Miksi minä juoksen?

Oletteko muut jo ihan joulufiiliksissä? Olen niin jouluhössöttänyt kuukauden ajan, että takki on jo tyhjentynyt ja höpötän pari päivää ihan muista jutuista. Palaan pian taas joulufiiliksiin!

Kuten ehkä olette huomanneet, minulla menee homma kuin homma helposti suorittamiseksi. Tykkään mitata asioita, tykkään kyttiä lukijatilastoja ja vaadin aina itseltäni enemmän ja parempaa, puhutaan melkein mistä vain asiasta. Aina pystyy parempaan, ajattelen. Tämä on vähän huono ajattelumalli, sillä siinä uupuu äkkiä ja unohtaa nauttia hetkestä. Yritän siis nykyään fiilistellä, nauttia hetkestä ja olla miettimättä, että voisin olla parempikin. Koska olen jo riittävän hyvä näin.

Mutta kiitos suorittajaluonteeni, sai juoksuharrastuksenikin aikanaan vauhdikkaan alun. Huomenna, aatonaattona tulee maagiset kaksi vuotta siitä, kun juoksin ensimmäisen lenkin. Toki olen urheillut aiemminkin ja paljonkin, eli pohjakuntoa oli, mutta juoksua inhosin. Tappavan tylsää ja sillä tavalla, tiedättekö. Olen kertonut tarinan monta kertaa. Juoksimme hupsua parin kilsan ympyrää Jyväskylässä, koska en tiennyt paljonko jaksan ja päädyimme juoksemaan kahdeksan kilometriä. Ja jäi nälkä juosta lisää.

Juoksenneltuamme muutamia lenkkejä (tai no siis mies oli juossut jo paljonkin, minä muutaman lenkin) olin minä meistä se, joka sanoi, että kyllä mä nyt yhden puolimaratonin juoksen, joo joo. Ja siitä se ajatus (ja ilmoittautuminen) sitten lähti. Rakastan tavoitteita, rakastan piiskata itseäni parempaan ja tavoitetta kohti oli kivaa (ja lopussa stressaavaa, voi lastentautien määrää) juosta. Nälkä kasvoi koko ajan syödessä. Vuosi sitten aatonaattona juoksimme vuosipäivälenkin ihan hirveässä hirveässä lumipyryssä ja kilsoja viime vuonna kertyi noin 1000km. Tänä vuonna tiesin määrän olevan enemmän, veikkaisin noin 1300km. Minähän olen mitannut joka lenkin. Ja sitten…

En koskaan jaksa liittää Suuntoa tietokoneeseen, sillä näen sen lenkin tiedot kellosta suoraan ja se riittää. Tiedän syketason, vauhdin, matkan ja nämä piisaavat. Päätin alkuviikosta kuitenkin kurkata, mikä on kokonaissaldo vuoden kilometreissä ja miten kuukaudet jakautuvat (veikkaan että elokuussa tai marraskuussa kilsoja tuli eniten). Ja miten kävi. Suunnosta oli loppunut muisti, eli se pitäisi synkronoida useammin ja maaliskuun alusta syyskuun alkuun juoksutulokseni oli 0km. Siis niitä ei ollut kellossa.

Teki mieli hakata päätä seinään. Otti päähän ihan hirveästi, vaikka samalla kysyin itseltäni, että miksi? Ne treenit on tehty, mitä se mittaaminen niitä muuttaa? Olisi ollut kivaa tietää, mutta toisaalta, ei ollut iso asia. Poljin jalkaa ja sanoin, etten juokse enää ikinä harmittaa niin. Hah, seuraavan aamun lenkillä pohdin mennessäni sitä, että ei sillä mittaustuloksella tosissaan ole väliä. Olen jäänyt juoksuun koukkuun monesta syystä ja tuona tiistaiaamuna mietin niistä ehkä yhtä tärkeimmistä. Rakastan olla ulkona, liikkua luonnossa ja hengittää raitista ilmaa. Tiistaiaamuna valo siivilöityi todella kauniisti pilvien lomasta ja nautin suunnattomasti maisemasta. Montako auringonlaskua ja nousua sitä on nähnyt juostessaan? Montako erilaista järveä on kiertänyt, katsellut sorsia ja joutsenia? Nauttinut ukkoskuuron raikastamasta ilmasta, juossut Lapinjärven maaseudulla haistellen kaurapeltoa, väistellyt Agia Napassa Kyproksella aamulenkillään baarista palaajia? Juossut aamuseiskalta Kyproksella merenrannassa muiden innokkaiden kanssa ja nauttinut lämmöstä ja heräävästä päivästä. Jutellut miehen kanssa ummet ja lammet pitkillä lenkeillä, sillä niillähän jutellaan tauotta. Ei ole kännyköitä tai muuta, on luonto, tossut ja juttelu.

