Stressi vie järjen

Elämän epävarmuus on välillä kuormittavaa. Elän itse tilanteessa, jossa jokainen päivä ja viikko on erilainen ja seuraavan viikon jutuista ei välttämättä tiedä. Elämä on aika säätöä, enkä voisi koskaan esimerkiksi lyödä sunnuntaina kalenteriin viikon treenejä tai suunnitella elämääni jotenkin järkevästi, kun asioita saattaa pudota eteen lyhyelläkin varoitusajalla. Ja mikäs siinä, minä rakastan säätää ja hämmentää ja en jaksaisikaan samanmoisia päiviä.

Mutta sitten on sellaisia päiviä kuten torstai. Tai keskiviikko. Ei niissä mitään vikaa päivinä ollut, mutta keskiviikkoiltana yritin ensinnäkin ottaa selkoa verolapustani ja kaikesta mitä siihen pitäisi säätää. Laskin samalla minä päivänä maksan minkäkin laskun ja niin joo, se esikoisen suunnistuskoulukin kai täytyy maksaa. Illalla esikoinen meni huoneeseensa ovia paiskoen ja itki erinäisiä asioita, jonka myötä istua kökötin siellä lattialla ja juttelin ja juttelin ja halasin ja väänsin ja käänsin. Kaikki päättyi hyvin, mutta tuntui, että sisuskalujani revittiin tilanteessa ja väsähdin henkisesti. Kun kello 22.30 yritin ymmärtää Helmissä (koulujärjestelmä, jossain kaupungeissa Wilma jne) olevaa viestiä kesän maksuttomista tarhakuukausista, meni jotenkin järki. Hermostuin, kun en tiedä mille päiville jaan huhtikuun jäljellä olevat kolme tarhapäivää. Tiedän mihin tarvitsisin ne ajatellen Helsingin reissuja ja samalla mietin onko tulossa jotain vappukemuja päikyssä, mihin pitäisi säästää yksi päivä, jottei lapsille tule paha mieli. Siinä sitten tekstiviestejä naputtelin lasten päikkyryhmiin vappubileistä! Ja samalla ajattelin, että täytyykö aina ajatella. Ihan jokaista skenaariota ja jokaista perheenjäsentä ja vaihtoehtoa. No totta kai täytyy. Mutta pönttö siinä ylikuumenee ajoittain ja pahasti.

Seuraavaksi ajattelin vähän pelolla kesää, jonka olemme suurimmaksi osaksi kolmisin miehen ollessa töissä ja kasautuvia hommiani. Ajattelin, että huhtikuun seuraava tarhapäivä on kahden viikon kuluttua ja silloin on siis seuraava hetkeni keskittyä esimerkiksi siihen veroasiaan. Klo 23 mennessä olin ihan hepulitilassa kaikkien lomakkeiden ja loppuvan ajan kanssa. En tiedä onko huhtikuun alku paras hetki stressata kesästä, mutta kun lumipallo lähtee vyörymään, sitten tulee ahdistus kaikesta. Ja samalla soimasin itseäni, etten ole tarpeeksi läsnä lapsilleni, kun tuollaisia itkukohtauksia saavat. Vaikka kai sekin on ihan normaalia ja kuuluu asiaan.

Iskiessäni pääni tyynyyn ajattelin, ettei ehkä tule uni tällä sekopäisyysasteella, mutta vielä mitä, nukahdin saman tien. Ei mennyt kauaa, kun lastenhuoneesta kaikuvat painajaiset ja pissareissut alkoivat herätellä ja lopulta en saanut enää unta ja ajattelin, että nousen. Varmistin mieheltä mitä kello on, että luovutan. Toivon että vastaa kellon olevan 6 tai jotain. ”Just tulee kolme hän mutisi”. Mietin nukkuneeni herätysten kanssa varmaan parisen tuntia, mutta yrityksistä huolimatta uni ei enää löytänyt minua. Nousin ja vimmatusti kynä sauhuten vain oksensin paperille asioita, joista pitää ottaa selvää, joihin pitää keskittyä, töistä jotka on tehtävä. Helpotti heti. Kävin vielä viiden aikaan pötköttelemässä unen toivossa, mutta ei sitä kuulunut. Sen sijaan kellon ollessa 8 aamulla, kun olimme syöneet aamupalat ja lapset olivat virtaa täynnä, olisin ollut täysin valmis nukkumaan. Mutta minkäs teet, ei silloin enää voinut.

