Myrsky vavahdutti teatterissa

”Tätä täytyy sulatella”
”Mielettömän upeat musiikit”
”Upeaa Shakespearea”

Tällaisia kommentteja kuulin eilen teatterissa ympärilläni, kun kävelimme äitini kanssa ulos salista. Olimme juuri nähneet 400 vuotta vanhan Shakespearen teoksen herätettynä henkiin ja sijoitettuna nykypäivään. Vaikka versioita tästä näytelmästä on tehty lukuisia ja vuonna 2010 on valmistunut jopa elokuva sen innoittamana, tarina oli itselleni vieras. Mietin, onko Shakespeare liian kulturelli kokemus tai ymmärränkö tarinan ja ajatukset sen ympärillä.



Pressikuva 

Ajatukset olivatkin se jännittävin juttu. Tarinan ymmärsi kyllä ja se oli tuotu upeasti tähän päivään. Esitys herätti paljon niin ahdistavia kuin mietityttäviä ajatuksia ja tunteita. Siihen oli upeasti sekoitettu tärkeistä tärkein viesti ilmastonmuutoksesta ja oudosti käyttäytyvästä merestä, joka hukkuu muoviin. Siinä oli rakkaustarina, siinä oli ajatuksia ihmisten pahuudesta ja anteeksiannosta. Samalla koko ajan taustalla kulki renesanssiajan näytelmän maaginen tarina, jossa taikavoimilla, hengillä ja haltioilla oli merkittävä osuus.

Myrsky alkaa vaikuttavalla kohtauksella, jossa ei itse asiassa puhuta mitään, mutta lavasteet ja mielettömät musiikit virittävät täysillä tunnelmaan ja vievät mukanaan. Kurkimme näiden lavasteiden tekoa käydessämme tutustumassa kulisseihin lokakuussa ja on jotenkin hyvin vaikuttavaa nähdä ne tositoimissa. Sitten siirrytään itse tarinaan – vallasta syösty mies Prospero on hautonut kostoa kauan. Hänet on karkoitettu tyttärens Mirandan kanssa lähes autiolle saarelle ja nyt viholliset tulevat hänen lähelleen risteilemään ja tilaisuus kostaa on tullut. Ilmanhaltiattaren Arielin avulla hän siirtää ristelyporukan saarelle ja aloittaa koston. Vai aloittaako? Hän tekee todeksi saarelle haaksirikkoutuneiden painajaiset ja samalla herätetään ajatuksia siitä, kuinka ihminen taistelee luonnon kanssa ilmastonmuutosta vastaan. Voiko myrskyä hallita? Henkipalvelijoiden avulla herätetään henkiin niin viinapirut kuin unettomuus ja huono omatunto. Jokaisella haaksirikkoutuneella on oma kipukohtansa. Mutta pystyykö Prospero lopulta kostamaan vai päätyykö anteeksiantoon?


Pressikuva
Pressikuva

Esityksen aikana vavahduin musiikin sekä näyttävien lavasteiden ja valojen voimasta. Eläydyin rakkaustarinaan ja himosin kostoa, ahdistuin meriä tukehduttavasta muovin määrästä. Nauroin, kun laivalta haaksirikkoutunut porukka heitti juttua muun muassa ”perusristeilystä” ja otti kännykkäselfieitä paikallisista asukkaista. Myrsky oli valtavan monen tunteen ja ajatuksen leikkikenttä ja pääroolissa olevan Pentti Helinin sekä Jaana Oraviston näytteleminen upean koskettavaa ja viimeisteltyä. Jaana Oraviston vakavailmeinen ja hieman eleetön Ariel-hahmo oli jotenkin niin vangitsevan surumielinen, että unohdin monesti muut lavalla häntä katsoessani. Erityismaininta myös nuoren lahjakkuuden Verneri Liljan Caliban-hahmolle, jota nimitetttiin niin sissijuustoksi kuin kurahousuksi. Mielettömän vangitseva hahmo sekin ja nuoren näyttelijän eläytyminen koskettavaa.

Esitys meni vauhdilla ja alun monologin jälkeen tapahtumia piisasi. Suosittelen muuten lämpimästi ostamaan käsiohjelman, siinä on avattu paljon niin esityksen taustaa kuin ajatuksia meristä ja muovista. En muista noin informatiivista ja ajatuksia herättävää käsiohjelmaa lukeneeni. Ohjaaja Tiina Puumalainen avaa siinä myös ajatuksiaan, samoin kuin kuiskaaja Marja Laitala päästetään kertomaan mietteitään siitä, miltä tuntuu kuiskata Myrskyyn. Todella kiva näin, enpä muista kuiskaajan ajatuksia lukeneeni aiemmin!

Me poistuimme salista yhtä lailla muiden kanssa hieman hämmentyneissä tunnelmissa. Teatteri herättää valtavasti tunteita ja parituntisen aikana olimme nauraneet, ihmetelleet, vaikuttuneet ja jopa ahdistuneet. Olin hyvin iloinen, että sain tämän nähdä, sillä kynnys lähteä katsomaan Shakespearea näin ei superkulturellina ihmisenä oli jonkinlainen. Turhaan, sillä tämä oli kertomus, josta jokainen saa varmasti ajatuksia irti ja joku monista aiheista koskettaa. Lämmin suositus sekä lämmin kiitos eilisillan elämyksestä Tampereen Työväen Teatterille! Tämä kuuluu kyllä kevään täytyy nähdä-esityksiin Tampereen teatteritarjonnassa.

Olitko eilen ensi-illasta tai oletko nähnyt jonkun muun version klassikosta?

