Nyt minä sen tein.

Hah, aikamoinen klikkiotsikko, etten sanoisi. Mutta rehellisesti ensimmäinen, mitä tuli mieleen viime päivistä. Olen nimittäin viiden kotiäitivuoden jälkeen ostanut ensimmäisen sadetakkini. Niin. Vuodet on menty kosteilla takeilla sekä sateenvarjolla huitoen. Kerran meinasin jo aikanaan tilata Paula-kukka sadetakin Nansolta, mutta hinta oli sitten niin kova, että ajattelin ”etten tarvitse”. Enpä juuri, kun koko ajan kävelen kerhoon, puistoon, bussipysäkille tai seisoskelen muuten vain sateessa.

Nähdessäni siis Millan yhteistyön Vilan kanssa ja sitä kautta ihanan, kohtuuhintaisen vaaleanpunaisen sadetakin, päätin panostaa mukavuuteen. Onpa muuten ollut usein päälläkin viime päivinä, ihana pinkki sadetakki! Tämä asu on muutenkin aikamoinen arkitodellisuus päiviltä, kun juoksentelen kerhoihin, jumppiin tai kauppaan – juoksutrikoot ja hupparit aina päällä, pinkki ja musta ovat hallitsevat värit.

guess+vila vila+raincoat+guess+rainboot

Tiedättekö mitä muuta minä nyt sitten tein? Olen tunnettu siitä, etten hirveästi käytä kalenteria. Muistan kyllä, jos jotain on sovittu, muistan päivämäärät ja muistan, kenen nimipäivä tai synttärit on. Viime viikkoina minua on vaivannut ihan hirveä väsymys, joka on ihan nurinkurista, en ole vuosiin nukkunut niin hyvin kuin nyt makkarivaihdoksen myötä! Senkö takia väsyttääkin? Olen syönyt läjäkaupalla vitamiineja ja nukkunut ja olen väsyneempi kuin pitkään aikaan. Pää tuntuu ihan ylikuormittuneelta ja illalla on pakko saada istua pimeässä.

Oli miten oli, tiistaiaamuna rynnistin sateessa (näissä saappaissa ja takissa) kerhoon ja sanoin esikoiselle matkalla, että tästä tulee hyvä päivä. Hän juttelin iloisesti ja lupasi aina olla vähän minun vauva ja hyvillä mielin jätin hänet kerhoon, hyppäsin bussiin ja kurvasin kohti taaperotanssia. Olin vielä ehdottanut lounasta kaverille sen jälkeen. Puolivälissä matkaa puhelin huusi, että neuvolalääkäri 10 minuutin kuluttua. Olin ihan hämmästynyt, koska minä en unohda lääkäriaikoja, niin ei vaan ole koskaan käynyt.

Hyppäsin bussista ulos ja tiesin, etten kävellen ehdi, bussia tuonne ei mene suoraan. Joten soitto miehelle (joka ei muuten käy autolla vaan pyörällä töissä) ja avunpyyntö. Hän sai työkaverin auton lainaan, josta löytyi istuin ja kaasutti hakemaan meidät sateesta bussipysäkiltä. Kurvasimme neuvolaan viisi minuuttia myöhässä, mikä oli aika saavutus olosuhteisiin nähden. Neuvolalääkärin sanoessa ”voi, olisit soittanut ja siirretty aika iltapäivälle” en jaksanut edes selittää, että soitin kyllä, meni vastaajaan, enkä minä voi iltapäivällä tulla kun molemmilla päiväuniaika.

sadetakki+vila vila+sadetakki vila+sadetakki+vaaleanpunainen

Nyt minä sen tein, saavutin jonkun kotiäitihuipun ostamalla sadetakin ja unohtamalla neuvola-ajan ensimmäistä kertaa. Onneksi kyse ei ollut mistään isommasta ja onneksi lääkäri totesi, että tästä tytöstä ei tarvitse olla huolissaan kuunnellessaan pienen selitystä. Loppu hyvin, kaikki hyvin ja kotiin päästyäni sain läpimäräksi ryntäillessä kastuneet housutkin vaihdettua. Seuraava panostus, sadehousut? Hih!

vila+guess
huppari PUMA/ housut NIKE/ sadetakki VILA (löytyy mm. täältä)*/ kumpparit GUESS/ korvikset ELVARI

Mutta mitä tykkäätte pinkistä sadetakista? Näitähän on peruskeltaisenakin, mutta vaaleanpunainen on niin meidän juttu! Ja tiedättekö mitä, aiheeseen liittyen? Nuo Elvarin kuppikakku-korvakorut sain kuopuksen kummitädiltä synttärilahjaksi kolme vuotta sitten ja mihin olenkaan menossa huomenna…? Päiväksi tutustumaan Elvarin tehtaaseen ja tekemään itse koruja! Hei kuinka innoissaan voi ihminen olla! Kenelle Elvarin jutut ovat tuttuja?

