Kun täydellisyyden tavoittelu lähtee lapasesta

Siitä on nyt 6,5 vuotta, kun minusta tuli äiti. Ryhdyin siihenkin hommaan ihan pystymetsästä, yllärinä, vuosien ajatusten jälkeen siitä, ettei minusta tule äitiä koskaan. En tiennyt lasten maailmasta mitään ja päätin vain tapani mukaan tehdä kaiken täysillä. Siis niin hyvin kuin voin. Ei voi mennä pieleen jos tekee kaiken vaan ihan täysillä ja hyvin. Ei kun. Raskausaikana onnistuin lukemaan jostain syystä vain blogeja, joissa vauvaelämä oli täydellistä. Halusin samanlaisen pinnasängyn kuin noissa blogeissa, halusin myös käydä heti brunsseilla vauvan kanssa. En lukenut perheblogeja, joissa olisi kerrottu siitä, kuinka paljon imetys sattuu, kuinka paljon valvomista on edessä, kuinka parisuhde mullistuu ja ennen kaikkea – kuinka valtavan yksin sitä jää. Se oli ehkä pahinta. En lukenut Asikaisen tyylisiä kirjoituksia siitä, että ota hei rennosti ja vaikka olisinkin lukenut, ei minun luonteella olisi ehkä otettu rennosti.

Helsingin Sanomat uutisoi monen vanhemman ja varsinkin nuoren äidin uupuvan paineiden takia, joita ottavat ulkomaailmasta. Ymmärsin tuota niin hyvin ja samalla koin hirveän huonoa omatuntoa siitä, että olen jatkanut itse ns. paineiden lisäämistä esittämällä, että täällä menisi hyvin. Koska somessahan kaikki oli aina hyvin. En uskaltanut sanoa ääneen julkisesti, ettei nyt kauhean vahvasti mene. Koska vauvan äitinä nyt vaan kuuluu olla onnensa huipulla eikä saa valittaa. Näin itse ajattelin. Luin juttuja, joissa juhlittiin pienimuotoisesti jokaista vauvan uutta kuukautta ja itkin, etten jaksa sellaista tehdä, olen ihan sumussa! Mieheni lohdutti, ettei vauva siitä välitä. Sain jonkinasteisen hermoromahduksen, kun kasvattamistani kurpitsoista itse tehty sose paloi pohjaan ja piti heittää pois. Saamari että epäonnistun tässäkin! Olin kiven kovaan päättänyt, että parisuhdekin pärjää ja selviää hyvin vauvavuodesta, joten mitään perhepetejä ei voinut ajatella ja monesti juuri sen takia, että aina imetin istualleni öisin, saattoivat omat uneni loppua. Kaivoin itselleni kuoppaa pikku hiljaa tajuamatta sitä.

Sitten vauvan ollessa vain kaksikuinen, selvisi, että kotimme on viallinen. Pian selvisi, että koirallemme on etsittävä uusi koti. Maailmani romahteli pieninä paloina pirstaleiksi ympärilläni, mieleni mustui, mutta minä olin ulospäin urhea. Huusin kivusta kaalinlehdet liiveissä yöllä imettäen ja pyyhin verta nänneistä. Mies ehdotti, että hän hakee vaikka silloin keskellä yötä korviketta ABC:lta, jotta vauva saa mahan täyteen ja minä levättyä. Ulisin, ettei huoltsikalta saa korviketta. Mies ihmetteli mistä tiedän, no enhän tiennytkään, väitin vaan tietäväni sillä minähän en vauvalle korviketta anna. Siinäpä vasta olisin epäonnistunut sitten niin. Etten pystyisi muka täysimettämään, minähän imetän per***e!

Kesällä 2013 uneni alkoivat loppua kokonaan, joten totesin, että lähden sitten hommiin. Aamuneljältä poimin pihasta vatut ja aamuviideltä kävin tunnin lenkin. Miehen ja lapsen noustessa seiskalta olin jo ihan sekaisin väsymyksestä, mutta nukkua ei voinut. Mitä pahemmaksi asuntoasia meni, sitä enemmän suoritin ja vähemmän nukuin. Touhusin pois ahdistustani. Samaistuin kovasti Ylen uutiseen Susannan menosta. Minähän en epäonnistu tässä äitiydessä, kun kotiasiankin jo pilasin vauvalta.

