Lottovoitto, arvontavoitto ja juhlaviikonloppu ihanassa Uhanassa!

Aurinkoista lauantaita ja suuret onnittelut valmistuneille sekä koulunsa päättäville! Meillä saapui eskarilainen eilen todistus kourassa kotiin ja kaivoi repusta kolme synttärikutsua – nyt on pihajuhlia eskarilaisten kanssa tiedossa! Koko viikon on paistanut sen verran, että treenit on saanut tehdä t-paidassa, vitsi on ollut ihanaa. On hienoa, jos keli ei vaikuta mieleen, mutta minä olen niitä, joilla on todella paljon kevyempi askel auringon paistaessa.

Viikon lottovoitto ja arvontavoitto

Sanoin miehelle maanantaina, että kevään myötä arjen hallintani katosi jotenkin kokonaan. Kun aikataulut ja rutiinit katoavat, kaikki päivät muuttuivat samanlaisiksi ja unohtelin hoitaa asioita. En esimerkiksi enää muistanut, että maanantaina täytyy ilmoittaa seuraavan viikon päikkypäivät, jos ei ole kokopäiväisellä sopparilla. Asiaa miettiessäni tuli mieleen, mitenköhän on tilanne kuopuksen syksyn päikkypaikan kanssa. Olemme olleet 1,5 vuotta jonossa lähimpään päikkyyn ja mietin onko tilanne muuttunut. Juttelin johtajan kanssa ja hän sanoi, että ei ole, katsotaan tilannetta ensi vuonna. Selvä, ei mahda mitään.

Seuraavana päivänä puhelin soi ja johtaja sanoi ”tämä on ihan lottovoitto että näitä paikkoja tähän ryhmään tulee, mutta nyt aukesi yksi”. Ai? Istuin Keskustorilla autossa puhelin korvalla ihan hämilläni. Sinnehän me ollaan oltu jonossa ja haluttiin, mutta apua! Nykyisessäkin ovat ihmiset niin ihania ja eihän me voida vaihtaa ja… APUA! Sanoin silti kyllä, sillä helpottaa kulkemistakin jo niin paljon. Kävelin ostamaan eskariopeille muistamisia yhtä aikaa niin pala kurkussa kuin kevein askelin. Lottovoitto! Päikkypaikka! Wau, no ne ovat todellakin siis kiven alla kyseiseen paikkaan!

Perjantaina kun ajelimme kohti Jyväskylää, lueskelin Instagrammista viestin, että olin voittanut Karita Tykän feedissä suomalaista käsityötä olevat hopeiset korvakorut. Siis arvontavoittokin samalla viikolla, wau!

Koronakevään raastava ikävä

Mutta hypätään voitoista siihen tärkeämpään, eli perheeseen. Miksi olimme matkalla Jyväskylään? Saavuimme eilen vuoden ensimmäistä kertaa koko perheellä mummilaan. Lapset olivat niin täynnä iloa ja onnea, etten muista nähneeni. Ei pienintäkään nurinaa koko matkalla. Perillä vain tauotonta pulputusta ja kikatusta. Näin veljeni ja kälyni ensi kertaa sitten joulun ja piti nieleskellä, kun ei voinut kipittää halaamaan. Nähtiinpähän edes! Kaikki puhuivat toistensa yli, lapset tietysti eniten ja yksi julisti olevansa virallisesti jo ekaluokkalainen! Piti esitellä uusi pyjama, mummi käveli tyttöjen perässä sanoen ”voi kun mun tekisi mieli hoitaa teitä” ja tytöt lauloivat kaikilla osaamillaan kielillä onnittelulaulua ukille, sillä tänä viikonloppuna meillä ei ole valmistujaisjuhlia, mutta ukin synttärit on.

Koronakevään alakulo

Ehkä olette huomanneetkin, mutta kyllä minua on painanut kevään ajan aikamoinen alakulo. Olen parhaani tehnyt, etten siitä valittaisi, että osaisin nauttia kaikesta hyvästä mitä kevät on tuonut tullessaan, mutta ei se helppoa ole ollut. On tuntunut väärältä sanoa, että on alakuloinen, kun on ollut terve. Se totta kai tärkeintä. Mikä on sitten painanut?

