Haaste: sukunimeni ensimmäinen kirjain!

Pitkästä aikaa perinteinen blogihaaste, vitsi näitä aikanaan olikin paljon! Oli niin hauska juttu, että pakko toteuttaa, kun Tiian blogista bongasin tällä viikolla! Ideana on siis vastata kysymyksiin vaihtoehto, joka alkaa sukunimen ensimmäisellä kirjaimella, eli tässä tapauksessa mennään kirjaimella L. Irtoaakohan tästä jotain uutta teille, huikatkaa kommentteihin!

VAATE:

Mulle tuli kirjaimesta L ihan hassuja vaatteita mieleen. Ensimmäisenä nimittäin lumilautakengät! Ne ovat ostettu 24 vuotta sitten Iso-Syötteen vuokraamosta käytettynä ja edelleen käytössä. Lumilautakengät ovat ihanat, sillä käppäilepä niissä kovissa laskettelumonoissa mihinkään, mutta lautakengillä voi vaikka laskea pulkkamäkeä. Ne ovat kuin Sorelin saappaat. Omani, jotka on käytettynä ostettu ja 24 vuotta minulla olleet… Haisevat järkyttävälle. En kyllä ymmärrä mistä tuli mieleen ensimmäisenä tämä, mutta pakko oli pitäytyä siinä ja oikeasti rakastan niitä lautakenkiä. Uudet ovat niin kovia, etten varmaan osaisi enää laskea jos sellaiset ostaisin! Ja hei lenkkarit. Paljonko olen juoksulenkkarit jalassa? Paljon!

JUOMA:

Limppari. Juon vähän liikaa Pepsi Maxia ja Zero colaa. Tai paljon vähemmän kuin esimerkiksi Thaikku-vuosina, mutta minulla on yleensä 1,5 litran pullo jääkaapissa ja aina, jos juoksen pitkän lenkin ja on yhtään kuuma, en pysty juomaan sen päälle vettä, vaan marssin hikisenä juomaan hapollista limpparia suoraan pullosta. Kukaan muu meillä ei juo keinomakeutettuja limppareita, en anna lasten juoda niitä ja mies ei tykkää. Joten käyn sitten aika ajoin juomassa sieltä pullosta. En ikinä lasista, hyi limppari maistuu karmealle lasista. Onpahan muuten järkyttävä tapa nyt kun ääneen kerroin, pitäisiköhän opetella pois siitä!

PAIKKA:

Ensimmäisenä mieleen nousi Loughborough. Onko kukaan edes kuullut paikasta? Järkyttävän ihana ja sympaattinen pikkukaupunki Englannissa, 170 kilometriä kaakkoon Lontoosta. Sieltä löytyy Englannin viidenneksi parhaaksi yliopistoksi rankattu ihana yliopisto kampuksineen, on Sainsburyt, Tescot ja paikalliset pubit, suloinen leffateatteri ja markkinat kävelykadulla. Kaikki tarpeellinen, mutta silti kaupunki on todella pieni ja elää paljon opiskelijoista. Siellä asuimme puolisen vuotta mieheni kanssa, puhelinkaupan yläkerrassa olevassa asunnossa. Oli muuten ehkä yksi elämäni onnellisimpia puolivuotisia. Edelleen olemme yhteyksissä sieltä saatuihin ystäviin ja kerran olemme palanneet kaupunkiin sen jälkeen. Junalla pääsi Lontooseen halvalla ja vartissa olit Leicesterissa tai Nottinghamissa (no niin, nyt on moni varmasti enemmän kartalla!). Kävimme tuon puolivuotisen aikana todella monessa Englannin kaupungissa autolla tai junalla, kävimme Bon Jovin keikalla Coventryssa ja pääsiäisloman kestäessä pari viikkoa kiersimme Ranskaa ja Italiaa sen ajan. Easy Jetillä pääsi halvalla käymään Irlannissa ja Skotlantiin matkasimme bussilla. Tuli nähtyä ja koettua ihan tajuttoman paljon puolessa vuodessa ja rekkasin vielä 20 opintoviikkoa tuosta ajasta (eli puhutaanko nykyään noin tuplista eli n. 40 opintopistettä, en tiedä, valmistuin viikkoajalla). Suosittelen, lähtekää vaihtoon jos voitte!

