Jotain uutta ja jännää

HUI, nilkkoja jäätää! Iih kylmää! Tämähän ottaa henkeen! Hengästyttää, ihan kuin oikeasti urheilisi!

Olipa jotenkin ihan älyttömän kiva ja pitkä viikonloppu. Se aloitettiin suunnilleen noilla yllä olevilla sanoilla. Tuntuikohan se siksi niin pitkältä? Siksi, että perjantai aloitettiin jollain rutiinista poikkeavalla, josta tuli todella hyvä mieli vielä seuraavallekin päivälle.

Me emme ole miehen kanssa juosseet tammikuun jälkeen yhdessä hänen polvivaivansa vuoksi, tästä olenkin kertonut. Sitten katkesi käsi, joka jarrutti menoa myös. Nyt jalka on alkanut olla parempi ja pyörän päällä sekä uimassa hän on jo pystynyt käymään, juoksulenkkejä kaipaan hänen kanssaan kovasti. Eniten siksi, että niiden aikana käytiin vaikka minkälaisia keskusteluja. Ja se fiilis, mikä oli molemmilla 15 kilometrin jälkeen kantoi pitkälle.

Juttelimme, josko palkattaisiin tuttu lastenvahti taas silloin tällöin ja keksittäisiin jotain uutta. Mies ehdotti talviuintia. Olen kärsinyt aina huonosta ääreisverenkierrosta, jonka myötä varsinkin varpaat ja usein myös sormet ovat kalikat. Hieroja, jolla olen käynyt pitkään pelästyi aluksi, että minulla on todella paha jumi tai hermopinne, kun jalkani olivat jääkylmät. Totesin, että ei hätää, ne ovat olleet aina. Yläasteikäisenä ratsastimme talvella vuorotellen hevosellamme kaverin kanssa. Suorastaan itkin, kun jaloista ja sormista meni tunto. Meillä oli kaverin kanssa samat kengät ja talvihanskat. Hän antoi ulkona omat hanskansa minulle, ne olivat hikiset ja lämmitti käsillään minun jääkylmät hanskani. Siellä 15 asteen pakkasessa. Muistan ihmetelleeni tätä silloin ja ihmettelen vielä yli 20 vuotta myöhemmin.

Moni onkin suositellut avantouintia minulle verenkierron parantamiseksi, mutta se on ollut ihan hirveän vaikeaa. Yritin viime talvena, sain nilkat veteen. Mies ehdotti nyt, että aloitetaan syksyllä, ei ole niin vaikeaa ja jatketaan talvea vasten. Niinpä perjantai-iltana meille tuli kahdeksi tunniksi lapsenvahti ja kurvasimme Kaukajärvelle saunaan ja uimaan.

Yllätys oli suuri, kun minä olin meistä se, joka oli +8 asteisessa vedessä ekana. Mies sanoi oho ja molskahti perässä. Minun räpiköintini olivat tosin hyvin lyhyitä, siinä missä mies hyppäsi laiturilta pommilla uppeluksiin ja ui pidempiä matkoja. Mutta menin ja uin neljästi! Yllätin oikeasti itseni ihan täysin. Saunassa oli ihanaa istua varpaiden nipistellessä ja jälkikäteen olo oli sellainen, että todellakin ymmärrän miksi ihmiset tekevät tätä. Ja oli ihanaa puuhata jotain kaksin pari tuntia!