Vastoinkäyminen helmikuussa

Alakuloni alkoi oikeastaan isommasta vastoinkäymisestä helmikuussa, josta jonkin verran Instagrammissa puhuin. Toivoin, että se olisi voitu selvittää, minusta oli kyse väärinkäsityksestä, mutta ei sitä voinut selvittää. Syytin itseäni tapahtuneesta ihan hirveästi, päätin ottaa opiksi ja niin edespäin, mutta se painoi. Yllättäen viime sunnuntaina sain asiaan liittyen anteeksipyynnön. Että ei se ollutkaan vain minun vika. Vaikka en asiaa kolmen kuukauden jälkeen enää niin aktiivisesti miettinyt, huomasin silti, että on helpompi heti hengittää. Kiitos. <3 Oli iso juttu minulle.

Aikataulujen puute

Jotenkin ajattelin, ettei aikataulujen puute niin haittaa, eihän niitä tiukasti ole yrittäjällä muutenkaan. Mutta onhan, jos ajattelen tarkemmin. Aamulla ylös, lapset hoitoon, hommiin tai reissun päälle, lounas, urheilut, lapsia hakemaan, yhteinen päivällinen, kenties harrastuksia. Joskus kampaaja, hieroja tai jumpassa käynti. Kenties lounas ystävän kanssa tai muu kuin videopuhelintapaaminen. Yks kaks sitä vain heräsi ja teki pakollisimmat työt, yritti viihdyttää lapsia, teki ruokaa ja… Pyöri kotona. Mies hoiti kauppareissut ja todella moni ei aivan pakollinen asia jäi, kun ei halunnut mennä ihmisten ilmoille. Välillä lipsui ruoka-aika tunnin suuntaansa, jos ei päästykään aamupäivällä niin reippaasti ulos. Lähipuistot oli koluttu sataan kertaan. Kehitin nallereissuja, metsäreissuja tai keksin uusia puistoja, otin mukaan eväitä ja söimme niitä täristen lumisateessa. Ja kyllä, siinä oli paljon hyvääkin, mutta väkisin meinasi painaa mieltä alas. Omat työt vähenivät hurjasti ja tuntui jotenkin kaikki sellaiselta… Lillumiselta. Ettei mistään saa kunnolla otetta. Huomasin, että mitä vähemmän minulla on aikatauluja, sitä vähemmän saan aikaiseksi. En esimerkiksi ole kokenut millään tapaa mielekkääksi laittaa hiuksia, pukea muuta kuin juoksutrikoot tai meikata. Pitäisi kyllä joskus.

Sosiaalisuuden puute koronakeväänä

Tämä on iskenyt ehkä eniten. On ollut mies ja lapset, lapset ja mies ja siinä se. Välillä on juteltu jotain naapureiden kanssa. Lapsilla on ollut leikkikavereita toki, mutta itse olen ollut hyvin pitkälti yksin omien ajatusteni kanssa. Se on kaltaiselleni ihmiselle, joka rakastaa puhumista aika kidutusta. Ja enemmän kuin puhumista, rakastaa niitä tärkeitä ihmisiä. Ei tarvitse edes puhua, jos vanhemmat tai veli tai joku tärkeistä on lähellä. Tuntui eilen, että riittää kun tuijotan heitä. Puhumista oli turha yrittääkään, kun lapset olivat niin pistoksissa juttujensa kanssa.

Itseään ruokkiva kehä

Kun joku alue alkaa lipsua, alkaa muutkin. Ensiksi tein into piukeana kotijumppia, kunnes se alkoi maistua todella puulta. Juokseminen sentään säilyi samanlaisena ja on parantunut kevättä kohti. Sitten ajattelin, että mitä sitä meikkaamaan. Jaksaisiko lakata joskus kyntensä? Njääh. Pitäisikö syödä vitamiininsa. Njääh. Mikään itseensä liittyvä ei ole innostanut. Mitä vähemmän sitä teki, sitä vähemmän se innosti. Olen sitten tukka pystyssä kaivanut pihaa, istuttanut kukkia, maalannut ovea, siivonnut ja pyykännyt ja laittanut ruokaa, mutta itse olen kyllä aika metsittynyt.