On hirveää, miten stressi tuntuu vievän järjen ajoittain sen myötä, että se vie unet. Aika koomassa menin sitten eilisen, mutta reippaasti mentiin ja tehtiin mitä oli tarkoituskin. Illalla suunnistuskoulusta palasi ihanan onnellinen ja innostunut kuusivuotias, metsässä kolunneet lapset nukahtivat kohtuu helpolla ja päätin keskittyä veroihin pääsiäisen jälkeen. Hulluinta on, että seuraavanakin yönä olin viimeinen perheestä joka nukahti. Kun kierrokset ovat korkealla, en enää tunne väsymystä. Onneksi uni tuli ja jatkui lasten herätysten jälkeen ja heräsin tänä aamuna kahdeksan tunnin unien jälkeen. En tiedä olisinko herännyt ilman herättelyjä toissayönäkään, se on aina tässä lapsiasiassa ollut kompastuskiveni, saada unta heräilyjen jälkeen. Ihan mahdoton rasti! Jos saa nukahtaa ja nukkua, ei ongelmaa.

Tarkoitukseni ei ole valittaa tilanteesta, vaan mietiskellä, miten välillä jaksaisi paremmin. Miten ihmeessä sitä saisi edes päivän, ettei pyöritä kaikkea päässään ja osaisi relata? Ja tosiaan, jos pää vähän tyhjenee, niin sitten alan sitä täyttää vaikka yllätyssynttäreillä. Nostan hattua joka ikiselle yrittäjälle ja freelancerille, jotka saavat tulonsa vähän sieltä sun täältä ja vähän silloin sun tällöin. Olin itse jo aivan täynnä yrittäjähenkeä, mutta sitten taas viime viikko on tuntunut siltä, etten pysty. Ei minun luonteella ja herkkyydellä.

Millä te painatte eteenpäin ja uskotte itseenne? Jaksatte myydä osaamistanne? Vinkkejä (ja unta!) kaivataan! Miten oppisi ottamaan edes hitusen enemmän löysin rantein? Rentouttavaa alkavaa viikonloppua kaikille!

P.S. Nämä kuvat ovat eiliseltä, fiilispohjan räpsyjä. Jotka kertovat, että se oli ihan oikeasti hyvä päivä ja hyvin meidän tyttökööri taas veti. Ja akut lataantuivat illalla, kun mies vei tytöt harrastuksiin ja ulos pariksi tunniksi, kaikki kiitos hänellekin!

Helmikuussa ihminen aina romahtaa

Tätä tekstiä on vaikeaa aloittaa, sillä nyt on itse asiassa hyvin helppo olla. Eilisaamun 12 kilometrin juoksulenkki lensi eteenpäin ja viikonloppuisin kotona on kaksi aikuista, joten meno on iisimpää kuin viikonloppuisin. Silti toissayönä olo oli vielä toisenlainen – lapset heräilivät taas vuorotellen, pienempi sai kello 00.36 uhmaraivarin kesken unien (että sekin on mahdollista!) ja lopulta minä painelin peittoineni alakerran sohvalle ja kuopus meni isin viereen. Joka taas päättyi siihen, että kesken unien tuli pissavahinko, kukaan ei enää nukkunut lainehtivassa parisängyssä ja petarin päällystä pestiin seuraavana aamuna itsepalvelupesulassa, kun sieltä löytyy jättikoneita.

