Aapeli-myrskyn taidetta huurteisena viikonloppuna

Näin on varmasti monessa kodissa arki lähtenyt rullaamaan viimeistään tällä viikolla, kun koulut starttasivat. Meillä oli eilen ensimmäinen päiväkotipäivä lähes kolmen viikon tauon jälkeen. Molemmat tytöt menivät paikalle kohtalaisen mielellään, varsinkin esikoinen moikkaili kavereita innolla, eikä vaikuttanut illalla sen väsyneemmältä. Kuopuksellakin oli mennyt päivä kuulemma loistavasti, mutta kotona hän uuvahti, itki ja halusi olla vain sylissä. Sydämestä otti, kun näin miten koville päivä oli ottanut ja olin kiitollinen, että tänään on kotipäivä ja hengähdystauko hänelle. Vaikka hän on sinällään jo ”iso” ja on aina ollut ulospäinsuuntautunut, olen edelleen kotihoidon kannalla alle 3-vuotiaille. Näin siis tämäkin vuosi starttasi paineessa, että pitäisi olla jo töissä ja samalla haluan tarjota lapsilleni edes osaksi aikaa kotihoidon. Eiköhän arki siitä lähde rullaamaan! Oliko muilla pieniä, joilla arkeen paluu otti lujille?

Entäs sitten se viikonloppu? Bongasin Aamulehdestä lauantaiaamuna, että Koukkuniemen sekä Lapinniemen rantaan on ilmestynyt jääpuisto Aapeli-myrskyn myötä. Näsijärveltä roiskunut vesi on jäätynyt puihin, siltoihin ja kaikkeen mitä rannasta löytyy. Arvatkaa pitikö rynnätä sinne kuvaamaan? Näky oli pysäyttävä. Porukkaa oli paljon rannassa kuvailemassa, minä taisin olla ainoa joka hyppi ilman takkia. Luonnon kauneus oli mahtavaa ja näistä kuvista tuli ehkä omat suosikkini pitkiin aikoihin. Jotenkin tuo tyhjänä avautuva järven selkäkin oli minusta pysäyttävä maisema. Pari tuntia kuvien ottamisen jälkeen, kello 17 Näsijärvi oli virallisesti jäätynyt kokonaan. Hassua, että satuimme järven jäälle juuri sinä päivänä, kun se jäätyi kokonaan umpeen. Jotenkin pysäyttävä päivä, maisema ja luonnon mahti. Mihin se pystyykään.

Jäältä jatkettiin eteenpäin huurteisiin tunnelmiin, nimittäin Frozen-synttäreille. Oli niin kovat hulinat, että pitkästä aikaa taaperon kanssa ei tarvinnut tehdä minkäänlaista nukkumaanmenotaistoa. Sunnuntaina olimmekin sitten täynnä energiaa ja suuntasimme aamupäivästä laskettelemaan ja iltapäivästä kipitin vielä hiihtämään. Sanoisin, että kuopuksella oli intoa laskettelua kohtaan enemmän viime talvena kuin nyt, mutta sinnikkäästi jumppasin tunnin hänen kanssaan miehen ja esikoisen viilettäessä isoja rinteitä. Hiihtäminen oli aivan mahtavaa ja viuhtoessani Kaupin metsissä en voinut uskoa, että vuosi sitten tammikuussa päällä oli edelleen 17 vuoden hiihtotauko! Niin sitä ihminen hurahtaa. Kaveri yllytti lähtemään Pirkan hiihtoon ja vähän yllytyshulluna mietin sitä puolikasta, eli 45 kilometrin lenkkiä, mutta saas nähdä toteutuuko tapahtuma tai oma osallistuminen.


mekko OBJECT/ kengät MUSTANG (Prahasta)/ takki ESPRIT/ korvikset RUNOKKA

Vuoden ensimmäiselle viikolle tuli lopulta kahdeksan tuntia treeniä ja energiaa piisaa. Vasta viikko takana sitä, kun lupasin hiljaa mielessäni tsempata elintapojani parempaan suuntaan ja jo viikon kohdalla lisääntyneet energiatasot näkyivät. Kyllä jaksoi jumpata uhmaikäisen, hanskoja heittelevän muksun kanssa rinteessä, kun Suunto kädessä kertoi, että takana on 9,5 tunnin yöunet. Ei vaadi paljoa tsempata itselleen monipuolisempaa ravintoa, pidempiä yöunia ja muuta, kun se alkaa heti näkyä olossa.