Kun eilen tsemppasin ja pitkästä aikaa meikkasin ja pukeuduin, olo piristyi heti. Koko viikon treenit ovat kulkeneet, on ollut kaikkea pientä ekstrakivaa, töitä on riittänyt, on tullut uusia töitä, aurinko on paistanut ja nyt kun vihdoin päälläni oli jotain muuta kuin juoksutrikoot tuntui, että olin saanut palasen itsestäni takaisin. Sen Katjan, joka rakastaa puuhailla tauotta, rakastaa aikatauluja, rakastaa syödä hyvin, nukkua kunnolla ja lukea kirjoja. Mikä siinäkin, että lukeminenkin on ollut ihan njääh koko kevään! Se on joku yleisvire. En edellenkään halua valittaa, tiedän, että meillä on ollut asiat hyvin, olemme tehneet paljon yhdessä ja pysyneet terveinä. Silti tämä kevät on todistanut vahvemmin kuin koskaan, että näköjään olen rutiini-ihminen ja en ole kotoilija.

En tiedä mihin se painoi rinnan päältä katosi, syytin raudanpuutetta pitkään, mutta mummilaan astuessani en kyllä kitannut pullollista rautaa. Ehkä se oli ikävää? Sitä patoutunutta epävarmuutta? Ahdistusta, kun tuntuu pahalta vaikka ”ei saisi”? Huolta läheisistä? Vaikka mummilaan tulo tuntui osaltaan väärältä, hymyilin kuin Hangon keksi pestessäni hampaita mummilassa perjantai-iltana mieheni t-paita päällä, lasten tuhistessa viereisessä huoneessa. Toivottavasti pysymme ja te pysytte terveinä ja pystytään jollain tapaa pyörittämään tällaista uutta normaalia arkea. Joskus vielä halataankin sitä mummia. Miten voivat pienet asiat tuntua hyviltä, kuten hampaiden pesu mummilassa!


paita PUREWASTE/ hame ja korvikset UHANA DESIGN/ kengät PLAKTON (VAMSKO)/ rannekoru OXXO

Arvatkaa mihin lähden nyt? Juoksemaan Jyväsjärven ympäri. Sekin on tämän vuoden eka kerta. <3 Varmaan tulee itku matkalla.

Aurinkoista lauantaita ja hirmuiset onnittelut valmistuneille ja koulusta lomansa aloittaneille!

Minähän en apua tarvitse!

Tällä viikolla aurinko on antanut järkyttävän paljon energiaa. Eilen sai taas juosta lenkkiä t-paidassa, voi pyöräillä, ripustaa pyykit ulos ja tiedättekö mitä – kun eilen saavuin lenkiltä, grillissä odotti täydellinen lohi ja kasviksia. Kevään ekat grilliruoat ovat kyllä jotain mieletöntä!

Syystä tai toisesta uni on ollut kuitenkin vähän hukassa koko kevään. Nukun hyvin levottomasti, heräilen tauotta ja näen ihan hirveitä painajaisia. Vaikka olisin ollut päivällä hyvillä mielin, niin ilmeisesti alitajunta jyllää tätä muuttunutta elämää ja epävarmaa kevättä öisin. Purentakiskokin on pitänyt kaivaa esiin – painajaisten lomassa sitten vielä puren hampaitani yhteen niin että pääkipu on taattu.

