Täysin uudenlainen treenikonsepti – innostaisiko heimolaisuus?

Voi että kuulkaa. Olen viime vuosina ollut aika monessa mediatilaisuudessa ja yksi mieleenpainuvimpia on ollut elokuinen Lidlin reissu, jossa trikoot jalassa pyöräiltiin ja melottiin. Että nautin, kun sai juttelun ja kuvailun lisäksi urheilla! Kun sain kutsun Trib3-treenipaikan ennakkotilaisuuteen, olin ihan into piukeana. Pääsisin treenaamaan ja vetämään kovaa! Muutama päivä ennen tuota tilaisuutta ääni lähti. Se oli pitkälti poissa vielä, kun saavuin viime maanantaina avattuun, Töölöntorin vieressä sijaitsevaan rouheaan treenimestaan. Toiveikkaasti vielä vaihdoin treenikamat ja ajattelin, että josko teen rauhaksiin, mutta briefiä kuunnellessani totesin, ettei tule mitään. Tämä on treeni, joka kannattaa tehdä täysillä ja tiedän, etten pysty himmaamaan. Luovuin ajatuksesta treenata niin puolikuntoisena ja tyydyin kuvailemaan ja katselemaan. Oli muuten järkyttävän vaikeaa, pakenin välillä pois salista kun teki niin mieli hikoilla. Kun näin, miten Coaching Kira-blogia pitävä Kira alkoi hikimäärän noustessa laulamaan ääneen ja teki selvästi täysillä, tiesin, että juuri noin minäkin tekisin. Salissa soivat biisit olivat ihan huikeita ja kannustivat tekemään parhaansa.

Mutta peruutetaan hieman. Mikä ihme sitten on Trib3-sali, ihan uusi konsepti Suomessa? Ensimmäinen paikka avattiin nyt Töölöntorin kulmille, entisen elokuvasalin Adlonin tiloihin. Paikkaan oli jätetty industriaalinen sisustus ja hieno henki, lisäksi valot olivat aika hämärällä. Ainoa mikä allekirjoittanutta tökki, oli aulassa soiva musiikki. Se oli liian kovalla ja kun halusin kysellä uudesta konseptista ja ääni oli puoliksi poissa… Tiedätte.

Hipsin tutkimaan pukuhuoneen, joka sekin on hyvin pelkistetty ja jätetty betoniseinälle. Sitten olikin aika kurkkia saliin, olimme ensimmäisiä, jotka sinne astuivat. Komeassa valaistuksessa oli rivissä kahvakuulia, step-lautoja, juoksumattoja ja käsipainoja. Trib3-treenissä tehdään 45 minuutin HIIT-treeni, jossa nostetaan sykettä juoksumatolla ja siirrytään sitten vauhdilla tekemään esimerkiksi punnerruksia, kahvakuulaheilautuksia tai burpeeta. Tämä jo kertoo, että maksimisykkeen treeni on. Treenejä on erilaisia: on alavartalosetti, koko kropan treeni ja niin edelleen. Jokaisella valmentajalla on omat liikkeensä, joten kokovartalotreenikään ei ole aina sama, jonkin konseptin treeni, vaan valmentajat saavat muokata niitä mieleisekseen.

Katselin 20 minuutin näytetuntia, jonka jälkeen näkyi aika punaisia naamoja. Kovaa siis mennään, toki saa itse säätää juoksumaton vauhtia pienemmälle, ottaa pienempiä painoja tai vaihtaa esimerkiksi helpompaan punnerusasentoon, joten mukana pärjää monentasoinen treenaaja. Katsellessani mietin, että ehkä ihan alusta treeninsä aloittava olisi vähän ulkona kuvioista, kun nopealla tahdilla huudetaan seuraava liike. Entä jos ei tiedä mikä on burpee? Minulle jäi epäselväksi, onko mitään opastuksia tiedossa vai täytyykö ihmisillä olla vähän treenitaustaa tietääkseen kaikki liikkeet. Äkkiähän sen kyllä näkee, mitä vierustoveri tekee. Lisäksi kuulin naisihmisiltä kommenttia, että paljon tehdessä vitosen painot olivat vähän liikaa, ne olivat siis pienimmät tarjolla olevat.

