Aladdin ja taikalamppu – maailman paras teatteri

*liput saatu

Siis äiti, tämä oli maailman paras teatteri mitä olen nähnyt” julisti kuopukseni eilen illalla. Tampereen Komediateatterissa uusinta ensi-iltansa saanut Aladdin ja taikalamppu upposi siis 5-vuotiaaseen täysillä. Tykkäsin kyllä itsekin ja ylistän kovasti nuorisoa lavalla. Heistä ei paistanut mitenkään se, että ovat vielä opiskelijoita!

Aladdin ja taikalamppu Komediateatterissa

Kyseinen esitys pyöri viime vuonna jo Komediateatterissa, mutta muun muassa kaikki koululaisesitykset jouduttiin perumaan pandemian vuoksi. Eilen esitys saikin uuden ensi-illan ja näyttelijäporukka on vaihtunut. Rooleissa nähdään nyt Suomen Teatteriopiston Näyttelijätyön Jatkolinjan opiskelijoita. Porukka, jota en osaa ylistää tarpeeksi, he olivat huikeita! Ajattelin ensiksi, että ylistän velhon roolissa loistanutta Sonja Haapamäkeä. Sitten ihastuin sulttaanina kumiankalleen jutustelevaan Harry Mäkisaloon. Seuraavaksi kolme lampunhengen roolissa loistanutta naista ihastutti energisyydellään. Iisa Lehtinen, Sofia Rajamäki ja Sanni Saikkonen putkahtelivat ympäri näyttämöä saaden lapset hihittämään. Lopulta totesin, että koko joukko on aivan loistava, mahtava porukka!

Aladdin ja taikalamppu noudattaa esikuvaansa Tuhannen ja yhden yön tarinoista jonkin verran, mutta hyvin paljon uuttakin on saatu mukaan. Sanailu on Komediateatterille luontaista ja lapset kikattivat useampaan otteeseen yleisössä. Christian Lindroosin kirjoittama ja Panu Raipian ohjaama esitys tempaisee mukaansa niin lapsen kuin vanhemman ja on kestoltaan 1,5 tuntisena väliaikoineen juuri sellainen, että pienetkin sen jaksavat istua.

Jännittävä luola ja henget

Esityksen ikäsuositus on yli 3-vuotiaille ja sanoisin tämän riippuvan pitkälti lapsesta. Meidän lähempänä kuutta oleva neiti nimittäin säpsähti pari kertaa ja eläytyi niin täysillä, että yhdessä kohdassa täytyi ottaa äitiä kädestä kiinni. Sen verran hurja oli velho ja savu näyttämöllä. Siitä kuitenkin kiitos, että kovia ääniä tai räpsyviä valoja ei ollut lainkaan.

Puvustus ja lavastus oli tehty täydellisesti Tuhannen ja yhden yön henkeen ja viritti meidät loistavasti tunnelmaan. Lasta mietitytti ennen esitystä kovasti miltä henki näyttää, onkohan se sininen. Olihan se tai ne, sillä henkiä oli kolme. Ei kuitenkaan mikään Will Smith-kopio, kuten näytelmässäkin sanottiin. Lapselle ei muuten auennut, että henkiä oli kolme, sen verran samalta näyttivät ja putkahtelivat sujuvasti näyttämölle eri aikaan.

Ihastuttava näytelmä kiitos aiheen, sitä esittävän porukan ja tyylin. Lämmin suositus äidiltäkin ja lapselta toteamus parhaasta teatterista ikinä!

PUNK – tämä täytyy kokea!

*liput saatu

Punkkarit huolehtivat heikoimmistaan, toisistaan, ympäristöstä, eläimistä, luonnosta, kulttuurista, jopa ulkonäöstään. Kaikkien kannattaisi olla vähän punkkari.” Anni Lötjönen, Huora-yhtyeen laulaja.