Olo oli jälkikäteen raukea, jalat jotenkin väsyneet, ihan kuin olisin urheillut ja lämmöntunne jaloissa hauska. Kotiin palasi iltatoimiin kaksi hyvin tyytyväistä tyyppiä! Kun otin tästä uudesta lajivaltauksestamme selfietä laiturilla, sattui saunasta kipittämään Thaimaan tuttu 10 vuoden takaa. Oli nurkan takana eri firmassa töissä kuin me. Nolotti, että nyt joku tuttu osuu laiturille kesken selfien! Hän huikkasi, että te sitten aina vaan olette yhtä kyyhkyläisiä, johon mies kuittasi, että pitää näyttää hyvältä somessa. Hah. En tiedä siitä, mutta olin oikeasti todella iloinen ja onnellinen tuolla lokakuisella laiturilla uikkarissani ja kroppakin tuntui tykkäävän kovasti. Oli ihan huippua, että 18,5 vuoden yhdessäolon jälkeen löysimme taas jotain, mitä ei ennen ole testattu ja mistä tuli todella hyvä mieli. Pienestä se pitkäkin parisuhde piristyy, menin endorfiineillä koko viikonlopun! Kuvia ottaessa vielä satoi ihan tosissaan, siinäpä seisot lokakuisessa kaatosateessa uikkarissasi. Alkoi jo pelkkä tilanne naurattaa!

Parin viikon kuluttua olisi seuraava kerta, kun lapsenvahti palkattu, aloin jo odottaa sitä! Kuinkakohan pitkään pystyn tähän, tekeekö lumi ja pimeys vielä stopin hommalle. HYRRR!

Mutta hei mikä syksy, olen parin kuukauden aikana kokeillut ensimmäistä kertaa elämässäni muun muassa mönkijällä ajoa umpimetsässä, tankotanssia, kilpa-autoilua radalla ja nyt menin ekaa kertaa kylmään järveen!

Se koukuttaa, sanovat. Kuka on koukussa? Saunalla vai ilman? Raikasta uutta viikkoa!

Ylä- ja alamäkiä 18 vuoden ajan

Terkkuja metsästä taas! Voi mikä into on ollut iltarasteilla parina viimeisenä viikkona, porukkaa on ihan hirveästi suunnistushommissa. Johtuukohan siitä, että Jukola on tänä kesänä Kangasalla, eli moni on suuntaamassa sinne? En muista nähneeni tällaista rynnistystä rasteilla aiemmin!

Me olemme miehen kanssa päässeet nyt kahtena peräkkäisenä maanantaina rasteille sen ansiosta, että äitini on ollut Tampereella työreissussa ja meillä yökylässä. Viime maanantaina vielä yskin tosissani flunssan jämiä, eilen oli jo hyvä mennä. Minä olen ihan todella surkea suunnistaja, enkä varmasti yksin löytäisi rasteja, mutta intoa ryntäillä pitkin metsiä on sitäkin enemmän! Huomasitteko eilisillalta innostuneet juoksuni Kaupin metsässä, joissa huusi meneväni täysiääää? Tajusin, että hommastahan saa ihan huikean intervallitreenin (ja olisin siinä varmaan kipittänyt rastien ohi, jos mies ei olisi ollut se kartanlukija).

Metsässä täytyy loikkia jatkuvasti kivien, kantojen, juurien ja ojien yli, joten tasaisesti paukuttavalle juoksulle se on aika vaihtelua. Myös hyvin haasteellista tällaiselle asfalttijuoksijalle! Välillä pääsee spurttaamaan ihan pururataa pitkin ja välillä menee kävelyksi, kun mäet ovat niin jyrkkiä. Monesti maastoissa mennään vuorotellen ylä- ja alamäkiä, joten suunnistus on ihan hurjan hyvä intervallitreeni ja tahti voi olla mitään vaan täysillä menosta kävelyyn. Omat sykkeeni menivät eilen ylämäkeen juostessa lukemaan 176, mutta keskisykkeeksi jäi vain 124, sen verran sitten pysähdyttiin, mietittiin ja käveltiinkin. Aloittelijoita molemmat, joten tahti ei ole päätä huimaava.

Koska mies otti ja ilmoittautui Jukolaan, minä sanoin että saa harjoitella ja enemmänkin peesaan menossa. Toki katselin välillä karttaa ja hahmotin, että nyt mennään vesitornia kohti Kaupissa ja niin pois päin, mutta kuten sanoin, rastit olisivat jääneet löytymättä yksin. Luulisin.