Tuli marraskuu, vuodein pimein aika. Olimme vuokra-asunnossa pahvilaatikoiden keskellä. Tunsin olevani kuolemanväsynyt, vailla ystäviä ja eniten yksin ikinä. Sen esittäminen, ettei kaikki ollut hyvin oli alkanut murentua ja olin iskenyt blogini jäihin. Lopettanut kokonaan, vaikka kuten nyt huomaatte, tauoksi se lopulta muotoutui. Joulusta en nauttinut tippaakaan ja soimasin siitäkin valtavasti itseäni. Lapseni ensimmäinen joulu ja en jaksa mitään. Uutena vuotena makasimme sohvalla, ystävien vierailu oli peruttu kun ei jaksanut. Mitään.

Alkuvuodesta katselin kotimme pihassa, miten vaivalla loppuraskaudesta maalaamani vaaleanpunaiset seinänkappaleet lensivät ikkunasta ulos. Koko kotimme oli yhtä multaa ja työmaata, vuokra-asunnossamme vieraili useaan otteeseen asianajaja. Näin, kuinka korttipakkani ja kulissini kirjaimellisesti murenivat edessäni. Vauvamme valvoi tauotta, en tiedä paljonko olisi valvonut, jos emme olisi olleet niin loppu ja kodin ilmapiiri mielettömän kireä. Itkien soittelin apua neuvoloista, joissa sanottiin minun liioittelevan. Soitin jopa vanhalle terveydenhoitajalle edellisen asunnon neuvolaan pyytäen apua, ei sitä tullut. Menin yksityislääkärille, joka tarjosi unilääkkeitä. Tuntui, että olen ihan ainoa täydellisesti äitiydessä epäonnistunut äiti, missään ei ole vertaistukea, yhtään ystävää ei ole jäljellä, syöksymme pohjaa kohti enkä osaa pysäyttää tätä junaa. Muistan hetken, kun en jaksanut lähteä vähän alle yksivuotiaan kanssa lorutteluun ja heijasin häntä yöppärissä unille parvekkeella ja näin samalla reippaan äidin lorutteluryhmästä kävelevän kohti harrastustamme. Itkin ääneen, miksi kaikki muut jaksavat paitsi minä?

Nyt jälkikäteen tajuan, että esikoisen syntymä yhdistettynä kokemaamme talokauhuun ja koirasta luopumiseen oli sellainen kombo, ettei sitä jaksakaan. Käsittelen traumoja vieläkin ja näen vasta vuosia myöhemmin, miten huonosti voin. Täydellisyyttä piti silti tavoitella, vaikka kaikki mureni ympärillä. Koska muutkin jaksaa. Olisi pitänyt pyytää aiemmin apua, olisi pitänyt sanoa aiemmin, että minä voin helvetin huonosti, en vain uskaltanut. Vyyhti alkoi pikkuhijaa purkautua, kun jostain puhelustani ohjattiin perhetyöhön ja meillä alkoi käydä kerran viikossa perhetyö neljän tunnin ajan. Saatoin käyttää tuon ajan vain istumalla kahvilassa, parempana päivänä menin jumppaan (sain kuulla tästäkin somessa, että pääsisisinpä minäkin pienen äitinä aamujumppaan, älä kerro siis mitään somessa opin, kateus on uskomatonta), tai saatoin kirjoittaa kokemuksistani kirjoituskurssilla. Kävin tuon kevään luovan kirjoittamisen kurssia, jossa käsittelin asiat niin kuin parhaiten osaan – kirjoittamalla. Esikoisen syntymän, taloasian. Kirjoitin ja itkin loputtomasti, kun kirjoitukset luettiin ääneen tunneilla. En tuntenut kurssilta ketään, joten kerroin kaiken avoimesti ja itkin avoimesti. Miksi se oli helpompaa ventovieraiden seurassa? Talomme alkoi valmistua ja näytti siltä, että pääsemme vielä takaisin kotiin ja koti näyttää nätiltä. Olin tutustunut loruttelussa ja muskarissa vauvojen äiteihin ja aloin pitää heihin yhteyttä, en ollutkaan enää ihan yksin maailmassa. Aurinko alkoi paistaa. Muistan edelleen hirveän hyvin huhti- ja toukokuun keväältä 2014. Kävimme ensi kertaa kolmistaan iltarasteilla, jaksoimme harrastaa. Hymyilimme aidosti. Kaivoin bloginkin tauolta. Jaksoin taas hengittää.

