Erilainen joulustressi

Eilen oli kaikki jotenkin hetken ”normaalisti”. Lunta (räntää) tuprutti taivahan täydeltä, lapset väänsivät pihaan Olafin ja minä paketoin pienet muistamiset päiväkodin ja eskarin opettajille. Oli hyvä mieli tehdä juuri heille paketteja, tekevät mieletöntä työtä koko ajan. Oli hyvä mieli lumesta ja siitä, että maisema oli hetkellisesti valkoinen.

Tämä syksy on ollut upea, olen ollut hyvin kiitollinen siitä, että olen saanut tehdä töitä. Samalla olen sitten tehnyt niitä aika paljon, myös viikonloppuisin. Sitä myyntityötä ja työpaikkojen hakua on ollut paljon, se vie hirveän paljon aikaa, eikä välttämättä johda mihinkään. Juuri eilen sain yhden kieltävän vastauksen paikasta, jota halusin tosi paljon ja siitä sisuuntuneena tein seuraavat pari tuntia hakemusta toiseen paikkaan.

Lisäksi yrittäjähommien opettelu on vaatinut ihan oman veronsa, kun oli aluksi todella pihalla kaikesta. Esikoinen on ensi kertaa viisi kertaa päivässä jossain hoidossa, kuopus ei ole kokopäivähoidossa, mikä sekin aiheuttaa välillä minulle aika täysiä päiviä jos tiedän, että seuraavat kaksi päivää hän on kotona. Olen mennyt todella lujaa viimeiset kuukaudet ja tuntuu siltä, etten osaa pysähtyä. Joulunhan voisi käyttää naputtelemalla työhakemuksia ja sähköposteja ja tekemällä verojuttuja ja…! Eikö?

Mutta tiedostan myös, ettei sitä niin voi käyttää. On pakko pysähtyä muutamaksi päiväksi, olla vain ja antaa aikaa rakkaille. Onneksi tammikuulle on ainakin ihan hyvin hommia, josko ehdin keväälle niitä vielä lisää saamaan. Tuntuu, että ensi kertaa vuosiin väännän hommia sinne jouluun asti, enkä ehdi pysähtyä lauleskelemaan joululauluja tai käydä kirkossa (oikeasti, joululaulut ja konsertit kirkossa olisivat ihan must!). Mutta sitähän se on monella, työnteko ja ruuhkavuodet.

Olen yrittänyt ajatella, että keskityn vaan kaikkeen siihen, mitä olemme ehtineet tehdä, enkä ajattele, että samperi, jäi nyt käymättä ehkä kokonaan Tampereen joulutorilla. Olemme viettäneet jo marraskuussa minijoulun. Nähneet jouluisen Tukholman, olen käynyt Tallinnan joulutorilla, polttanut joulukynttilöitä, lähettänyt muutaman kortin, availlut joulukalentereita, leiponut pipareita.

Joulumieli meinaa jäädä kiireen jalkoihin sekä sen stressin, ettei tiedä mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Täytyy vaan luottaa, että kyllä se siitä. Omansa on tuonut oloon talven puuttuminen ja suru siitä, olemmeko jo tuhonneet pallon lopullisesti. Se on saanut osaltaan keskittymään vain elämyslahjoihin ja yhdessäoloon.

Tänä aamuna viedessäni lapset päiväkotiin ja eskariin lainasin kirjastosta kaksi VIP-lainaa. Luen jouluna jos ehdin, jos en, en ota stressiä. Illalla on eskarin joulujuhla, josta on puhuttu kuukauden päivät. Huomisen jälkeen alkaa miehelläkin 9 päivän loma, jota niin hän kuin lapset ovat odottaneet kovasti. Ensi viikolla ympärilläni on vanhempani, molemmat veljeni perheineen, mummoni ja lapseni. Voiko parempaa toivoa? Koristelemme kuusen, lämmitämme paljun ja pysähdymme. (Arvatkaa vaan stressaanko että joku tulee kipeäksi, miksi aina mielessä hakkaa joku negatiivinen juttu!). Maailma ei siitä kummemaksi tule, vaikka olisin paikallani kolme päivää.


mekko Budapestistä/ kengät DR.Martens (second hand)/ korvikset WOOD MIND/ rannekoru OXXO

