Aapeli-myrskyn taidetta huurteisena viikonloppuna

Näin on varmasti monessa kodissa arki lähtenyt rullaamaan viimeistään tällä viikolla, kun koulut starttasivat. Meillä oli eilen ensimmäinen päiväkotipäivä lähes kolmen viikon tauon jälkeen. Molemmat tytöt menivät paikalle kohtalaisen mielellään, varsinkin esikoinen moikkaili kavereita innolla, eikä vaikuttanut illalla sen väsyneemmältä. Kuopuksellakin oli mennyt päivä kuulemma loistavasti, mutta kotona hän uuvahti, itki ja halusi olla vain sylissä. Sydämestä otti, kun näin miten koville päivä oli ottanut ja olin kiitollinen, että tänään on kotipäivä ja hengähdystauko hänelle. Vaikka hän on sinällään jo ”iso” ja on aina ollut ulospäinsuuntautunut, olen edelleen kotihoidon kannalla alle 3-vuotiaille. Näin siis tämäkin vuosi starttasi paineessa, että pitäisi olla jo töissä ja samalla haluan tarjota lapsilleni edes osaksi aikaa kotihoidon. Eiköhän arki siitä lähde rullaamaan! Oliko muilla pieniä, joilla arkeen paluu otti lujille?

Entäs sitten se viikonloppu? Bongasin Aamulehdestä lauantaiaamuna, että Koukkuniemen sekä Lapinniemen rantaan on ilmestynyt jääpuisto Aapeli-myrskyn myötä. Näsijärveltä roiskunut vesi on jäätynyt puihin, siltoihin ja kaikkeen mitä rannasta löytyy. Arvatkaa pitikö rynnätä sinne kuvaamaan? Näky oli pysäyttävä. Porukkaa oli paljon rannassa kuvailemassa, minä taisin olla ainoa joka hyppi ilman takkia. Luonnon kauneus oli mahtavaa ja näistä kuvista tuli ehkä omat suosikkini pitkiin aikoihin. Jotenkin tuo tyhjänä avautuva järven selkäkin oli minusta pysäyttävä maisema. Pari tuntia kuvien ottamisen jälkeen, kello 17 Näsijärvi oli virallisesti jäätynyt kokonaan. Hassua, että satuimme järven jäälle juuri sinä päivänä, kun se jäätyi kokonaan umpeen. Jotenkin pysäyttävä päivä, maisema ja luonnon mahti. Mihin se pystyykään.

Jäältä jatkettiin eteenpäin huurteisiin tunnelmiin, nimittäin Frozen-synttäreille. Oli niin kovat hulinat, että pitkästä aikaa taaperon kanssa ei tarvinnut tehdä minkäänlaista nukkumaanmenotaistoa. Sunnuntaina olimmekin sitten täynnä energiaa ja suuntasimme aamupäivästä laskettelemaan ja iltapäivästä kipitin vielä hiihtämään. Sanoisin, että kuopuksella oli intoa laskettelua kohtaan enemmän viime talvena kuin nyt, mutta sinnikkäästi jumppasin tunnin hänen kanssaan miehen ja esikoisen viilettäessä isoja rinteitä. Hiihtäminen oli aivan mahtavaa ja viuhtoessani Kaupin metsissä en voinut uskoa, että vuosi sitten tammikuussa päällä oli edelleen 17 vuoden hiihtotauko! Niin sitä ihminen hurahtaa. Kaveri yllytti lähtemään Pirkan hiihtoon ja vähän yllytyshulluna mietin sitä puolikasta, eli 45 kilometrin lenkkiä, mutta saas nähdä toteutuuko tapahtuma tai oma osallistuminen.


mekko OBJECT/ kengät MUSTANG (Prahasta)/ takki ESPRIT/ korvikset RUNOKKA

Vuoden ensimmäiselle viikolle tuli lopulta kahdeksan tuntia treeniä ja energiaa piisaa. Vasta viikko takana sitä, kun lupasin hiljaa mielessäni tsempata elintapojani parempaan suuntaan ja jo viikon kohdalla lisääntyneet energiatasot näkyivät. Kyllä jaksoi jumpata uhmaikäisen, hanskoja heittelevän muksun kanssa rinteessä, kun Suunto kädessä kertoi, että takana on 9,5 tunnin yöunet. Ei vaadi paljoa tsempata itselleen monipuolisempaa ravintoa, pidempiä yöunia ja muuta, kun se alkaa heti näkyä olossa.