On silti vienyt vuosia, että olen julkisesti uskaltanut tunnustaa tämän. Miten hirveä vuosi meillä oli ja miten talokauhu näkyy elämässämme edelleen, yli kuusi vuotta myöhemmin. Siitä aiheutuvat riidat repivät parisuhdettamme edelleen. Miten olinkaan sen uupumuksen edessä oli niin hirveä monesti ihmisille, etten jälkikäteen ihmettele että jäin yksin. Olisinpa edes tuolloin osannut lakata suorittamasta.  Ainoastaan vanhempani ja mies jaksoivat minua sellaisena ihmisenä, mikä minusta tuli. Olin hölmö, kun en alkanut aiemmin purkaa vyyhtiä vaan häpesin.

Kaksi vuotta pahimpien aikojen jälkeen syntyi kuopuksemme. Kävin neuvolapsykologilla juttelemassa odotusaikana (tämäkin hävetti suuresti), sillä ensimmäinen vauvavuosi jätti niin syvät traumat, että pelkäsin hulluna. Psykologin neuvo oli, että minä yritän kontrolloida elämää liikaa, täytyy antaa mennä vaan. Niin, siinäpä neuvo suorittavalle kontrollifriikille. Miten se noin niin kuin käytännössä toteutetaan, painetaan itsestä jotain nappia? Lopulta soitin, etten tule enää, sillä en saanut hommasta mitään irti.

Kuopus syntyi ja huomasin, että pelkkä hänen nopea tunnin syntymänsä antoi eväitä alkuun ihan eri tavalla, kuin ensimmäinen synnytykseni, vuorokauden maratoni. Olin hyvällä tuulella ja jaksava. Kotona annoin hyvin mielelläni miehelle yöllä vauvan. Taisi kuulkaa saada viikon ikäisenä korvikettakin yöllä, jotta minä sain nukkua (voi olla, että syytin itseäni, kun hän on ainoa yhdellä allergialla varustettu perheestämme, että no niin, siinä oli unien hinta. Yritän olla soimaamatta itseäni). En aikoinut ajaa itseäni uudestaan siihen tilaan, missä kerran olin. Kun vauva tasaisesti heräsi viideltä syömään, imetin sängyssä ja nukahdimme vielä muutamaksi tunniksi vierekkäin. Minua ei kiinnostanut pätkän vertaa, missä nukumme ja milloin, kunhan kaikki nukkuvat. Nautin kuopuksen vauva-ajasta. Puuhasin tyttöjeni kanssa paljon jaksavampana, kun huolehdin paremmin unistani.

Eilen ollessani kaupan kassalla kuopukseni kanssa, vieressämme seisoi mummo lapsenlapsensa kanssa. Lapsi oli noin viisivuotias, hänellä oli mustat sukkikset, nilkkurit, Gugguun musta takki ja Metsolan musta pipo. Hän näytti supertyylikkäältä pieneltä ihmiseltä. Katselin edestakaisin pomppivaa lastani, joka oli vetänyt aamulla siskon vanhan kukkapaidan päälle ja jalkaansa vähän liian pienet kesäiset kukkahousut. Vilkkutennarit välkkyivät hänen pomppiessaan ja tukka hörsötti sataan suuntaan. Koin jonkun omatunnon pistoksen siitä, ettei lapseni ole tyylikäs. Seuraavalla sekuntilla heräsin todellisuuteen – mitä helkuttia oikein taas ajattelin. Miksi vertaan tauotta omia valintojani ja tekemisiäni toisiin ja näen aina ne huonot puolet omistani. Siinä pomppii hyvin iloinen ja onnellinen lapsi, joka tyytyväisenä itse puki ja valitsi vaatteet. Joka ei voisi vähempää välittää siitä, onko hänellä jonkun merkkiset vaatteet vai ei. Suutuin itselleni siitä, että jälleen sain itseni kiinni vertailusta ja päätin olla selaamatta somea koko loppupäivänä ja nauttia siitä ihanasta iloisesta tyypistä, joka vietti päikystä vapaapäivää kanssani.


