Syntymäpäivän mietteitä – meneekö elämä 7 vuoden sykleissä?

Ihanaa uutta viikkoa ihmiset! Valoisampi aamu talviaikaan siirtymisen myötä, mutta hitsi miten pimeät illat, nyt alkaa olla se aika, kun on jo pimeää töiden jälkeen. Vitamiinit kehiin ja ”tulta päin” eli pimeyttä päin. Tänään on synttäripäiväni ja bileiden sijaan ollaan oltu synttäriviikonloppu perheen kesken, herkuteltu brunssilla, käyty kuopuksen kanssa kaksin leffassa ja avattu talviuintikausi. Hieman oli ihanaa!

Lauantaina lenkillä aloin miettiä tulevaa syntymäpäivää ja sitä mietettä, kun puhutaan, että elämä kulkee noin seitsemän vuoden sykleissä. Pitääkö se paikkansa? Miten oma elämäni on kulkenut noita syklejä ajatellen ja miltä näyttää nyt menossa oleva kuudes seitsemän vuoden syklini?

Muutto Helsingistä Jyväskylään ja kamala yläasteikä

0-7 vuotta: Ensimmäinen seitsemän vuoden jakso lapsuudessa oli hyvin onnellinen ja muistan ajan todella ihanana. Asuimme rivarissa Helsingissä ja lähes joka asunnossa oli lapsia. Oli pihajuhlia ja kavereita ja oli hyvin huoletonta lapsuutta. Isovanhemmat asuivat kaikki samassa kaupungissa, mikä oli sekin aivan ihanaa, heitä näki usein. Oli kivoja harrastuksia ja… No, kaikki oli enemmän kuin hyvin lapsuudessani.

7-14 vuotta: Olin juuri täyttänyt kuusi vuotta, kun muutimme Jyväskylään lokakuun lopulla vuonna 1988. Se oli yksinkertaisesti hirveää. Taakse jäi kaikki tuttu, Helsinkiin jäi mummo ja ukki, minun ja veljen kummit, ystävät, ihan kaikki. Muistan edelleen kun itku tuli lähdön hetkellä ja en osannut lapsena pukea sanoiksi sitä kamalaa möhkälettä mahassani. Jyväskylään muutti toinen mummo mukanamme, muuten emme tunteneet kaupungista ketään, kaikki tutut ympyrät jäivät ja elämä piti ns. aloittaa alusta ja alkaa etsiä ystäviä.

Yläasteikä oli pahinta aikaa ikinä, minua huoriteltiin päivittäin, vihasin käydä koulua Säynätsalossa, se tuntui jotenkin sisäänpäinkääntyneeltä paikalta, kun me tulimme kouluun muualta. Lintsailin, arvosanat laskivat, en halunnut millään mennä kouluun. Nukuin muka vahingossa pommiin useamman kerran ja toivoin olevani kipeä, jotta saisin jäädä kotiin. Minulla oli aamukampa ja päätin, etten enää ikinä mene kyseiseen paikkaan kun sieltä kerran pois pääsen.

Muutto Tampereelle, häät ja asuminen Thaimaassa

14-21 vuotta: Seuraavan syklin päätteeksi olin asunut pari vuotta Tampereella, jonne lähdin miehen perässä. Opiskelin yliopistossa, paistelin ahkerasti hamppareita ja asuimme lähes Tampereen keskustassa, voi että rakastin sitä asuntoa. Elämä siis oli todellakin muuttunut edellisestä seitsemästä vuodesta! Ihan näihin raameihin ei osu häät, olin 22-vuotias kun menimme naimisiin ja sukunimi vaihtui, mutta melkein mennään 7 vuoden syklissä!

21-28 vuotta: Seuraavan 7 vuoden jälkeen oli taas muutoksen paikka. Oli vuosi 2010 ja palasimme kolmen Thaimaa-vuoden jälkeen Suomeen. Muutimme pois Tampereen keskustasta ja otimme koiran. Siis todellakin elämä muuttui tuona syklinä paljon, paluu Suomeen, uusi koti ja koira!

