Unelmiahommia jahtaamassa – eilisen fiiliksiä

Mistäköhän aloittaisin purkamaan eilisen tunnemyrskyä? Vaikka siitä, että ajattelin aina yrittäjyyden olevan hulluinta, mitä ihminen voi tehdä? Ajattelen ehkä edelleen välillä niin, mutta kohta ensimmäiset puoli vuotta yrittäjyyttä on takana ja olen kokenut suuria aallonpohjia ja välillä taas tuulettanut onnistumisesta ja innostumisesta.

Eilen aamulla marssin polvet vähän hyytelönä kohti TE-toimiston haastattelua. Olin huolella tehnyt tammikuussa starttirahan jatkohakemuksen ja sen perusteella minut oli soitettu tapaamiseen. Starttirahahan haetaan aluksi puoleksi vuodeksi ja sitten voi hakea jatkoa toiseksi puoleksi vuodeksi. Koska luonteeni on vähän stressaava, sain pienen pa***halvauksen puhelusta. Että nyt en saakaan sitä, olenko tienannut liian vähän vai liian paljon, mitä minä siellä sanon, kun tämä koko homma on vähän epävarmaa tauotta! Maanantaina ei välttämättä tiedä, mistä viikon työt (ja sen myötä palkat) kilahtavat. Starttiraha ei ole kauhean suuri, mutta on se varma kuukausittainen tulo, jolla pystyy kuittamaan esimerkiksi päivähoitomaksuja. Ehdoton apu siis näin aloittelevana yrittäjänä.

Nauroin sisäänpäin, kun haastattelussa selvisi, että TE-toimisto haluaa tavata kaikki starttirahan jatkoa hakevat, jotta tietävät missä mennään. En ollutkaan mikään silmätikku tai mokaaja, miksei sitä kerrottu aiemmin, olen kaksi viikkoa hermoillut! Ensimmäisten kolmen kuukauden tulojen perusteella kuulemma näki, että on moni uskonut ideaani ja sen verran tuloja on ollut, että olen selkeästi tehnyt töitä. Puhua palpatin (tapani mukaan) tunnin tapaamisessa vähän liikaakin, kun innostuin niin purkamaan kaikkia fiiliksiä kuluneelta puolelta vuodelta. Että miten haluaisin tehdä töitä vähän koko ajan, koska kaikki mitä teen, on niin kivaa. Mutta miten niitä ei sitten riitäkään vielä tarpeeksi ja myynti meinaa tökkiä. Kerroin miten ylpeä olin syksyn projektistani, jossa väänsin kunnan työntekijöille viestintäohjeet ja miten paljon tuo projekti opetti ja haastoi itseäni. Kun pöydän toisella puolella sanottiin, ettei ole mitään syytä olla myöntämättä minulle jatkoa starttirahassa, nielin vimmatusti kyyneleitäni. Olen vähän itkuherkkä aina, oli kyse onnistumisesta, epäonnistumisesta tai liikuttumisesta. Kyynel vierähtää aina poskelle.

Sain myös vinkkejä siitä, mitä TE-toimisto tarjoaa Pirkanmaalla uusille yrittäjille. Yrittäjyysbuusti on käytössä vain täällä ja siinä jo kokeneet yrittäjät mentoroivat aloittelijaa haluamassaan asiassa. Otin heti yhteyttä yhteen yritykseen, sillä haluan nimen omaan myynnissä ja yrityksen kasvattamisessa apua. Mieletön ilmainen palvelu! Ja sen lisäksi tarjolla on psykologin pari käyntiä ilmaiseksi, joissa käsitellään yrittäjän jaksamista ja ajankäyttöä. Päälle vielä starttirahaa. Tuli hirveän iloinen olo, ei tämä yksinyrittäminen olekaan niin yksinäistä, mahtavia tukitoimia on järjestetty!