paita VILA/ takki GLOBAL ESSENTIALS / housut LIDL/ kengät DR. MARTENS/ korvikset LINDEX

Se somen luoma paine. Se vertailu. Harrastin sitä viimeksi viime viikolla, kun mietin, miten minä olen päässyt Changen vieraaksi Köpikseen, kun muut ovat toimittajia tai somen supervaikuttajia. Helkuttiako minä täällä, vähän nolotti. Miksi sitä aina pitää verrata itseään toisiin ja uuvuttaa näillä ajatuksilla itsensä?

Enää ei hävetä tunnustaa, että olen ollut vuosikausia aivan loppu. Että ei se meidän vika ollut, että edellinen omistaja oli remontoinut talomme asuinkelvottomaksi. Etten jaksanut olla aina onnellinen, kun olin niin loppu. Täydellistä vanhemmuutta, perhettä tai kotia ei ole. Olen alkanut puhua kaikesta ääneen ja kovaan ääneen ja pyydän anteeksi, kun ylläpidin osaltani illuusiota, että esikoisen syntymä menee kuulkaa kuin vettä vain.

Lempeyttä viikonloppuusi. Kuinka hyvältä tuntuu sanoa rehellisesti iloitsevansa tästäkin aamusta ja perheestään! 

Ei koskaan lapsia minulle

Nämä leikkipuistossa otetut kuvat saivat minut alkuviikosta mietteisiin, miten paljon elämä onkaan muuttunut viimeisten vuosien aikana. Miten minusta, joka vannoi aina, ettei meille tule lapsia, tuli henkeen ja vereen lasten maailmassa elämä, leikkipuistossa ja perhekerhoissa asuva äiti? Ihmisestä, joka vannoi, ettei ikinä lähetä yhtään kenellekään joulukorttia jossa on lasten kuva, tuli nainen, joka raahaa joka ikinen syksy lapsensa korttikuvaan. Naisesta, joka pyöritteli silmiään äitien ja tyttärien samispukeutumiselle tuli kotirouva, joka rakastaa samistella siskosten vaatteilla. Ehkä vähän joskus omiakin komboon sotkien. Mitä minulle tapahtui?

Tarinasta syntyisi varmaan kirja, jos sille tielle lähtisi, eli mennään mahdollisimman tiivistäen ja niin, että ehkä pysytte kärryillä. Sain kohtalaisen nuorena tuomion siitä, että lapset pitäisi tehdä nuorena jos niikseen ja varmaan apujen kanssa. Kun silloin ei tuntunut siltä, että lapsia haluaisin tai haluaisimme, aloin elää täysillä sitä lapsetonta elämää. Kaikki lapsiin liittyvä oli negatiivista. Varmaan suojelin itseäni tällä ajatusmallilla jollain tapaa, enkä kyllä ollut koskaan mitään vauvakuumettakaan potenut. Olin todella huono olemaan lasten kanssa, pelkäsin pitää vauvoja sylissä ja en tiennyt yhtään, miten kolmivuotiaan kanssa kommunikoidaan. Miten voisin koskaan olla äiti? Ehkä oli tarkoitus, ettei minusta sellaista tulisikaan, ajattelin. Kolmenkympin lähestyessä aika monella ystävällä oli jo lapsia, yritin parhaani mukaan heitä muistaa ja nähdä – tosin se tuntui ihan mahdottomalta, lapsellisilla kavereilla oli yhtäkkiä tiukat päiväuniaikataulut, ruokarytmit ja muut, eihän heitä onnistunut näkemään ikinä! Kun me saimme sunnuntaina laiskan aamupalan syötyä, olivat he jo paahtamassa lounaalle ja päiväunilenkille.

Käänsin siis ajatukset niin, ettei meille lapsia tule, emmekä lähde heitä hankalan kautta yrittämäänkään. Mietin, mistä kaikesta pitäisi luopua lasten myötä. Koskaan ei voisi matkustaa, pitäisi herätä viikonloppuisinkin aikaisin ja jos erehtyisi matkustamaan, koneessa olisi täysi huuto päällä ja kohteena Bamse-hotelli. Joku oksentaisi matkalla ja kaikki mulkoilisivat minua. Matkaopasaikoina mietiskelin, kuka matkaa kahdeksikin viikoksi lapsiperhehotelliin. Hah! Now I know.