RUOKA:

Vastaanko taas mitä tuli ekana mieleen? LANTTULAATIKKO! Rakastan lanttulaatikkoa, mutta sitä voi syödä lusikallisen kerrallaan, muuten maha ei kestä. Toinen mitä rakastan ja alkaa kirjaimella L on leipä. Naapuri leipoo juureen tehtyä leipää ja olen nyt viisi (?) leipää hakenut sieltä (maksan siis niistä) ja seuraava tilauksessa. Syön ihan liikaa leipää! Leipä on maailman parasta!

ELÄIN:

Leijona. Häissämme laulettiin Leijonakuninkaasta biisi ja en tiedä ehkä mitään niin vaikuttavaa kokemusta, kun nähdä leijona luonnossa Afrikassa. Häämatkalla Etelä-Afrikassa istuimme maasturissa, jossa ei ollut kattoa, oppaamme istui pyssymies vieressään (siis vartija tms.) keulassa. Nurkan takaa käveli yhtäkkiä kolme naarasleijonaa, rauhassa pitkin tietä kävelivät meitä kohti. Ihan vierestä. Vaikka siinä oli ihminen aseen kanssa vieressä, en tainnut tuolla hetkellä hengittää leijonan kävellessä vierestäni. Huih! Olisiko siinä ehtinyt reagoida, jos jotain olisi tapahtunut? Myös leopardin ruoan metsästys oli vaikuttava tapahtuma seurata.

KUKKA:

Tykkään hirveästi lupiineista, minusta ne ovat kauniita vaikkakin ovat haitallinen kasveja. Lemmikit ovat myös tosi kauniita, niitä kasvaa hirveästi kympin juoksureittini varrella ja hymyilen aina niille! <3

TYTÖN NIMI:

Lotta. Minä olisin halunnut kuopuksesta Lotan, mutta koska miehen perheessä oli lapsuudessa koira nimeltään Lotta, niin ei pudonnut ehdotukseni hänelle. Sanoi, ettei pysty huutelemaan Lottaa. Toisaalta ehkä ihan hyvä, että etunimi ei ala samalla kirjaimella kuin sukunimi.

POJAN NIMI:

Hmm. En ole koskaan miettinyt L-kirjaimella alkavia poikien nimiä. Olin esikoista odottaessa varma, että hän on poika ja olisi saanut nimensä edesmenneen ukkinsa eli miehen isän mukaan. Se nimi ei ala L-kirjaimella. Mutta tykkään mm. nimistä Lauri ja Leevi!

AMMATTI:

Lastentarhanopettaja. Kun hain vuonna 2002 yliopistoon, pääsin kolmeen eri hakemaani paikkaan. Hain siis kasvatustieteitä lukemaan Tampereelle, mutta totesin, että Helsingin yliopistoon on samat kirjat ja valintakoe viikkoa aiemmin. En ollut aikeissa muuttaa Helsinkiin, mutta kävin viikko ennen varsinaista koetta harjoittelemassa Helsingissä. Lisäksi samalla kokeella pystyi hakemaan varhaiskasvatukseen Tampereelle ja hain sitten sinnekin. Varhaiskasvatuksessa oli myös soveltuvuuskoe ja ryhmähaastattelu. Siellä kokeessa ryhmän piti esittää eläinten teekutsuja ja saimme puhua vain eläinten kielillä, roolit oli määrätty etukäteen. Muistan ikuisesti opiskelukaverin (tuli siis hänkin aikuiskasvatuksen puolelta lopulta), joka taapersi ankkana teemuki kädessä ja sanoi jatkuvasti KVAAK KVAAK. Itse olin SIILI, mitä ne muka puhuu? Siinä sitten nyökyttelin ankalle ja sanoin TUF TUF ja mietin, että olenko ihan oikeasti yliopiston pääsykokeessa, naurattaa vieläkin. Sain senkin paikan, mutta ei minusta olisi ollut varhaiskasvatukseen. Kaikki kunnia heille, jotka ovat alalla, raskas duuni ja mielettömän, mielettömän tärkeä. Upeita tyyppejä kuopuksestakin pitämässä huolta, itkettää jo nyt, kun syksyllä uusi päikky edessä! Mutta kertoo kuinka hirveästi pänttäsin, kun kolme yliopistopaikkaa lohkesi. Pitikö tähän vastata mikä haluaisi olla, nyt lähti niin laukalle? Haluaisin olla ammattilumilautailija!