Eilen aamulla tuli vähän enemmän selvitettävää liittyen ulkomaantöihin, joita yrittäjänä teen. Samalla lapset olivat nälkäisiä aamulla, annoin heille puurot ja yritin saada puettua ja edes kotipihaan, samalla kun sähköpostit lentelivät englanniksi. ”ÄITIIIII, JOKO SÄ TUUT!” kuului huuto ovelta, mies oli alakerrassa jatkuvasti jossain puhelinpalaverissa, minä vielä aamutakissa ja tytöillä alkoi olla tappelu päällä ulkona. Vaikkei minulla varsinaisesti ole työaikoja, on aika moni ihminen tavoitettavissa parhaiten työaikaan tai aamupäivällä. Aina kun ajattelin, että olen valmis, tuli joku uusi juttu.

Sinänsä säätäminen on tuttua, olen aina tehnyt kotiäitiyden ohessa hommia, työskennellyt öisin, päiväuniaikaan, Pikku Kakkosen aikaan ja viikonloppuisin. Nyt kuitenkin kotona on lapsi, joka haluaa aamusta heti apua eskaritehtävissä (eilen piti kulkea matka kouluun, laskea ja piirtää matkalla olevat liikennemerkit, joten en voinut laittaa tekemään yksin) sekä kuopus, joka on vailla kaveria koko ajan ja haluaisi, että äiti vain lukisi ja leikkisi. Kun lopulta pääsin ulos klo 10.50, mietin jo mielessäni mitä ihmettä annan heille lounaaksi, en ehtinyt sitä ajatella. Pakastettu makaroniloota pelasti onneksi. Ja jostain syystä maanantain superreippaat lapset olivat koko ajan tukkanuottasilla ja hermona. AINA, joka ikinen kotiviikko, niitä on nyt kai seitsemän takana TIISTAI ON PAHIN. Ja illalla ihmisten Instastooreja katsoessa totesin, ettei olla ainoita. Miksi tiistaisin kaikki kaatuu niskaan?

Voi olla, että vähän avauduin tästä miten kaikesta selviää äidilleni, joka sitten kysyikin, voisivatko tulla auttamaan. Hotelliin Tampereelle yöksi, niin, että isäni voi tehdä hotellissa töitä ja äitini olla lasten kanssa ulkona. NO ETTE TULE tokaisin heti. En missään nimessä halua olla heille vaivaksi. Ajomatka edes takaisin, hotellin hinta, kaikki se vaiva. Äitini perusteli, että olisi hänellekin kivaa vaihtelua. NO EI KÄY! Sitten älysivät vetää oikeasta narusta, isäni sanoi, että etätyöt Tampereella voisivat olla kivaa vaihtelua. Ja normaaliarjessa hän ajaa useamman kertaa viikossa JKL-HKI väliä, eihän JKL-TRE ole kuin hujaus. No okei sitten. Jos se on teille vaihtelua. Tulkaa sitten. Mutta mua ahdistaa se rahanmeno (lopputulos hotellihuoneen hinnasta oli sviitti 39 euroa/yö, aika paha).

Kun päätös oli tehty, leijuin. Oli paljon helpompi olla, eikä ahdistanut niin. Tiedän saavani asioita aika paljon nopeammin aikaan kun saan hetken ajatella rauhassa ratkomatta tappeluja ja lapset nyt rakastavat olla mummin seurassa. Silti tuntui väärältä sanoa joo tarjottuun apuun. Sama oli vauvavuosina, kun vanhemmat tarjosivat apuaan, olin ihan kauhuissani, kauhea vaiva ajaa tämä välimatka ja pitäähän ihmisen nyt itse pitää huoli omista lapsistaan, oi voi voi. Sitten tulivat välillä puoliväkisin ja aina oli yhtä helpottavaa.

Onkohan se joku suomalainen mentaliteetti ettei pysty ottamaan apua vastaan tai myöntää tarvitsevansa sitä? Vai onko se persoonakysymys? Kuka tunnistaa ongelman, oletko samanlainen?