Tällaisilla fiiliksillä täällä siis lähdettiin arkeen ja nautittiin viikonlopusta. Ja hei, olen lukenut arvontapostauksesta postaustoiveitanne ja otin jo parista kopin, toiveita tulossa siis!

Oletko käynyt Koukkuniemessä ihastelemassa Aapelin aikaansaannoksia? Kuinka oma arkesi lähti rullaamaan?

P.S. Huomenna suljen asuäänestyksen ja tuoksuarvonnan, vielä ehdit mukaan, klik!

Miksi lähdin puolimaratonille ja miksi se jäi kesken?

Terveisiä ihanan aurinkoisesta Helsingistä, jossa juostiin kuuman asfaltin hohkatessa lauantaina! Minä olin odottanut tapahtumaa toden teolla ja treenannut siihen läpi kevään. Harvoin juoksi lenkkiä ilman, että mielessä olisi käväissyt toukokuisena lauantaina odottava puolimaraton. Toivon, että pääsisin ajassa alle kahden tunnin, edes sekuntin alle! Sitä silmällä pitäen kipittelin menemään. Ostin uudet ihanat kompressiosukat kisaa varten ja ajoin sisään uusia lenkkareita.

Sitten kahta viikkoa ennen tuli hirveistä hirvein vatsatauti kestäen kahdeksan päivää. Haaveeni kisasta alkoivat hiipua, kun tajusin miten heikkoon kuntoon menen. Yllättäen sainkin voimani heti takaisin, kun ruoka alkoi pysyä sisällä ja oli vielä viikko aikaa – pääsisinkö sittenkin matkaan?

Vatsataudin sivulöydös verikokeista oli sitten huono hemoglobiini ja sen lisäksi täysin tyhjät rautavarastot. Tämä löydös oli aikamoinen onni onnettomuudessa, että osaan lähteä hommaa korjaamaan, mutta sen myötä tuli kielto liian koviin suorituksiin. Matalat sykkeet ja lyhyet lenkit ok, mutta lääkäri kielsi juoksemasta puolikasta. Ja tajusin, että tuo anemia vaikuttaa kyllä jo suorituskykyynkin.

Helsinki City run on tapahtumana aivan huikea. Se on tehty isollaan ja juoksijoita on valtava määrä, sinne on kivaa lähteä yhdessä miehen kanssa. Olimme sopineet menevämme ystävien kanssa syömään kisan jälkeen ja harmitti kaikki siihen liittyvä kivan odotuksen puuttuminen. Kunnes sain pöhkön idean: starttaan, mutten juokse koko matkaa! Näin saan fiilistellä tapahtumaa, juosta paita päällä ja halata miestä maalissa. Rahoja ei saanut kuitenkaan takaisin.

Niin me lähdimme lauantaiaamuna kohti Helsinkiä ja suuntasimme mummolle, joka oli hakenut kisakamppeemme. Häneltä oli kysytty onko hän se juoksija, kovasti mummoa nauratti ajatus. Hän on siis yli 90-vuotias ja ihan virkeä, muttei ehkä nyt juoksukunnossa enää. Mummolta hölköttelimme lähtöpaikoille ja meinasi tulla jo hoppu, eikä mies ehtinyt odottaa vessajonoa. Toivotin onnea matkaan ja hän starttasi toisessa lähdössä.

Minun lähtöni oli 10 minuuttia myöhemmin ja voi mikä fiilis oli juosta! Mummo oli kahden kilometrin kohdalla vilkuttamassa, reitti oli ihan huikean kaunis saaresta toiseen siltoja pitkin ja juoksin mielestäni kivan tasoisessa ryhmässä, oli helppo pitää yllä kutosen vauhtia. Jarrutin välillä laskeakseni sykkeitä ja taas mentiin. Olin ajatellut juosta noin 10 kilometriä ja sen saavutin tunnissa, yhdentoista kilometrin kohdalla sitten pysähdyin.