En siis stressaa jouluruoista, lahjoista, paketoinnista tai mistään perinteisestä, vaan siitä, etten osaa enää pysähtyä. Nyt suljen somen ja naputtelen vielä pari päivää kirjoitushommia (se on muuten myös niin, että kun saa tehdä sitä mitä rakastaa, on vaikeaa pysähtyä! En siis tarkoita kuulostaa negatiiviselta, vaan olen enemmänkin kauhean innoissani kaikesta mitä saan tehdä!). Ilmoittauduin tammikuussa alkavalle kirjoituskurssillekin ja ennakkotehtävä pamahti eilen spostiin. Se on hurjan kiva ja haluaisin tehdä senkin nyt heti, mutta yritän rauhoittua. Sen ehtii sitten alkuvuodesta. Ihan varmasti. Paras joululahja, minkä voin antaa itselleni tai lapsilleni on pysähtyä nyt hetkeksi.

Tunnistatteko tämän olon? Ettei enää voi kuvitella vain olevansa? Millaiset fiilikset sinulla on näin viisi päivää ennen joulua?

P.S. Tänään lähtee arvotaan kolmannen joulukalenteriluukun sisältö, vielä ehdit osallistua täällä!

Kun lakkasin uskomasta unelmiini

Usko unelmiisi. Tuon voisi ottaa vähän negatiivisenakin lausahduksena, meillä ainakin on välillä käytetty tokaisua ”usko unelmiis” vähän ikävässä tai vitsimielessä, mutta nyt olen kuulkaa ihan tosissani. Vaikka olen ollut viime viikot aika stressissä siitä, missä kaikkialla minun pitäisi myydä ja mainostaa, mitä kaikkia töitä voin hakea ja niin edespäin, on sydämesäni leijunut myös samalla sellainen pieni ”nipistä mua”-fiilis.

Vaikka nyt puhutaankin vielä hyvin pienestä tekemisestä ja yrittäjyydestä (en esimerkiksi ole kirjoittanut kirjaa tai mitään muuta mielestäni hurjan suurta), olen koko viikon kirjoittanut työkseni. Hyvin erilaisia tekstejä erilaisiin tarkoituksiin, mutta jokaista kirjoittanut hymyillen. Liikunnan lisäksi kirjoittaminen taitaa olla suurin intohimoni, enkä tiennyt koulussakaan parempaa kuin äidinkielen tunnit ja ainekirjoitus. Sai istua hiljaisuudessa ja luoda tekstiä omissa maailmoissaan. Missä hurmoksessa kirjoitin ylioppilaskirjoituksissakin äidinkieltä!

No, nyt lähtee taas laukalle. Mutta kerronpa teille, miten kävi minulle, joka ei uskonut unelmiinsa eikä siihen, että niistä voisi tulla ikinä totta. Ajattelin vain, ettei minusta ole siihen.

Pikkutyttönä oppiessani kirjoittamaan aloin pian kirjoittaa päivittäin. Päiväkirjoja täyttyi lukioikään saakka, teimme kaverini kanssa omaa lehteä (hei meillä oli kolme tilaajaakin) ja asuin myös kirjastoissa lukemassa. Yläasteella olin koulun lehden päätoimittaja ja muistan vieläkin, kuinka hurmoksessa kirjoitin lehden pääkirjoitusta (kirjoitin muuten Muumien joulusta, miten senkin muistaa yli 20 vuotta myöhemmin). Kaikkiin slämäreihin ja kaverikirjoihin laitoin tulevaisuuden haaveeksi, että minusta tulee toimittaja. Ysiluokalla äidinkielen opettaja ehdotti minulle, että osallistuisin paikallisen sanomalehden Keskisuomalaisen reportaasikilpailuun ja sen tein. En edes tiennyt mikä on reportaasi, katsoin oikeasti vanhempien kirjahyllyn sanakirjasta!

Se ylpeyden tunne, kun tulin kisassa kolmanneksi, sain 500 markan palkinnon ja kun se juttu julkaistiin siinä lehdessä nimelläni oli sanoinkuvaamatonta. Tästä se lähtee, ajattelin onnessani. Mutta toisin kävi ja miksi, siihen vaikutti moni syy.