Olikohan meillä alitajuisesti menossa joku perheenperustamisvietti, kun otimme koiran? Sitä olen useasti pohtinut. Koirahan ei sido samalla tavalla kuin lapsi ajattelimme ja voimme mennä samalla tavalla. Hah taas! Koirahan sitoo melkein enemmän! Siinä missä lapsen voi viedä kauppaan ja joka kylään, koirasta moni sanoi, että älkää tuoko kotiimme. Se siis rajoitti paljonkin vapaa-aikaa, käytti vapaa-aikamme koirakouluihin ja ulkoiluun ja jouduimme pari kertaa palkkaamaan ”lapsenvahdin” kotiin, jos oli iltameno, jottei koira olisi liian kauaa yksin. Se patisti aamulla aikaisin ylös, oli viikonloppu tai ei ja itki pentuna öisin. Ehkä olimme vähän naiiveja, mutten oikeasti arvannut, kuinka rajoittava tekijä koira on. Siinä missä jokainen mummo mulkoili pahasti innokasta isoa koiraa, ne samat mummot edelleen ihastelevat joka kerta lapsiani kaupassa tai bussissa ja kehuvat, miten reippaita apureita minulla on. Maanantaina olin juuri vastaamassa jotain ”kyseenalaisesta avusta kaupan kassalla”, kun kuopus pyöräytti mandariinipussin joka ikisen mandariinin pitkin lattioita. Mummosta se oli vain hellyttävää. Perus.

Minä olen aina myös ollut aika kapinahenkinen ja inhoan normien mukaan tekemistä. Haluan löytää omat tieni. Siksi koko ajatus lapsiperhe-elämästä tuntui kaukaiselta ja Thaimaassa oli helppo viihtyä, siellähän suurin osa suomipoppoostamme oli lapsetonta. Jaoimme ehkä samoja kauhistuksia lapsiperhe-elämään liittyen. Harmitti, kun lapsista alettiin kysymään heti naimisin menon jälkeen, olimme olleet alle vuoden naimisissa kesällä 2006, kun sain ihan ääneen osakseni ihmettelyä, ”emmekö edes yritä?”. Mikä ihmeen kaava sekin on, että häät ovat yhtä kuin lapsi? Minä nyt vain halusin jakaa loppuelämäni rakastamani miehen kanssa. Suututti.

No, elämä yllättää toisinaan. Meidät se yllätti todenteolla, kun vuosikaudet maailmalla hiihdellyt lapseton pariskunta alkoi totuttautua ajatukseen, etteivät lääkärit kaikkea tiedä ja meistä tulee vanhemmat. Olin suoraan sanottuna kauhuissani. En tiennyt vauvoista mitään, tietoa oli netti pullollaan mutta tuntui, että menen vielä enemmän sekaisin. Mitä vauvalle hommataan, miten sitä hoidetaan, miten me selviämme, apua! Ajattelin tuolloin, etten ikinä ainakaan a) välitä mitä lapselle puetaan b) mene mihinkään vaatekutsuille c) tule puhumaan mistään synnytyksistä tai eritteistä. Ahhah! Pelkäsin siis kauheasti, että minä jotenkin katoan, kun minusta tulee äiti. No, pelkäsin nyt ihan kaikkea mahdollista, kun en ollut ikinä edes pitänyt vastasyntynyttä sylissä!

Sanotaan myös, että elämä opettaa ja niin se tekeekin. Vain parin päivän ikäisenä tuo oma nyytti tuntui tutulta, hänen käsittelynsä ei ollutkaan niin pelottavaa ja minäkin tunnuin jokseenkin minulta. Ainoa mikä kesti, oli totuttautua ajatukseen, että olen äiti. En osannut puhua itsestäni äitinä. Olen saanut monet naurut osakseni, kun olen kertonut, että täytyin neuvolan lomakkeeseen kohtaan ”äidin tiedot” oman äitini tiedot. Isän tietojen kohdalla äkkäsin, että olisi ehkä pitänyt puhua itsestään.