Tsemppiä keskiviikkoon kaikille, arkiviikko jo puolivälissä!

*mainoslinkki

Ihan Pikku Myynä (+Koiramäki-voittajat!)

Vilan Black Fridaysta tarttui mukaani myös toinen mekko pikkumustan lisäksi. Äkkäsin sen rekissä ja ostin sovittamatta myyjän kehuessa, että tässä on hieman rennompi mekko. Rennompi juu ja minä näin sen mallin välittömästi äitiysmekkona. Väärässä en ollut, sillä isäni kysyi onko tämä äitiysmekko uusi vai peruja esikoisen ajoilta. Mekko on mukava ja väljä, jonka vuoksi se on päätynyt päälleni lähes päivittäin kahden viikon ajan.

Kameralle mekko ikuistettiin ennen lähtöämme risteilylle pari viikkoa sitten. Tuuli oli hurja, hiukset menivät sataan suuntaan ja mekkokin liimaantui kroppaan kummallisesti. Päälle tihuutti vähän vettä. Haasteita on siis piisannut kelin puolesta viime aikoina! Saimme kuitenkin kuvat aikaiseksi mekosta, jonka nimesin Pikku Myy-mekoksi sen mallin vuoksi. Tyttäreni etsi aikansa siitä Pikku Myyn kuvaa ja totesi, että ”tämä raitamekko, ei Pikku Myy-mekko”. Eilen päivällä kommentoin, että onpa ulkona pimeää, johon 2,5vee totesi ”äiti, siellä on hämärää, ei pimeää”. Täytyy olla tarkkana!

Tässä näkyy muuten hyvin, miten mahan koko ”vaihtelee” asun myötä. Nämä kuvat on otettu samana päivänä kuin pikkumusta-kuvat. Mahan koko näyttää silti ihan toiselta.

mekko Vila/ huivi Pieces/ korvikset Uhana Design/ kello Tommy Hilfiger/ laukku Liu Jo/ kengät Anna Field

Tuli muuten pisarakorviksista mieleen, että olettehan huomanneet viikonlopun DesignTorin Tullikamarilla?

Kiitos osallistumisestanne Koiramäen lippujen arvontaan, voittajat ovat selvillä ja he ovat Birgit sekä Miia! Onnea ja pitäkäähän hauskaa Koiramäen joulussa (ja maistakaa sitä riisipuuroa!). Huomenna aukeaa luukku nro 3, saas nähdä mitä sieltä paljastuukaan!

Tuliko sinulle tästä mekosta Pikku Myy-viboja? Oikein mukavaa alkavaa viikonloppua!

Kotelomekko ja bloggaajan itsetunto

Tässä tulevat nyt asukuvat, jotka ovat täysin päinvastaiset noitahousuissa ja räjähtäneissä tennareissa pomppimiselle. Oli päivä, kun sain (vai jouduin) pukeutumaan asiallisesti, joten päälleni löysi Vilan mukava kotelomekko. Näytän kuvissa hieman kärsivältä, koska aurinkolasit jäivät kotiin ja aamuaurinko paistoi kirkkaasti suoraan silmiin.

 

 

Aloin noiden noitahousujen myötä pohtimaan myös sitä, miksi teen tätä hommaa, jota bloggaukseksi kutsutaan. Näen vaivaa kuvien eteen, etsin paikan missä on kiva tausta ja tuon oman (usein kummallisen) asuni kaikkien halukkaiden katseltavaksi ja kommentoitavaksi. Aina kun julkaisen asukuvia nielaisen – kuinka moni anonyymi teilaa tämän asun? Pahoitanko mieleni? Vaikka menisin samoissa hörhöhousuissa kadulla, harva tulee huutelemaan kamalista housuista. Netissä ilkeily on helppoa. Milloin on rusetti vinossa piposta, milloin ovat vaatteet rypyssä, kengät kamalat tai vaatteet tavallisia ja tylsiä. Sanoisitko kadulla vieraalle ihmiselle, että sinulla on kamalat kengät tai tylsät vaatteet? Et.

 

 

Tätähän bloggaus on. Ja sen riskin ottaa, kun tähän leikkiin ryhtyy. Huomautettavaa tulee löytymään _aina_, sillä kukaan meistä ei ole täydellinen. Olisikin mielenkiintoista tietää miten isompien blogien pitäjät, joille ikäviä kommentteja tulee useammankin, käsittelevät tämän. Juu tiedän että ”älä välitä” on hyvä suhtautuminen, mutta onko jollain oikeasti niin kova kuori, ettei yhtään hetkauta, kun vaatteita tai persoonaa haukutaan?