Kuten olen joskus kertonut, olin koko lukioikäni väkivaltaisessa (pääasiassa henkisesti) suhteessa ja lakkasin uskomasta itseeni. Olin kaikessa huono, enkä ollut ansainnut mitään, olin syntynyt kultalusikka suussa ja oli täysi vääryys, että sain laudaturin mistään aineesta arvosanaksi. En ollut ansainnut niitä. Kun kuulet vuosikausia näitä litanioita, alat uskoa niihin itsekin. Itsetuntoni ei aiemminkaan ollut parhaita mahdollisia, olin pienenäkin koulukiusattu ja arka, mutta teini-iässä muserruin palasiksi. Olin maailman huonoin. Surettaa vieläkin, etten koskaan sitten iloinnut niistä laudatureista vaan piilotin paperini johonkin syvälle.

Uuvuin lopulta ja lukiokin piti venyttää kolmen vuoden sijaan kolmeen ja puoleen. Kun viimeisiä kirjoituksia vietiin, halusin vain pois. Pois siitä koulusta, kaupungista, kaikesta ahdistavasta, halusin aloittaa elämäni uudelleen. Otin ja läksin Tampereelle, enkä tiennyt mitä siellä tekisin. Aloin lukea avoimessa yliopistossa kasvatustieteitä (MIKSI, en tiedä yhtään!) ja sain parin viikon jälkeen myös töitä. Kun kevät koitti ja pääsykoekirjoja julkistettiin, olin jo tutkinut journalistisen linjan prosentit sisäänpääsyyn ja todennut, ettei minusta tule olemaan siihen ikinä. Todennäköisesti en edes pääse ikinä koko yliopistoon sisälle. Koska kasvatustieteitä oli jo appro alla, ajattelin että no haenpa sinne. Kraaah! Sinne sitten pääsin, tahkosin niin maan perkuleesti niitä kirjoja, että rytkäsin kevään suurimman pistesaldon. Siellä sitten opiskelin vuosikausia alaa, joka ei tuntunut yhtään omalta. Hyväksi puoleksi sanottakoon, että puolet tutkinnosta oli sivuaineita ja nautin suuresti tiedotusopin luennoista ja olin superonnellinen, kun sain tiedotusopin vaihtopaikan Englannista ja pääsin sinne opiskelemaan mediaa. Wau! Vaihtopaikat kun harvoin lohkeavat sivuaineilijoille.

Olen siis kasvatustieteilijänä etsinyt itseäni ja suuntaani pitkään, tietäen koko ajan, että rakastan ensi sijaisesti kirjoittamista. Minulta vain loppui usko tähdätä unelmiin. Nyt toki journalismi on kovassa murroksessa ja monen journalistin on vaikeaa saada töitä, sillä valtavan moni ihminen kirjoittaa valtavan hyvin.


paita M&S/ hame GARCIA JEANS/ sukkikset KAIKO/ takki VILA/ korvikset UHANA DESIGN/ kengät DR.MARTENS (second hand)

Tällä viikolla olen tasan tarkkaan kirjoittanut vähän koko ajan. Tehnyt myyntiä, kuvamuokkausta, kuvausta ja muuta siinä ohessa, mutta eniten kirjoittanut. Hymyillen koko ajan, toivoen päiviin lisää tunteja. Tunnin mietintäajalla syntynyt harrastus, sen kautta pikkuhiljaa syntynyt yrittäjyys ja verkostot, ne ovat saaneet taas uskomaan unelmiin. Vaikka vähän kävin etsimässä itseään yliopistossa, tiesin kuitenkin koko ajan mitä haluaISIN. Siksi otan hyvin nöyrin mielin jokaisen niin ison kuin pienen kirjoitustehtävän vastaan, yrittäjyys kun on hyvin epävarmaa. Yli 20 vuotta sen jälkeen, kun Muumeista höpisin koulun lehteen olen saanut tämän viikon vain kirjoittaa. Se on ollut hurjan ihanaa, jännittävää, pelottaavaa, stressaavaa (rima on välillä aika korkealla) ja kaikkea siltä väliltä. Mutta ennen kaikkea ihanaa.

Don’t stop believin! Tiedättekö tuon biisin, soi minulla lähes joka lenkillä?

Mistä sinä olet unelmoinut/unelmoit? Uskallatko tehdä unelmista totta?

P.S. Joskus kun otettiin kuvia Kaukajärvellä ja näin samalla ihmisten menevän uimaan/avantoon, ajattelin, että hulluja. Eilen sanoin miehelle, että minäkin haluan taas tänne uimaan ja saunaan. Haha, näin se ihminen tottuu!