Lisäksi treeniin saa sykevyön rintaansa, josta näkee edessä näytöllä kaikkien salissa treenaavien sykkeet. Tämäkin on vähän niin ja näin juttu mielestäni, sillä jokaisen sykealueet ovat niin valtavan erilaiset ja päivät erilaisia. Olen itse vetänyt tismalleen saman juoksutreenin viikosta riippuen sykkeellä 160 tai 142. Kannustaako se siis, että joku vetää hurjilla sykkeillä, jos oma sykealueesi on alhainen? En tiedä, mutta voisin suoraan sanottuna pitää sykkeet itseni tiedossa.

Treenin jälkeen voi aulaan siirtyä vaikka palauttavalle smoothielle, jotka olivat hurjan hyviä ja lisäksi salille on tulossa A-oikeudet, eli halutessaan voi jäädä treenin jälkeen skumpalle. Jännä ajatus, olisi kivaa kuulla tekeekö moni näin. Maistelin treenejä katsellessani ihania Reloven herkkuja, joita muuten suosittelen todella lämmöllä, vastapäätähän löytyy myös Reloven kahvila ja kirppis.

Vaikka julkisista sykkeistä en innostunut, niin itse treenistä innostuin hurjasti. Hyvin perusliikkeillä vedettävä HIIT-treeni, joka on varmasti omiaan vaikka kerran viikossa muiden treenien joukkoon, kun haluaa niistä itsestään kaiken irti! Ihanaa, ettei jokainen tunti ole jonkun konseptin mukainen vaan ohjaajat saavat päättää itse sisällöistä! Ja tiedättekö mitä? Jos ette pääse Helsinkiin treenaamaan niin ei hätää, samanlainen keskus avataan Tampereelle Tampellaan näillä näkymin huhtikuun alussa. Koska saimme treenikortit matkaamme, voit olla varma, että minuun törmää Tampereen treeneissä. Haluan niin kokea tuon fiiliksen, kun mennään kovaa ja ohjaaja sekä musat kannustavat eteenpäin.

Eka kerta on ilmainen, eli kannattaa käydä testaamassa, muuten treeni maksaa 20e/kerta. Treenaajista otetaan polaroid-kuva seinälle, jonka myötä sitä sitten kuuluu heimoon, kenen kanssa hikoilla yhdessä.

Miltä kuulostaa, innostaako heimolaisuus? Oletko törmännyt maailmalla tähän konseptiin?

Miksi minä juoksen?

Oletteko muut jo ihan joulufiiliksissä? Olen niin jouluhössöttänyt kuukauden ajan, että takki on jo tyhjentynyt ja höpötän pari päivää ihan muista jutuista. Palaan pian taas joulufiiliksiin!

Kuten ehkä olette huomanneet, minulla menee homma kuin homma helposti suorittamiseksi. Tykkään mitata asioita, tykkään kyttiä lukijatilastoja ja vaadin aina itseltäni enemmän ja parempaa, puhutaan melkein mistä vain asiasta. Aina pystyy parempaan, ajattelen. Tämä on vähän huono ajattelumalli, sillä siinä uupuu äkkiä ja unohtaa nauttia hetkestä. Yritän siis nykyään fiilistellä, nauttia hetkestä ja olla miettimättä, että voisin olla parempikin. Koska olen jo riittävän hyvä näin.

Mutta kiitos suorittajaluonteeni, sai juoksuharrastuksenikin aikanaan vauhdikkaan alun. Huomenna, aatonaattona tulee maagiset kaksi vuotta siitä, kun juoksin ensimmäisen lenkin. Toki olen urheillut aiemminkin ja paljonkin, eli pohjakuntoa oli, mutta juoksua inhosin. Tappavan tylsää ja sillä tavalla, tiedättekö. Olen kertonut tarinan monta kertaa. Juoksimme hupsua parin kilsan ympyrää Jyväskylässä, koska en tiennyt paljonko jaksan ja päädyimme juoksemaan kahdeksan kilometriä. Ja jäi nälkä juosta lisää.