Suomesta oli todella vaikeaa löytää paikkaansa. Ystäväpiirit olivat muuttuneet jonkin verran, kun oli elänyt useamman vuoden ihan eri ympyröissä. Oli hirveän yksinäinen olo, töitä ei tahtonut löytyä ja lämpöön oli järjetön ikävä, kun talvi alkoi. Lokakuussa (kaikki kiva tapahtuu aina lokakuussa!) aloitin työmarkkinatuella harjoittelun ja tuosta työpaikasta sain ystäviä, joiden kanssa ollaan edelleenkin yhteyksissä. Oli illanviettoja ja huikean kivoja työpäiviä, lähdettiin sillä porukalla mm. Skotlantiin minilomalle! Ihan mahtava poppoo, joka ”pelasti” sen ankeuden, mikä oli Suomeen palatesa.

Lapset ja perhe, talokriisi

28-35 vuotta: Ei osunut suoraan 7 vuoden kohdalle, mutta viides seitsemän vuoden sykli muutti elämäni lopullisesti, kun minusta tuli kahden tyttölapsen äiti. Olin elänyt pitkään luulossa, ettemme voi saada lapsia eikä minusta tule äitiä, joten piti aika paljon muuttaa ajattelutapaansa ja kasvaa henkisesti. Olin torjunut lapsiperhe-elämän ajattelemalla, että se on ihan kamalaa ja hirveää, sillä tavalla kai suojelin itseäni pettymykseltä, ettei minusta tulisi äitiä.

No, minusta tulikin äiti ja vielä kahdesti ja kun ensishokista oli selvitty, eihän sitä tarvinnut itselleen uskotella, että perhe-elämä olisi kivaa. Se oli parasta! Esikoisen vauvavuosi meni vähän ohi, kun jouduimme muuttelemaan edes takaisin, palkkaamaan asianajajan ja repimään kotimme auki, olin niin järjettömän väsynyt henkisesti ja fyysisesti ettei mitään tolkkua. Mutta niin siitä noustiin ja päästiin takaisin kotiin kesällä 2014. Joskus katkeruus nostaa päätään, muttei niin usein kuin ennen.


paita UHANA DESIGN/ hame TFNC/ takki PBO/ kengät DR.MARTENS/ korvikset MAANANTAIMALLI

Kuudes seitsenvuotinen

Nyt mennään siis elämän kuudetta seitsenvuotista jaksoa. Mietin juuri eräänä päivänä, että hirveän ihanaa kun se perhe jo on. Ettei tarvitse miettiä haluammeko lapsia, saammeko niitä tai mitään sellaista. Perhe on kasassa. Kamalimmat valvomisjaksot ovat takana, meillä kyllä valvottiin niin monta vuotta etten pysy enää laskuissa. Lapset ovat superihanassa iässä, tykkäävät vielä touhuta vanhempiensa kanssa, mutta enää ei tarvitse kipittää konttaavan lapsen perässä ja kytätä mitä hän panee seuraavaksi suuhunsa. Hirvittävän ihana vaihe lasten elämässä ja seuraan heidän kasvuaan suurella ilolla!

Tämä kuudes seitsenvuotinen jakso on tuonut tullessaan yrittäjyyden ja kaikkia meitä riivaavan pandemian, joka on taas aikamoinen mullistus ihan koko maapallolle. Silti olen kauhean utelias näkemään, mitä elämällä on tarjota, toivottavasti tällainen vaihe jatkuisi pitkään! Epävarmuutta lukuun ottamatta kaikki on nyt todella hyvin.

Sellaisia mietteitä synttäripäivään täti pinkiltä! Oletko itse miettinyt, tuleeko aina 7 vuoden välein joku elämänmullistus?

19 vuotta sitten – uusi elämä vieraassa kaupungissa

Väkisin se nousee aina mieleen syyskuun toiseksi viimeisenä viikonloppuna. Aika 19 vuotta sitten. Kun saavuin suureen ja vähän pelottavaankin kaupunkiin, josta en tuntenut ketään tai jossa ei ollut suuria suunnitelmia tiedossa. Päätin vian lähteä Tampereelle, sillä halusin pitää kiinni miehestä, jonka kanssa olin viettänyt kesän yhdessä. Ja täällä ollaan edelleen ja meillä on kaksi manselaista tytärtä – paremmin ei olisi ehkä voinut käydä, mutta ei alku helppoa ollut!