Ne ovat aivan täysin korvaamattomia juttuja. Sellaisia, mitä en saa jumppasalista, en saa kävelylenkiltä (en ehdi tarpeeksi pitkää matkaa), en saa kotisohvalta. Juoksulenkkarit ovat lähteneet mukaan jokaiselle reissulle ja juostu on yhtä lailla Kyproksen kuin Prahan katuja, Jyväsjärveä ympäri, Helsingin lapsuudesta tuttua Keskuspuistoa on tullut koluttua ja Tampereen reittejäkin on kertynyt. Olen nähnyt vuodenajat paremmin kuin koskaan, saanut aimo läjän happea ja punaisia poskia.

Lisäksi juoksen, koska siinä näkee jotenkin paremmin kehityksen kuin esimerkiksi jumpassa. Toki tiesin, jos jaksoin punnertaa bodyattackin 100 punnerrusta suorin jaloin, että töitä alle on tehty. Ei muuten menisi enää, en punnerra enää ikinä. Mutta muuten sitä kehitystä ei jotenkaan huomaa samalla tavalla kuin juostessa. On mielettömän ihana tunne, kun 15 kilometriä menee nopeasti ja se ei vaadi älyttömiä ponnisteluja. Siitä tietää, että kehitystä on tullut.

Ja hei! Ihan hassu, mutta iso syy. Kahden lapsen myötä alkoi juoksu ja kahden lapsen myötä mökän määrä kotona lisääntyi. Olen monesti ollut viisikin päivää viikossa kahden lapsen kanssa päivät yksin ja päivän jälkeen sitä kaipaa hiljaisuutta. Menin joskus jumppaan, stressaannuin jo matkalla ruuhkissa etten ehdi ja kun ohjaaja karjaisi jaksaa jaksaa menetin hermoni. Teki mieli huutaa ole hiljaa. Lenkillä saa olla yksin ja hiljaa vauhdikkaankin päivän päätteeksi ja se on arvokasta ja lisää suuresti omaa jaksamista.

Ja aika. Juoksen myös ajan takia. Siis sen puutteen takia. Kaksi lasta, heidän harrastukset, omat harrastukset ja kaikki muut velvollisuudet jättävät tiukkoja välejä urheilla. Välillä äkkäät, että minulla on 45minuuttia yksin ja sehän riittää. Tossut jalkaan ja ovesta ulos. Ei kyttäilyjä jumppa-aikojen suhteen, ei tuskailua matkojen suhteen.

Siksi minä juoksen. Eniten luonnon ja nautinnon takia, paljon myös sen takia, että rakastan mitata tuloksia ja tehdä paremmin. Juoksusta on tullut elämäntapa ja toivon kovasti, että paikat kestävät, nimittäin juuri toissapäivänä juttelimme hierojan kanssa syystä, miksi koko ajan saan pakaran piriformikseni täysin jumiin. Liekö syynä raskaudet, mittaero jaloissa (jota on kyllä leikkauksella korjattu, mutta jota jäi) vai askellukseni? No, niin kauan kun kestää niin kaikki ok, täytyy muistaa se kehonhuoltokin.

Kuvat ovat erinäisiltä lenkeiltä kahden vuoden aikana. 30 asteen helteestä ja 15 asteen pakkasesta. Aina on hymy naamalla (ainakin lopuksi).

Oletko sinä hurahtanut juoksuun tai johonkin toiseen lajiin? Miksi itse harrastat juuri sitä?

Tärkeintä on mitä on alla – asiaa urheilualusvaatteista

*kaupallinen yhteistyö Change Lingerien kanssa

Urheilu on ihanaa. Urheilu on itselleni eräänlainen elämäntapa, joka kuuluu päiviin ja on kuulunut erinäisten lajien myötä koko aikuiselämän. Se saa endorfiinit jylläämään kropassa, naaman kääntymään hymyyn, tuo hyvän unen ja saa ruoan maistumaan paremmalta.

Urheiluhetken saa kuitenkin pilattua hetkessä jos varusteet ovat väärät. Viime talvena elvytin hiihdon 17 vuoden tauon jälkeen. Lipsutin menemään lainasuksilla ja välillä tuntui, että menen enemmän taaksepäin kuin eteen. Laji muuttui radikaalisti omien, sopivien suksien myötä ja hiihdin lähes päivittäin.