Eletään vuotta 1991. Tanja Vienonen on valittu missiksi, Boris Jeltsin on Venäjän ensimmäinen presidentti. Tähän aikaan sijoittuu eilen ensi-iltansa saanut Tampereen Työväen Teatterin näytös PUNK. Mietin pitkään mitä siitä sanoisin, kertomatta liikaa, paljastamatta yllätyksiä, mutta samalla saaden jokaisen vakuuttuneeksi, että tämä kannattaa nähdä. Varsinkin meidän nostalgiahakuisten nelikymppisten, kuten vieressä istunut nainen kuvaili väliajalla tuttavalleen. Meille tämä sopi täydellisesti, olin itsekin ysärillä se vihainen nuori.

PUNK – rytinää ja asennetta valtionosuusteatterin lavalla

Näytelmän käsikirjoittanut ja ohjannut Marko Järvikallas miettii, kuoleeko punk, kun se tuodaan teatterilavalle. Voiko se edes toimia valtionosuusteatterissa? Vastaan tähän ponnekkaasti voi voi ja voi ja se toimii kuin häkä. Odotin paljon lempeämpää esitystä ja jo alusta asti sai hämmentyä, millainen määrä asennetta ja rytinää lavalle on tuotu. Punk-biisit rytisevät kuin parhaimmalla keikalla konsanaan, kun Jari Leppänen, Hiski Grönstrand ja Juha Junttu veivaavat menemään. Lopussa saa riehua ja pomppia lavan edessä, mutta rauhallinen tiistai-illan katsojakunta ei oikein repeä. Mieli teki kyllä ja kovasti!

PUNK saa parituntiseen mahtumaan uskomattoman hyvän kuvan ajasta, jota elettiin vuonna 1991. Vähän yhden jos toisen vanhempi oli työtön. Samalla se kertoo siitä ulkopuolisuuden tunteesta, jota moni nuori tuntee. 30 vuotta sitten ulkopuolisuus oli erilaista kuin nykyään, mutta siitä tunteesta kasvukipujen kanssa saa varmasti kiinni. Lavalla on uskomaton määrä energiaa, vihaa ja punk-aatetta. Rakastin itse tuota genreä ysärillä (ja edelleen) ja näytelmä palauttaa nuoruuden tunteet ja muistot vahvasti mieleen. Mietin farkkuja, jotka laitoin täyteen hakaneuloja, mietin, että ysärillä loppui myös oma lihansyöntini, kun näytelmässä esiin tulee banderolli, jossa lukee ”meat is murder”. Oliko se lähtöisin punk-aatteesta? En ole koskaan ajatellutkaan! Ihan mieletön energia- ja muistolataus tulee mieleeni kahden tunnin aikana ja tekee mieli hyppiä tasajalkaa. Tämä on mahtavaa!

Uskomattomat näyttelijäsuoritukset – Suvi-Sini Peltola loistaa roolissaan

10 näyttelijän voimin pyöritetään esitystä lavalla ja näyttelijät yltävät toinen toistaan upeampiin näyttelijäsuorituksiin. Missä ajassa vaatteet vaihtuvat, miten nopeasti tunnelma vihaisesta nuoruudesta saadaan muutettua näiden nuorten keski-ikäistymiseen ja taas takaisin nuoruuteen. Lavalla näkyy verta ja… No vaikka mitä, mitä en halua paljastaa, teidän on nähtävä itse!

Suvi-Sini Peltola on äärettömän vakuuttava roolissaan miehenä, vihaisena Petenä, jonka tarina ei juuri onnellisemmaksi muutu ajan kuluessa. Eriikka Väliahde on Tinden roolissaan puolestaan niin vaikuttava, että välillä ei uskoisi hänen näyttelevän. Jokainen ilme ja ele viedään loppuun asti.

Auvo Vihro, joka esittää rauhallista isää tarjoilee ehkä parhaimman yllätyksen näytelmän puolivälissä. Minkä, se teidän täytyy nähdä itse. Mikä attitude, en voi muuta sanoa. Puhumattakaan Janne Kallioniemen hahmon Sakan tuskasta ja muutoksesta keski-ikään mennessä. Siinäkin on komea roolisuoritus!

