Rioni – Tampereen paras ravintolakattaus löytyy Rautatienkadulta

Heinäkuussa saimme jälleen yhden uuden ravintolan Tampereen jo entuudestaan mahtavaan ravintolavalikoimaan, kun Rautatienkadulle avattiin georgialainen ravintola Rioni. On käsittämätöntä miten mahtavia ravintoloita tuo katu onkaan saanut itselleen – on uskomattoman upea ravintola C, on mutkaton ja upea Bertha, on yllätyksellinen Kajo, varsinkin lounaspaikkana aivan ihana Onni&Leo ja nyt uutuutena georgialaisen keittiön ihme Rioni. Lokakuisena iltana kävimme vihdoin miehen kanssa testaamassa ravintolan. Rioni löytyy myös Helsingistä sekä Turusta, mutta itselleni kyseessä oli ensi kerta tässä ravintolassa missään kaupungissa.

Tampereen ravintola Rioni

Tein varuulta pöytävarauksen, sillä jatkoimme illalliselta matkaa teatteriin, eikä ollut aikaa odotella, jos olisi sattunut, että ravintola olisi ollut täynnä. Pidin tätä aika epätodennäköisenä, olihan tuiki tavallinen tiistai-ilta. Hämmennys olikin suuri, kun jokainen pöytä oli täynnä ja ennakkovaraus todellakin tarvittiin! Tästä syystä jäivät ottamatta ravintolasta ns. yleiskuvat sen ollessa täynnä ihmisiä. Joka pöydässä kävi puheensorina ja iloitsin, että ihmiset liikkuvat ravintoloissa arkenakin!

Täydestä ravintolasta huolimatta saimme palvelua heti ja meiltä käytiin kysymässä juomia ja tuomassa listat nopeasti. Olin katsellut Instagrammista parinkin ravintolassa käyneen tarinoita siitä, että annokset ovat todella suuria. Aikamme pyöriteltyämme päätimmekin tilata pöytään erilaisia alkupaloja, jotta saisimme maistaa mahdollisimman montaa erilaista makua. Huomasin vasta syödessämme, että tilasimme vain kasvisruokaa! Vaikka georgialainen keittiö tarjoaa lihavartaita ja erilaisia lihapatoja, ei ollut kyllä minkäänlaista vaikeutta tilata pelkkää kasvisruokaa.

Listalla oli myös kvevriviinejä, jotka ovat kypsytetty munanmuotoisessa saviastiassa. Vanhimmat kvevriviinit ovat perua ajalta 6000 eKr. Hurja löydös! Näitä kyllä tekisi mieli maistaa, ne jäivät tällä kertaa meiltä väliin, mutta on mahtavaa, että listalla on jotain, mitä ei todellakaan muualta löydy.

Millaista on georgilainen ruoka?

Niin, mitä me sitten tilasimme? Tässä vaiheessa on hyvä kiittää erittäin ystävällistä palvelua sekä sitä, että annokset tulivat todella nopeasti pöytään. Hämmästyimme positiivisesti!

Pöytään tilasimme kylmiä kasvispyöryköitä (Pkhali), pähkinäisiä vihannesrullia (Nigvziani Bostneuli), herkkusienitäytteisiä taikinanyyttejä (Sokos Khinkali), uunipaistettuja juustoisia sieniä (Soko ketse), paistettua maissileipää (Mchadi) sekä Adjikaa, tulista tomaatti-valkosipulikastiketta.

Miltä maistui? No hyvältä. Suosikiksemme nousivat pähkinäiset vihannesrullat, varsinkin munakoisorullat olivat taivaallisia! Juustoiset uunisienet olivat niin hyviä, että viimeiset juustonpalaset kaiveltiin leivällä matkaan. Myös kasvispyörykät olivat ihania ja tykkäsin erityisesti punajuuripyörykästä.

Sen sijaan taikinanyytit (jotka kuuluu muuten syödä käsin, pitämällä siitä nipukasta kiinni ja jättämällä sen syömättä) olivat vähän mauttomia ja vetisiä. Samoin maissileipä jäi aika mauttomaksi.

Mutta kokonaisuudessaan saimme mahan todella täyteen alkupaloilla ja moni annos jäi vielä maistamatta. Maut olivat ihanan erilaisia ja palvelu sekä nopeaa että ystävällistä. Paikan henki ihana. Ja miten värikästä ruokaa, ihanaa!

Todella kiva lisä Rautatiekadun valikoimaan, tervetuloa Manseenkin Rioni! Käykää testaamassa! Vai oletko jo käynyt, mitä pidit?