*liput saatu

Muureja murtava Billy Elliot

Torstaina astelin pyöräilykypärä päässä vauhdilla kohti Tampereen työväen teatteria. Alkamassa oli Billy Elliotin ensi-ilta ja minä tapani mukaan pyyhälsin paikalle tukka pystyssä ja välttelin tehokkaasti niin kameroita kuin punaista mattoa. Mutta wau mikä tunnelma talossa oli! Tupa täynnä ihmisiä, puheensorinaa ja sekä innostunutta fiilistä. Jännityksellä odotin mitä tuleman pitää, oli ihan erilaista mennä katsomaan näytöstä sen jälkeen, kun oli seurannut harjoituksia ja hiippaillut kulisseissa. Täältä voit lukea tuosta reissusta! Koska ohjaaja Samuel Harjanne oli sanonut, että ensi-ilta on hänelle luopumisen paikka pojista ja he saavat alkaa loistaa, kurkin tuolistani hänen reaktioitaan pariinkin otteeseen esityksen aikana.

Istumme Annan kanssa paikoillemme salissa ja esitys alkaa yllättäen videolla, jossa kerrotaan ajankuvaa 1980-luvulta, jonne musikaali sijoittuu. Se kertoo pitkään kestäneestä kaivoslakosta Margaret Thatcherin hallintokaudella ja siitä, kuinka työttömyys kosketti satojatuhansia brittiläisiä. Tuon taistelun keskellä nuori poika Billy käy nyrkkeilytunneilla vaikkei haluaisi ja eksyy vahingossa eräänä päivänä balettitunnille. Loppu on historiaa.

Musikaali on kestänyt varmaankin 10 minuuttia, kun olen nauranut, niellyt kyyneleitä ja katsonut alun kohtausta vähän jopa irvistäen, sillä alussa esitetty nyrkkeilytreenikohtaus on ahdistavan väkivaltainen. Siihen sitten jääkin kyllä suurin osa väkivallasta ja alkaa tanssi ja laulu. Ensimmäisen vartin jälkeen on selvää, ketkä ovat musikaalin tähtiä: nuoret pojat, Billy sekä Michael. Rooleissa vuorottelee kolme poikaa, torstain ensi-illassa olivat vuorossa Simo Riihelä sekä Ilmari Kujansuu. En kerta kaikkiaan pysty katsomaan heidän esiintymistään itkemällä ja nauramalla vuorotellen. Poikien heleissä äänissä on jotain todella koskettavaa ja kuollutta äitiään muisteleva Billy meinaa aiheuttaa itkukohtauksen. Pojat esiintyvät ammattimaisesti, varmasti, laulavat ja tanssivat upeasti eikä pienintäkään jännitystä näy. Jo heidän takiaan tämä musikaali pitäisi nähdä.

Ihania ovat muutkin lapsinäyttelijät, joista pienin saa heti alussa yleisön remahtamaan nauruun. Esityksessä kiroillaan paljon, mikä tuntuu välillä vähän hurjalta lapsinäyttelijöiden suuhun, mutta sekin kuuluu tuohon ajankohtaan ja kaivostyöläisten elämään. Vaikka lapset ovat ehdottomasti esityksen tähtiä, koko joukko vetää mielettömän hyvin. Petra Karjalaisen esittämä rouva Wilkinson on ihastuttavan ronski naishahmo ja Billyn mummo aiheuttaa useammat naurut. Se tässä esityksessä onkin ehkä parasta, että vaikka aihe on vakava ja ajankuva vähintäänkin surkea, ei mikään ole niin surkeaa tai epätoivoista, etteikö huumoria olisi saatu vähän joka väliin mukaan. Itkin ja nauroin siis tasapuolisesti. Aihe on ajankohtainen edelleen: voivatko pojat harrastaa balettia tai pukeutua mekkoihin, jos siltä tuntuu? Billy ja Michael murtavat muureja 1980-luvun Iso-Britannia.

En muista, koska olisin ollut teatterissa yhtä vaikuttunut. Pojat lauloivat tiensä suoraan sydämeen. Esiintyivät vilpittömän aidosti ja vakuuttavasti. Yllätyksiltäkään en voinut välttyä, sillä kun Billy löysi kaverinsa Michaelin pukeutuneena mekkoon, olikin lava täynnä äijiä mekoissaan tanssimassa. Tai kun lopussa pojat kohtaavat… No, näette sitten, kun menette katsomaan! Lopun angry dance on myös todella vaikuttava ja pitkä veto yksinään Billyä esittävältä Simolta. Sitä katsoessani ajattelin vain yleisössä varmasti istuneita vanhempia ja aloin itkeä pelkästä ajatuksesta, kuinka järjettömän ylpeinä he istuvat jossain tuolla pimeässä. Seuraavat, miten upea näyttelijänalku pojastaan on Billy-koulun myötä kehittynyt.

Kun esitys loppui, koko sali taputti seisaallaan. Esiintyjät näyttivät vilpittömän onnellisilta ja useampi pyyhki silmäkulmiaan taputusten aikana. Aamulehden arvostelun mukaan aplodit kuuluivat ulos kadulle asti ja tämä voi olla hyvinkin totta: itse taputin niin, että olkapäissä asti kihelmöi. Näinhän sen kuuluukin mennä, teatteri sai jokaisen aistin äärimmilleen. Kotiin pyöräilessä olin yhtä hymyä: mieletön elämys!

Onko Billy Elliotin tarina tuttu, suuntaatko katsomaan? Iloista uutta viikkoa!

* liput esitykseen saatu
* kuvat 2 ja 3 Tampereen Työväen Teatterin pressikuvia