Siinä kun jolkotin miehen perässä ylös ja alas, mietiskelin samalla kaikenlaisia vertauskuvia päässäni. Kuten että olemme olleet ensi viikolla 18 vuotta yhdessä ja kohdattu noiden vuosien aikana aika monet ylä- ja alamäet. Ja kyllä siihen yhdessä pysymiseen ovat auttaneet paljon yhteiset harrastukset, olisi vaikeaa edes kuvitella, ettemme puuhaisi jotain yhdessä.  Mietin tuota asiaa ilmeisen paljon, sillä näin yöllä unta toukokuusta, kun kävelimme ensi kertaa käsi kädessä. Oi ihana toukokuu!

Iltarasteja voi valita helposta reiteistä haastaviin, mutta haastavinta tuntuu välillä olevan maasto. Tampereen Kauppi on yhtä pientä polkua joka suuntaan ja asettaa kyllä omat haasteensa kartan tulkitsemiseen! Mutta voin lämpimästi suositella, älyttömän hyvää vaihtelua juoksutreeneihin. Ei ihme, että suunnistajat ovat niin hyviä juoksijoita, sitähän menee miljoonaa tasaisella, kun on tottunut kirmaamaan kivien välissä. Huikeaa touhua, tuo metsäily!

Oliko joku eilen rasteilla? Tai onko joku suuntaamassa Jukolaan? Onko teillä joku yhteinen harrastus pariskuntana?

Täysin uudenlainen treenikonsepti – innostaisiko heimolaisuus?

Voi että kuulkaa. Olen viime vuosina ollut aika monessa mediatilaisuudessa ja yksi mieleenpainuvimpia on ollut elokuinen Lidlin reissu, jossa trikoot jalassa pyöräiltiin ja melottiin. Että nautin, kun sai juttelun ja kuvailun lisäksi urheilla! Kun sain kutsun Trib3-treenipaikan ennakkotilaisuuteen, olin ihan into piukeana. Pääsisin treenaamaan ja vetämään kovaa! Muutama päivä ennen tuota tilaisuutta ääni lähti. Se oli pitkälti poissa vielä, kun saavuin viime maanantaina avattuun, Töölöntorin vieressä sijaitsevaan rouheaan treenimestaan. Toiveikkaasti vielä vaihdoin treenikamat ja ajattelin, että josko teen rauhaksiin, mutta briefiä kuunnellessani totesin, ettei tule mitään. Tämä on treeni, joka kannattaa tehdä täysillä ja tiedän, etten pysty himmaamaan. Luovuin ajatuksesta treenata niin puolikuntoisena ja tyydyin kuvailemaan ja katselemaan. Oli muuten järkyttävän vaikeaa, pakenin välillä pois salista kun teki niin mieli hikoilla. Kun näin, miten Coaching Kira-blogia pitävä Kira alkoi hikimäärän noustessa laulamaan ääneen ja teki selvästi täysillä, tiesin, että juuri noin minäkin tekisin. Salissa soivat biisit olivat ihan huikeita ja kannustivat tekemään parhaansa.

Mutta peruutetaan hieman. Mikä ihme sitten on Trib3-sali, ihan uusi konsepti Suomessa? Ensimmäinen paikka avattiin nyt Töölöntorin kulmille, entisen elokuvasalin Adlonin tiloihin. Paikkaan oli jätetty industriaalinen sisustus ja hieno henki, lisäksi valot olivat aika hämärällä. Ainoa mikä allekirjoittanutta tökki, oli aulassa soiva musiikki. Se oli liian kovalla ja kun halusin kysellä uudesta konseptista ja ääni oli puoliksi poissa… Tiedätte.