KUVAUS HENKILÖSTÄ:

Luotettava ja lojaali. Yhdet mieheni tärkeimmistä ominaisuuksista. Luotettava, luotettava, luotettava. Peruskallioni. Lujatahtoinen!

JOKA KODISSA:

No ainakin lautanen, lusikka, laatikko, lyijykynä, lasi… Olipa helppo kirjain!


toppi VERO MODA/ farkut MANGO/ kengät CONVERSE/ korvikset ANNE-MARI PAHKALA&EERO HINTSANEN/ mekko UHANA DESIGN

Pitäisköhän kokeilla tätä tyttönimen ekalla kirjaimella, joka on E. Olisiko vaikeampi? Nyt oli kyllä helppo keksiä vastaukset, jotka alkavat L-kirjaimella. Tuliko mitään uutta esiin?

Ja hei noi korvikset! Ne ovat ne, jotka voitin Karita Tykän IG-kisasta! Anne-Mari Pahkalan suunnittelemat ja Eero Hintsasen toteuttamat SULA-korut, kannan niitä niin ylpeydellä tämän kotimaisen mekon kanssa! <3 Ja tiedättekö mitä? Ostin elämäni ekan ”kunnollisen” huulipunan, joka oli aivan ihana ja kestävä huulilla. Ja luonnonkosmetiikkaa! Kannattaa kurkata jos haet hyvää punaa, ihastuin totaalisesti! Näköjään kyseinen sävy LOVE on loppuunmyyty, mutta samalta merkiltä löytyy monia muita sävyjä, ihana mattapuna!

Sellaisia mietteitä sunnuntaihin! Onpa ollut ihana ihana viikonloppu sateesta huolimatta! <3 Entä siellä?

Lottovoitto, arvontavoitto ja juhlaviikonloppu ihanassa Uhanassa!

Aurinkoista lauantaita ja suuret onnittelut valmistuneille sekä koulunsa päättäville! Meillä saapui eskarilainen eilen todistus kourassa kotiin ja kaivoi repusta kolme synttärikutsua – nyt on pihajuhlia eskarilaisten kanssa tiedossa! Koko viikon on paistanut sen verran, että treenit on saanut tehdä t-paidassa, vitsi on ollut ihanaa. On hienoa, jos keli ei vaikuta mieleen, mutta minä olen niitä, joilla on todella paljon kevyempi askel auringon paistaessa.

Viikon lottovoitto ja arvontavoitto

Sanoin miehelle maanantaina, että kevään myötä arjen hallintani katosi jotenkin kokonaan. Kun aikataulut ja rutiinit katoavat, kaikki päivät muuttuivat samanlaisiksi ja unohtelin hoitaa asioita. En esimerkiksi enää muistanut, että maanantaina täytyy ilmoittaa seuraavan viikon päikkypäivät, jos ei ole kokopäiväisellä sopparilla. Asiaa miettiessäni tuli mieleen, mitenköhän on tilanne kuopuksen syksyn päikkypaikan kanssa. Olemme olleet 1,5 vuotta jonossa lähimpään päikkyyn ja mietin onko tilanne muuttunut. Juttelin johtajan kanssa ja hän sanoi, että ei ole, katsotaan tilannetta ensi vuonna. Selvä, ei mahda mitään.

Seuraavana päivänä puhelin soi ja johtaja sanoi ”tämä on ihan lottovoitto että näitä paikkoja tähän ryhmään tulee, mutta nyt aukesi yksi”. Ai? Istuin Keskustorilla autossa puhelin korvalla ihan hämilläni. Sinnehän me ollaan oltu jonossa ja haluttiin, mutta apua! Nykyisessäkin ovat ihmiset niin ihania ja eihän me voida vaihtaa ja… APUA! Sanoin silti kyllä, sillä helpottaa kulkemistakin jo niin paljon. Kävelin ostamaan eskariopeille muistamisia yhtä aikaa niin pala kurkussa kuin kevein askelin. Lottovoitto! Päikkypaikka! Wau, no ne ovat todellakin siis kiven alla kyseiseen paikkaan!

Perjantaina kun ajelimme kohti Jyväskylää, lueskelin Instagrammista viestin, että olin voittanut Karita Tykän feedissä suomalaista käsityötä olevat hopeiset korvakorut. Siis arvontavoittokin samalla viikolla, wau!