Tällaisilla fiiliksillä täällä siis lähdettiin arkeen ja nautittiin viikonlopusta. Ja hei, olen lukenut arvontapostauksesta postaustoiveitanne ja otin jo parista kopin, toiveita tulossa siis!

Oletko käynyt Koukkuniemessä ihastelemassa Aapelin aikaansaannoksia? Kuinka oma arkesi lähti rullaamaan?

P.S. Huomenna suljen asuäänestyksen ja tuoksuarvonnan, vielä ehdit mukaan, klik!

Mitä oivalsin vuonna 2018? Mikä ahdisti eniten?

Vuoden viimeinen Me Naiset-lehti sisälsi listan hauskoja kysymyksiä vuodesta 2018, jotka jäivät mieleen. Että mitä tuli oivallettua? Mikä ahdisti eniten? Ja oivallukseksi riittää vaikka, että valkoviini ei sovi homejuuston kanssa. Tai joku muu vastaava pieni juttu. Oli pakko kokeilla summata vuotta noiden kysymysten kautta!

1. Mitä oivalsit vuonna 2018?

Katselin jonkun (?) Instastoriesia ja siellä todettiin hänen hoksanneen, että aurinkolasimerkki Rayban tulee sanoista aurinkosäde ja esto. Niin. Niin itsestäänselvyys, mutten ollut minäkään ennen oivaltanut tuota! Hah!

Isommissa asioissa oivalsin ehkä ensimmäistä kertaa jotenkin hyvin selvästi, etten voi miellyttää kaikkea. Että olen vain hankala ihminen, jos pyrin jokaisen kohdalla miettimään, mitä tämän ihmisen seurassa saa sanoa, mistä puhua, miten nauraa ja niin edelleen. Olisi paljon helpompaa olla vain oma itsensä ja hyväksyä se, että kaikki eivät tykkää. Olen koko elämäni yrittänyt hakea hyväksyntää muilta ja miellyttää ihmisiä ja se on aiheuttanut vain ahdistusta. Että kun joku ei tykkääkään tai en tule jonkun kanssa toimeen, vika on aina minussa. Sitten kun ei keksi mitä on mokannut, ahdistuu ihan hulluna. Kun vika voi olla vaikka siinä, että toisella oli nälkä ja väsymys ja huono päivä. Ehkä ymmärrätte?

2. Mikä on ollut vuoden positiivisin yllätys?

Me Naiset ehdottaa jotain pientä, kuten sitä, että mies tyhjensi lattiakaivon. Ettei hae yllätyksiä liian kaukaa. Itse sanoisin, että muka inhoamani hiihto ja luistelu (toisesta taukoa 17, toisesta 16 vuotta) olivatkin molemmat oikeastaan todella kivoja. Hiihto varsinkin. Että 14 vuotta tauolla ollut lumilautailu lähti taas sujumaan jollain tapaa. Sytyin ihan uudelleen talvilajeihin, enkä malta odottaa että pääsen hiihtämään! Häh?! Mutta näin kävi!

Toinen kiva ylläri oli äitienpäivälahjaksi isommalta poppoolta lahjaksi saatu läppäri. Vanha ei pysynyt päällä ja päivitysten tekeminen oli aika haasteellista!

Kolmas se, että mies on suunnitellut maalavansa maastopyöräni glitterillä! Hih!

Niin ja neljäs tuli mieleen kuvista! Voitin mm. ne arvonnassa ja lisäksi voitin hampurilaislahjakortin ja illanvieton neljälle tamperelaiseen ravintolaan. Eläköön somekisat!

3. Entä saavutus?

Me Naiset ehdottaa, että vaikka selviäminen pahasta viikosta. Hmm. Tekisi mieli sanoa, että paras saavutus oli oma puolimaratonenkka. Mutta ei se ehkä ollut. Parhaina hetkinä jäi mieleen saavutuksemme nelistään: siinä missä lapset saivat minut luistimille, suksille ja lautailemaan, he yhtä lailla samalla oppivat itse hirveästi. Saavutimme perheenä kivoja asioita. Siinä missä minä elvytin lajeja pitkän tauon jälkeen, kuopus kokeili kaikkea ensi kertaa. Oli hauskaa oppia yhdessä!

4. Paras ostos?

Tämä on paha. Karvasukset? Isoin hankinta oli uusi katto, joka on kyllä kaikessa mielessä paras ”ostos”.

5. Pyysitkö ja saitko apua?

Mieheltä sain vähän joka asiassa apua, oli se sitten kuvausongelma, pyöräasia, lastenhoitoasia tai henkinen ongelma. Hirveän huono olen pyytämään apua, siis ihan tosi surkea. En vain kehtaa vaivata ketään. Vanhemmiltani sain paljon lastenhoitoapua.