Joskus teatterissa miettii, että mitä en nyt tässä tajunnut tai joutuu tekemään kovasti töitä pysyäkseen kärryillä tai yrittäessään tulkita tapahtumia. Tämä oli jotain aivan muuta. Tarina vei mennessään, siinä pysyi mukana, se toi oman nuoruuden mieleen ja laittoi laulamaan vielä seuraavanakin aamuna. Lavalla kiroiltiin, huudettiin ja oltiin todellakin niin sanotusti takki auki. Mietin, että mummoni kanssa en ehkä tulisi katsomaan tätä, mutta itse olin aivan fiiliksissä. Kotona kuunneltiin vielä Terveiden käsien biisejä aiheesta innostuneena. Korvissa soi jotenkin punk-biisit kiteyttävä esityksessäkin kuultu biisi ”Mulla on liian lyhyt sänky”.

Mene ja koe, jos rakastat punkia. Mene ja koe jos olit nuori ysärillä. Mene ja koe vaikket ollutkaan, punk-aatteeseen pääsee hyvin sisälle näytelmän myötä. Kuten lopussa sanottiin, räp-musiikki ei ole aikansa punk.

Mieletön veto, ihanan erilaista ja ilahduttavaa. Kiitos koko porukalle ensi-illasta!

P.S. Eniten jäin kaipaamaan biisilistaa käsiohjelmaan, kaikki biisit eivät olleet tuttuja allekirjoittaneelle.

Miten Hamlet taipuu rock-musikaaliksi? Onko teatterissa turvallista tänä syksynä?

*liput näytökseen saatu

Olipahan viikonloppu! En tiedä mistä lähtisi tätä purkamaan. Oli puihin kiipeilyä, saunaa, ravintolaa, synttäreitä Helsingissä ja oli rock-musikaali Hamlet. Päätin aloittaa siitä, vaikkakin näkemäänsä on vaikeaa pukea sanoiksi. Lauantaina kävin äitini kanssa ensi-illassa numero 2 (niitä oli tuplana vallitsevan tilanteen vuoksi), enkä oikein osannut etukäteen aavistaa mitä on tulossa. Rockia ja Hamletia? Nolona vielä tunnustan, että en tunne Shakespearen tarinaa Hamletista, Tanskan prinssistä, joten näytelmässä oli valtava määrä elementtejä omaksuttavaksi. Puvustus, musiikki, liike, laulut ja se tarina taustalla. Välillä ei tiennyt mihin suuntaan katselisi, sillä näytteljät liikkuivat niin monessa kerroksessa sulavin liikkein pukujen hulmutessa, että tuntui siltä, kun omien aistien kapasiteetti olisi loppunut!

Hamletin traaginen tarina suomalaisena musikaalina

Hamlet on Shakespearen pisin näytelmä ja alkujaan noin vuodelta 1600. Se kertoo Tanskan prinssistä Hamletista, joka kohtaa isänsä haamun. Haamu kertoo Hamletille veljensä, Hamletin sedän myrkyttäneen tämän päästäkseen valtaistuimelle. Tarina kertoo kostosta ja niistä vaikeista tunteista, joita nuoren prinssin mielessä myllertää.

2020-luvun musikaalin on ohjannut Tampereen Työväen Teatterin johtaja Otso Kautto. Nuorta Hamletia näyttelee Saska Pulkkinen, joka saa koko teatterin haukkomaan henkeään veikkaisin. Niin upeasti hän käyttää kehoaan, seisoo niskaseisonnassa, kiipeilee pitkin Pentti Helinin esittämää Poloniusta ja laulaa mennessään. Vasta kolmekymppinen Pulkkinen on upea roolissaan ja vieressä istuva äitini ei lakkaa kehumasta häntä. Kuinka taitavasti ihminen voi kehoaan käyttää! Silmät eivät kyllä irtoa hänestä! Mietin, että haluan saada hänen joogaopettajansa yhteystiedot, musikaalin liikeidentiteetin takana ovat Tero Saarinen sekä Satu Halttunen.