Koronakevään raastava ikävä

Mutta hypätään voitoista siihen tärkeämpään, eli perheeseen. Miksi olimme matkalla Jyväskylään? Saavuimme eilen vuoden ensimmäistä kertaa koko perheellä mummilaan. Lapset olivat niin täynnä iloa ja onnea, etten muista nähneeni. Ei pienintäkään nurinaa koko matkalla. Perillä vain tauotonta pulputusta ja kikatusta. Näin veljeni ja kälyni ensi kertaa sitten joulun ja piti nieleskellä, kun ei voinut kipittää halaamaan. Nähtiinpähän edes! Kaikki puhuivat toistensa yli, lapset tietysti eniten ja yksi julisti olevansa virallisesti jo ekaluokkalainen! Piti esitellä uusi pyjama, mummi käveli tyttöjen perässä sanoen ”voi kun mun tekisi mieli hoitaa teitä” ja tytöt lauloivat kaikilla osaamillaan kielillä onnittelulaulua ukille, sillä tänä viikonloppuna meillä ei ole valmistujaisjuhlia, mutta ukin synttärit on.

Koronakevään alakulo

Ehkä olette huomanneetkin, mutta kyllä minua on painanut kevään ajan aikamoinen alakulo. Olen parhaani tehnyt, etten siitä valittaisi, että osaisin nauttia kaikesta hyvästä mitä kevät on tuonut tullessaan, mutta ei se helppoa ole ollut. On tuntunut väärältä sanoa, että on alakuloinen, kun on ollut terve. Se totta kai tärkeintä. Mikä on sitten painanut?

Vastoinkäyminen helmikuussa

Alakuloni alkoi oikeastaan isommasta vastoinkäymisestä helmikuussa, josta jonkin verran Instagrammissa puhuin. Toivoin, että se olisi voitu selvittää, minusta oli kyse väärinkäsityksestä, mutta ei sitä voinut selvittää. Syytin itseäni tapahtuneesta ihan hirveästi, päätin ottaa opiksi ja niin edespäin, mutta se painoi. Yllättäen viime sunnuntaina sain asiaan liittyen anteeksipyynnön. Että ei se ollutkaan vain minun vika. Vaikka en asiaa kolmen kuukauden jälkeen enää niin aktiivisesti miettinyt, huomasin silti, että on helpompi heti hengittää. Kiitos. <3 Oli iso juttu minulle.

Aikataulujen puute

Jotenkin ajattelin, ettei aikataulujen puute niin haittaa, eihän niitä tiukasti ole yrittäjällä muutenkaan. Mutta onhan, jos ajattelen tarkemmin. Aamulla ylös, lapset hoitoon, hommiin tai reissun päälle, lounas, urheilut, lapsia hakemaan, yhteinen päivällinen, kenties harrastuksia. Joskus kampaaja, hieroja tai jumpassa käynti. Kenties lounas ystävän kanssa tai muu kuin videopuhelintapaaminen. Yks kaks sitä vain heräsi ja teki pakollisimmat työt, yritti viihdyttää lapsia, teki ruokaa ja… Pyöri kotona. Mies hoiti kauppareissut ja todella moni ei aivan pakollinen asia jäi, kun ei halunnut mennä ihmisten ilmoille. Välillä lipsui ruoka-aika tunnin suuntaansa, jos ei päästykään aamupäivällä niin reippaasti ulos. Lähipuistot oli koluttu sataan kertaan. Kehitin nallereissuja, metsäreissuja tai keksin uusia puistoja, otin mukaan eväitä ja söimme niitä täristen lumisateessa. Ja kyllä, siinä oli paljon hyvääkin, mutta väkisin meinasi painaa mieltä alas. Omat työt vähenivät hurjasti ja tuntui jotenkin kaikki sellaiselta… Lillumiselta. Ettei mistään saa kunnolla otetta. Huomasin, että mitä vähemmän minulla on aikatauluja, sitä vähemmän saan aikaiseksi. En esimerkiksi ole kokenut millään tapaa mielekkääksi laittaa hiuksia, pukea muuta kuin juoksutrikoot tai meikata. Pitäisi kyllä joskus.