Juoksenneltuamme muutamia lenkkejä (tai no siis mies oli juossut jo paljonkin, minä muutaman lenkin) olin minä meistä se, joka sanoi, että kyllä mä nyt yhden puolimaratonin juoksen, joo joo. Ja siitä se ajatus (ja ilmoittautuminen) sitten lähti. Rakastan tavoitteita, rakastan piiskata itseäni parempaan ja tavoitetta kohti oli kivaa (ja lopussa stressaavaa, voi lastentautien määrää) juosta. Nälkä kasvoi koko ajan syödessä. Vuosi sitten aatonaattona juoksimme vuosipäivälenkin ihan hirveässä hirveässä lumipyryssä ja kilsoja viime vuonna kertyi noin 1000km. Tänä vuonna tiesin määrän olevan enemmän, veikkaisin noin 1300km. Minähän olen mitannut joka lenkin. Ja sitten…

En koskaan jaksa liittää Suuntoa tietokoneeseen, sillä näen sen lenkin tiedot kellosta suoraan ja se riittää. Tiedän syketason, vauhdin, matkan ja nämä piisaavat. Päätin alkuviikosta kuitenkin kurkata, mikä on kokonaissaldo vuoden kilometreissä ja miten kuukaudet jakautuvat (veikkaan että elokuussa tai marraskuussa kilsoja tuli eniten). Ja miten kävi. Suunnosta oli loppunut muisti, eli se pitäisi synkronoida useammin ja maaliskuun alusta syyskuun alkuun juoksutulokseni oli 0km. Siis niitä ei ollut kellossa.

Teki mieli hakata päätä seinään. Otti päähän ihan hirveästi, vaikka samalla kysyin itseltäni, että miksi? Ne treenit on tehty, mitä se mittaaminen niitä muuttaa? Olisi ollut kivaa tietää, mutta toisaalta, ei ollut iso asia. Poljin jalkaa ja sanoin, etten juokse enää ikinä harmittaa niin. Hah, seuraavan aamun lenkillä pohdin mennessäni sitä, että ei sillä mittaustuloksella tosissaan ole väliä. Olen jäänyt juoksuun koukkuun monesta syystä ja tuona tiistaiaamuna mietin niistä ehkä yhtä tärkeimmistä. Rakastan olla ulkona, liikkua luonnossa ja hengittää raitista ilmaa. Tiistaiaamuna valo siivilöityi todella kauniisti pilvien lomasta ja nautin suunnattomasti maisemasta. Montako auringonlaskua ja nousua sitä on nähnyt juostessaan? Montako erilaista järveä on kiertänyt, katsellut sorsia ja joutsenia? Nauttinut ukkoskuuron raikastamasta ilmasta, juossut Lapinjärven maaseudulla haistellen kaurapeltoa, väistellyt Agia Napassa Kyproksella aamulenkillään baarista palaajia? Juossut aamuseiskalta Kyproksella merenrannassa muiden innokkaiden kanssa ja nauttinut lämmöstä ja heräävästä päivästä. Jutellut miehen kanssa ummet ja lammet pitkillä lenkeillä, sillä niillähän jutellaan tauotta. Ei ole kännyköitä tai muuta, on luonto, tossut ja juttelu.

Ne ovat aivan täysin korvaamattomia juttuja. Sellaisia, mitä en saa jumppasalista, en saa kävelylenkiltä (en ehdi tarpeeksi pitkää matkaa), en saa kotisohvalta. Juoksulenkkarit ovat lähteneet mukaan jokaiselle reissulle ja juostu on yhtä lailla Kyproksen kuin Prahan katuja, Jyväsjärveä ympäri, Helsingin lapsuudesta tuttua Keskuspuistoa on tullut koluttua ja Tampereen reittejäkin on kertynyt. Olen nähnyt vuodenajat paremmin kuin koskaan, saanut aimo läjän happea ja punaisia poskia.

Lisäksi juoksen, koska siinä näkee jotenkin paremmin kehityksen kuin esimerkiksi jumpassa. Toki tiesin, jos jaksoin punnertaa bodyattackin 100 punnerrusta suorin jaloin, että töitä alle on tehty. Ei muuten menisi enää, en punnerra enää ikinä. Mutta muuten sitä kehitystä ei jotenkaan huomaa samalla tavalla kuin juostessa. On mielettömän ihana tunne, kun 15 kilometriä menee nopeasti ja se ei vaadi älyttömiä ponnisteluja. Siitä tietää, että kehitystä on tullut.