Ketään ei voi miellyttää ja kenellekään ei ole tarpeeksi hyvä

”Instastoriesit ovat nykyään todella tärkeitä” (somen asiantuntija)
”Aina sä avaudut jostain aiheesta siellä somessa” (mies)
”Sulla on tosi kiva some, ihanaa kun kerrot myös elämän nurjista puolista” (seuraaja)
”Moni työnantaja katsoo Instastooreja, kannattaa miettiä mitä siellä jakaa” (yrittäjäkollega)
”Se ja se oli katsonut Katjan Instasta että se tekee näin ja noin” (kiertäviä puheita tuttujen kautta)
”Teillä ollaankin jo terveitä katoin Instasta” (äiti)
”Kyllä nämä sun sanomiset voi ihan hyvin tulkita väärin” (kaveri, kun avauduin siitä, että joku oli luullut minun sanovan stoorien puolella omien lapseni olevan lihavia ja olin ihan järkyttynyt, että joku voi edes ajatella minusta niin)

Vaihdoin eilen ajatuksia yrittäjäkollegan kanssa IGn puolella ja lainasin häneltä otsikon lausahduksen. Siinä oli niin osuvasti sanottu se fiilis, joka minulla on ollut pidempään. Keskustelimme siitä, millaisia rooleja ihmisillä on ja mikä kelpaa kenellekin. Edelleen esimerkiksi bloggaajassa on jollain tavalla negatiivinen tai nolo sävy. Ihmiset, jotka ovat freelance-toimittajia tai valokuvaajia haluavat olla ehdottomasti juuri sitä, eivätkä tituleerata itseään bloggaajaksi, vaikka sellaisia olisivatkin.

Olen itse taas vetänyt pari päivää happea IGsta ja tiukimmasta somettelusta tutkiskellen ajatusmaailmaani ja sitä, miksi tunnen itseni koko ajan niin epäonnistuneeksi. Eilen 10 kilometrin lenkillä liukastellessa tuli mieleen, että ehkä sen olon tekee se, että olen ihan sairaan tavallinen ja keskinkertainen kaikessa. Mutta yrittäjyys vaatisi sen, että olisin superhyvä siinä mitä teen, osaisin myydä itseäni, verkostoitua paremmin ja kaupata osaamistani vähän joka kulmassa. Minä olen ihan ylpeästi bloggaajakin, olen ylpeä tästä pienestä hengentuotteestani, mutta tuntuu, että tätäkin tekelettä pitäisi vähän ravistella ja keksiä jotain uutta. Mitä ihmettä keksiä tästä tavallistakin tavallisemmasta elämästä? Edelleen blogini luetuimmat jutut ovat kirjoitukseni hometalotaistostamme sekä miehen käden murtuminen Kreetalla. En nyt varsinaisesti toivo epäonnea, jotta olisin kiinnostava!

En myöskään osaa vetää mitään rooleja. Olen tasan oma hölmö minäni ja mennä touhotan ja yleensä jälkikäteen mietin, että ai saamari, siinäkin tilanteessa olisi ollut fiksua antaa käyntikortti ja sanoa näin ja näin. Tämä raatorehellinen minäni sitten paiskaa myös sinne Instaan suodattamatonta materiaalia ja saa toiset seuraajat keskustelemaan ja ne läheisimmät häpeämään juttujani. Että mitä se nyt taas höyryää. Pitäisi muistaa että juttuja voi katsoa kuka vaan ja olla sielläkin edustava ja järkevä ja… Kaikkea siltä väliltä.

Ehkä ahdistus kumpuaa myös siitä, että yritän epätoivoisesti miellyttää kaikkia tahoja, muttei sellainen vaan ole mahdollista. Se on uuvuttavaa, yrittää miettiä niin monelta kannalta mitä uskallan ja saan tehdä, mitä minun pitää tehdä ja miten asiat kuuluisi sanoa, ettei tulisi väärinymmärretyksi. Koska todennäköisesti ikuisesti ärsytän kuitenkin joitakin ja ikuisesti joku ymmärtää väärin.