Mutta sitähän se on, elämä lasten kanssa. Aikamoista vuoristorataa koko ajan. Ja tiedostan joka päivä, että niin kauan kun ongelmamme ovat ”normaaleja”, olen hyvin kiitollinen jokaisesta päivästä. Niin kauan kun ovat terveitä ja iloisia. Mutta silti sitä ajoittain uupuu ja olo on sellainen, ettei jaksa enää hetkeäkään. Avasin fiiliksiäni torstai-illalta Instagrammin puolella ja olin ihan häkeltynyt, miten kannustavia, ymmärtäviä ja ihania olitte. Tiedän, että teitä on niin monta väsynyttä äitiä ja isää ja jokainen kokee asiat eri tavalla, uupuu eri syistä ja kestää eri tavalla esimerkiksi valvomista. Mietin, kirjoitanko koko tekstiä tai julkaisenko sitä, koska kyse on tavallisesta pikkulapsiarjen uupumuksesta ja fiilikset heittelevät. Mutta päätin kuitenkin julkaista, jotta sinä siellä, joka ehkä itket väsymystäsi nyt tietäisit, ettet ole yksin. Ja apua saa ja kannattaa pyytää! Väsymys saa ajatukset välillä ihan järjettömän synkiksi, eikä siinä auta välttämättä ajatella, että olen vain väsynyt. Siihen auttaa uni. Ja sitä ei välttämättä vain saa.

Pähkinänkuoressa, miksi torstaina olin ihan lopen uupunut?

Suurin syy on uni. Pääsääntöisesti istumme iltaisin 1-2 tuntia nukuttamassa pienintä. Hän nukahtaa keskimäärin klo 22. Jos haluat jutella miehen kanssa, tehdä hommia tms., se tapahtuu sitten sen klo 22 jälkeen. Yleensä silloin kun menemme klo 23 jälkeen nukkumaan, huudetaan jo ensimmäisen painajaisen kourissa. Siitä alkaa sitten hyppääminen, joka tarkoittaa joskus paria kertaa, joskus tauotonta menoa. Kello 7 mennessä kaikki ovat viimeistään hereillä. En itse nukahda yöherätysten jälkeen kovin hyvin ja kaikki kunnia miehelle joka ne hoitaa suojellen untani, mutta jos toinen saa raivarin kesken unien ja kirkuu äitiä, on siinä vähän haastava yrittää toisen hiljaa sitä hoitaa.

Toinen syy on uhma. Se on nyt ihan hirveänä päällä ja meillä pienin huutaa kaikesta. Vessassa käyminen on TYHMÄÄ, vaatteet ovat IHAN TYHMÄT JA VÄÄRÄT, käsien pesu on ÄLLÖTTÄVÄÄ, syöminen on TURHAA ja nukkuminen on TYPERÄÄ! Kun väännät 15 tuntia päivässä joka ikisestä asiasta ja puret hammasta ettet menettäisi malttiaisi, alkaa voimat hiipua jossain vaiheessa. Ei auta lahjonta, maanittelu, pakottaminen, ei mikään. Jos lapsi päättää ettei hän käy tänään vessassa, niin hän ei järky. Ankeinta oli taistelu Ratinan vessassa hikisenä toppatakki päällä, kun hän kirkui ettei ole hätä (edellisestä vessareissusta oli 5h, niin toivoin että kävisi ennen busseilua kotiin). Torstaina esikoinen oli poikkeuksellisesti tarhassa ja kuopus kotona ja olin ajatellut, että päivä olisi kiva ja spesiaali. Sen sijaan valvotun yön jälkeen olimme molemmat väsyneitä ja kiukkuisia, kaikesta sai vääntää ja tuntui, ettei meillä ole yhtään kivaa. Tunsin hirveää epäonnistumista, että kahdenkeskinen erikoispäivä olikin ihan tuskainen!