Hipsin tutkimaan pukuhuoneen, joka sekin on hyvin pelkistetty ja jätetty betoniseinälle. Sitten olikin aika kurkkia saliin, olimme ensimmäisiä, jotka sinne astuivat. Komeassa valaistuksessa oli rivissä kahvakuulia, step-lautoja, juoksumattoja ja käsipainoja. Trib3-treenissä tehdään 45 minuutin HIIT-treeni, jossa nostetaan sykettä juoksumatolla ja siirrytään sitten vauhdilla tekemään esimerkiksi punnerruksia, kahvakuulaheilautuksia tai burpeeta. Tämä jo kertoo, että maksimisykkeen treeni on. Treenejä on erilaisia: on alavartalosetti, koko kropan treeni ja niin edelleen. Jokaisella valmentajalla on omat liikkeensä, joten kokovartalotreenikään ei ole aina sama, jonkin konseptin treeni, vaan valmentajat saavat muokata niitä mieleisekseen.

Katselin 20 minuutin näytetuntia, jonka jälkeen näkyi aika punaisia naamoja. Kovaa siis mennään, toki saa itse säätää juoksumaton vauhtia pienemmälle, ottaa pienempiä painoja tai vaihtaa esimerkiksi helpompaan punnerusasentoon, joten mukana pärjää monentasoinen treenaaja. Katsellessani mietin, että ehkä ihan alusta treeninsä aloittava olisi vähän ulkona kuvioista, kun nopealla tahdilla huudetaan seuraava liike. Entä jos ei tiedä mikä on burpee? Minulle jäi epäselväksi, onko mitään opastuksia tiedossa vai täytyykö ihmisillä olla vähän treenitaustaa tietääkseen kaikki liikkeet. Äkkiähän sen kyllä näkee, mitä vierustoveri tekee. Lisäksi kuulin naisihmisiltä kommenttia, että paljon tehdessä vitosen painot olivat vähän liikaa, ne olivat siis pienimmät tarjolla olevat.

Lisäksi treeniin saa sykevyön rintaansa, josta näkee edessä näytöllä kaikkien salissa treenaavien sykkeet. Tämäkin on vähän niin ja näin juttu mielestäni, sillä jokaisen sykealueet ovat niin valtavan erilaiset ja päivät erilaisia. Olen itse vetänyt tismalleen saman juoksutreenin viikosta riippuen sykkeellä 160 tai 142. Kannustaako se siis, että joku vetää hurjilla sykkeillä, jos oma sykealueesi on alhainen? En tiedä, mutta voisin suoraan sanottuna pitää sykkeet itseni tiedossa.

Treenin jälkeen voi aulaan siirtyä vaikka palauttavalle smoothielle, jotka olivat hurjan hyviä ja lisäksi salille on tulossa A-oikeudet, eli halutessaan voi jäädä treenin jälkeen skumpalle. Jännä ajatus, olisi kivaa kuulla tekeekö moni näin. Maistelin treenejä katsellessani ihania Reloven herkkuja, joita muuten suosittelen todella lämmöllä, vastapäätähän löytyy myös Reloven kahvila ja kirppis.

Vaikka julkisista sykkeistä en innostunut, niin itse treenistä innostuin hurjasti. Hyvin perusliikkeillä vedettävä HIIT-treeni, joka on varmasti omiaan vaikka kerran viikossa muiden treenien joukkoon, kun haluaa niistä itsestään kaiken irti! Ihanaa, ettei jokainen tunti ole jonkun konseptin mukainen vaan ohjaajat saavat päättää itse sisällöistä! Ja tiedättekö mitä? Jos ette pääse Helsinkiin treenaamaan niin ei hätää, samanlainen keskus avataan Tampereelle Tampellaan näillä näkymin huhtikuun alussa. Koska saimme treenikortit matkaamme, voit olla varma, että minuun törmää Tampereen treeneissä. Haluan niin kokea tuon fiiliksen, kun mennään kovaa ja ohjaaja sekä musat kannustavat eteenpäin.

Eka kerta on ilmainen, eli kannattaa käydä testaamassa, muuten treeni maksaa 20e/kerta. Treenaajista otetaan polaroid-kuva seinälle, jonka myötä sitä sitten kuuluu heimoon, kenen kanssa hikoilla yhdessä.

Miltä kuulostaa, innostaako heimolaisuus? Oletko törmännyt maailmalla tähän konseptiin?