P.S. Kuvat ovat viime vuoden vapulta, tämän vuoden hamamia Tampereella vielä odotetaan. Mutta ne sopivat tämän hetken fiilikseen täysillä! <3

Häpesin olla nainen – naistenpäivän ajatuksia

Naistenpäivä. Ulkona paistaa upeasti aurinko, istun junassa matkalla kotiin. Siellä odottaa minua elämäni pikkunaiset. Samalla ikävöin, kun en ehtinyt Jyväskylässä nähdä yhtä tärkeistä tärkeintä elämäni naista, äitiäni. Naistenpäivä herättää valtavasti ajatuksia laidasta laitaan. Ajatuksia tasa-arvosta, ajatuksia kauniista päivästä, ruusuista ja naisten yhdessäolosta, ajatuksia naiseudesta.

Naistenpäivää vietetään ensi sijaisesti naisten oikeuksien takia. Vaikka maailma on muuttunut paljon, on monissa maissa naisen asema edelleen surkea. Tässä YK:n tutkimuksessa oli hämmentävää huomata, että 28% vastaajista oli sitä mieltä, että aviomiehellä on oikeus pahoinpidellä vaimoaan. Naistenpäivänä monet tuovatkin esiin juuri tätä perimmäistä syytä siitä, miksi naistenpäivää vietetään ja hyvä niin. Sen taustalla on aika paljon muuta kuin ruusuja ja skumppaa. Muun muassa Planin kautta voi tehdä lahjoituksen antaakseen tytöille paremman tulevaisuuden.

Minä itse häpesin hyvin pitkään olla nainen. Menin 12-vuotiaana kampaajalle Green Dayn kuvan kanssa ja pyysin leikkaamaan samanlaiset revityt hiukset kuin laulajalla. Pukeuduin aina löysiin vaatteisiin ja ehdottomasti housuihin. Minua luultiinkin usein pojaksi ja olin siitä vain hyvilläni. Tykkäsin hengata monesti poikien kanssa ja koin tyttöjen väliset ystävyydet hankaliksi. Mistäköhän sekin johtuu? Omasta epävarmuudesta? Ja siitä, että pojat olivat jotenkin kovempia, poikamaisena pärjäisin paremmin? Inhosin aikaisin kehittynyttä vartaloani ja toivon olevani poika.

Kun täytin 20 vuotta, päätin ensi kertaa elämässäni kasvattaa pitkät hiukset. Kyllä. 20 vuotta siihen meni. 24-vuotiaana lähdimme vaihto-opiskelemaan Englantiin ja sain siitä ajasta jonkinlaista rohkeutta olla nainen – aloin käyttämään hameita! Muistan, kun palasimme kotiin ja oli kesä, miespuolinen ystäväni sanoi, että hän on kiinnittänyt huomiota, että olet alkanut käyttämään hameita, mahtavaa. Niin pitkään meni, että aloin kokea naiseuden olevan enemmänkin ylpeys kuin taakka.

Kahta pikkunaista kasvattaessa saa olla joka käänteessä miettimässä omia epävarmuuksiaan ja malleja, mitä antaa tyttärilleen. Olen suurin naiseuden malli heille. Sitä kyseenalaistaa koko ajan tekemisiään: miksi äiti meikkaat? Miksi me ei? Miksi värjäät hiuksiasi ja me ei saada? Miksi sinä saat mennä talvella ulos hameessa ja me ei? Ennen kaikkea olen yrittänyt sanoa lapsilleni tauotta, että he ovat valtavan arvokkaita, kauniita ja heistä voi tulla ihan mitä vain he haluavat. Naiseus ei ole este, siitä pitää olla ylpeä.

Kuuntelin tällä viikolla myös ensimmäisen jakson Nuorgam & Pentikäinen podcastista. Historiallista, siitä tuli ensimmäinen kuuntelemani podcast! Emmin ääni on muuten mielettömän rauhoittava ja jotenkin tuo lohtua, kuunnelkaapa. Erityisesti mieleen jäi kohta, jossa Emmi sanoi, että jos joku julistaa somessa rakastakaa itseänne (tai aika monikin julistaa), et voi painaa itsestäsi nappia ja alkaa rakastaa itseäsi ehdoitta, jos olet vuosikymmeniä enemmän tai vähemmän vihannut itseäsi. Jakso käsitteli kehopositiivisuutta, itsensä arvostamista ja rakastamista. Sitä, että onko ok, ettei hoikka vaalea nainen ole itseensä tyytyväinen tai ei pysty rakastamaan itseään. Koska pitäisihän sen, kun on oikea stereotypia naiseudesta, se jota somessa viljellään. Jakso oli hyvin voimaannuttava ja auttoi ainakin minua itseni hyväksymisessä.