Kolmas syy on elämän epävarmuus. En vielä viime viikolla tiennyt, että saan tälle viikolle työkeikan Helsinkiin. Kun sen sain, totta kai halusin sen tehdä. Koska oli hiihtoloma, se vaati, että soitin päiväkodin johtajalle ja pyysin poikkeuksellisesti kuopukselle hoitopäivää lomalla. Ajoin lasten kanssa Hämeenlinnaan viemään esikoisen serkkulaan yökylään. Säädin junaliput itselleni ja lähdin Helsinkiin. Ei isoja juttuja, mutta yllättävän paljon aikaa vieviä, joka on pois taas kaikesta muusta. Jokainen viikko on erilainen ja jos ja kun muuttuvia tekijöitä tulee, ei ole lähellä asuvaa mummia tai kummia tai ketään, ketä pyytää apuun. Olemme lähtökohtaisesti aina nelistään, onnekas olen kun olemme sentään nelistään ja mies ottaa ison osan hommista itselleen. Mutta tämä säätö, elämän epävarmuus, tulojen ennustamattomuus ja muu uuvuttaa.

Neljäs syy on oma luonne. Minä en osaa enkä oikeastaan halua olla. Kun koko ajan on jotain mitä pitäisi tai haluaisin tehdä. Ihan paras rentoutumiskeino on katsoa telkkaria hetki tai lukea kirjaa, mutta yleensä tilaisuus siihen tulee niin myöhään, että tulisi jo olla nukkumassa. Mikä valinta tulisi siis tehdä? Oma luonne estää monesti olemisen, rentoutumisen ja palautumisen. Ja se sitten kostautuu sillä, että kroppa vetää kierroksille ja en oikein saa unenpäästä kiinni. Tunnistan tämän itsessäni ja osaan useasti sanoa, että nyt täytyy pysähtyä, mutta joskus se unohtuu. Tapanani on tehdä ja mennä täysillä – nauratti nämä kuvatkin, yritin kävellä hienosti tien yli, mutta joka ikisessä kuvassa harpon kuin hengen hädässä. Se on tyylini liikkua, viipotan aina täysillä harppoen. Välillä pitäisi muistaa sipsutellakin.

Ja sitten – lapselleni oli huomauteltu torstaina päiväkodissa punastumisesta ja sanottu Pipsa possuksi. Hän sanoi, ettei tuntunut kivalta. Tunsin niin järjetöntä voimattomuutta, vihaa ja epätoivoa. Nyt se sitten alkaa. Tämän takia en halunnut lapsiani päiväkotiin ja kohta on edessä se kouluputki, minne menetän heidän kauniit sielunsa. Kuinka olenkaan itse kärsinyt siitä, että punastumisesta on haukuttu. Miten nyt käsittelen tämän? Itselleni sanottiin aina älä välitä ja sitä en halua sanoa kertaakaan. Se ei toimi. Jos sanat satuttavat, on vaikeaa olla välittämättä. Okei, ehkä väsyneenä asia tuntui isommalta kuin olikaan, mutta olin ihan tuskainen, että millä minä asian selvitän ja estän kiusaamisen jatkossa. Ja päivän kuopuksen kanssa olin alle pilannut. Kaikki menee metsään, ääää. Ja sitten ratkesi itkuhanat.

Meillä ei ole nukuttu kunnolla kuuteen vuoteen. Ei kai lapsiperheissä usein nukutakaan, toisissa paremmin ja toisissa huonommin. Talossamme on kolme naista, joilla tuntuu olevan kierrokset päällä öisinkin ja yksi mies, joka yrittää saada heidät parhaansa mukaan nukkumaan. Noin kärjistetysti. Tuntuu välillä hyvin epätoivoiselta, kun kello on taas kaksi, eikä uni ole vielä tullut. Sitten innostumme miehen kanssa juttelemaan ja pelaamaan lauantai-iltana ja taas kello on kaksi, nyt omasta syystä. Kivaa oli, mutta nukkua pitäisi. Se ainainen ristiriita!


toppi ONLY/ farkut LIDL by HEIDI KLUM (saatu)/ paita ZARA/ kengät DR.MARTENS/ korvikset VIA MINNET (saatu)