6. Mitä hyvää tapahtui ihmissuhderintamalla?

Joulukuussa tuntui, että rakastuin mieheeni vähän kuin uudelleen. Ehkä syksy alkoi helpottaa ja saimme viettää joululomaa yhdessä, joka teki tosi hyvää.

Yleisesti ottaen olen ollut ruuhkavuosina ja väsymyksessä todella huono ihmissuhderintamalla. Olen silti iloinen, että lasten kautta saatuihin kavereihin on pidetty yhteyttä ja olemme käyneet vuoden aikana molemmin puolin esimerkiksi kylässä.

Tutustuin uuteen ihmiseen, kun tulin tädiksi. Aika hieno hyvä asia, elämässäni on uusi lähisukulainen.

7. Mikä hieno henkilökohtainen tavoitteesi jäi saavuttamatta?

No stressata vähemmän. Hidastaa enemmän. En oikein tiedä, voiko sitä ihminen luonteelleen mitään? Jos on vähän hermoheikko ikiliikkuja? En päässyt juoksemaan HRCa loppuun, muttei se kauaa jaksanut harmittaa.

8. Mikä on ahdistanut sinua tänä vuonna eniten?

Ahdistus. Siinäpä olen kuulkaa mestari, jos ei joku ahdista niin minä kyllä ahdistuksen kehitän! Ahdistus siitä, ettei koti ole ikinä siisti. Yritän hyväksyä sen elämänvaiheena, mutta joskus väsyksissä tuskastuttaa, että voisiko edes pari tuntia olla ihanasti siisti asunto. Ja sitten taas – koti on elämistä varten, meillä käy nykyään tosi harvoin vieraita, mitä ihmeen väliä?

Työttömyys ahdisti todella paljon. Sain viimeksi toissapäivänä kiitos, mutta ei kiitos-viestin. Väsyttää tyrkyttää itseään ja masentaa, ettei kelpaa. Hiton maisterinpaperit. Siksi esimerkiksi jokainen kaupallinen yhteistyö, jonka tein blogin kautta piristi hirveästi – minun tekeleeni kelpasi yhteistyöyritykselle, saan jotain järkevää puuhaa päiviini ja nautin suuresti niiden tekemisestä. Jouluviikolla saatu osa-aikatyö piristi myös jollain tapaa, vaikkei nyt ihan alaani olekaan.

Kropan ongelmat ahdistivat myös, vaikka eivät ole kuolemaksi. Niin kuin endometrioosidiagnoosi. Päätin olla ajattelematta, ottaa välillä särkylääkkeen ja olla hyvilläni niin kauan kun pahempaa ei löydy.

Väsymys ahdisti useaankin otteeseen. Edelleen olen vähän surkea nukkuja, vaikka anemian taittumisen myötä mentiin paljon parempaan suuntaan onneksi! Silti herään joka risaukseen, mietin yöllä kaikkia kauhuskenaarioita, kuulen lasten itkevän vaikka eivät itke, en osaa nukkua kuin omassa sängyssä jajaja…

Lasten kasvatus. Tuntuu usein, että olen itskein ihan keskenkasvuinen ja innostun asioista kuin lapsi, onko minusta esimerkiksi. Osaanko tätä? Hoidinko nyt tuonkin tilanteen niin kuin vanhemman kuuluu? Ahdistaa, kun ei tiedä mikä olisi parasta ja päässä vaan huutaa ei saa lahjoja, kiristää tai uhkailla ja mitä näitä nyt olikaan. Vauvalehdessä käskettiin neuvotella lapsen kanssa, minkä värisen pipon haluaisi. Jep. Kokeilin kerran uhmiksen kanssa.

Niin siis sanoinko että ahdistelu on lajini? Jätetään lista tähän!


paita NOSH ORGANICS/ hame KAPPAHL/ kengät DR. MARTENS/ korvikset VIA MINNET/ takki VILA

Näin! Aika pieniä ajatuksia, jotka tulivat ensimmäisinä mieleen. Ehkä jos tekisin tämän viikon kuluttua, mieleen tulisi ihan eri ajatuksia vuodesta 2018. Asu kuvattiin muuten vuoden viimeisenä päivänä, ajatuksenamme oli lähteä Jyväskylään ja nämä vaatteet olin valinnut, kunnes… Jäimme kotiin, saunoimme ja puolilta öin asu oli villasukat ja aamutakki.

Olisiko sinun helppo vastata näihin? Missä onnistuit, mikä ahdisti?