Vauvavuoodestahan voisi kirjoittaa myös kirjan, mutta skippaan sen tässä. Kaikki opettelu vei aikaa, väsytti hirveästi ja mitä kaikkea, mutta elämä tuntui yllättävän ”normaalilta”. Häkeltyneenä ja onnellisena lähdimme opettelemaan uutta elämää, joka tietenkin oli monienkin asioiden vuoksi rankkaa tuolloin, mutta niin meistä pikkuhiljaa hioutui perhe. Kolmikuisen kanssa suuntasimme jo kohti lentokonetta ja Kreikkaa ja totesimme, ettei tyyppi huutanut ollenkaan koneessa. Syksyn myötä innostuin etsimään kaikki mahdolliset harrastukset vauvauinnista isä-lapsisirkukseen ja muskariin. Kaikissa oli hirveän kivaa ja tutustui ihmisiin ja mietin, että on älyttömän kivaa tehdä kolmistaan asioita. Ekan kanssa sain vielä päivisin omaa aikaa hänen nukkuessaan, joten sitäkään ei kaivannut samalla tapaa kuin toisen lapsen kohdalla.

Niin. Käänsin takkini ihan täysin. Vauvan ollessa puolivuotias olin jo hyvin perillä kaikista lastenvaatemerkeistä. Pidin itsekin jo niitä vaatekutsuja, pukeuduimme samiksiin ja kipitimme monissa harrastuksissa. Muistan edelleen päivän, kun esikoinen täytti puoli vuotta – silloin tuli ensimmäistä kertaa olo, että hän on jo ”tyyppi”, oma persoonansa, jota rakastan äärettömästi. Ja miten kiva tyyppi olikaan! Mitä enemmän häneen tutustuin, sitä enemmän hänestä tykkäsin. Hän todellakin muutti minua, joka päivä, mutta monesti hyvällä tavalla. Opetti minua näkemään kauniin lehden maassa, opetti pysäyttämään kaiken ja ottamaan syliin kun hän syliä tarvitsi, opetti, että äiti on ehkä kaunein sana, mikä maailmassa on. Täytti sydämeni sellaisella rakkaudella, jota en voinut etukäteen käsittää. Samalla myös sellaisella määrällä huolta, pelkoa ja vastuuta, että ajattelin räjähtäväni pelkästään sen ajattelusta. Mitä jos…? Yritin työntää nuo ajatukset romukoppaan aina niiden tullessa. Hän opetti myös kohtaamaan itsessäni niitä huonoja puolia, joita en ollut ennen samalla tavalla työstänyt. En ollut valvonut ikinä niin paljon, enkä todellakaan tykännyt siitä väsyneestä tyypistä, mutta jokaisen väsyneen päivän keskellä oli paljon hyvää.

Elämä siunasi meitä toisellakin tyttärellä, enkä hänen kohdallaan pelännyt kaikkea niin paljon. Meillä oli lapsiperhetuttuja, harrastuskuvioita ja vauvanvaatteita. Hän sujahti arkeemme kuin varkain, vaikka mustasukkaisuuden määrä teetti pitkälti töitä. Olin aivan fiiliksissäni kahdesta tytöstä, tyttöjen vaatteista ja no, heistä. Siskoksista. Seuraan suurella mielenkiinnolla heidän kasvuaan ja sitä sidettä, joka heidän välillään jo on. Se on ihan erityinen, se on joku sellainen, mihin vanhemmat eivät pääse käsiksi. Tiistaina kuopus, 2 vuotta vanha, kertoi minulle, että hänestä tulee isona samanlainen kuin isosiskosta. Pala nousi kurkkuun. Samalla mietin, että he ovat luonteiltaan kuin yö ja päivä, että saas nähdä mitä heistä tuleekaan.