Eniten tällä hetkellä rassaavat iltahulinoinnit, mutta toivon että aika auttaa. Kaikkea muuta on jo kokeiltu. Joskus käy niin hullusti, että molemmat lapset nukkuvat jo kello 21. Se on kuin miniloma! Oma stressitaso laskee, kun saa hengähtää eikä kello ole heti yli puolenyön. Valitettavasti näitä iltoja ei usein tule ja meitä molempia miehen kanssa stressaa jo etukäteen mitä illasta tulee. Se näkyy sitten niin, että tuskailemme kumman vuoro istua lastenhuoneen lattialla ja ei sekään toimi ja mitä nyt tehdään ja sitten tiuskitaan, kun olemme niin väsyneitä ja turhautuneita tilanteeseen.

Ja. Kun perjantaiaamuna luin Tiian postausta helmikuun huonosta olosta (hänellä toki oli eri syitä) tajusin, että itsekin uuvun joka vuosi helmikuun lopulla. Muistan vuonna 2017, kun mies lähti yhdeksi yöksi lasten kanssa mummilaan jotta saisin nukkua. Olin epätoivoisen väsynyt. Muistan, kun 2014 maaliskuun alussa oli kaverin polttarit ja tyttöjen ilta ja halusin vain maata sängyssä ja itkeä, en olisi millään jaksanut lähteä. Lähdin kyllä ja kivaa oli, tosin olin ekana ennen puoltayötä hotellissa nukkumassa. Muistan, että 26.2.2015 jätimme lapsen yöksi mummilaan, tulimme junalla kotiin ja katselimme sängyssä leffan ja tilasimme pizzaa kotiin. Söimmekin siellä sängyssä. Olimme superväsyneitä ja ainoa haave oli, että saisi päivän olla.

Häkellyin tästä kaavasta itkiessäni uupumustani helmikuun vikoina päivinä. Näinkö se iskee joka helmikuu? Miksi? Onko silloin D-vitamiinitasot tyhjät ja kevät ja kesä korjaa? Mikä ahdistaa helmikuissa, miksi silloin ei jaksa? Olen myös hyvin ulkoilmaihminen ja kärsin suuresti, kun lumet lähtivät vauhdilla. Vaikuttiko se jaksamiseen monena keväänä, viime helmikuun upeista lumikeleistä en muista tällaista romahdusta. Mikä minua vaivaa helmikuisin?

Väsymys muuttaa ihmisen luonnetta pahimmillaan. Sitä ei ole oma itsensä, kun ei saa nukkua.

Onneksi helmikuu on ohitse. Parempia öitä odotellessa nautin kovasti pakkasesta ja alkaneesta maaliskuusta! Kiitos kovasti tuestanne Instan puolella ja jaksamista ihan jokaiselle väsyneelle ja öitään valvovalle!

Taakse jo jäänyt on syksyn lohduttomuus

Otsikossa on lainaus lempijoulubiisistäni, jonka lauloimme Lasten kauneimmissa joululauluissa viime viikonloppuna. Itkemättä ei mennyt tälläkään kertaa, se biisi putoilee jonnekin todella syvälle. Muistojen virta lapsuuden sadut, sanoma joulun on uusi mahdollisuus…! Kirkossa oli paljon tuttuja, mikä oli ihanaa. Siellä tunsi yks kaks kuuluvansa johonkin kaupunginosaan ja kaikki tutut ovat muuten tulleet lapsien, perhekerhojen, päiväkodin ja naapuruston myötä. Kurkkua kuristi niin hyvässä kuin huonossa mielessä, kun mietin mikä tulevaisuutemme on.