Siinä tunnepalossa sitten pompin eteenpäin kaupungilla ja töihin oli vaikeaa keskittyä. Mietin, olenkohan nyt ihan ”oikea” yrittäjä? Sen sanominen on todella outoa. Tekisi mieli sanoa, että jotain puuhastelen. Miksi nolottaa? Sehän on hienoa! Viime viikolla toimittaja haastatteli minua, äitiäni ja lastani ja kysyi mitä teen työkseni. Ajattelin, että jos voisin painua maan alle tekisin sen nyt, kun vastasin ”olen yrittäjä”. Ehkä kun en osaa niin kauniisti napakkana litaniana kertoa mitä kaikkea teen, se tuntuu hullulta. Tai kuten eilen sanoin, tuntuu että jotenkin mokasin, kun taskussa on KMn paperit. Eivät ne ihan tähän tähdänneet! TE-toimiston virkailija sanoi rohkaisevasti, että mieti, että ilman niitä papereita et välttämättä olisi yrittäjä tai tässä tilanteessa. Etteivät ne todennäköisesti ole ihan hukkaan menneet. Niin, totta. Rohkaisevaa.

En koskaan ole halunnut yrittäjäksi, sillä ajattelin, että minun luonteellani sellainen on mahdotonta. Etten pysty hetkeäkään olemaan ajattelematta mitä seuraavaksi, kenelle myyn, mistä ensi kuun tulot. Kyllähän se kaikki pyörii koko ajan päässä, mutta toisaalta kun saa jotain läpi ja alkaa toteuttaa, sitten mennään kyllä ilolla ja flowssa. Päätin ryhtyä yrittämään siksi, että menetin hermoni toivottomaan hakemusten lähettelyyn, joka ei johtanut mihinkään. Suutuin, että työllistän sitten itse itseni! Vielä kun yrittäjyyskurssi tarjottiin ilmaiseksi työttömille korkeakoulutetuille, niin homma oli selvä.

Nyt pari päivää olen lukenut Satu Rämön ja Hanne Valtarin Unelmaduunarin tilipäivä-kirjaa ja vähän yli puolet on luettu. Kirja on ihan huikea, voin kertoa siitä myöhemmin lisää, mutta se kädessä olen kirkastanut ajatuksiani. Istunut päivittämässä LinkedIn-profiilia raflaavammaksi, selkeyttänyt ajatuksiani siitä, mitä kaikkea haluaisin tehdä ja taputtanut itseäni olkapäälle jossain kohdissa tajutessani, että hei juuri noin olen toiminut!


paita Apulannan fanikaupasta (olen saksinut jonain vuonna hihat irti)/ sukkikset KAIKO/ hame POMP DE LUX/ kengät DR.MARTENS (second hand)/ korvikset MAMAKORU

Kirjaa lukiessani minulle on selkeytynyt yksi unelma lisää, jota haluaisin yrittäjänä toteuttaa: puhuminen. Puhun siis ihan hirveästi ja aina, rakastan esiintymistä ja rakastan kertoa tarinoita. Matkaopas-hommassa oli maaiman parasta vetää 10 tunnin retki, jonka aikana sai suoltaa faktoja Thaimaasta ja tutustua ihmisiin, jotka ovat retkilläni. Miksi he ovat reissussa, keitä he ovat ja kuka minä olen. Vaihdoin paljon ajatuksia. Rakastin ottaa ihmisiä vastaan lentokentällä ja jutella. Thaimaassa asuessa vietin yhden kesän opettaen maahanmuuttajille suomea. Rakastin sitäkin työtä, joskin se oli hyvin haastavaa ryhmän ollessa valtavan heterogeeninen. Mutta Unelmaduunareita tahkotessa olen tajunnut, että haluaisin ihan hirveästi luennoida, opettaa, kertoa tarinaa yrittäjyydestä, esiintyä. Miten sellaisiin tilaisuuksiin pääsisi tai miten tätä toteutetaan? En tiedä, mutta otan selvää. Sinnikkyydellä ja tahdonvoimalla pääsee lopulta pitkälle. Nyt seuraavaksi sovin sen Yrittäjyysbuustaus-ajan. Niin ja olen ylpeä tästä yrittäjyydestä, jolle nyt ainakin syksyyn asti on näytetty vihreää valoa!

Jaatteko fiiliksiä urapolkujenne suhteen? Kuinka moni on lukenut Unelmaduunareita, tätä uutta tai edellistä?

Erilainen joulustressi

Eilen oli kaikki jotenkin hetken ”normaalisti”. Lunta (räntää) tuprutti taivahan täydeltä, lapset väänsivät pihaan Olafin ja minä paketoin pienet muistamiset päiväkodin ja eskarin opettajille. Oli hyvä mieli tehdä juuri heille paketteja, tekevät mieletöntä työtä koko ajan. Oli hyvä mieli lumesta ja siitä, että maisema oli hetkellisesti valkoinen.