Mietin maanantaina juoksulenkillä, millaista elämä olisi ilman lapsia. En tiedä, eikä tiedä kukaan muukaan. Mitä olisimmekaan tehneet? Nyt tuntuu siltä, että olisin jäänyt paljosta paitsi. Samalla olisin myös erittäin valmis luopumaan näistä loputtomista huonoista öistä, josko joskus meilläkin vielä nukutaan? En edelleenkään ihmettele, jos joku haluaa olla vapaaehtoisesti lapseton. Perhe-elämä on sitovaa, se muuttaa parisuhteen, vauva-arki saattaa olla kaoottista, allergiat ja lastentaudit hallitsevat elämää, suunnitelmat muuttuvat ja väsymys sumentaa pään. Ainakin aiemmin näin vain negatiiviset puolet asiasta, enkä edes oikeasti tiennyt lähellekään sitä sairastelun määrää, jota arki on tuonut tullessaan. Mutta samalla se antaa käsittämättömän paljon. Lasten puuhat, kasvu, lausahdukset, ilo, vilpitön ilo, kauneus, rehellisyys, oppiminen, kaikki on jotain sellaista, mistä en suostuisi ikinä luopumaan. Onko päivää, kun heidän tekemisilleen ei naureskele? Onko päivää, kun pää ei sauhua vaikeiden kysymysten edessä. Ei ole yhtään iltaa, etten kävisi katsomassa yölampun valossa nukkuvia lapsiani, ennen kuin menen itse nukkumaan. Katselen heitä ja ajattelen, miten kauniita ja viattomia ovatkaan. Eilen, kun hain kuoopusta päiväkodista, hän huomasi minut kaukaa, lähti juoksuun niin, että lapiot putosivat kädestä, kädet levisivät halaukseen, naama loisti ja suu huusi ”ÄITI!”. Se näky, se ilo ja korvaamattomuus tallentuu kovalevylleni ikuisiksi ajoiksi ja auttaa jaksamaan sillä raivarihetkellä.

Elämä on muuttunut yllättävän paljonkin, on muuttuneet nukkumiset, tekemiset ja ystävät kehen eniten pitää yhteyttä. On muuttunut harrastukset ajanpuutteen myötä, on muuttunut hotellit, joihin reissuilla suunnataan. Mutta sen sijaan, että jäisi miettimään ja haikailemaan sitä, mitä oli, olen kokenut, että arvostan jokaista hetkeä enemmän kuin koskaan. Jokaista päivää, kun lapset ovat iloisia ja terveitä, jokaista ateriaa, joka meni ”kivuitta”, jokaista yksin tehtyä vessareissua ja hyvin nukuttua yötä. Otan päivistä kaiken irti, ihan eri tavalla kuin ennen. Arvostan suuresti sitä, että he ovat täällä ja ovat muuttaneet elämämme.


mekko ESPRIT/ housut KATRI NISKANEN/ kengät DR. MARTENS/ takki VILA/ hanskat A+ MORE/ korvikset RIEMUpuoti

Ja. Kun hetken olin pyristellyt sitä jonkinlaista mammuutta vastaan, annoin mennä täysillä. Totesin, että onni on tässä ja nyt ja siitä pitää nauttia täysillä. Siksi minusta tuli takinkääntäjä tässä lapsiasiassa. Niin totaalinen, että yllätyin ehkä itse eniten. Taaperoimettäjää, perhepedissä nukkujaa tai kantoliinailijaa minusta ei tullut, mutta tuli sen sijaan erilaisista lastentapahtumista nauttiva, metsässä möyryilystä nauttiva, hiekkalaatikolla istuja, joka ottaa teemasynttäreistä kaiken irti. Niin ja niistä täydellisistä lapsistaan, joiden halaus valaisee jokaisen päivän. Äidinrakkauden määrä yllätti minut myös totaalisesti.

Asusta sen verran, että siihen yhdistin Kädentaitomessujen alelaarista löytyneet RIEMUpuodin korvikset. Ihanaa, kun Suomessa tehdään nykyään niin monenlaisia korviksia käsityönä! Ja tuo letti, voi että. Kampaajan mukaan yksinkertainen tavallinen letti, mutta en minä vain osaa, joten nukuin ja urheilin se päässä pari päivää. Mies jo totesi, että kohdalla on vain rasta, kun sen joskus avaan. Mutta kun oli niin kiva!

Ajatuksia perhe-elämästä ja lapsista? Oletko sinä aina tiennyt haluavasi perheen?