Mutta tällä hetkellä syksyn lohduttomuus on jäänyt taakse. Vaikkei perusongelmat ole muuttuneet mihinkään ja muun muassa työttömyys vie aikaa ratkoa, ne on helpompi kestää nyt kuin marraskuussa. Joulukuussa on ollut aikaa pysähtyä. Marraskuussa viipotin liian tukka putkella, pimeyttä vastaan, kelloa vastaan ja yritin olla jotain parempaa koko ajan. Yritin tsempata uudessa blogikodissa, blogin päivittäminen ahdisti, kyttäsin kävijälukuja ja stressasin ihan kaikesta maan ja taivaan väliltä. Taapero ei nukkunut ja jos nukkui, minä en nukkunut. Unenpuutteen myötä alkoi mieliala ja jaksaminen laskea. Mikään ei sujunut ja ahdisti niin, ettei saanut kunnolla henkeä.

Joulukuun menoja katsellessani katselin aika tyhjää kalenteria ilolla. Ja ilolla se on mennytkin. On ollut pitkiä yhteisiä lenkkejä, on ollut aikaa ulkoilla nelistään ja nähdä ystäviä. Olen tehnyt blogia taas enemmän ilolla hermostumatta niin hirveästi lukijatilastoista. Olen viuhtonut hakemuksia sinne tänne ja toivon taas, että jostain kuuluisi. Olen nukkunut paremmin. Olen varmasti ollut parempi vaimo. Kun minä nukun, meillä on kyllä selkeästi eri ilmapiiri.

Ja entä sitten se lumi! Se on kirkastanut mieleni entisestään! Aivan ihanaa kun ei tarvitse ulkoilla ravassa ja saa nauttia pakkasesta, ekat liukurimäetkin on jo testattu. Juoksu on sujunut lumella ja mieli on nauttinut lumisesta maisemasta. Lasten onnesta puhumattakaan! Olimme maanantaina metsäretkellä kolmisin ja pienten into ihan vaan metsästä ja lumesta oli käsinkosketeltava.

Joulumieli on siis tarttunut lauluista, lumesta ja lasten odotuksesta sekä innosta ihan väkisin. Eilen saatiin ihana lisä joulumieleen, kun lapset avasivat kummitädin tekemän kalenterin pussukat. Molemmille tuli niistä kaksi suklaata. Ensin ojensi esikoinen toisen mummille, että hänelle riittää yksi. Sitten perään kuopus luopui toisestaan sanoen, että sen voi viedä ukille. Neuvoivat vielä minua matkalla päiväkotiin, että pitää ajatella aina toisia (en siis antanut mummille toista lakua minun ja miehen yhteisestä kalenterista, paha äiti!). Tämä ihana pieni ja täysin spontaani lasten ele lämmitti mieltä ja sydäntä koko päivän. Ja ehkä vielä tämänkin.


paita & takki VILA/ housut PART TWO/ kengät SO WHAT/ panta H&M/ korvikset WOODMIND

Ihana fiilis siis, enemmän kuin joulusta on siitä hirveimmästä stressistä ja ahdistuksesta ja unettomuudesta taas hetkeksi pääsy. Josko asiat järjestyvät. Kun muistaa rauhoittua ja nukkua ja hengittää, sillä pääsee jo pitkälle. Kaikki on ihan hyvin, ehkä paremmin kuin hyvin. Elämän pienistä hetkistä täytyy iloita ja niistä iloitsee enemmän kun on nukkunut. Tänään fiilistellään talvea ja tyhjempää kalenteria lyhtyluistelussa ja huomenna Onnelin ja Annelin ennakkonäytöksessä.

Ehkä musta marraskuu sai minut otteeseensa, vaikka luulin että ei. Tunsitko sinä sen puristuksen? Alkaako helpottaa kun on valkoista maassa ja valoa näkyvissä? Minä tajusin, ettei ole sen arvoista suorittaa ihan henki hieverissä.

Ja tunsin, että se helpotus, ilo ja vaalenneet silmänaluset näkyivät näissä kuvissakin. En hymyillyt koko marraskuussa niin vapautuneesti, kuin näissä kuvissa. Nauratti, sillä avantouimarit katselivat kiinnostuneena puuhiamme ja minä tuijottelin heitä yhtä kiinnostuneena. Sinne vain humpsahtivat uimaan, apua! Minäkin haluan!

Lempeää keskiviikkoa kaikille!