Ohjeena oli ollut, että jos keskeyttää, se tulee ilmoittaa. Ilmoitin siis huoltopisteelle että en jatka, jolloin he sanoivat, ettei sitä tarvitse mihinkään ilmoittaa. Lisäksi keskeyttäneille oli lupailtu ohjeissa jotain kyytejä, muttei mitään sellaista ollut. Meni aikansa, että löysin Lauttasaaren metroaseman ja sohlasin itseni metrolla keskustaan takaisin ja sanon, ettei keskeyttäminen ole kovin helppoa! Mies oli ennen minua perillä tehden oman uuden ennätysaikansa 1.43.

Metrossa numerolappu rinnassa seistessä itketti. Olo oli niin hyvä, että tuntui todella tyhmältä pysähtyä. Toisaalta tiesin, ettei tämä ole sen arvoista, että riskeeraisin terveyttäni ja kisoja tulee. Pettymystä nieleskellen menin maalilalueelle ja fiilis nousi heti. Proteiinirahkaa nurmikolla syödessä alkoi tuntua siltä, kuin olisin juossut koko matkan ja olin taas ihan fiiliksissä. Jatkoimme suihkuun ja kavereiden kanssa syömään nauttien upeasta kelistä sekä miehen hienon juoksun nostattamista fiiliksistä.

Sen verran jäi sitten kalvamaan tämä juttu, että ilmoittauduimme eilen early bird-hintaan ensi kevään kisaan. Kyllä ne raudat vuodessa saadaan nousemaan ja sitten juostaan kovaa, voi kun reitti olisi sama, oli niin hieno!

Kuka oli juoksemassa lauantaina? Oletko itse jättänyt kisaa joskus kesken?

10 kuukautta yhtä juoksemista

Ikinä ei ole ollut näin p**ka juoksu, sanoin miehelle juoksukisan maalissa lauantaina. Potutti, kun oman kellon mukaan tulin maaliin siihen tähtäämäni rapiaan 55 minuuttiin, mutta viralliseksi ajaksi kuulutettiin 56 minuuttia.

Olimme saapuneet aamun usvassa Kankaanpäähän, molemmat totesivat matkalla, että jännittää. Istuimme reilun tunnin matkan rauhassa kaksin ja totesimme perillä, että kylmä on. Asfaltti oli paikka paikoin jäässä ja pakkasen puolella mentiin. Yritin taas selitellä itselleni, ettei ole mitään syytä jännittää, mutta jännittää se silti. Osallistuimme 10 kilometrin lenkille, joten jännitys ei johtunut siitä, jaksaisiko lenkkiä. Kisatilanne, ympärillä lämmittelevät ihmiset ja se, kuinka kovaan suoritukseen pystyy jännittävät.

Itse juoksukisa Kankaanpäässä oli ihanan pieni ja tunnelmallinen, sitä oli hyvä mieli lähteä juoksemaan. Ensimmäisen kilometrin aikana porukka oli jo levinnyt, sen verran vähän meitä oli ja tasan yhden selän ohitin matkallani. Vilkaisin sykkeitä ja totesin, että mennään se 10-15 pamausta korkeammalla kuin normaalisti. Näin kävi puolimaratonillakin ja se on se, missä jännitys näkyy, syke painaa korkeammalla koko ajan. Se tietysti vaikuttaa jaksamiseen ja näin ollen siihen, paljonko lopussa pystyy kiihdyttelemään tai ajasta puristamaan. Huikkasin miehelle lähdössä, että odota minua maalissa, tulen varmaan n. 10 minuuttia myöhemmin. Näin kävi, eromme oli lähes tasan 10 minuuttia. Kuuntelin Spotifysta jotain random-ysärilistaa ja sieltä tuli Aikakoneen Odota, lauloin sitä 7 km:n kohdalla ääneen tähdäten siihen, että saan edellä menevän selän kiinni. Olipa muuten hyvä mielen ysärimusaa!

juoksu3

Taas mietin mielessäni, etten enää ikinä lähde kisaan. Jännitän sykkeeni niin ylös, että meno kisassa on epämiellyttävää. Se on aika yksinäistäkin, taistelet itseäsi vastaan ja vilkuilet kellosta vauhtia. Kankaanpään nopeaksi kehuttu tasainen reitti oli minusta vaikeampi kuin ylä- ja alamäkiä sisältävä reitti, syke paukutti sitten siinä mihin se oli jäänyt. Minun kroppani on selkeästi enemmän intervalleihin tottunut.