Aladdin ja taikalamppu – maailman paras teatteri

*liput saatu

Siis äiti, tämä oli maailman paras teatteri mitä olen nähnyt” julisti kuopukseni eilen illalla. Tampereen Komediateatterissa uusinta ensi-iltansa saanut Aladdin ja taikalamppu upposi siis 5-vuotiaaseen täysillä. Tykkäsin kyllä itsekin ja ylistän kovasti nuorisoa lavalla. Heistä ei paistanut mitenkään se, että ovat vielä opiskelijoita!

Aladdin ja taikalamppu Komediateatterissa

Kyseinen esitys pyöri viime vuonna jo Komediateatterissa, mutta muun muassa kaikki koululaisesitykset jouduttiin perumaan pandemian vuoksi. Eilen esitys saikin uuden ensi-illan ja näyttelijäporukka on vaihtunut. Rooleissa nähdään nyt Suomen Teatteriopiston Näyttelijätyön Jatkolinjan opiskelijoita. Porukka, jota en osaa ylistää tarpeeksi, he olivat huikeita! Ajattelin ensiksi, että ylistän velhon roolissa loistanutta Sonja Haapamäkeä. Sitten ihastuin sulttaanina kumiankalleen jutustelevaan Harry Mäkisaloon. Seuraavaksi kolme lampunhengen roolissa loistanutta naista ihastutti energisyydellään. Iisa Lehtinen, Sofia Rajamäki ja Sanni Saikkonen putkahtelivat ympäri näyttämöä saaden lapset hihittämään. Lopulta totesin, että koko joukko on aivan loistava, mahtava porukka!

Aladdin ja taikalamppu noudattaa esikuvaansa Tuhannen ja yhden yön tarinoista jonkin verran, mutta hyvin paljon uuttakin on saatu mukaan. Sanailu on Komediateatterille luontaista ja lapset kikattivat useampaan otteeseen yleisössä. Christian Lindroosin kirjoittama ja Panu Raipian ohjaama esitys tempaisee mukaansa niin lapsen kuin vanhemman ja on kestoltaan 1,5 tuntisena väliaikoineen juuri sellainen, että pienetkin sen jaksavat istua.

Jännittävä luola ja henget

Esityksen ikäsuositus on yli 3-vuotiaille ja sanoisin tämän riippuvan pitkälti lapsesta. Meidän lähempänä kuutta oleva neiti nimittäin säpsähti pari kertaa ja eläytyi niin täysillä, että yhdessä kohdassa täytyi ottaa äitiä kädestä kiinni. Sen verran hurja oli velho ja savu näyttämöllä. Siitä kuitenkin kiitos, että kovia ääniä tai räpsyviä valoja ei ollut lainkaan.

Puvustus ja lavastus oli tehty täydellisesti Tuhannen ja yhden yön henkeen ja viritti meidät loistavasti tunnelmaan. Lasta mietitytti ennen esitystä kovasti miltä henki näyttää, onkohan se sininen. Olihan se tai ne, sillä henkiä oli kolme. Ei kuitenkaan mikään Will Smith-kopio, kuten näytelmässäkin sanottiin. Lapselle ei muuten auennut, että henkiä oli kolme, sen verran samalta näyttivät ja putkahtelivat sujuvasti näyttämölle eri aikaan.

Ihastuttava näytelmä kiitos aiheen, sitä esittävän porukan ja tyylin. Lämmin suositus äidiltäkin ja lapselta toteamus parhaasta teatterista ikinä!

PUNK – tämä täytyy kokea!

*liput saatu

Punkkarit huolehtivat heikoimmistaan, toisistaan, ympäristöstä, eläimistä, luonnosta, kulttuurista, jopa ulkonäöstään. Kaikkien kannattaisi olla vähän punkkari.” Anni Lötjönen, Huora-yhtyeen laulaja.

Eletään vuotta 1991. Tanja Vienonen on valittu missiksi, Boris Jeltsin on Venäjän ensimmäinen presidentti. Tähän aikaan sijoittuu eilen ensi-iltansa saanut Tampereen Työväen Teatterin näytös PUNK. Mietin pitkään mitä siitä sanoisin, kertomatta liikaa, paljastamatta yllätyksiä, mutta samalla saaden jokaisen vakuuttuneeksi, että tämä kannattaa nähdä. Varsinkin meidän nostalgiahakuisten nelikymppisten, kuten vieressä istunut nainen kuvaili väliajalla tuttavalleen. Meille tämä sopi täydellisesti, olin itsekin ysärillä se vihainen nuori.