Sosiaalisuuden puute koronakeväänä

Tämä on iskenyt ehkä eniten. On ollut mies ja lapset, lapset ja mies ja siinä se. Välillä on juteltu jotain naapureiden kanssa. Lapsilla on ollut leikkikavereita toki, mutta itse olen ollut hyvin pitkälti yksin omien ajatusteni kanssa. Se on kaltaiselleni ihmiselle, joka rakastaa puhumista aika kidutusta. Ja enemmän kuin puhumista, rakastaa niitä tärkeitä ihmisiä. Ei tarvitse edes puhua, jos vanhemmat tai veli tai joku tärkeistä on lähellä. Tuntui eilen, että riittää kun tuijotan heitä. Puhumista oli turha yrittääkään, kun lapset olivat niin pistoksissa juttujensa kanssa.

Itseään ruokkiva kehä

Kun joku alue alkaa lipsua, alkaa muutkin. Ensiksi tein into piukeana kotijumppia, kunnes se alkoi maistua todella puulta. Juokseminen sentään säilyi samanlaisena ja on parantunut kevättä kohti. Sitten ajattelin, että mitä sitä meikkaamaan. Jaksaisiko lakata joskus kyntensä? Njääh. Pitäisikö syödä vitamiininsa. Njääh. Mikään itseensä liittyvä ei ole innostanut. Mitä vähemmän sitä teki, sitä vähemmän se innosti. Olen sitten tukka pystyssä kaivanut pihaa, istuttanut kukkia, maalannut ovea, siivonnut ja pyykännyt ja laittanut ruokaa, mutta itse olen kyllä aika metsittynyt.

Kun eilen tsemppasin ja pitkästä aikaa meikkasin ja pukeuduin, olo piristyi heti. Koko viikon treenit ovat kulkeneet, on ollut kaikkea pientä ekstrakivaa, töitä on riittänyt, on tullut uusia töitä, aurinko on paistanut ja nyt kun vihdoin päälläni oli jotain muuta kuin juoksutrikoot tuntui, että olin saanut palasen itsestäni takaisin. Sen Katjan, joka rakastaa puuhailla tauotta, rakastaa aikatauluja, rakastaa syödä hyvin, nukkua kunnolla ja lukea kirjoja. Mikä siinäkin, että lukeminenkin on ollut ihan njääh koko kevään! Se on joku yleisvire. En edellenkään halua valittaa, tiedän, että meillä on ollut asiat hyvin, olemme tehneet paljon yhdessä ja pysyneet terveinä. Silti tämä kevät on todistanut vahvemmin kuin koskaan, että näköjään olen rutiini-ihminen ja en ole kotoilija.

En tiedä mihin se painoi rinnan päältä katosi, syytin raudanpuutetta pitkään, mutta mummilaan astuessani en kyllä kitannut pullollista rautaa. Ehkä se oli ikävää? Sitä patoutunutta epävarmuutta? Ahdistusta, kun tuntuu pahalta vaikka ”ei saisi”? Huolta läheisistä? Vaikka mummilaan tulo tuntui osaltaan väärältä, hymyilin kuin Hangon keksi pestessäni hampaita mummilassa perjantai-iltana mieheni t-paita päällä, lasten tuhistessa viereisessä huoneessa. Toivottavasti pysymme ja te pysytte terveinä ja pystytään jollain tapaa pyörittämään tällaista uutta normaalia arkea. Joskus vielä halataankin sitä mummia. Miten voivat pienet asiat tuntua hyviltä, kuten hampaiden pesu mummilassa!


paita PUREWASTE/ hame ja korvikset UHANA DESIGN/ kengät PLAKTON (VAMSKO)/ rannekoru OXXO

Arvatkaa mihin lähden nyt? Juoksemaan Jyväsjärven ympäri. Sekin on tämän vuoden eka kerta. <3 Varmaan tulee itku matkalla.

Aurinkoista lauantaita ja hirmuiset onnittelut valmistuneille ja koulusta lomansa aloittaneille!

Minähän en apua tarvitse!

Tällä viikolla aurinko on antanut järkyttävän paljon energiaa. Eilen sai taas juosta lenkkiä t-paidassa, voi pyöräillä, ripustaa pyykit ulos ja tiedättekö mitä – kun eilen saavuin lenkiltä, grillissä odotti täydellinen lohi ja kasviksia. Kevään ekat grilliruoat ovat kyllä jotain mieletöntä!

Syystä tai toisesta uni on ollut kuitenkin vähän hukassa koko kevään. Nukun hyvin levottomasti, heräilen tauotta ja näen ihan hirveitä painajaisia. Vaikka olisin ollut päivällä hyvillä mielin, niin ilmeisesti alitajunta jyllää tätä muuttunutta elämää ja epävarmaa kevättä öisin. Purentakiskokin on pitänyt kaivaa esiin – painajaisten lomassa sitten vielä puren hampaitani yhteen niin että pääkipu on taattu.