Syyskuu 2001 ja muutto Tampereelle

Kävin itse lukion 3,5 vuodessa, joten näihin aikoihin vietiin vikoja yo-kirjoituksia. Perjantaina oli vuorossa matemaatikankirjoitukset ja se oli sitten siinä. Vähän haikein fiiliksin kävelin pitkin lukion käytävää ja törmäsin ranskan opettajaan, joka kysyi mitä meinaan tulevaisuudessa tehdä. Sattumoisin tuo opettaja oli myös miehen ryhmänvalvoja ja totesin hänelle, että muutan huomenna Tampereelle ryhmässäsi olleen miehen luokse. Muistan opettajan ilmeen, hän oikein hätkähti ”enpä tiennyt että olette yhdessä, onnea matkaan vaan”. Mietiskelin siinä, olikohan järkevä ratkaisu, mutta nyt en enää peru.

Vanhempani taisivat pitää ratkaisua myös vähän erikoisena tai ehkä se tuli heillekin yllätyksenä, että parin kuukauden seurustelun jälkeen häipyisin Manseen. Äiti totesi, että jätä nyt joku osoite, sen kirjoitin lapulle ja sitten mentiin. Kohti Hervannan kaksiota, jota olimme käyneet kesän mittaan vähän maalailemassa ja siivoamassa.

Yksin Tampereella, vailla töitä ja ystäviä

Mies tuli Tampereelle opiskelupaikan perässä, mutta minä hyppäsin aika tyhjän päälle. Aloitin kasvatustieteen opinnot avoimessa yliopistossa ja kirjoitin vimmatusti työhakemuksia. Minulla ei ollut edes sähköpostia, muistan kuinka kirjoitin tylsyyksissäni kirjeitä kavereille, muun muassa kuopuksen kummitädille. Kirjeitä! Kuinka antiikkiselta se tuntuukaan nyt! Miehen ollessa opinnoissa minulla oli aika yksinäisiä ja pitkiä päiviä ja menin muun muassa Nälkäpäivän kerääjäksi keskustaan, jotta olisi tekemistä. Kävelin vähän hädissäni Hämeenkadulla, en tuntenut kaupunkia ollenkaan ja pelkäsin eksyväni. Kaikki oli niin suurta. Hirveän vahvasti se tunne on edelleen mielessä. Mietin, että haluan kotiin, mitä minä täällä teen. Aamulla kysyin mieheltä, juoko hän aamuisin kahvia vai mitä? En tuntenut edes häntä kovin hyvin. Kävin lenkillä Hervannan metsissä ja kerran eksyinkin ja lenkkini kesti aika monta tuntia lopulta. Kun olimme viikonlopun Jyväskylässä, en olisi halunnut lähteä takaisin Tampereelle, mutta ylpeyteni ei antanut periksi sanoa että haluan takaisin kotiin.

Elämä kantaa – löytyi töitä, opiskelupaikka ja ystäviä

Olin ehtinyt olla Tampereella kolmisen viikkoa, kun työpaikka aukesi. Pääsin vääntämään hamppareita ja olinkin tuossa työpaikassa lopulta neljä vuotta. Siellä oli ihan todella ihania ihmisiä, joista tuli ystäviä kenen kanssa käytiin Apulannan keikoilla, urheilemassa ja illanvietoissa. Muistan hyvin, kun yksi työkaveri pyysi hakemaan hänelle rievän kun kävin ravintolan vieressä olleessa kaupassa. Mikä se on kysyin. Arinarievä, legendaarinen tamperelainen leipä, etkö tiedä? No en todellakaan. Mutta opin päivä päivältä lisää manselaisuutta.