Sama homma alusvaatteiden kanssa. Jos päälläsi on urheiluliivit, jotka eivät tue ja joita pitää nykiä paikalleen, alkaa hommasta mennä maku. Pahinta on pomppiessa valuvat olkaimet, joita pitää palauttaa paikoilleen! Koettu on täälläkin. Jos keskittyminen herpaantuu liivien nykimiseen tai pahimmillaan rintoihin sattuu, kun ne eivät ole tarpeeksi tuetut, menee hommasta hyvin herkästi maku.

Sanoin miehelle yhden lenkin jälkeen, että juoksussa pääsee pitkälle kun sukat, kengät ja urheiluliivit ovat kunnossa. Toki on kivempi juosta virtaviivaisissa vaatteissa kuin lepattavissa tuulihousuissa, mutta sukilla, kengillä ja liiveillä pääsee pitkälle. Olisi ihan kamalaa talvijuoksussa alkaa säätämään pakkasessa putoavien tai huonosti asettuvien liivien kanssa. Sen sijaan esimerkiksi reikä trikoissa ei meinaa mitään, mutta hiertävät liivit tai sukat pilaavat koko homman! Ei ole mitään niin ärsyttävää kuin rakko, joka paranee sitten viikon.

Oma juoksuharrastukseni täyttää tällä viikolla kaksi vuotta, entisestä jumppapirkosta on tullut enemmänkin lumisilla kaduilla kipittäjä. Koko juoksu-urani olen vetänyt Changen urheiluliiveillä. Niitä on ollut kahdet, kun toiset ovat pesussa, toiset ovat olleet käytössä. Lähes päivittäin, jumpissa, hiihdossa, juoksussa, helteessä ja pakkasessa. Tänä vuonna juoksukilometrejä on kertynyt noin 1200 kilometriä. Voitte kuvitella, millä rasituksella liivit ovat olleet ja paljonko niitä on pesty. Silti ne ovat näyttäneet siisteiltä, ovat olleet ehjät ja kaikinpuolin toimivat edelleen. Melkein. Nimittäin viime kuukaudet liivin alaosa ja sykevyö ovat saaneet verinaarmun rinnan kohdalle yli 10 kilometrin lenkeillä. Sinänsä pieni homma, eikä ole juostessa tuntunut, mutta suihkussa kirpaisee inhottavasti. Olen ihmetellyt ääneen miehelle mistä tämä johtuu, kun ei ole aiemmin ollut ongelmia. Sitten tajusin.

Olen vaihtanut lenkkarit noin puolen vuoden välein, kun ne kerta kaikkiaan alkaa olla juostu loppuun. Niitä on kertynyt vino pino eri väreissä, sukkia olen uusinut ja liivit… Niin. Niillä on juostu puolimaratoneja, niihin menee suurin osa helteellä hiestä ja ne ovat kaikista eniten pesty. Ehkä ne ovat tulleet tiensä päähän? Mietin miten höhlä olen ollutkaan, kun en ole aiemmin ajatellut asiaa.

Marssin siis Ratinan Changen myymälään, jossa minut otettiin vastaan avosylin, kuten aina. Aina, kun olen kirjoittanut Changesta, olen saanut saman palautteen ja kommentteja teiltä – Changen myymälöissä on hurjan hyvä ja asiantunteva palvelu. Minä tiesin missä koossa haluan uudet urheiluliivit ja valitsin sähäkän siniset kokomustien sijaan. Sen sijaan hetki vierähti kopissa, kun valitsin Changen tarjoamaa joululahjaa. Tällä hetkellä on niin valtava määrä ihania pitsialusvaatteita ja toisaalta superpehmeitä yöpaitoja, että valinta oli vaikea. Sininen veti puoleensa ja sainkin matkaani kauniin, suosikkimallissani olevan setin.

Olin aluperin skeptinen Changen urheiluliivien suhteen – ne näyttivät liian mukavilta. Niihin ei tarvitse pujottautua, ne saa helposti päälle. Ne ovat pehmeät ja mukavat ja samalla kauniit. Rakastan korkealle nousevaa yläosaa, helteessä liivi menee vaikka toppina. Alaosasta urheiluliivit ovat joustamatonta materiaalia ja yläosa on joustavampaa, hengittävää materiaalia. Skeptisyys on kadonnut juostuen kilometrien myötä. Ne pysyvät paikallaan, tukevat todella hyvin, eivä esimerkiksi tiukasta juoksupaidasta näy saumoja ulospäin. Liivit eivät nouse, vaikka käsiä nostaa, kuten näette kuvasta, vaan istuvat kuin hansikas. Näitä en vaihtaisi.