Ja hei! Ihan hassu, mutta iso syy. Kahden lapsen myötä alkoi juoksu ja kahden lapsen myötä mökän määrä kotona lisääntyi. Olen monesti ollut viisikin päivää viikossa kahden lapsen kanssa päivät yksin ja päivän jälkeen sitä kaipaa hiljaisuutta. Menin joskus jumppaan, stressaannuin jo matkalla ruuhkissa etten ehdi ja kun ohjaaja karjaisi jaksaa jaksaa menetin hermoni. Teki mieli huutaa ole hiljaa. Lenkillä saa olla yksin ja hiljaa vauhdikkaankin päivän päätteeksi ja se on arvokasta ja lisää suuresti omaa jaksamista.

Ja aika. Juoksen myös ajan takia. Siis sen puutteen takia. Kaksi lasta, heidän harrastukset, omat harrastukset ja kaikki muut velvollisuudet jättävät tiukkoja välejä urheilla. Välillä äkkäät, että minulla on 45minuuttia yksin ja sehän riittää. Tossut jalkaan ja ovesta ulos. Ei kyttäilyjä jumppa-aikojen suhteen, ei tuskailua matkojen suhteen.

Siksi minä juoksen. Eniten luonnon ja nautinnon takia, paljon myös sen takia, että rakastan mitata tuloksia ja tehdä paremmin. Juoksusta on tullut elämäntapa ja toivon kovasti, että paikat kestävät, nimittäin juuri toissapäivänä juttelimme hierojan kanssa syystä, miksi koko ajan saan pakaran piriformikseni täysin jumiin. Liekö syynä raskaudet, mittaero jaloissa (jota on kyllä leikkauksella korjattu, mutta jota jäi) vai askellukseni? No, niin kauan kun kestää niin kaikki ok, täytyy muistaa se kehonhuoltokin.

Kuvat ovat erinäisiltä lenkeiltä kahden vuoden aikana. 30 asteen helteestä ja 15 asteen pakkasesta. Aina on hymy naamalla (ainakin lopuksi).

Oletko sinä hurahtanut juoksuun tai johonkin toiseen lajiin? Miksi itse harrastat juuri sitä?

Tärkeintä on mitä on alla – asiaa urheilualusvaatteista

*kaupallinen yhteistyö Change Lingerien kanssa

Urheilu on ihanaa. Urheilu on itselleni eräänlainen elämäntapa, joka kuuluu päiviin ja on kuulunut erinäisten lajien myötä koko aikuiselämän. Se saa endorfiinit jylläämään kropassa, naaman kääntymään hymyyn, tuo hyvän unen ja saa ruoan maistumaan paremmalta.

Urheiluhetken saa kuitenkin pilattua hetkessä jos varusteet ovat väärät. Viime talvena elvytin hiihdon 17 vuoden tauon jälkeen. Lipsutin menemään lainasuksilla ja välillä tuntui, että menen enemmän taaksepäin kuin eteen. Laji muuttui radikaalisti omien, sopivien suksien myötä ja hiihdin lähes päivittäin.

Sama homma alusvaatteiden kanssa. Jos päälläsi on urheiluliivit, jotka eivät tue ja joita pitää nykiä paikalleen, alkaa hommasta mennä maku. Pahinta on pomppiessa valuvat olkaimet, joita pitää palauttaa paikoilleen! Koettu on täälläkin. Jos keskittyminen herpaantuu liivien nykimiseen tai pahimmillaan rintoihin sattuu, kun ne eivät ole tarpeeksi tuetut, menee hommasta hyvin herkästi maku.

Sanoin miehelle yhden lenkin jälkeen, että juoksussa pääsee pitkälle kun sukat, kengät ja urheiluliivit ovat kunnossa. Toki on kivempi juosta virtaviivaisissa vaatteissa kuin lepattavissa tuulihousuissa, mutta sukilla, kengillä ja liiveillä pääsee pitkälle. Olisi ihan kamalaa talvijuoksussa alkaa säätämään pakkasessa putoavien tai huonosti asettuvien liivien kanssa. Sen sijaan esimerkiksi reikä trikoissa ei meinaa mitään, mutta hiertävät liivit tai sukat pilaavat koko homman! Ei ole mitään niin ärsyttävää kuin rakko, joka paranee sitten viikon.