Opiskelin avoimessa yliopistossa, kävin töissä ja keväällä aloin lukea pääsykokeisiin. Syksyllä 2002 minulla olikin jo ystäviä, työpaikka ja opiskelupaikka yliopistossa. Muutimme vuoden jälkeen pois Hervannasta ja viihdyin keskusta-asunnossamme älyttömän hyvin. Työmatka lyheni, yliopistolle oli helppo kulkea ja kävellen sekä pyörällä pääsi joka paikkaan. Mieskin alkoi jo tuntua tutulta ja en enää kaivannut tauotta takaisin Jyväskylään. Aloin löytää paikkaani Tampereella.

Vaikka muutostani on jo 19 vuotta, en unohda sitä hukassa olemisen tunnetta. Se tulee aina mieleen syyskuun lopussa. Äitini totesi joskus, että arvasi minun olevan niin itsepäinen, että kun kerran lähden, en varmasti palaa takaisin. Näin kävi, vaikka äiti kyllä sanoi, että aina saa tulla takaisin. Tampereesta on tullut tuttuakin tutumpi paikka, lapseni ovat juurtuneet tänne ja puhuvat manselaisittain. En osaa enää ajatella, että vaihtaisimme kaupunkia, vaikka ikävöin kyllä usein perheenjäseniä Jyväskylässä ja Helsingissä. Elämä kantoi kun siihen vain luotti, vaikka olihan se vähän ehkä uhkarohkea hyppy aikanaan. Mutta kannatti! Olen saanut aivan ihanan perheen enkä enää eksy juoksulenkeillä. Hah!


paita NOSH ORGANICS/ hame GARCIA JEANS/ kengät CONVERSE/ korvikset UHANA DEISGN/ takki VERO MODA

Oletko itse aloittanut elämää ihan vieraassa kaupungissa? Miltä se tuntui?

Haaste: sukunimeni ensimmäinen kirjain!

Pitkästä aikaa perinteinen blogihaaste, vitsi näitä aikanaan olikin paljon! Oli niin hauska juttu, että pakko toteuttaa, kun Tiian blogista bongasin tällä viikolla! Ideana on siis vastata kysymyksiin vaihtoehto, joka alkaa sukunimen ensimmäisellä kirjaimella, eli tässä tapauksessa mennään kirjaimella L. Irtoaakohan tästä jotain uutta teille, huikatkaa kommentteihin!

VAATE:

Mulle tuli kirjaimesta L ihan hassuja vaatteita mieleen. Ensimmäisenä nimittäin lumilautakengät! Ne ovat ostettu 24 vuotta sitten Iso-Syötteen vuokraamosta käytettynä ja edelleen käytössä. Lumilautakengät ovat ihanat, sillä käppäilepä niissä kovissa laskettelumonoissa mihinkään, mutta lautakengillä voi vaikka laskea pulkkamäkeä. Ne ovat kuin Sorelin saappaat. Omani, jotka on käytettynä ostettu ja 24 vuotta minulla olleet… Haisevat järkyttävälle. En kyllä ymmärrä mistä tuli mieleen ensimmäisenä tämä, mutta pakko oli pitäytyä siinä ja oikeasti rakastan niitä lautakenkiä. Uudet ovat niin kovia, etten varmaan osaisi enää laskea jos sellaiset ostaisin! Ja hei lenkkarit. Paljonko olen juoksulenkkarit jalassa? Paljon!

JUOMA:

Limppari. Juon vähän liikaa Pepsi Maxia ja Zero colaa. Tai paljon vähemmän kuin esimerkiksi Thaikku-vuosina, mutta minulla on yleensä 1,5 litran pullo jääkaapissa ja aina, jos juoksen pitkän lenkin ja on yhtään kuuma, en pysty juomaan sen päälle vettä, vaan marssin hikisenä juomaan hapollista limpparia suoraan pullosta. Kukaan muu meillä ei juo keinomakeutettuja limppareita, en anna lasten juoda niitä ja mies ei tykkää. Joten käyn sitten aika ajoin juomassa sieltä pullosta. En ikinä lasista, hyi limppari maistuu karmealle lasista. Onpahan muuten järkyttävä tapa nyt kun ääneen kerroin, pitäisiköhän opetella pois siitä!