Tämä syksy on ollut upea, olen ollut hyvin kiitollinen siitä, että olen saanut tehdä töitä. Samalla olen sitten tehnyt niitä aika paljon, myös viikonloppuisin. Sitä myyntityötä ja työpaikkojen hakua on ollut paljon, se vie hirveän paljon aikaa, eikä välttämättä johda mihinkään. Juuri eilen sain yhden kieltävän vastauksen paikasta, jota halusin tosi paljon ja siitä sisuuntuneena tein seuraavat pari tuntia hakemusta toiseen paikkaan.

Lisäksi yrittäjähommien opettelu on vaatinut ihan oman veronsa, kun oli aluksi todella pihalla kaikesta. Esikoinen on ensi kertaa viisi kertaa päivässä jossain hoidossa, kuopus ei ole kokopäivähoidossa, mikä sekin aiheuttaa välillä minulle aika täysiä päiviä jos tiedän, että seuraavat kaksi päivää hän on kotona. Olen mennyt todella lujaa viimeiset kuukaudet ja tuntuu siltä, etten osaa pysähtyä. Joulunhan voisi käyttää naputtelemalla työhakemuksia ja sähköposteja ja tekemällä verojuttuja ja…! Eikö?

Mutta tiedostan myös, ettei sitä niin voi käyttää. On pakko pysähtyä muutamaksi päiväksi, olla vain ja antaa aikaa rakkaille. Onneksi tammikuulle on ainakin ihan hyvin hommia, josko ehdin keväälle niitä vielä lisää saamaan. Tuntuu, että ensi kertaa vuosiin väännän hommia sinne jouluun asti, enkä ehdi pysähtyä lauleskelemaan joululauluja tai käydä kirkossa (oikeasti, joululaulut ja konsertit kirkossa olisivat ihan must!). Mutta sitähän se on monella, työnteko ja ruuhkavuodet.

Olen yrittänyt ajatella, että keskityn vaan kaikkeen siihen, mitä olemme ehtineet tehdä, enkä ajattele, että samperi, jäi nyt käymättä ehkä kokonaan Tampereen joulutorilla. Olemme viettäneet jo marraskuussa minijoulun. Nähneet jouluisen Tukholman, olen käynyt Tallinnan joulutorilla, polttanut joulukynttilöitä, lähettänyt muutaman kortin, availlut joulukalentereita, leiponut pipareita.

Joulumieli meinaa jäädä kiireen jalkoihin sekä sen stressin, ettei tiedä mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Täytyy vaan luottaa, että kyllä se siitä. Omansa on tuonut oloon talven puuttuminen ja suru siitä, olemmeko jo tuhonneet pallon lopullisesti. Se on saanut osaltaan keskittymään vain elämyslahjoihin ja yhdessäoloon.

Tänä aamuna viedessäni lapset päiväkotiin ja eskariin lainasin kirjastosta kaksi VIP-lainaa. Luen jouluna jos ehdin, jos en, en ota stressiä. Illalla on eskarin joulujuhla, josta on puhuttu kuukauden päivät. Huomisen jälkeen alkaa miehelläkin 9 päivän loma, jota niin hän kuin lapset ovat odottaneet kovasti. Ensi viikolla ympärilläni on vanhempani, molemmat veljeni perheineen, mummoni ja lapseni. Voiko parempaa toivoa? Koristelemme kuusen, lämmitämme paljun ja pysähdymme. (Arvatkaa vaan stressaanko että joku tulee kipeäksi, miksi aina mielessä hakkaa joku negatiivinen juttu!). Maailma ei siitä kummemaksi tule, vaikka olisin paikallani kolme päivää.


mekko Budapestistä/ kengät DR.Martens (second hand)/ korvikset WOOD MIND/ rannekoru OXXO

En siis stressaa jouluruoista, lahjoista, paketoinnista tai mistään perinteisestä, vaan siitä, etten osaa enää pysähtyä. Nyt suljen somen ja naputtelen vielä pari päivää kirjoitushommia (se on muuten myös niin, että kun saa tehdä sitä mitä rakastaa, on vaikeaa pysähtyä! En siis tarkoita kuulostaa negatiiviselta, vaan olen enemmänkin kauhean innoissani kaikesta mitä saan tehdä!). Ilmoittauduin tammikuussa alkavalle kirjoituskurssillekin ja ennakkotehtävä pamahti eilen spostiin. Se on hurjan kiva ja haluaisin tehdä senkin nyt heti, mutta yritän rauhoittua. Sen ehtii sitten alkuvuodesta. Ihan varmasti. Paras joululahja, minkä voin antaa itselleni tai lapsilleni on pysähtyä nyt hetkeksi.

