Se on ensimmäisenä aamulla mielessä, kun avaan silmäni. Jokin maailmassa on muuttunut. Se on kissankokoisin kirjaimin lehtien lööpeissä kun käyn kaupassa tai postissa. Kun käynnistän auton hakiessani lastani päiväkodista, se pamahtaa ensimmäisenä sanana ulos autoradiosta. Telkkaria, somea tai Internetiä et voi avata törmäämättä ensimmäisenä tuohon asiaan. Ei ole varmasti enää ketään, joka ei olisi kuullut sanaa korona.

Koska asia tulee ihan jokaisesta tuutista ulos ja saamme tietoa THL:n sivuilta jatkuvasti, en ole kokenut tarvetta ns. osallistua keskusteluun. Mutta sen verran on ahdistanut, että päätin hieman mietteitäni avata asian osalta. En kehota teitä käsienpesuun tai muuhun, koska ohjeet on varmasti kuultu moneen kertaan. Meillä otettiin käyttöön vinkki, että käsiä pitää pestä yhtä kauan (tai saippuaa hieroa) kun hämä-hämähäkki-laulu kestää. Lapseni lauloi sitten kaikki kolme säkeistöä vessassa käsiä pestessään, kunnes älysin mennä kertomaan, että ehkä yksi riittää. Mutta mikä siinä niin ahdistaa? Nimenomaan ahdistaa, ei pelota.

Kukaan ei oikein tunnu varmuudella tietävän, mistä on kysymys.Ei pitäisi olla vakavaa perusterveille ja hysteria on ehkä vähän karannut käsistä. Samalla homma on tavalla tai toisella pysäytettävä. Itsekin olen ajatellut, että perheessämme ei ole vauvoja tai olemme perusterveitä kaikki, mutta silti, kun ollaan uuden edessä, kaikki on vähän tuntematonta. Se hämmennys, joka paistaa päiväkodin työntekijöiden kasvoilta aamulla heidän tankatessaan ohjeita miten toimia. Se ahdistus, joka iski itseeni, kun Prismassa minulta tuli pyytämään apua ulkomaalainen mies. Ei siinä ulkomaalaisuudessa mitään, mutta hän tuli niin lähelle että kätemme koskivat ja sanoi englanniksi ”olen juuri saapunut Suomeen ja tarvitsisin apua”. Nuo sanat, joihin en olisi ennen reagoinut saivat vähän kavahtamaan ja puhuin hänelle, olin kyllä valmis auttamaan, mutta samalla peruutin kauemmaksi. Mistä hän on saapunut? Voinko sanoa, että pysytkö vähän kauempana, puhun kovempaa? Tunsin oloni ihan neuroottiseksi, mutta näin se vaikuttaa, kun asiaa joka tuutista tulee ja se on koko ajan mielessä.

Sen lisäksi, että tietenkin pidämme ekstratarkasta käsihygienista huolta päätimme jättää myös vierailematta isomummolla. Vaikkemme ole nyt mitenkään sairaita, niin soitan ja juttelen ja vältän turhia riskejä, hän kun on jo aika iäkäs. Lisäksi alkuviikosta mies kävi ostamassa meille pakkaseen leipää ja kanaa, säilykkeitä, kaurahiutaleita ja pastaa. Lähinnä sillä ajatuksella, että olemme reissussa ja kun palaamme, viikossa tilanne voi olla muuttunut. En usko, että kaupat tyhjenevät ihan heti, vaan ajatuksella, että jos joudumme karanteeniin, voimme sitten nököttää neljän seinän sisällä. Meillä kun ei koskaan ole mitään hätävaraa kaapissa, olemme vähän huonoja suunnittelussa. Nämä meidän kaksi pastapakettia, yksi isompi kaurahiutale ja muutama säilyketölkki ovat kuulemma vähemmän kuin ihmisten viikon ruokaostokset. Niin no, sanoin että olemme huonoja suunnittelussa, nyt meillä on sentään vähän kaapeissa jotain!

Suuren ahdistuksen tuo taloudellinen puoli. Minulle ei maksa Kela kotona nököttämisestä tai karanteenista. Minulla jää jo tekemättä esimerkiksi matkailun kanssa tekemisissä olevia töitä. Rahaa ei sitten tule välttämättä mistään. Pelottaa ihan hirveästi yksityisyrittäjänä kauanko tilanne jatkuu ja kuinka käy toimeentulon. Toisaalta tiedän, että monissa yrityksissä tilanne on vielä pahempi. YT:t käyvät matkailualalla, pienyrittäjät ovat hätää kärsimässä ja lehdessä luki, että moni tulee menemään konkurssiin. Tampereen teatteri laittoi ovensa kiinni, monet konsertit jäävät pitämättä, tappiot ovat moneen suuntaan valtavat. Ja samalla ymmärrän, ettei tilanteelle tietenkään voi mitään ja näin on toimittava, mutta miten taata toimeentulo? Se on valvottanut viime öinä kovastikin. Kun eilen katsoin uutisia esimerkiksi kuntosaliyrittäjistä, jotka maksavat hirveitä vuokria paikastaan samalla kun asiakkaita ei ole tai mietin moniko pienyrittäjä saa elantonsa tapahtumista alkoi oma ahdinko tuntua todella pienelle. Konkurssisuma on kuulemma odotettavissa. Tuntuu aivan kamalalta! Ulkomailla asuva ystävä viestitti, että siellä laitetaan ravintoloita kiinni, jotka elävät turismilla. Koko maailmantalous tekee aikamoisen sukelluksen. Se tuntuu todella pelottavalta. Olen itse lama-ajan lapsi ja muistan vain, kun yksi tuttava hoki, että Iiro (Viinanen) vie rahat, muistavatko omat lapseni saman ahdinko-olon ja sanan korona?