 

Minä olin itse arka lapsi, joka sai koulukiusausta osakseen. ”Ei päästetä läskiä luokkaan” huudettiin ja jätettiin minut yksin käytävään istumaan. Olin 7 -vuotias pikkutyttö ja pyysin aikuiselta erityisopelta apua. Hän sanoi, ettei halua sotkeentua, odota omaa opettajaa. Yksikään kaveri ei puolustanut. Läski-huutelut jatkuivat, herkästi punastuminen aiheutti kommentteja liikennevaloista, paloautosta ja muusta vastaavasta. Yläasteen alussa saadut telaketjut hampaissa toivat vertauksia erinäisiin työkoneisiin. Lyhyt poikatukka aiheutti sekaannusta ja minua luultiin pojaksi useamman kerran.

 

 

Miten reagoin? Yritin muuttua näkymättömäksi. Kulutin aikaa loputtomasti kirjastossa, luin ja haaveilin, piirtelin paljon yksinäni. Toin kotiin kiitettäviä arvosanoja ja sain aina palautetta siitä, etten ole tunnilla aktiivinen, koska en viittaa. En uskaltanut, koska pelkäsin että punastun.

 

 

Murrosikä, kyllästyminen näkymättömyyteen vai jokin kolmas syy, en osaa sanoa. Jotain kävi ja minä otin enemmänkin ”hällä väliä” asenteen. Laitan päälleni mitä lystään, puren hammasta jos joku huutelee, värjään hiukseni paloautonpunaiseksi ja pyydän kampaajaa tekemään niihin entistä revitymmän mallin. Meni niin sanotusti hermot. Kyllästyin olemaan pullea, punainen ja huono, ainoa missä koin olevani hyvä olivat kouluarvosanat. 12-vuotiaana uskalsin vihdoin avata suuni, kun hyvä luokkakaveri nauroi ”Katja sä olet ihan punainen”. Karjaisin, että luuletko etten tunne sitä ja luuletko, että olisin punainen jos voisin sen estää? Kukaan kavereista ei ikinä enää sanonut punastumisestani. Miksen avannut suutani aikaisemmin?

 

 

Tästä päästään siihen, että ylitin jonkun kynnyksen, joka esti minua elämästä. Olen pohjimmiltani herkkä ja usein edelleen koen arvottomuuden tunnetta, eivät kiusaamisen arvet kokonaan parane koskaan. Minä päätin näyttää, että olen vähintään yhtä hyvä kuin muutkin ja minähän tulen pärjäämään elämässä. Mutta kyllä herkkä sisus ottaa itseensä ikävistä kommenteista, siksi arveluttaa joka ikinen kerta, kun painan asukuvien yhteydessä julkaise-nappulaa.

 

Miksi minä tätä teen? Siksi, että jokainen kommentti, jossa kerrotaan minun piristävän jonkun päivää, tuovan energiaa tai hymyn huulille on erävoitto. Jos pystyn jonkun tekemään iloiseksi, tämä on sen arvoista. Livenä olen saanut kavereilta ihania palautteita; joku on mennyt suosituksestani kasvohoitoon, moni Cafe Pispalan brunssille. Ovat kiitelleet vinkistä ja tykänneet. Paikalliset yrittäjät ovat saaneet uusia asiakkaita. Tästä tulee hyvä mieli. Olen saanut uusia tuttavuuksia blogin kautta, jokainen uusi ystävyyssuhde aikuisiällä on kultaakin kalliimpi. Siksi minä tätä teen.

 

takki & kengät H&M/huivi Becksöndergaard/mekko Vila/neule Object/kaulakoru ja rannekoru Designer’s market/laukku Ois/korvikset Kalevala koru

 

Tunnustan, että olen pari kertaa tirauttanut kyyneliä tai voivotellut ikävää kommenttia illalla kotona miehelleni, joka on kannustanut eteenpäin. Kun tiistaiaamuna unenpöpperössä raotin silmiäni ja näin kuinka taapero kiipesi viereeni, hymyili ja sanoi ”äiti minä lakastan sinua” tajusin taas, mikä tässä elämässä on oikeasti tärkeää. Minkä takia sitä kannattaa kyyneleitä vuodattaa ja taistella.

 

Uskokaa itseenne. Älkää lannistuko. Meistä jokainen on hyvä ja kehujen arvoinen, vaikkei aina tunnu siltä. Niin ja mitä tulee kotelomekkoon: kyllä siitä ja koroista itsevarmuutta sai. Mutta niin saa siitäkin, että on pokkaa lähteä kaupungille noitahousuissa.

 

Kertokaa omia fiiliksiänne blogikommenteista, koulukiusaamisesta, mitä ajatuksia tekstini teissä nyt herättääkin. Luen ja jaan näitä juttuja mielelläni! Niin ja saa sitä asuakin kommentoida. ;)