Tunnistatteko tämän olon? Ettei enää voi kuvitella vain olevansa? Millaiset fiilikset sinulla on näin viisi päivää ennen joulua?

P.S. Tänään lähtee arvotaan kolmannen joulukalenteriluukun sisältö, vielä ehdit osallistua täällä!

Kun lakkasin uskomasta unelmiini

Usko unelmiisi. Tuon voisi ottaa vähän negatiivisenakin lausahduksena, meillä ainakin on välillä käytetty tokaisua ”usko unelmiis” vähän ikävässä tai vitsimielessä, mutta nyt olen kuulkaa ihan tosissani. Vaikka olen ollut viime viikot aika stressissä siitä, missä kaikkialla minun pitäisi myydä ja mainostaa, mitä kaikkia töitä voin hakea ja niin edespäin, on sydämesäni leijunut myös samalla sellainen pieni ”nipistä mua”-fiilis.

Vaikka nyt puhutaankin vielä hyvin pienestä tekemisestä ja yrittäjyydestä (en esimerkiksi ole kirjoittanut kirjaa tai mitään muuta mielestäni hurjan suurta), olen koko viikon kirjoittanut työkseni. Hyvin erilaisia tekstejä erilaisiin tarkoituksiin, mutta jokaista kirjoittanut hymyillen. Liikunnan lisäksi kirjoittaminen taitaa olla suurin intohimoni, enkä tiennyt koulussakaan parempaa kuin äidinkielen tunnit ja ainekirjoitus. Sai istua hiljaisuudessa ja luoda tekstiä omissa maailmoissaan. Missä hurmoksessa kirjoitin ylioppilaskirjoituksissakin äidinkieltä!

No, nyt lähtee taas laukalle. Mutta kerronpa teille, miten kävi minulle, joka ei uskonut unelmiinsa eikä siihen, että niistä voisi tulla ikinä totta. Ajattelin vain, ettei minusta ole siihen.

Pikkutyttönä oppiessani kirjoittamaan aloin pian kirjoittaa päivittäin. Päiväkirjoja täyttyi lukioikään saakka, teimme kaverini kanssa omaa lehteä (hei meillä oli kolme tilaajaakin) ja asuin myös kirjastoissa lukemassa. Yläasteella olin koulun lehden päätoimittaja ja muistan vieläkin, kuinka hurmoksessa kirjoitin lehden pääkirjoitusta (kirjoitin muuten Muumien joulusta, miten senkin muistaa yli 20 vuotta myöhemmin). Kaikkiin slämäreihin ja kaverikirjoihin laitoin tulevaisuuden haaveeksi, että minusta tulee toimittaja. Ysiluokalla äidinkielen opettaja ehdotti minulle, että osallistuisin paikallisen sanomalehden Keskisuomalaisen reportaasikilpailuun ja sen tein. En edes tiennyt mikä on reportaasi, katsoin oikeasti vanhempien kirjahyllyn sanakirjasta!

Se ylpeyden tunne, kun tulin kisassa kolmanneksi, sain 500 markan palkinnon ja kun se juttu julkaistiin siinä lehdessä nimelläni oli sanoinkuvaamatonta. Tästä se lähtee, ajattelin onnessani. Mutta toisin kävi ja miksi, siihen vaikutti moni syy.