Viimeisen vuorokauden olen ollut 10 naisen seurassa Jyväskylässä pressimatkalla. Kaikki hyvin erilaisia naisia, eri puolilta Suomea, eri ikäisiä. Kaikkien kanssa ehdin jotain jutella, toisten kanssa enemmän, toisten kanssa vähemmän. Oli hyvin voimaannuttavaa olla isossa naisporukassa, samalla tapani mukaan koen aina pientä ulkopuolisuutta. Etten kuuluisi porukkaan koskaan. Tiedän, että tämä on täysin oman pääni tuotos ja menin porukassa varsin hyvin. Oli ihanaa tavata uusia kasvoja ja jutella vanhojen tuttujen kanssa. Aamiaisella juttelimme siitä, että miksi esimerkiksi IGssa keskittyy siihen haukkumaviestiin, jos sadasta viestistä 99 on ihania ja yksi ilkeä. Miksi pitää keskittyä siihen ilkeään ja märehtiä, että taas mokasin ja taas tein väärin? Sillä tähän itse sorrun. Sitten haukun itseäni ja mietin, miten päin pitäisi olla, etten saisi näitä viestejä? Mutta pitäisi unohtaa ne ja keskittyä niihin hyviin.

Tänään haluaisin sanoa ihan jokaiselle naiselle, että olette hyviä. Riitätte sellaisena kuin olette ja olette ihania juuri sellaisena kuin olette. Olen viime aikoina tavannut todella paljon upeita naisia, joita olen katsonut ihaillen ylöspäin – menestyviä yrittäjiä, upeita äitejä, iloisia naisia, voimaannuttavia naisia, ihan kaikenlaisia naisia. Olen tällä viikolla saanut tukea kollegoilta, naisyrittäjiltä tuskaillessani pärjäämistäni. Olen saanut aivan ihanan kasvohoitohetken upean naisen käsissä. Olen saanut upeita viestejä teiltä. Olen saanut PR-toimiston naiselta mielettömän kivan naistenpäivän lahjan. Olen saanut upealta jyväskyläläiseltä yrittäjältä paketin, josta myöhemmin lisää. Olen istunut teellä yhden tamperelaisen valokuvaajanaisen kanssa. Olen istunut kampaajalla suorastaan itkien pari viikkoa sitten tapahtunutta asiaa ja hän nuoremmasta iästä huolimattaan suhtautui tilanteeseen paljon järkevämmin kuin minä ja antoi hyvää perspekstiiviä. Olen tavannut mielettömän energisen ja valovoimaisen esiintyjänaisen, Sannin. Lista on loputon. Meissä on niin paljon voimaa naiset! Ollaan upeita!


paita ONLY (second hand)/ hame GARCIA JEANS/ sukkikset KAIKO/ korvikset UHANA DESIGN/ kengät DR.MARTENS

Niin ja naistenpäivän ”ruusunkin” sain jo tällä viikolla. Olin vähän tuskissani Helsingin lumimyrskyssä matkalla Vantaalle ja höpötin lähellä olevalle miehelle, että kännykästäni loppuu akku ja eksyn kun ei ole navia, apua! Hän kaivoi minulle laukustaan vara-akun ja käski pitää omana, sanoen vielä, että eihän sinua voi tuonne myrskyyn päästää hortoilemaan. Jäin bussiin ihan hämillläni istumaan. Mikä ele! Kuinka paljon sykähdytti ja muistan pitkään, mitä ihanaa naistenpäivän viikolla kävi.

Ollaan ystäviä toisillemme. Pidetään huolta tytöistämme ja tuetaan heikompia. Aurinkoista naistenpäivää! Minkälaisia ajatuksia se sinussa herättää?