PAIKKA:

Ensimmäisenä mieleen nousi Loughborough. Onko kukaan edes kuullut paikasta? Järkyttävän ihana ja sympaattinen pikkukaupunki Englannissa, 170 kilometriä kaakkoon Lontoosta. Sieltä löytyy Englannin viidenneksi parhaaksi yliopistoksi rankattu ihana yliopisto kampuksineen, on Sainsburyt, Tescot ja paikalliset pubit, suloinen leffateatteri ja markkinat kävelykadulla. Kaikki tarpeellinen, mutta silti kaupunki on todella pieni ja elää paljon opiskelijoista. Siellä asuimme puolisen vuotta mieheni kanssa, puhelinkaupan yläkerrassa olevassa asunnossa. Oli muuten ehkä yksi elämäni onnellisimpia puolivuotisia. Edelleen olemme yhteyksissä sieltä saatuihin ystäviin ja kerran olemme palanneet kaupunkiin sen jälkeen. Junalla pääsi Lontooseen halvalla ja vartissa olit Leicesterissa tai Nottinghamissa (no niin, nyt on moni varmasti enemmän kartalla!). Kävimme tuon puolivuotisen aikana todella monessa Englannin kaupungissa autolla tai junalla, kävimme Bon Jovin keikalla Coventryssa ja pääsiäisloman kestäessä pari viikkoa kiersimme Ranskaa ja Italiaa sen ajan. Easy Jetillä pääsi halvalla käymään Irlannissa ja Skotlantiin matkasimme bussilla. Tuli nähtyä ja koettua ihan tajuttoman paljon puolessa vuodessa ja rekkasin vielä 20 opintoviikkoa tuosta ajasta (eli puhutaanko nykyään noin tuplista eli n. 40 opintopistettä, en tiedä, valmistuin viikkoajalla). Suosittelen, lähtekää vaihtoon jos voitte!

RUOKA:

Vastaanko taas mitä tuli ekana mieleen? LANTTULAATIKKO! Rakastan lanttulaatikkoa, mutta sitä voi syödä lusikallisen kerrallaan, muuten maha ei kestä. Toinen mitä rakastan ja alkaa kirjaimella L on leipä. Naapuri leipoo juureen tehtyä leipää ja olen nyt viisi (?) leipää hakenut sieltä (maksan siis niistä) ja seuraava tilauksessa. Syön ihan liikaa leipää! Leipä on maailman parasta!

ELÄIN:

Leijona. Häissämme laulettiin Leijonakuninkaasta biisi ja en tiedä ehkä mitään niin vaikuttavaa kokemusta, kun nähdä leijona luonnossa Afrikassa. Häämatkalla Etelä-Afrikassa istuimme maasturissa, jossa ei ollut kattoa, oppaamme istui pyssymies vieressään (siis vartija tms.) keulassa. Nurkan takaa käveli yhtäkkiä kolme naarasleijonaa, rauhassa pitkin tietä kävelivät meitä kohti. Ihan vierestä. Vaikka siinä oli ihminen aseen kanssa vieressä, en tainnut tuolla hetkellä hengittää leijonan kävellessä vierestäni. Huih! Olisiko siinä ehtinyt reagoida, jos jotain olisi tapahtunut? Myös leopardin ruoan metsästys oli vaikuttava tapahtuma seurata.

KUKKA:

Tykkään hirveästi lupiineista, minusta ne ovat kauniita vaikkakin ovat haitallinen kasveja. Lemmikit ovat myös tosi kauniita, niitä kasvaa hirveästi kympin juoksureittini varrella ja hymyilen aina niille! <3

TYTÖN NIMI:

Lotta. Minä olisin halunnut kuopuksesta Lotan, mutta koska miehen perheessä oli lapsuudessa koira nimeltään Lotta, niin ei pudonnut ehdotukseni hänelle. Sanoi, ettei pysty huutelemaan Lottaa. Toisaalta ehkä ihan hyvä, että etunimi ei ala samalla kirjaimella kuin sukunimi.