Uudet sähäkän siniset liivit pääsivät tositoimiin alle vuorokausi niiden hommaamisesta, kun juoksimme 15 kilometriä pimeydessä. Tutkin rinnan kohdan jälkikäteen, ei naarmuja, ei mitään tuntemuksia. Jes! Täytyy siis muistaa miettiä niitä alusvaatteitakin useammin, ne ovat niin arjessa kuin urheilussa loppujen lopuksi lähes tärkein osa pukeutumista, joka tuo itsevarmuutta ja istuvuutta muihin vaatteisiin. Kannattaa muuten kurkata mm. nettisivut, nyt on niin urheiluliiveissä kuin muissakin seteissä hyvät alet!

Onko itselläsi näitä liivejä käytössä tai kokemuksia Changesta? 

Uusi Lidlin mallisto testissä jännittävässä seikkailupäivässä

Olette varmaan huomanneet, että rakastan liikkumista ja teen sitä hyvin mielelläni ulkosalla. Kun sähköpostiin kolahti kutsu seikkailupäivään Helsingin Vuosaaressa, olin enemmän kuin innoissani lähdössä. Ja samalla vähän kauhuissani jännittäen, edessä olisi nimittäin kaksi uutta lajia: melonta sekä läskipyöräily. Ajattelin pyöräilyn nyt olevan pyöräilyä, peace of cake, mutta melonta jännitti. Jännitti voiko se kajakki kaatua ja minä killittää ylösalaisin jumissa kajakissa? Miten pärjään yksin siellä merellä kajakkeineni? Samalla nolotti, miettiikö kukaan muu tällaisia vai lähteekö vain reippaana seikkailupäivää kohti?

Päivämme alkoi aamukasilta hirveän vaikealla valinnalla: saimme valita päällemme Lidlin upouudesta trekking-sarjasta housut ja takin, kengät sekä repun. Pähkäilin aamu-unisena sinisen ja mustan takin välillä ja päätin, että otan mustan, kun on pitkä ja hyvä leikkipuistohengailuun. Takkien sisällä on vielä toiset takit, fleecet, jotka saa halutessaan irti. Kuinka ollakaan, pienet mustat takit olivat siinä vaiheessa jo loppu, joten vedin ässän hihasta: harmaan takin ja sinisen repun, keltaista sävyä sisältävät trikoot ja varrelliset kengät. Pyöräillessä ja liikkuessa luonnossa olin itse asiassa hyvin tyytyväinen valintaani: lyhyen mallisessa takissa oli huomattavasti helpompi harrastaa! Olin myöhästyä bussista, kun juoksin viime hetkellä vaihtamaan lippikseni, kun ei pinkki sopinut sini-kelta-harmaaseen. Köh.

No mutta. Siihen päivään. Bussissa juttelin Tiian kanssa ja huojennuin, hänkin jännitti samaa asiaa melomisessa! Vuosaaressa, Natura Viva Finlandin tiloissa meidät jaettiin kahteen ryhmään ja ryysäsimme Tiian kanssa hoitamaan melonnan alta pois. Eipähän sitten tarvitsisi miettiä koko pyöräilyä kaatuvaa kajakkia. Tosin, kysyessäni ohjeita mahdolliseen kaatumiseen oppaat sanoivat, että juuri koskaan kukaan ei kaadu ja jos kaatuu, kajakista pääsee vauhdilla pois. Istuimme jännittyneinä kajakkiin ja odotimme, kun meidät yksi kerrallaan työnnettiin veteen. Yritimme Tiian kanssa urhoollisesti hymyillä, mutta naamasta näkee kyllä molempien hieman jännittyneen hymyn.

Kajakilla melomisessa oli kyllä oma fiiliksensä, siinä on niin lähellä vettä. Keli oli aivan täydellinen, ei liian kuuma, ei sateinen ja vesi oli tyyni. Siellä sitten lilluimme menemään tunnin ajan ja kauhoessani Tiian perässä mietin, että hän näyttää ihan ammattilaiselta. Kajakki liikkui ihanan kevyesti, eikä itselläni tullut kertaakaan olo, että se olisi kaatunut. Tosin höpötin ihan tauotta, sillä tapanani on purkaa jännitystä pulputuksella. Anteeksi vain vieressämelojat! Vuosaaren maisemat ovat itselleni ihan vieraita, joten niitäkin oli kivaa katsella. Trekking-takki piti hyvin vettä, sillä minä ainakin kauhoin sitä ihan urakalla hihoilleni.