Oma juoksuharrastukseni täyttää tällä viikolla kaksi vuotta, entisestä jumppapirkosta on tullut enemmänkin lumisilla kaduilla kipittäjä. Koko juoksu-urani olen vetänyt Changen urheiluliiveillä. Niitä on ollut kahdet, kun toiset ovat pesussa, toiset ovat olleet käytössä. Lähes päivittäin, jumpissa, hiihdossa, juoksussa, helteessä ja pakkasessa. Tänä vuonna juoksukilometrejä on kertynyt noin 1200 kilometriä. Voitte kuvitella, millä rasituksella liivit ovat olleet ja paljonko niitä on pesty. Silti ne ovat näyttäneet siisteiltä, ovat olleet ehjät ja kaikinpuolin toimivat edelleen. Melkein. Nimittäin viime kuukaudet liivin alaosa ja sykevyö ovat saaneet verinaarmun rinnan kohdalle yli 10 kilometrin lenkeillä. Sinänsä pieni homma, eikä ole juostessa tuntunut, mutta suihkussa kirpaisee inhottavasti. Olen ihmetellyt ääneen miehelle mistä tämä johtuu, kun ei ole aiemmin ollut ongelmia. Sitten tajusin.

Olen vaihtanut lenkkarit noin puolen vuoden välein, kun ne kerta kaikkiaan alkaa olla juostu loppuun. Niitä on kertynyt vino pino eri väreissä, sukkia olen uusinut ja liivit… Niin. Niillä on juostu puolimaratoneja, niihin menee suurin osa helteellä hiestä ja ne ovat kaikista eniten pesty. Ehkä ne ovat tulleet tiensä päähän? Mietin miten höhlä olen ollutkaan, kun en ole aiemmin ajatellut asiaa.

Marssin siis Ratinan Changen myymälään, jossa minut otettiin vastaan avosylin, kuten aina. Aina, kun olen kirjoittanut Changesta, olen saanut saman palautteen ja kommentteja teiltä – Changen myymälöissä on hurjan hyvä ja asiantunteva palvelu. Minä tiesin missä koossa haluan uudet urheiluliivit ja valitsin sähäkän siniset kokomustien sijaan. Sen sijaan hetki vierähti kopissa, kun valitsin Changen tarjoamaa joululahjaa. Tällä hetkellä on niin valtava määrä ihania pitsialusvaatteita ja toisaalta superpehmeitä yöpaitoja, että valinta oli vaikea. Sininen veti puoleensa ja sainkin matkaani kauniin, suosikkimallissani olevan setin.

Olin aluperin skeptinen Changen urheiluliivien suhteen – ne näyttivät liian mukavilta. Niihin ei tarvitse pujottautua, ne saa helposti päälle. Ne ovat pehmeät ja mukavat ja samalla kauniit. Rakastan korkealle nousevaa yläosaa, helteessä liivi menee vaikka toppina. Alaosasta urheiluliivit ovat joustamatonta materiaalia ja yläosa on joustavampaa, hengittävää materiaalia. Skeptisyys on kadonnut juostuen kilometrien myötä. Ne pysyvät paikallaan, tukevat todella hyvin, eivä esimerkiksi tiukasta juoksupaidasta näy saumoja ulospäin. Liivit eivät nouse, vaikka käsiä nostaa, kuten näette kuvasta, vaan istuvat kuin hansikas. Näitä en vaihtaisi.

Uudet sähäkän siniset liivit pääsivät tositoimiin alle vuorokausi niiden hommaamisesta, kun juoksimme 15 kilometriä pimeydessä. Tutkin rinnan kohdan jälkikäteen, ei naarmuja, ei mitään tuntemuksia. Jes! Täytyy siis muistaa miettiä niitä alusvaatteitakin useammin, ne ovat niin arjessa kuin urheilussa loppujen lopuksi lähes tärkein osa pukeutumista, joka tuo itsevarmuutta ja istuvuutta muihin vaatteisiin. Kannattaa muuten kurkata mm. nettisivut, nyt on niin urheiluliiveissä kuin muissakin seteissä hyvät alet!

Onko itselläsi näitä liivejä käytössä tai kokemuksia Changesta?