POJAN NIMI:

Hmm. En ole koskaan miettinyt L-kirjaimella alkavia poikien nimiä. Olin esikoista odottaessa varma, että hän on poika ja olisi saanut nimensä edesmenneen ukkinsa eli miehen isän mukaan. Se nimi ei ala L-kirjaimella. Mutta tykkään mm. nimistä Lauri ja Leevi!

AMMATTI:

Lastentarhanopettaja. Kun hain vuonna 2002 yliopistoon, pääsin kolmeen eri hakemaani paikkaan. Hain siis kasvatustieteitä lukemaan Tampereelle, mutta totesin, että Helsingin yliopistoon on samat kirjat ja valintakoe viikkoa aiemmin. En ollut aikeissa muuttaa Helsinkiin, mutta kävin viikko ennen varsinaista koetta harjoittelemassa Helsingissä. Lisäksi samalla kokeella pystyi hakemaan varhaiskasvatukseen Tampereelle ja hain sitten sinnekin. Varhaiskasvatuksessa oli myös soveltuvuuskoe ja ryhmähaastattelu. Siellä kokeessa ryhmän piti esittää eläinten teekutsuja ja saimme puhua vain eläinten kielillä, roolit oli määrätty etukäteen. Muistan ikuisesti opiskelukaverin (tuli siis hänkin aikuiskasvatuksen puolelta lopulta), joka taapersi ankkana teemuki kädessä ja sanoi jatkuvasti KVAAK KVAAK. Itse olin SIILI, mitä ne muka puhuu? Siinä sitten nyökyttelin ankalle ja sanoin TUF TUF ja mietin, että olenko ihan oikeasti yliopiston pääsykokeessa, naurattaa vieläkin. Sain senkin paikan, mutta ei minusta olisi ollut varhaiskasvatukseen. Kaikki kunnia heille, jotka ovat alalla, raskas duuni ja mielettömän, mielettömän tärkeä. Upeita tyyppejä kuopuksestakin pitämässä huolta, itkettää jo nyt, kun syksyllä uusi päikky edessä! Mutta kertoo kuinka hirveästi pänttäsin, kun kolme yliopistopaikkaa lohkesi. Pitikö tähän vastata mikä haluaisi olla, nyt lähti niin laukalle? Haluaisin olla ammattilumilautailija!

KUVAUS HENKILÖSTÄ:

Luotettava ja lojaali. Yhdet mieheni tärkeimmistä ominaisuuksista. Luotettava, luotettava, luotettava. Peruskallioni. Lujatahtoinen!

JOKA KODISSA:

No ainakin lautanen, lusikka, laatikko, lyijykynä, lasi… Olipa helppo kirjain!


toppi VERO MODA/ farkut MANGO/ kengät CONVERSE/ korvikset ANNE-MARI PAHKALA&EERO HINTSANEN/ mekko UHANA DESIGN

Pitäisköhän kokeilla tätä tyttönimen ekalla kirjaimella, joka on E. Olisiko vaikeampi? Nyt oli kyllä helppo keksiä vastaukset, jotka alkavat L-kirjaimella. Tuliko mitään uutta esiin?

Ja hei noi korvikset! Ne ovat ne, jotka voitin Karita Tykän IG-kisasta! Anne-Mari Pahkalan suunnittelemat ja Eero Hintsasen toteuttamat SULA-korut, kannan niitä niin ylpeydellä tämän kotimaisen mekon kanssa! <3 Ja tiedättekö mitä? Ostin elämäni ekan ”kunnollisen” huulipunan, joka oli aivan ihana ja kestävä huulilla. Ja luonnonkosmetiikkaa! Kannattaa kurkata jos haet hyvää punaa, ihastuin totaalisesti! Näköjään kyseinen sävy LOVE on loppuunmyyty, mutta samalta merkiltä löytyy monia muita sävyjä, ihana mattapuna!

Sellaisia mietteitä sunnuntaihin! Onpa ollut ihana ihana viikonloppu sateesta huolimatta! <3 Entä siellä?