Kun olen viikon paininut somen ulkopuolisissa duuneissa, olen monesti kaivannut jotain, kenen kanssa jakaa ajatuksia tai saada perspektiiviä asioihin. Siksi olikin todella kivaa keskustella eilen edes hetki IGn puolella vähän samanmoisessa tilanteessa pyörivän ihmisen kanssa. On usein vaikeaa nähdä itsessään hyvää tai antaa itselleen anteeksi. Pitäisi hyppiä roolista toiseen jatkuvasti, olla somessa kiinnostava ja antaa jotain itsestään, samalla muistaa ne asiakkaat joille juuri kaikki muu on tärkeää paitsi some, olla äiti, vaimo, tytär ja ties mitä. Lopulta kun yritän kaikkia rooleja täysillä, tuntuu että epäonnistunut kaikessa, mitä teen. Etten kelpaa kenellekään eikä työni kelpaa mihinkään. Sitten kun selaat somea, se oikein huutaa miten kaikki muut menestyvät ja saavat upeita töitä. Edelleen peräänkuulutan välillä sitä itsemyötätuntoa, se ominaisuus taitaa olla ihan hukassa minusta. Eilen katselin videon Sanna Marinista ja mietin, miksen itse voi olla noin suoraselkäinen menestyjä. Mistä hän saakin kaiken rohkeutensa ja suoraselkäisyytensä? Minulla sanat takertuvat monesti kurkkuun sellaisessa tilanteessa ja vasta tuntia myöhemmin keksin, miten tilanteessa olisi täytynyt argumentoida.

En usko, että somemaailma ja viestintäala ovat ainoita, missä tuntuu haasteelliselta hypätä roolista toiseen, mutta tässä on jotenkin vielä erityisesti tapetilla kaikkine puutteineen ja mokineen. Olen kirjoittanut asiatekstiä koko viikon, mutta kun hyppään somen puolelle, pitäisi olla nokkela, hauska, vitsikäs ja mitä vielä. Mokailu on mielenkiintoisempaa kuin onnistuminen.

Olisi hyvä päästä vähän tuulettamaan ideoitaan johonkin ideariiheen. Ehkä paras tuuletus ja jonkinasteinen herääminen synkkyydestäni tapahtuikin eilen. Oli helpompi hengittää kun oli hetken irrallaan somesta, eikä tarvinnut pelätä suututtavansa tai ärsyttävänsä jotain tahoa, kun oli hiljaa. Se oli vapauttava fiilis. Samalla vähän yksinäinen fiilis, kun naputtaa koko päivän konetta yksinään, eikä puhu kenellekään sanaakaan. Some on myös ystävä.


paita POMP DE LUX/ mekko KAPP AHL/ farkut LIDL/ kengät DR.MARTEBS (second hand)/ korvikset LINDEX

Mutta illalla 6-vuotiaani pyysi päästä äidin kanssa kaksin koulun joulumyyjäisiin. Ja me lähdettiin. Käveltiin käsi kädessä ja hämmästyin, paljonko hän kertoi eskarista ja sen rutiineista. Yritän joka päivä kysellä, mutta vastaus on silloin ”äh en mä jaksa kertoa”. Nyt puhetta tuli loputtomiin kun sisko oli omassa harrastuksessaan, kävelimme vielä eilen lumisilla kaduilla ja joulumyyjäisissä tunsin hassua juurtumisen tunnetta. Että minäkin haluan ensi vuonna leipoa myyjäisiin ja tulla myymään, eskariäideillä ei vielä ollut mahdollisuutta siihen. Koin sellaista ihmeellistä asioiden pysyvyyttä ja lapseni pyyteetöntä iloa, kun hän kiitti minua kivasta illasta. Siinä parissa tunnissa oli taas kaikki, mikä elämässä on tärkeää. Ei tarvinnut olla hauska, nokkela, somessa, erikoinen, kiinnostava – hän rakasti minua juuri sellaisena kuin olin, tarvitsi vain olla ja kuunnella.

Aamulla kun heräsin, huutelin lastani luokseni ja halasin ja kiitin, että minulla oli todella kivaa illalla ja hän on ihana tyttö ”joo joo äiti, mulla on kiire leikkimään”. Lumous oli särkynyt, mutta illan lämpö sydämessä kantaa minua pitkään eteenpäin ja auttaa jaksamisessa. Miten tärkeää oli saada vain olla oma itsensä ja kiinni hetkessä.

Tunnetko sinä jatkuvaa riittämättömyyttä? Onko itsesi helppo yrittäjänä verkostoitua ja vaihtaa roolista toiseen?

P.S. Joulukalenterin ekan luukun palkinto lähti Instan puolella Heinille, arpoja kertyi yhteensä lähes 400 kappaletta! Pysykäähän kuulolla, ensi sunnuntaille tulossa ihana paketti!

Postauksen kuvat Marina/Dioriina