen siis kaikille kolmelle vieras.

Nautimme kaikki ihan todella paljon esityksestä ja minulla tuli liikutuksen kyyneleet silmiin, kun näin miten teatteri sai lapset nauramaan, taputtamaan ja tempaisi heidät mukaansa ihan eri tavalla kuin esimerkisi telkkari tai elokuvat. Tietokoneen ukot eli örkit, kuten pienempi sanoi olivat hetkellisesti jänniä, mutta silloin onneksi saattoi kiivetä syliin katsomaan. Missään nimessä hurja esitys ei ole! Onneksi uskalsin mennä 3-vuotiaan kanssa, kannatti! Lämmin suositus lapsille kulttuurielämykseksi!

Kuka on nähnyt tämän? Mitä pidit? Tai onko aikomus mennä katsomaan?