PUNK – rytinää ja asennetta valtionosuusteatterin lavalla

Näytelmän käsikirjoittanut ja ohjannut Marko Järvikallas miettii, kuoleeko punk, kun se tuodaan teatterilavalle. Voiko se edes toimia valtionosuusteatterissa? Vastaan tähän ponnekkaasti voi voi ja voi ja se toimii kuin häkä. Odotin paljon lempeämpää esitystä ja jo alusta asti sai hämmentyä, millainen määrä asennetta ja rytinää lavalle on tuotu. Punk-biisit rytisevät kuin parhaimmalla keikalla konsanaan, kun Jari Leppänen, Hiski Grönstrand ja Juha Junttu veivaavat menemään. Lopussa saa riehua ja pomppia lavan edessä, mutta rauhallinen tiistai-illan katsojakunta ei oikein repeä. Mieli teki kyllä ja kovasti!

PUNK saa parituntiseen mahtumaan uskomattoman hyvän kuvan ajasta, jota elettiin vuonna 1991. Vähän yhden jos toisen vanhempi oli työtön. Samalla se kertoo siitä ulkopuolisuuden tunteesta, jota moni nuori tuntee. 30 vuotta sitten ulkopuolisuus oli erilaista kuin nykyään, mutta siitä tunteesta kasvukipujen kanssa saa varmasti kiinni. Lavalla on uskomaton määrä energiaa, vihaa ja punk-aatetta. Rakastin itse tuota genreä ysärillä (ja edelleen) ja näytelmä palauttaa nuoruuden tunteet ja muistot vahvasti mieleen. Mietin farkkuja, jotka laitoin täyteen hakaneuloja, mietin, että ysärillä loppui myös oma lihansyöntini, kun näytelmässä esiin tulee banderolli, jossa lukee ”meat is murder”. Oliko se lähtöisin punk-aatteesta? En ole koskaan ajatellutkaan! Ihan mieletön energia- ja muistolataus tulee mieleeni kahden tunnin aikana ja tekee mieli hyppiä tasajalkaa. Tämä on mahtavaa!

Uskomattomat näyttelijäsuoritukset – Suvi-Sini Peltola loistaa roolissaan

10 näyttelijän voimin pyöritetään esitystä lavalla ja näyttelijät yltävät toinen toistaan upeampiin näyttelijäsuorituksiin. Missä ajassa vaatteet vaihtuvat, miten nopeasti tunnelma vihaisesta nuoruudesta saadaan muutettua näiden nuorten keski-ikäistymiseen ja taas takaisin nuoruuteen. Lavalla näkyy verta ja… No vaikka mitä, mitä en halua paljastaa, teidän on nähtävä itse!

Suvi-Sini Peltola on äärettömän vakuuttava roolissaan miehenä, vihaisena Petenä, jonka tarina ei juuri onnellisemmaksi muutu ajan kuluessa. Eriikka Väliahde on Tinden roolissaan puolestaan niin vaikuttava, että välillä ei uskoisi hänen näyttelevän. Jokainen ilme ja ele viedään loppuun asti.

Auvo Vihro, joka esittää rauhallista isää tarjoilee ehkä parhaimman yllätyksen näytelmän puolivälissä. Minkä, se teidän täytyy nähdä itse. Mikä attitude, en voi muuta sanoa. Puhumattakaan Janne Kallioniemen hahmon Sakan tuskasta ja muutoksesta keski-ikään mennessä. Siinäkin on komea roolisuoritus!

Joskus teatterissa miettii, että mitä en nyt tässä tajunnut tai joutuu tekemään kovasti töitä pysyäkseen kärryillä tai yrittäessään tulkita tapahtumia. Tämä oli jotain aivan muuta. Tarina vei mennessään, siinä pysyi mukana, se toi oman nuoruuden mieleen ja laittoi laulamaan vielä seuraavanakin aamuna. Lavalla kiroiltiin, huudettiin ja oltiin todellakin niin sanotusti takki auki. Mietin, että mummoni kanssa en ehkä tulisi katsomaan tätä, mutta itse olin aivan fiiliksissä. Kotona kuunneltiin vielä Terveiden käsien biisejä aiheesta innostuneena. Korvissa soi jotenkin punk-biisit kiteyttävä esityksessäkin kuultu biisi ”Mulla on liian lyhyt sänky”.

Mene ja koe, jos rakastat punkia. Mene ja koe jos olit nuori ysärillä. Mene ja koe vaikket ollutkaan, punk-aatteeseen pääsee hyvin sisälle näytelmän myötä. Kuten lopussa sanottiin, räp-musiikki ei ole aikansa punk.

Mieletön veto, ihanan erilaista ja ilahduttavaa. Kiitos koko porukalle ensi-illasta!

P.S. Eniten jäin kaipaamaan biisilistaa käsiohjelmaan, kaikki biisit eivät olleet tuttuja allekirjoittaneelle.