Terveystalon ohjeistus siitä, miten puhua koronasta lapsille kertoi, että paras lääke on jatkaa tavallista arkea. Toki sitä jatketaan parhaamme mukaan, mutta kun hekin kuulevat asiaa joka puolelta koko ajan, harrastukset peruuntuvat kaikkia jännittää, kyllähän se arki muuttuu. Kauan odotetut HopLop-synttärit parin viikon päästä saattavat jäädä pitämättä tilanteen eskaloituessa. Ja ei, en ole itkemässä täällä että lasten synttärit jäävät pitämättä, ymmärrän tilanteen vakavuuden ja mittakaavan. Totean vain, miten se vaikuttaa näin ”tavallisen” yrittäjän ja ei riskiryhmäläisen arkeen. Se vaikuttaa niin, että kun lenkillä niistin (no, nenäni on aina vuotanut pakkasessa juostessa ja se on ihan kaikkien ongelma) katsoin, ettei vaan kukaan näe. NÄE MITÄ! Että terve juokseva ihminen niisti! Jotenkin alitajuntaisesti tuntuu, että teet jotain maaiman pahinta, jos vaikka vahingossa aivastat.

Sen lisäksi, että jotkut diilit kaatuivat kokonaan kohdallani, tiedätte varmasti, että muun muassa Helsinki City Run siirrettiin. Oli muuten ”hauskaa” (en keksinyt fiksua sanaa), että vanhempani ilmoittivat, etteivät voi olla lapsenvahteina HCR:n aikaan, sillä ovat Italiassa. Sitä sitten säädin ja hämmensin, että kuka voisi olla tuolloin lasten kanssa jos molemmat miehen kanssa juoksemme. Sitten matkanjärjestäjä peruutti Italian matkan. Siinä vaiheessa aloin jo uskoa siihen, että koska maailmalla maratonit peruuntuvat, näin käy meillekin. Ja torstaina varma tieto tuli. Minua ei oikeastaan harmita se yhtään. Juosta voi aina ja joskus vielä kisoja tulee. Sen sijaan ymmärrän heidän pettymyksensä, jotka ovat treenanneet aamuin illoin vaikka Iron man-kisoja varten, he ovat aivan eri tilanteessa kisojen peruuntuessa.

Sympatiani ovat siis teidän luona, jotka olette riskiryhmässä tai joilla on perheessä riskiryhmäläisiä. Ajatukseni ovat terveydenhuollossa ja sairaaloissa, tiedän monta sairaalassa töitä painavaa läheistä tai ystävää. He tekevät valtavasti töitä ja ovat varmasti pikkuhiljaa aika ylikuormitettuja. Ajatukseni ovat teissä muut yrittäjät, tämä tilanne on todella vaikea. Itku tuli, kun katselin somesta tuntemani yrittäjän kasaamaa upeaa messuosastoa. Vain puoli vuorokautta ennen messujen alkua ne peruttiin ja yrittäjä sai pakata vaivalla rakentamansa osaston pois ja lähteä kotiin. Ravintolat ja kahvilat tyhjenevät, bussit näyttävät ajelevan tyhjillään ja etelänmatkan saisi parilla satasella. Onhan tämä aika aavemaista ja sellaista, mitä ei osattu odottaa. Miten nopeasti tilanteet muuttuvatkaan.

Kun talvi on ollut ennätysmäisen harmaa ja raskas, ei kukaan keväältä osannut odottaa tällaista koko maailmaan vaikuttavaa asiaa. Meilläkin alkoi tänään monta kuukautta odotettu talviloma. Olin vähän hämilläni senkin suhteen. Teenkö väärin kun liikun kotimaassa? Suljetaanko laskettelurinteet? Silti koin helpotusta, kun saan pitää lapset poissa hoidosta ensi viikon. Olla omassa mökissä, ainakin sitten metsässä. Pääasiassa perheen kesken. Toukokuun Kyproksen reissua en jaksa edes ajatella. Aika näyttää.

Yritetään säilyttää maltti, olla ymmärtäväisiä peruttujen tilaisuuksien ja töiden suhteen ja pitää huolta toisistamme. Koen hirveän pahaa oloa muiden pienyrittäjien ja erityisesti kulttuurialan puolesta. Monet tulevat saamaan potkut, moni yritys menee konkurssiin ja tästä toivutaan monella tapaa pitkään. Samalla kun luonto kiittää ihmisiä pysähtymisestä.

Kiitos teille sairaanhoito, kun teette kaikkenne. Meille valoa synkkään viikkoon ja aikoihin toi eskarin avaruusviikko, joka huipentui avaruuspukeutumiseen. Sanoisin, että miehellä ehkä vähän mopo keuli, kun yöllä lasten nukkuessa rakensi avaruusreppua, mutta voi että oli onnellinen. Huomasin, että siinä missä minä olen urheillut ennätykseni tällä viikolla, hän purki tätä stressiä lapsen avaruuspukuun ja käsillä tekemiseen. Huomasin myös somesta, miten moni huokaisi siitä, että _saa_ viettää aikaa kotona perheen kesken, ei tarvitse juosta harrastuksiin kun ne ovat peruttu tai muuallekaan. Pitäisiköhän meidän vähän siis hidastaa muutenkin?

Toivotan jaksamista kaikille tilanteessa, joka on hämmentävä ja taloudellisesti erittäin vaikea. Samalla monelle sairaalle vaarallinen. Ajatukseni ovat luonanne.

Miten itse voit? Tämä vaikuttaa väkisin meihin kaikkiin, miten sinä pärjäilet? <3