Katsoin eturivissä liikuttuneessa tilassa lastani, joka koulun liikuntasalin lavalla lauloi isoon ääneen tuttuja joululauluja, tanssi ja jopa flossasi ihanan vapautuneesti. Näin vain hänet, oli kuin hänen päänsä päällä olisi ollut muita kirkkaampi valo. Kuulin hänen äänensä, hymyilin ja taistelin kyyneliä vastaan. Samalla tiesin, että jokainen salissa olija tunsi varmasti samalla tavalla omasta lapsestaan. Hän oli niin vapautunut, onnellinen, iloinen, rohkea ja itsevarma. Hän nousi lavalle ja vilkutti sieltä vimmatusti eturivissä istuvalle perheelleen, minä huidoin kaksin käsin takaisin välittämättä yhtään siitä ajatuksesta, ettei tässä tilanteessa ehkä kuuluisi huitoa. Halusin tukea ja olla läsnä joka solullani.
Lasten laulaessa Tuiki tuiki tähtöstä mieleeni tuli hyvin elävinä kuvina ekaluokkani joulujuhla. Sinipunaisesta mekostani purkautui jokin nauha edestä ja huidoin eturivissä istuneelle äidilleni lavalta sitä. Äiti huitoi jotain että nyt keskity esitykseen. Isäni näytti siltä että tukehtuu itkuunsa ja en voinut käsittää sitä, ei kai tässä tapahtumassa ole mitään surullista? Minun tehtäväni oli soittaa pianolla koko koulun edessä Tuiki tuiki tähtönen ja tein yhden virheen. Muistan kun nielaisin sen kohdalla, mutta selvisin tuosta tilanteesta kuitenkin. Mikään muu juhla ei ole painunut niin syvälle mieleen kuin se ensimmäinen, koulun isossa salissa vietetty.
Eilen olin taas koulun salissa, tasan 30 vuotta oman juhlani jälkeen. Palasin muistoissani vuoteen 1989, vaikka nyt juhlassa oli vain eskarit, olimme silti koulun salissa, ekassa isossa juhlassa. Hetkeä aiemmin olimme pitkään puhuneet lapsen kanssa jännityksestä. Siitä, että hänen mahassaan oikeasti tuntuu jännitystä, kun tietää, että sinne tulee paljon ihmisiä katsomaan. Rohkaisin, että siellä on vaikka ketä tuttuja vanhempia ja pikkusisaruksia naapureista. Ei haittaa yhtään, jos tulee virheitä. Kaikki ovat siellä hyvällä mielellä, tukevat teitä ja ovat ylpeitä. Joo joo, lapsi sanoi, silti jännittää!
Tuntia myöhemmin näin lavalla vain iloisen, reippaan ja tulevaisuuteen luottavin sekä kirkkain silmin katsovan lapseni, joka katsoi tiukasti minuun laulaessaan. Sain tehdä kaikkeni etten olisi itkenyt ääneen ja sain pidettyä hymyn kasvoillani. Juhlan jälkeen oli pakko halata opettajia ja kiittää – he ovat selkeästi tehneet todella hyvää kasvatustyötä koko syksyn ajan. Koin myös eilen illalla, että mekin olemme miehen kanssa onnistuneet katsoessani tyttöäni. En ole siirtänyt häneen omaa epävarmuuttani ja koulukiusaamismuistojani, hän tsemppasi kaveriakin vieressä ja näytti hyvin vapautuneelta. Ihana pieni ihmisenalku!
Illalla ei tullut uni. Kastelin tyynyni liikutuksesta ajatellessani sitä tunteiden kirjoa mikä juhlassa kulki lävitseni, sitä valtavaa onnea ja ylpeyttä jota tunsin. Päätin, että muistan vielä aamulla kehua. Kun lapsi töpötti aamupimessä kainalooni, kuiskasin hänelle, että olit mahtava illan juhlassa. Hän halasi ja vastasi ”Sä katsoit mua jotenkin niin kivasti koko ajan”. Taas olin itkeä ääneen. Hän sai voimaa katseestani ja tsemppauksestani, en vain kuvitellut sitä mielessäni. Sain kuulla olevani maailman paras äiti ja että maaiman paras joululahja on hänen perheensä ja mummi ja ukki. Olisi kyllä kivaa, jos joulupukkikin tulisi, mutta perhe on silti paras.
Minun viisas pieni lapseni. Mitä minä tein oikein, että sinut sain? Minun ihmeeni, minun, josta ei pitänyt tulla äiti. Näiden tunteiden vallatessa kaikki, ihan joka ikinen työasia, joulukiire tai kotihomma kalpeni. Joulumieli valtasi minut tuossa koulun liikuntasalissa ja ymmärsin kirkkaammin kuin koskaan ennen, mistä se joulumieli tulee. Perheestä.
Jouluolon viedessä sydämeni, päätin, että haluan jakaa hyvää eteenpäinkin ja ilmoittauduin juuri Mummon kammarin kautta vapaaehtoiseksi ystäväksi vanhukselle. Heistä on kuulemma pula ja vanhuksia jonossa. Kerron myöhemmin miten tämä etenee!
Lämmintä oloa ja joulumieltä kaikille! Onko siellä vietetty joulujuhlaa, joka osui syvälle? Ja ihanaa alkavaa lomaa teille, kenellä sellainen alkaa tänään!