Uuden vuoden ylevät lupaukset

Onko tapanasi tehdä uuden vuoden lupauksia? Minä en tee ikinä. Toiveita saatan ilmaan heittää, mutta lupauksia en ole tehnyt ikinä. Olen muutenkin tyyppiä, joka rakastaa kaivella ja muistella menneitä, tutkia vanhoja valokuvia ja ajatella lapsuuttaa. Mutta tulevaisuuden suunnittelussa olen huono. Yritän elää täysillä jokaisen päivän, päivä kerrallaan, enkä osaa hirveän hyvin suunnitella tulevaa, enkä siksi tehdä lupauksiakaan.

Uuden vuoden aattona katselin facebookin feediä ja koin surua, sillä yllättävän moni kaveri oli päivittänyt vuoden 2018 olleen syystä tai toisesta raskas ja toiveissa oli helpompi vuosi 2019. Siinä hetkessä, kotona perheen kanssa ollessa tunsin erityistä kiitollisuutta kaikesta. Sanoin miehelle, että jos lapset ovat perusterveitä ja iloisia, siinä on jo täydellinen vuosi. Enempää en voisi pyytää ja sitä todella toivon tältäkin vuodelta. Lasten ajatteleminen jättää alleen jotenkin kaikki omat ylevät lupaukset, kun toivoo vaan, että heillä olisi kaikki hyvin.

Joitain tavoitteita olen kuitenkin tykännyt asettaa. Toissavuonna se oli elämäni eka puolimaratoni, viime vuonna halusin juosta sen alle kahteen tuntiin. Toteutuivat. Nyt juttelimme kaverin kanssa Pirkan hiihdosta ja hän houkutteli sinne. No, 90 kilometriä hiihtoa on sulaa hulluuta, mutta jos ottaisi tavoitteeksi hiihtää puolet siitä? 45 kilometriä. Pystyisinkö siihen? Tavoitteissa on myös vihdoin kyllä työllistyä, ärrr.

Ajattelin tehdä jotain omaan hyvinvointiin liittyviä lupauksia. Niin kuin että ei saa valvoa kauhean myöhään. Nyt nimittäin lipsahti pari yötä aamuyön puolelle, kun miehen kanssa juteltiin, pelattiin joululahja-Carcassonnea ja saunottiin. Sitten taas peruin lupauksen, mitäs sitten jos välillä valvoo ja väsyttää, on muuten olleet joululoman parhaita iltoja (öitä) nuo kaksi!

Tiistaina olimme Kangasalla viettämässä vuoden vaihdetta, joka oli aikataulultaan ihana pienten lasten kanssa. Neljältä alkanut tilaisuus sisälsi keppihevostelua, heijastinsuunnistusta, tuliryhmä Flamman tuliesityksen, luistelua ja kello 18 alkaneen ilotulituksen, joka oli yksi parhaimmista uuden vuoden tulituksista koskaan. Pitkä kuin mikä ja oli ihanasti tilaa seurata sitä! Tapahtumasta oli järkevään aikaan kotona, joten iso kiitos Kangasala kivasta tapahtumasta! Sitten saikin vetää villasukat jalkaan ja kurkkia ikkunoista raketteja. Minä olen vähän itkuherkkä joka kohdassa ja liikutuin siinä raketteja katsoessa. Mietin mennyttä ja tulevaa vuotta ja lasten kasvua ja katselin heitä. Esikoinen jakoi elämyksen rakkaan tarhakaverinsa kanssa ja mietin, että kivaa kun lapseni näkivät huiman shown, mutta vielä kivempaa on, kun saa jakaa sen ystävän kanssa. Olin niin onnellinen pikku ystävistä, että alkoi itkettää.

Tästä se lähtee, vuosi 2019. Toivottavasti se on monella tapaa hyvä, toivon sinne ruudun toisellekin puolelle onnellisia hetkiä. Me päästämme haikeana miehen töihin ja jäämme loppuviikoksi kolmisin. Ja tiedättekö mihin lupauduin menemään illalla? Avantoon. En ole ikinä ollut, inhoan kylmyyttä ja rakastan saunaa sekä hellettä. Jäänköhän laiturille, en nimittäin kesäisinkään meinaa pystyä menemään järveen? Olkoon tämä siis vuoden eka tavoite, että pystyn dippaamaan edes varpaat!

Millä mielillä siellä lähdettiin kohti tätä vuotta? Teitkö lupauksia?

P.S. Viimeisen joulukalenteriarvonnan voitto meni nimimerkille dudeprincess Instagrammin puolella, kiitos kaikille osallistumisesta siihen!