Kuten olen joskus kertonut, olin koko lukioikäni väkivaltaisessa (pääasiassa henkisesti) suhteessa ja lakkasin uskomasta itseeni. Olin kaikessa huono, enkä ollut ansainnut mitään, olin syntynyt kultalusikka suussa ja oli täysi vääryys, että sain laudaturin mistään aineesta arvosanaksi. En ollut ansainnut niitä. Kun kuulet vuosikausia näitä litanioita, alat uskoa niihin itsekin. Itsetuntoni ei aiemminkaan ollut parhaita mahdollisia, olin pienenäkin koulukiusattu ja arka, mutta teini-iässä muserruin palasiksi. Olin maailman huonoin. Surettaa vieläkin, etten koskaan sitten iloinnut niistä laudatureista vaan piilotin paperini johonkin syvälle.

Uuvuin lopulta ja lukiokin piti venyttää kolmen vuoden sijaan kolmeen ja puoleen. Kun viimeisiä kirjoituksia vietiin, halusin vain pois. Pois siitä koulusta, kaupungista, kaikesta ahdistavasta, halusin aloittaa elämäni uudelleen. Otin ja läksin Tampereelle, enkä tiennyt mitä siellä tekisin. Aloin lukea avoimessa yliopistossa kasvatustieteitä (MIKSI, en tiedä yhtään!) ja sain parin viikon jälkeen myös töitä. Kun kevät koitti ja pääsykoekirjoja julkistettiin, olin jo tutkinut journalistisen linjan prosentit sisäänpääsyyn ja todennut, ettei minusta tule olemaan siihen ikinä. Todennäköisesti en edes pääse ikinä koko yliopistoon sisälle. Koska kasvatustieteitä oli jo appro alla, ajattelin että no haenpa sinne. Kraaah! Sinne sitten pääsin, tahkosin niin maan perkuleesti niitä kirjoja, että rytkäsin kevään suurimman pistesaldon. Siellä sitten opiskelin vuosikausia alaa, joka ei tuntunut yhtään omalta. Hyväksi puoleksi sanottakoon, että puolet tutkinnosta oli sivuaineita ja nautin suuresti tiedotusopin luennoista ja olin superonnellinen, kun sain tiedotusopin vaihtopaikan Englannista ja pääsin sinne opiskelemaan mediaa. Wau! Vaihtopaikat kun harvoin lohkeavat sivuaineilijoille.

Olen siis kasvatustieteilijänä etsinyt itseäni ja suuntaani pitkään, tietäen koko ajan, että rakastan ensi sijaisesti kirjoittamista. Minulta vain loppui usko tähdätä unelmiin. Nyt toki journalismi on kovassa murroksessa ja monen journalistin on vaikeaa saada töitä, sillä valtavan moni ihminen kirjoittaa valtavan hyvin.


paita M&S/ hame GARCIA JEANS/ sukkikset KAIKO/ takki VILA/ korvikset UHANA DESIGN/ kengät DR.MARTENS (second hand)

Tällä viikolla olen tasan tarkkaan kirjoittanut vähän koko ajan. Tehnyt myyntiä, kuvamuokkausta, kuvausta ja muuta siinä ohessa, mutta eniten kirjoittanut. Hymyillen koko ajan, toivoen päiviin lisää tunteja. Tunnin mietintäajalla syntynyt harrastus, sen kautta pikkuhiljaa syntynyt yrittäjyys ja verkostot, ne ovat saaneet taas uskomaan unelmiin. Vaikka vähän kävin etsimässä itseään yliopistossa, tiesin kuitenkin koko ajan mitä haluaISIN. Siksi otan hyvin nöyrin mielin jokaisen niin ison kuin pienen kirjoitustehtävän vastaan, yrittäjyys kun on hyvin epävarmaa. Yli 20 vuotta sen jälkeen, kun Muumeista höpisin koulun lehteen olen saanut tämän viikon vain kirjoittaa. Se on ollut hurjan ihanaa, jännittävää, pelottaavaa, stressaavaa (rima on välillä aika korkealla) ja kaikkea siltä väliltä. Mutta ennen kaikkea ihanaa.

Don’t stop believin! Tiedättekö tuon biisin, soi minulla lähes joka lenkillä?

Mistä sinä olet unelmoinut/unelmoit? Uskallatko tehdä unelmista totta?

P.S. Joskus kun otettiin kuvia Kaukajärvellä ja näin samalla ihmisten menevän uimaan/avantoon, ajattelin, että hulluja. Eilen sanoin miehelle, että minäkin haluan taas tänne uimaan ja saunaan. Haha, näin se ihminen tottuu!