Eilen aamulla tuli vähän enemmän selvitettävää liittyen ulkomaantöihin, joita yrittäjänä teen. Samalla lapset olivat nälkäisiä aamulla, annoin heille puurot ja yritin saada puettua ja edes kotipihaan, samalla kun sähköpostit lentelivät englanniksi. ”ÄITIIIII, JOKO SÄ TUUT!” kuului huuto ovelta, mies oli alakerrassa jatkuvasti jossain puhelinpalaverissa, minä vielä aamutakissa ja tytöillä alkoi olla tappelu päällä ulkona. Vaikkei minulla varsinaisesti ole työaikoja, on aika moni ihminen tavoitettavissa parhaiten työaikaan tai aamupäivällä. Aina kun ajattelin, että olen valmis, tuli joku uusi juttu.

Sinänsä säätäminen on tuttua, olen aina tehnyt kotiäitiyden ohessa hommia, työskennellyt öisin, päiväuniaikaan, Pikku Kakkosen aikaan ja viikonloppuisin. Nyt kuitenkin kotona on lapsi, joka haluaa aamusta heti apua eskaritehtävissä (eilen piti kulkea matka kouluun, laskea ja piirtää matkalla olevat liikennemerkit, joten en voinut laittaa tekemään yksin) sekä kuopus, joka on vailla kaveria koko ajan ja haluaisi, että äiti vain lukisi ja leikkisi. Kun lopulta pääsin ulos klo 10.50, mietin jo mielessäni mitä ihmettä annan heille lounaaksi, en ehtinyt sitä ajatella. Pakastettu makaroniloota pelasti onneksi. Ja jostain syystä maanantain superreippaat lapset olivat koko ajan tukkanuottasilla ja hermona. AINA, joka ikinen kotiviikko, niitä on nyt kai seitsemän takana TIISTAI ON PAHIN. Ja illalla ihmisten Instastooreja katsoessa totesin, ettei olla ainoita. Miksi tiistaisin kaikki kaatuu niskaan?

Voi olla, että vähän avauduin tästä miten kaikesta selviää äidilleni, joka sitten kysyikin, voisivatko tulla auttamaan. Hotelliin Tampereelle yöksi, niin, että isäni voi tehdä hotellissa töitä ja äitini olla lasten kanssa ulkona. NO ETTE TULE tokaisin heti. En missään nimessä halua olla heille vaivaksi. Ajomatka edes takaisin, hotellin hinta, kaikki se vaiva. Äitini perusteli, että olisi hänellekin kivaa vaihtelua. NO EI KÄY! Sitten älysivät vetää oikeasta narusta, isäni sanoi, että etätyöt Tampereella voisivat olla kivaa vaihtelua. Ja normaaliarjessa hän ajaa useamman kertaa viikossa JKL-HKI väliä, eihän JKL-TRE ole kuin hujaus. No okei sitten. Jos se on teille vaihtelua. Tulkaa sitten. Mutta mua ahdistaa se rahanmeno (lopputulos hotellihuoneen hinnasta oli sviitti 39 euroa/yö, aika paha).

Kun päätös oli tehty, leijuin. Oli paljon helpompi olla, eikä ahdistanut niin. Tiedän saavani asioita aika paljon nopeammin aikaan kun saan hetken ajatella rauhassa ratkomatta tappeluja ja lapset nyt rakastavat olla mummin seurassa. Silti tuntui väärältä sanoa joo tarjottuun apuun. Sama oli vauvavuosina, kun vanhemmat tarjosivat apuaan, olin ihan kauhuissani, kauhea vaiva ajaa tämä välimatka ja pitäähän ihmisen nyt itse pitää huoli omista lapsistaan, oi voi voi. Sitten tulivat välillä puoliväkisin ja aina oli yhtä helpottavaa.

Onkohan se joku suomalainen mentaliteetti ettei pysty ottamaan apua vastaan tai myöntää tarvitsevansa sitä? Vai onko se persoonakysymys? Kuka tunnistaa ongelman, oletko samanlainen?

P.S. Kuvat ovat viime vuoden vapulta, tämän vuoden hamamia Tampereella vielä odotetaan. Mutta ne sopivat tämän hetken fiilikseen täysillä! <3