Älyttömän äkkiä tunnin melonta oli ohi ja pelastusliivit vaihtuivat pyöräilykypärään. Pyöräilen itse jatkuvasti, joten ajattelin tämän olevan vähän tylsää touhua, peruspyöräilyä. Sain läskipyörän alle ja ensimmäisen sadan metrin jälkeen olin myyty. Läskipyörän renkaat ovat jotain todella erilaista kuin normipyörän, se meno on niin pehmeää ja miellyttävää ettei tosi. Polkimissa oli nastat, jotka pureutuivat kenkiin niin, ettei jalka lipsunut mihinkään. Pyörällä teki välittömästi mieli pomppia, siis nostaa sitä hyppyihin ja ajaa tarkoituksella jokaisen juurakon ja kävyn yli. Pian olimmekin vähän pienemmillä poluilla ja edessä oli kiviä, kallioita, käpyjä ja juurakoita. Kuului jännityskiljahduksia, kun päästimme menemään alamäkeen pitkin kalliota. Lopulta pysähdyimme hetkeksi kauniin Kallahden ääreen ja otimme yhteiskuvan, sitten taas pyörän selkään. Vannon, että olin koko pyöräilyn yhtä hymyä. Keskityin täysillä, pompin pyörällä, hengitin raitista ilmaa ja väistelin puita. Se oli ihan älyttömän kivaa, purki stressiä täydellisesti ja oli aivan eri laji, kuin peruspyöräily. Olen höhkännyt koko viikon omasta läskipyörästä ja mies niitä yrittänyt Fillaritorista etsiä. En ikinä etukäteen arvannut, että olisin näin liekeissä pyöräilystä! Jopa viimeinen pätkä uimarannan läpi meni heittämällä, yritäpä peruspyörällä ajaa pehmeän rantahiekan läpi.

Nälissämme kurvasimme vielä rantaan syömään, jonne oli katettu hodareita ja salaatteja. Onnistuin nappaamaan viimeisen kasvisnakin, sillä ruoka alkoi olla jo lopussa kun viimeisenä saavuimme. Tiialle kävi pyöräillessä pikku haveri ja jäin hänen kanssaan kaveriksi odottamaan, vaikkei mitään hätää ollutkaan. Kyllä muuten ruoka maistui ulkoilujen jälkeen, oli ihanaa syödä veden äärellä!

Sitten olikin jo aika loikkia takaisin bussiin ja Helsingin keskustaan, josta jatkoin suoraan junaan ulkoilutamineissa. Täytyy sanoa, että lämmin oli, sillä nuo trikoot ovat vähän paksumpaa materiaalia ja kuumassa ja täydessä junassa aloin ne päällä hikoilla. Varmasti ihan täydelliset juoksuhousut lokakuulle, kun ilma alkaa viilentyä!

Päivä oli ollut ihan super ja olin hurjan voimaantunut. En keksi parempaa kuin ulkoilun ja urheilun kauniissa kelissä. Ei tarvinnut miettiä onko tukka hyvin ja seistä seurustelemassa, vaan sai olla täysillä oma itsensä trikoissa ja lippis päässä ja kiljahdella ilosta. Tuli voitettua yksi pelko ja ihastuttua läskipyöräilyyn. En ole kysynyt mieheltä paistoiko minusta ilo illalla kotona, mutta olen varma että paistoi. Selitin suu vaahdossa päivän kuviota naama loistaen. Lähtisin takuuvarmasti aina vastaaviin tilaisuuksiin, oli niin oma juttu!

Lidlin uusi trekking-mallisto oli ehdottomasti kivointa testata näin käytännössä ja lähellä vettä. Kaikki varusteet olivat lämpöisiä, eivätkä heti päästä vettä läpi. Mallisto tulee ensi maanantaina, 3.9. myyntiin Lidleihin eikä ole hinnalla pilattu. Tässä vielä tarkempia tietoja:

Takit 
Naisten koot 36/38-44/46 hinta 29,99
Miesten koot 48/50-56/58 hinta 29,99

Ulkoiluhousut
Naisten koot 44-46
Miesten koot 48-56 Hinta 14,99

Vaelluskengät
Naisten koot 37-41 24,99
Miesten koot 41-45

Reput 18,99
Ulkoilutrikoot 9,99
Urheilusukat 3,99

 Kiitän Lidliä kovasti elämyspäivän järjestämisestä!

Oletko itse testannut melontaa tai läskipyöräilyä? Mitä pidit? Iloista viikonloppua!

*vaatteet saatu