Pienen ihmisen koskettava juhlatilaisuus

Vanhemmuus on vaativaa, mutta muistakaa että ette ole yksin. Pitäkää huolta myös keskinäisistä väleistänne, sillä se on se koti, missä tämä pieni kasvaa aikuiseksi”.

Jotenkin näin pappi puhui eilen. Sanon jotenkin näin, sillä hänen puheensa meni niin sanotusti tunteisiin. Vain hetki sitten pidin omia nyyttejäni sylissäni heidän kastetilaisuuksissaan kyyneleitä niellen. Nyt nuo ”isot” tytöt istuivat kauniisti penkeissään ja katselivat, kun serkkutyttö kastettiin. Minä meinasin ihan yks kaks alkaa vollottamaan niin pahasti ääneen, että tuijotin välillä ikkunasta ulos ja mietin niitä näitä, välilä ryystin, välillä valokuvasin ja silitin oman tyttäreni selkää. Hän jännitti hurjasti kunniatehtäväänsä kuivata vauvan pää, mutta upeasti siitäkin selvittiin. Huomasin vasta jälkikäteen, että hänestä tuli eri tyttö kun jännitys laukesi, en tajunnutkaan kuinka paljon hän sitä mietiskeli! Upea persoonallinen lisä tilaisuudessa oli kuorolaulu, joka jäi varmasti kaikkien vieraiden mieleen!

Huomasin myös, että koko penkkirivistömme niiskutti. Siinä vaiheessa, kun pikkuveli edessäni, pieni tyttövauvansa sylissään liikuttui ajattelin etten kestä. Se näky oli pysäyttävä. Ihan juuri hetki sitten laitoin pikkuveljelle pupunkorvat päähän ja käskin pomppia perässä. Yritin kurkkia huoneeseensa, mistä kuului jatkuva autojen pärryytys ja sain aina vastaukseksi ”MEE POIS!”. Jonka kanssa kilpailtiin kumpi on parempi pelaamaan Donkey Kongia. Vain hetki sitten hän hikoili esikoiseni sylikummina jännittäen, miten selviää kirkko-osuudesta. Miten ihmeessä hänestä kasvoi aikuinen mies, joka nyt niin tottuneen näköisesti jo pyöritteli pientä vauvaansa? Meikit oli korjattava koskettavan kastetilaisuuden jälkeen. Itseäni liikutti myös valtavasti nähdä se katse, kun tuoreet vanhemmat katsoivat toisiaan hymyillen. Ja sitten katsoivat tytärtään. Heidän onnensa loisti kilometrin päähän ja mietin, että tuo pieni ihminen on valtavan rakastettu. Hän katseli menoa silmät suurina ja lopulta nukahti, luottaen siihen, että syleissä on hyvä olla. Ja monessa sylissä hän olikin suurena päivänään.

On upeaa, että pieni ihminen kokoaa suvun yhteen ja oli ihanaa nähdä perhettä. Tilaisuus oli kyllä aivan liian pian ohi. On valtava rikkaus, että paikalla oli perhettä neljässä sukupolvessa, ympyrää juokseva ja kimallekenkiä esittelevä 2-vuotiaani, joka ilmoitti päättäväisesti ”ukki mä tulisin nyt sun syliin” kuin 92-vuotias mummoni, jonka reippautta en voi kuin ihmetellä. Sunnuntaisessa iltapäivässä oli valtava tunnelataus, joka oli ensimmäisenä mielessä tänä aamuna. Ja illalla, kun hiivin taskulampun kanssa lastenhuoneeseen heidän nukkuessaan ja nielin kyyneleitäni. He olivat niin täydellisiä siinä nukkuessaan, niin ison lapsen oloisia vastasyntyneen jälkeen, niin rakkaita ja kauniita. Minua itketti vielä illalla pimeässä unta odotellessani, eilen tuntui, että pakahdun rakkaudesta kaikkia lähimmäisiäni kohtaan.

Kyllä perhe on paras. Näissä tunnelmissa kohti uutta viikkoa, vieläkin itkettää, mutta onnesta. Taidan teettää eilen ottamani kuvan täydellisestä pienestä neidistä, joka nukkuu isänsä käsivarsilla.

Onni on tässä ja nyt. Onnellista uutta viikkoa juuri sinulle!