Muutaman minuutin maalissa olon jälkeen olo oli seuraava: kymppi oli aika lyhyt matka, kisa jäi jotenkin kesken. Vilkaisin tuloksia ja huomasin, että olin sarjani 6. ja viimeinen alle tuntiin pinkonut, reilusti yli puolella naisista meni yli tunti. Aloin miettiä, ettei se ehkä ollutkaan niin huono juoksu. Minuutit ovat kympillä tiukassa! Jännitys oli hävinnyt ja oikeasti oli fiilis, että haluaisin juosta tuon kympin uudelleen, nyt tuntisin reitin enkä enää jännittäisi. Hullu ajatus!

juoksu4

Kotiin ajaessa olin jo hyvissä fiiliksissä – oikeastaan verrattuna siihen, että olin juossut ensimmäisen lenkkini lähes päivälleen 10 kuukautta aiemmin, on kehitys ollut hyvä. Olen saanut juoksemisesta valtavasti hyvää oloa. Se on selkeästi parantanut peruskuntoani ja jaksamistani sekä hapenottokykyäni. Olen suorittajana ihastunut sen tehokkuuteen – voin juosta missä vain ja milloin vain, lähteä suoraan ovelta ja nauttia samalla raikkaasta ilmasta. Tällä hetkellä, jos ei liukasta ole, ovat juoksukelit ihan täydelliset. Juoksin jo eilen taas hommasta nauttien, ajasta välittämättä ja miettien, ilmottaudunko jatkossa enää kisoihin. Ne pitävät motivaatiota yllä, pistävät lenkille kaatosateessakin, mutta toisaalta otan niistä liikaa paineita.

Kotimatkalla Kankaanpäästä palatessamme kävin hakemassa Intersportista -50% alessa olleen merinovillaa sisältävän kerraston – sitä olisi todella kisassa kaivattu, en 4 kilometrin kohdalla tuntenut etureisiäni. Ja kuinka moni juoksikaan shortseissa, uuh! Se oli hämmentävä fiilis, kuinka kovaa miehet, jotka painavat puolikkaan ajassa 1h 12 min juoksevat, kun pyyhälsivät valmentajansa kanssa ohitseni 8 kilometrin kohdalla. Tuli hetkellinen ajatus, että olen eksynyt ihan väärään paikkaan, mutta niinhän se on, että jokainen tekee tätä itsellensä.

juoksu1

Nyt katselen pihalla upeaa auringonpaistetta ja mietin, että olisipa upeaa lähteä juoksemaan tuonne, toisaalta pimeässä juoksentelussakin on oma fiiliksensä. Kuinka pahasti voi lyhyessä ajassa ihmistä purra juoksukärpänen? Vielä vuosi sitten vihasin juoksemista. Pahasti. Olen hyvin kiitollinen, että kroppa pystyy ja jaksaa ja kiitollinen jokaisesta taittamastani kilometristä.

Ja viime viikolla saapui oma Suunto Spartan, niinhän siinä kävi, etten voinut olla ilman. Ihan ykkösjuoksukello!

juoksu2

On muuten hauskaa huomata, että juoksutapahtumista löysimme yhden miehen sydänystävän, johon yhteydenpito oli jäänyt vähän vähemmälle. Moni kerhovanhempi on juossut kisoja. Onko tämä siis keski-ikään liittyvä harrastus? Ei minusta ennen tuntunut siltä, että todella moni tuttu juoksee? Kyllähän itseäänkin juoksussa koukuttaa se, että ollaan tehty miehen kanssa yhdessä. En minä yksin niihin kisoihin olisi koskaan mennyt.

Muita hurahtaneita? Mikä teitä koukuttaa hommassa? Löytyykö ketään, joka oli Kankaanpäässä?