Toinen silmiinpistävä ja huomion vievä juttu on puvutus. Se väritykittely on upeaa pinkin ja oranssin sävyissä ja mekot taipuvat ihan todella monenlaisiin kohtauksiin. Mielessäni ajattelen alakerrassa sijaitsevaa puvustamoa ja niitä taidokkaita naisia, jotka työskentelevät siellä. Miten vangitsevat asut musikaalissa onkaan!

Entä se laulu? Se on myös upeaa kuultavaa. Mieleeni painuu erityisesti Petra Karjalaisen vahva suoritus kuningattarena, hänen lauluaan olen monesti aiemminkin ihaillut. Räppibiisi jää eniten mieleeni, sillä on niin yllättävä veto 1600-luvun maailmassa. Inke Koskinen laulaa Ofeliana upeasti ja milloin olisi tullut tuijoteltua bändin jäseniä näin tarkkaan! Varsinkin kitaristit Varre Vartiainen sekä Jarmo Saari saavat lavan etuosassa ison roolin ja miekkailevat sekä tanssivat kitaroineen koko pitkän esityksen läpi. Ei muuten mikään helppo rooli! Shakespearen tekstit taipuvat lauluihin ja Lontoossa musiikkiteatteria opiskellut Eeva Kontu on tehnyt huikean työn sävellyksissä.

Mikä Hamletissa oli parasta?

Väliajalla keskustelemme äitini kanssa esityksestä. Molemmat kehuvat Pulkkisen suoritusta sekä puvustusta, mutta molemmilla on vähän hämmennys siitä tykittelystä mitä lavalla tapahtuu. Pari päivää myöhemmin olimme sitä mieltä, että esitys pitäisi nähdä uudelleen. Välillä jäin vain tuijottamaan Jussi-Pekka Parviaisen esittämää Laertesta, Ofelian veljeä. Vaikka hänellä ei repliikkejä ollutkaan tuossa hetkessä, hän liikehti selkä yleisöön päin niin vangitsevasti pitkän aikaa, että tuijotin ja mietin, miten rankka esitys on fyysisestikin näyttelijöille. Siinä meni monta muuta juttuja ohitse. Ehdottomasti esityksen voisi katsoa uudelleen ja saisi taas eri asioita siitä irti!

Teatterissa korona-aikaan

Niin, tämä vähän mietitytti aluksi – kuinka turvallista teatterissa on nyt? Astuimme sisään teatteriin ja ihmismäärästä huomasi heti, että salia ei oteta täyteen. Käytävillä oli väljää, henkilökunnalla oli visiirit kasvoilla, narikka oli suljettu ja samoin puolet väliaikaravintolasta oli kiinni – ennakovaraus siis kannattaa tehdä väliaikatarjoiluihin. Käsidesitelineet olivat vastassa ja ilahduin paikalleni istuessani (lipussa olevat paikat eivät muuten pitäneet paikkaansa), että lähes kaikilla katsomossa näkyi maski. Hautausmaakohtauksessa sellaiset olivat muuten näyttelijöilläkin, mikä jotenkin ilahdutti. Yhtä lailla oli ihan absurdia katsella ympärilleen ja nähdä se maskien kirjo, mutta samalla tuntui turvallisemmalta, ihmiset välittivät toisistaan teatterin seinien sisällä.

Lopulta esityksen päättyessä katson kelloa, joka on 22.15, eli reilut kolme tuntia (normaalia pidemmällä väliajalla tosin) on teatterissa mennyt. Täytyy sanoa, että meinasin lopussa olla jo vähän tuskainen, ei se maski naamalla lämpöisessä teatterissa istuminen herkkua ole, vaikka väliajalla sai riisua ja vaihtaa sen puhtaaseen maskiin. Olisin itse hieman tiivistänyt teatterin kestoa, se jäi ehkä ykkösenä näistä huonoista puolista mieleen.

Ehdottomasti kyllä uskallan suositella teatteriin menoa, muista varautua maskilla ja nauti, aika mieletön tykitys lavalla tämä musikaali pitkän teatteritauon jälkeen!

P.S. Tänään ehdit vielä mukaan arvontaan, klikkaa tästä!